Kokemuksia katolisesta kirkosta

Olen tutkinut paljon, kääntänyt lähteen lähteen päälle ja rukoillut johdatusta. Olenko sittenkin vain eksyttäjän riepoteltavana? Eikö olisi parasta vain hyväksyä luotettavimpana totuutena se, mitä voimakkaat julistajat ehdottoman varmoina vakuuttavat uskon totuuksista? Ehkä joku on jossain nähnyt jonkun ilmestyksen, saanut unen, kokenut jotain ja sitä tulisi nyt kaikkien seurata? Kenties se, mitä varhaisten kristittyjen keskuudessa oli uskottu "kaikkialla, aina ja kaikkien kristittyjen toimesta" onkin harhaa ja vasta meidän päivinämme usko on todella ymmärretty oikein? 

Oppirakennelma ei pyörähdä toiseen asentoon kuin nappia painamalla, jos se kerran on sisään leivottu jo lapsuudessa. Niin kuin usein sanotaan, poisoppiminen on monesti vaikeampaa kuin uuden oppiminen. Se mistä tulen, määrittelee hyvin syvällisesti sitä, kuinka ajattelen ja näen maailman ympärilläni. Ihmisen ymmärtämiseksi on tunnettava sitä, mistä hän oikein tulee ja millainen on ollut hänen matkansa.

Tietyt selitykset Raamatusta painautuvat vuosien saatossa meihin niin syvälle, että mitään vaihtoehtoista tulkintaa emme oikein edes kykene ymmärtämään. Dispensationalismiin sitoutuneelle (tai kasvaneelle) sen mukainen tulkinta on tietenkin se alkuperäinen ja ehdottomasti oikea tapa tulkita vaikkapa lopunaikoja.

Tulkintaa ohjaavat olettamukset painautuvat meihin kuin tatuoinnit, jotka eivät lähde suihkussa. "Omat" tulkinnat on luontevaa nähdä ylivertaisina. Eri traditioihin ja tulkinnallisiin suuntauksiin sitoutuneet ovat usein absoluuttisen vakuuttuneita siitä, että juuri he ovat ymmärtäneet kristinuskon oikein. 

Toisenlaisiin tulkintoihin suhtaudutaan vastaavasti hyvin epäluuloisesti. Todellisuudessa yleensä toistamme muilta opittuja ajatuksia ja asenteita. "Omakohtainen ilmestys Raamatusta" on jonkinlainen jalostettu versio toisten ajatuksista, rakentamista jonkin opitun tulkinnan päälle. 

Voimme mahdollisesti olla täysin vakuuttuneita siitä, että juuri me olemme ymmärtäneet kristinuskon ja Raamatun ehdottomasti oikein. Samalla voimme olla täysin tietämättömiä siitä, että oppiemme historia voi olla hyvinkin lyhyt ja täysin vieras suurimmalle osalle kristinuskon historiaa. Toisaalta opilliset uutuudet eivät ole näkemyksistään vakuuttuneelle mikään ongelma, jos kristinusko ymmärrettiin heti apostolien jälkeen kaikkialla aivan väärin ja usko on ymmärretty oikein vasta paljon myöhemmin.  

Kokemuksia värittää henkilökohtainen historia

Minut on marinoitu helluntailaisuudessa, kaikessa runsaudessaan. Se mikä poikkeaa helluntailaisuudesta, tuntuu siten lähtökohtaisesti minulle vieraalta ja vaatii kohdallani totuttelua. Taustani tiedostaminen on itselleni tärkeää, koska tietoisesti sen tunnistamalla, voin ainakin yrittää puolueettomasti arvioida kokemuksiani jostakin itselleni vieraasta ja uudesta, tässä tapauksessa katolilaisuudesta. 

Oman maailmansa kuplasta ei totisesti ole helppoa astua ulkopuolelle, kolmannen persoonan näkökulmaan, mutta omat rajoitteensa voi ainakin tiedostaa. Historiani värittää väistämättä kokemusmaailmaani ja sitä, kuinka erilaisiin asioihin reagoin. Historiani on muovannut ajatuksiani, asenteitani ja tunteitani. Ajatteluani voidaan paljolti selittää historiallisilla olosuhteilla.

Ympäristön vaikutus yksilöön on nimittäin varovaisesti ilmaistuna valtava. Massiivinen. Tätä ovat myös sosiaalitieteilijät uskottavasti havainnollistaneet. Arvostetut tutkijat Nicholas A. Christakis ja James H. Fowler osoittivat suuren tutkimusaineiston pohjalta, että esimerkiksi tupakointi on hyvin pitkälle sosiaalinen ilmiö. Jos tutkittavan puoliso lopetti tupakoinnin, niin todennäköisyys tutkittavan tupakoinnille tippui 67 %. Jos työkaveri päätti sauhuttelun, niin todennäköisyys putosi vastaavasti 34 %. (Christakis & Fowler 2008.) 

Samat herrat tutkivat laajasti myös lihavuuden leviämistä sosiaalisissa verkostoissa. Jos tutkittavalla oli liikalihavaksi tiettynä jaksona repsahtanut ystävä, niin hänen todennäköisyytensä tulla liikalihavaksi kasvoi 57 %. Tutkimus osoitti, että liikalihavuus näyttäisi leviävän sosiaalisessa verkostossa. (Christakis & Fowler 2007.) 

Nämä prosentit ovat hurjia. Jos läski ja nikotiini leviävät sosiaalisessa verkostossa (ja ne todellakin leviävät), niin takuulla myös ajattelutavat, asenteet ja erilaiset näkemykset. Sosiaalisella ympäristöllä on tutkimusten mukaan voimakasta, suorastaan määräävää vaikutusta siihen, millaisia ihmisiä me oikein olemme. Historiamme ja ympäristömme muovaa meitä vahvalla kouralla. 

Olemme siis hyvin syvällisellä tavalla sosiaalisia olentoja. Täysin itsenäistä ja vapaata tulkintaa oikeasta uskosta ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ympäristömme paljolti määrittelee ajatteluamme ja oppirakennelmiamme. Tämä ei ole teoriaa, vaan faktaa. 

Sosiaalisten tekijöiden vaikutus on niin merkittävää, että ne suorastaan laittavat meidät uskomaan tietyllä tavalla. On aivan perusteltua pohtia, onko yksilön omaksuman oppirakennelman perusta ennen kaikkea sosiaalinen ennemmin kuin tiedollisiin seikkoihin perustuva. Pyhät Kirjoitukset taipuvat sellaiseen selitykseen kuin lapsuutemme, nuoruutemme, ympäristömme ja kulttuurimme ne taittavat. 

Minulle lähtöruutu on ollut helluntailaisuus, karismaattisuus, etsijäystävällisyys, TV-evankelistat, menestysteologia, fundamentalismi, individualismi, länsimaisuus, amerikkalaisuus, protestanttinen sionismi, 2000-luku, kulutusajattelu jne. Tästä yhtälöstä on muodostunut lähtöpisteeni kristilliseen uskoon. 

Käsissäni Raamattu on ollut varsin moderni ja länsimaalainen kirja. UT:n kirjoittajien ajatusmallit ovat käytännössä mielestäni olleet hyvin samanlaisia kuin minulla. Elämässäni ja kokemassani on paljon hyvää, mutta mitään puolueetonta näköalapaikkaa kristinuskon olemukseen en missään tapauksessa edusta. Taustallani ja historiallani on ollut massiivinen vaikutus asenteisiini ja ajatuksiini. 

Tyhjältä pöydältä asioita ei tosin lähde selvittämään kukaan muukaan, vaan muut ovat kanssani samassa veneessä. Maailmankuva muodostuu vuorovaikutuksessa toisten kanssa ja erilaisten tiettyyn aikaan kuuluvien kulttuurivirtausten pyyhinnässä. Ihmistä voi ymmärtää, jos ymmärtää hänen historiaansa.

Ripaus itsekritiikkiä lienee siis terveellistä ja tarpeellista, vaikka omista ajatuksista ja uskon tulkinnoista olisikin aivan täydellisesti vakuuttunut. Sosiaaliset tekijät ja historiamme selittävät uskoamme kenties jopa enemmän kuin tiedolliset näkökulmat. Tämä on ihmisen osa. Ihminen ei ole toisista irrallinen saari. 

Jos etsimme totuutta, niin meillä ei ole varaa antaa historiastamme nousevien ennakkoluulojen tahdittaa maailmankuvaamme, vaan on pakko nöyrtyä keskusteluun. Jos omista näkemyksistä on puolestaan vakuuttunut kertakaikkisesti, niin mitään selvitettävää ei tietenkään enää ole.

Se puhdas uskon perintö, josta Paavali käski Timoteusta pitämään kiinni, oli käytännössä kohdallani sama asia kuin helluntaiuskon perintö. Mitään kirkkoa ei alussa ollut edes olemassa, vaan ainoastaan itsenäisiä paikallisseurakuntia, joita johtivat vanhimmat. Kaikki meni jo alussa kirkollistumisen myötä täysin pieleen, mutta helluntailaisuudessa puhdas usko palautui. Alussa ei ollut mitään kahlitsevia rakenteita, hierarkioita ja liturgista menoa, vaan aitoa Hengen vapautta ja puhdasta yleistä pappeutta. Raamattu ei täsmällisesti puhu sakramenteista, joten mekään emme puhu sakramenteista. Eivätkä sakramentit ole mitään armonvälineitä, vaan uskoa ilmaisevia symboleja. Henki vaikuttaa vain uskon maailmassa, ei aineen maailmassa. 

Apostolien jälkeen kaiken kristinuskon totuuden lähde on pelkästään Raamattu. Kun Raamattu on vaiti, silloin me olemme vaiti. Kun Raamattu puhuu, silloin me puhumme. Raamattu on selvä kirja, joten mitään sen ulkopuolisia auktoriteetteja ei tarvita. Uskova voi itsenäisesti ratkoa erilaiset opin- ja moraalin kysymykset Raamattua lukien. 

Tähän olen varttunut ja tällainen ajattelu on minuun sisään leivottuna. Haluan korostaa, että näkemykset on esitetty täysin varmoina totuuksina eikä ikään kuin vain mahdollisina tulkintoina. Minuun on viritetty hyvin epäluuloinen suhtautuminen auktoriteetteja kohtaan, vaikka samalla voimakas asema onkin helluntailaisuudessa tietyillä johtajilla ollut (ei kätten päälle panemisen kautta välittyvän viran johdosta, vaan Hengen voitelun tähden) ja helluntailaisen perinnön mukaisella tulkinnalla Raamatusta. Jumalan voi kohdata karismaattisissa kokemuksissa, mutta muodolliset riitit sen sijaan lähinnä ilmaisevat kuuliaisuutta Kristuksen käskyille.

Kuten blogin lukijoille on tässä vaiheessa selvää, tämä kuva monilta osin hajosi silmissäni. Kun uppouduin varhaiseen kristillisyyteen, minulle aukeni toisenlainen kuva historiallisesta kristinuskosta. Janosin totuutta enemmän kuin itselleni helppoja ja mutkattomia vastauksia. 

Kirkko löytyy jo aivan alusta saakka ja piispat apostolisessa suksessiossa toimivat seurakuntien johdossa. Ei ollut mahdollista vain itsenäisesti perustaa seurakuntaa ja päättää sen jälkeen, kuinka asiat oikein menevät. Tosi kirkko oli jatkumossa apostoleista ja uskovien oli alistuttava piispojen alamaisuuteen. Varhainen kirkko ei myöskään ollut jonkinlainen hengelliseen hippiliikkeeseen vertautuva tasavertainen yhteisö, vaan sillä oli rakenne, hierarkia ja järjestys. 

Kristityksi tultiin kasteessa ja kasteessa ihminen sai synnit anteeksi. Pikkulapsia on kastettu niin varhaisista ajoista kuin ylipäätänsä löytyy mitään lähteitä uskovissa kodeissa varttuneiden lasten kasteista. Asiassa ei ollut mitään ihmeellistä. Eukaristiassa ihminen todella ravittiin Kristuksen ruumiilla ja verellä ja eukaristian sakramentti oli välttämätöntä hengellisen elämän ylläpitämiseksi. Vakaviin synteihin syyllistyneen tuli ripittäytyä yhteisön edessä. 

Usko oli pyhiinvaellusta kohti taivasta ja pelastuakseen ihmisen tuli myös olla kuuliainen Jumalan käskyille eli pysyttävä uskon tiellä. Oikea usko löytyi apostolisessa traditiossa, jonka yksi (vaan ei ainoa) ilmaisun muoto olivat kirjoitetut tekstit. Täysin vapaa ja yksityinen kirjoitusten tulkitseminen irrallaan sitä selittävästä traditiosta tai muista auktoriteeteista ei käynyt päinsä. Tämä on totta, vaikka se ei olisi välttämättä helppoa. Ja kaikki tämä on hyvin katolilaista. 

Ensimmäinen kokemukseni

Yksi kipeimpiä asioita henkilökohtaisesti on harhaoppiseksi leimautuminen ja sen tiedostaminen, että edustan nyt joillekin luopumusta. Pienen maailmani sisällä liittyminen katoliseen kirkkoon olisi joillekin kuin inhottava liittoutuminen pahuuden kanssa. Joidenkin silmissä ratkaisu olisi verrattavissa uskosta luopumiseen (katolilaisuus olisi tosin kenties pahempi asia kuin uskosta luopuminen). Ratkaisua ei voisi mitenkään selittää kuin jonkinlaisena sekoamisena tai eksyttäjän verkkoihin ajautumisena. Tällainen ajattelutapa oli minulle täysin selvää jo nuoruudesta, vaikka helluntailaisuuden sisällä asenteissa onkin monin osin tapahtunut myös huomattavaa avartumista enkä suinkaan halua leimata kaikkia.

Mutta minun taustani on minun taustani ja sen valossa tosi uskovainen on helluntailainen, jolloin liikehdintä siitä muihin suuntiin on eriasteista puhtaan uskon "vesittymistä". Itsenäisille karismaattisille seurakunnille helluntailaiset ovat liiaksi menettäneet alkuperäistä henkeä, joten on siirryttävä eteenpäin uusiin seurakuntiin, joissa alkuperäinen apostolinen usko nykyisin roihuaa. 

Tätä prosessia olen käynyt läpi. Olen työstänyt asian omakohtaista hyväksymistä eivätkä vaikeudet ole vain teologisia vaan hyvin paljon myös sosiaalisia. Minulla on ollut tarve saada hyväksyntää ja pyrkimys tulla ymmärretyksi, vaikka samalla olen tiedostanut, ettei se tietenkään ole mahdollista. Jyrkillä asenteilla on mahdollista sulkea jo etukäteen suita ja olin yksi niistä, jotka vaikenivat vahvempien edessä. 

Puolestani on rukoiltu, ettei eksyttäjä veisi minua. Se on kunnioitettavaa sinänsä, vaikka en olekaan varsinaisesti eksyttäjää etsinyt, vaan pikemminkin koittanut kuunnella heitä, jotka ovat tunnistaneet ja välittäneet Uuden testamentin. Jos apostolien opetuslapset eivät ymmärtäneet, mitä on kristinusko, niin ehkä minäkään en ymmärrä. Vaan entä jos he olivatkin oikeassa?

Ensimmäinen kokemukseni katolisesta kirkosta onkin, että siihen kohdistuvat epäluulot ja jopa suoranainen vihamielisyys yhdistää intohimoisesti varsin erilaisia ryhmiä. Maallistuneista liberaaleista konservatiivisiin fundamentalisteihin, reformoiduista baptisteista kaikkein villeimpiin karismaatikoihin ja lopulta Jehovan todistajista mormoneihin - heillä kaikilla on ainakin yksi yhteinen vastustuksen kohde.

Katolisen kirkon lähentyminen johtaa varmuudella paheksuntaan, ei ymmärrykseen tai hyväksyntään, oli henkilön uskonnollinen tausta sitten lähes millainen tahansa. Minun ei tarvinnut kauheasti ujostella kiertäessäni jos jonkinlaisia tilaisuuksia tai seuratessani milloin ketäkin saarnamiestä, mutta katolinen messu onkin jo ihan toinen juttu. Siinä vaiheessa aletaan todella rikkomaan kirkkaita rajoja. Monet puhuvat suoraan eksytyksestä, taikauskosta ja harhaopista.

Täytyy muistaa, että helluntailaiset pyrkivät aktiivisesti käännyttämään katolilaisia helluntailaisiksi ja he tekevät jatkuvasti vahvasti lähetystyötä katolisiin maihin (kokonaan toinen asia on, tuntevatko käännytyksen kohteena olevat katoliset itsekään kunnolla omaa uskoansa). Katolisten harhat ovat ilmeisiä ja vakavia: Marian palvonta, pyhät, reliikit, kiirastuli, aneet, lapsikaste, sakramentit, paavi, "prosessivanhurskaus", traditio, muotomenot jne. Katolinen teologia on niin kaukana puhtaasta kristinuskosta, ettei siihen hairahdu kuin syvällisesti kristinuskosta tietämättömät ihmiset.

Apostolisen uskon aito perillinen on helluntailaisuus, ei suinkaan katolinen kirkko, johon on sekoittunut erilaisia vastenmielisiä vaikutteita ympäröivästä maailmasta. Apostolien jälkeen kristityt eksyivät harhoihin. Uskonpuhdistuksen huipentuma on helluntailaisuus, jossa alkuperäinen apostolinen usko on apostolien jälkeen alkaneen pitkän pimeän jakson jälkeen asetettu vihdoinkin ennalleen.

Kun juuret eivät ole syvällä Raamatussa, niin eksyttäjä tulee ja vie helpon saaliin mukanaan. Katolisen uskon sisällä on kenties mahdollista pelastua, koska Jumalan armo on suurta ja ihmeellistä. Kaikkihan on Jumalalle mahdollista, vaikka ihminen olisi jopa syvällä harhaopeissa. Jotkut pelastuvat, vaikka olisivat Rooman kirkon sisällä.

Mutta kokemukseni on täysin toisenlainen. Katoliseksi kääntyneissä on hyvin pitkälle teologiaa lukeneita ja varhaista kristillisyyttä äärimmäisen syvällisesti tuntevia uskovia. Perusteellinen uppoutuminen kristinuskon historiaan valaisi, että katoliset "harhat" juontuvat varhaisimpaan kristinuskoon saakka. Jos kristityt eksyivät harhoihin, niin tuo eksyminen todellakin koitti jo aivan alussa. 

Lopulta hyvin harva on jaksanut perehtyä siihen, mitä katolinen kirkko kiistanalaisista kysymyksistä oikeasti opettaa. Asioiden ja opetusten historiaa ei tunneta yleisesti juuri lainkaan, vaan niistä keskustellaan ikään kuin ne olisivat vain yhtäkkiä ja hiljattain jostain tupsahtaneet. Mielekästä keskustelua on kuitenkin vaikeaa käydä, jos oppien syntyä ja taustoja ei tunneta juuri ollenkaan. Asiat eivät ole ilmestyneet tyhjästä.

Varhaiset kirkkoisät olivat katolilaisia. Raamattu on katolinen kirja: sen idea nousee katolisesta kirkosta ja katoliset piispat tekivät viime kädessä ratkaisuja kaanoniin kuuluvista kirjoista. Raamattu oli kirkon kirja ja UT:n tekstit kanonisoitiin ymmärrettäväksi nimenomaan kirkon uskon valossa. Opillisia uutuuksia ei ollut oikein leipoa sisään kirjoituksiin, mielivaltaiset tulkinnat ja opilliset uutuudet tuli torjua. Raamatun tunnistamiseen liittyi täysin kiinteästi ja erottamattomasti sen selittäminen oikein. Linssinä kirjoituksiin toimi kirkon usko ja kirkolliskokousten päätökset, ei omakohtainen valaistuminen tai ilmestys. Kirjoitukset oli annettu kirkolle, koko Jumalan kansalle, jota johtivat piispat apostolisessa jatkumossa.

Jo aikana paljon ennen kuin Ilmestyskirja oli saavuttanut kirkossa jakamattoman aseman kanonisena kirjoituksena, olivat katoliset "harhat" täysin tavanomainen, kiistaton ja kiinteä osa yleisesti jaettua kristillistä uskoa. Esim. "marttyyrikultti" ei suinkaan noussut pakanuudesta, vaan pakanat päinvastoin kammoksuivat kristittyjä, joilla oli oudon läheinen suhde kuolleisiin, kertoi hyvin vakuuttavasti antiikin historioitsija Peter Brown (lukuvinkkinä hänen kirjansa The Cult of the Saints). 

Reliikkien kautta monet vapautuivat riivaajista ja niiden kautta tapahtui lukuisia äkillisiä ja dramaattisia ihmeitä, jopa kuolleista heräämisiä (jos uskomme todistajanlausuntoja emmekä pidä heitä vain sivistymättöminä ja taikauskoisina). Kuolleiden luut julistivat ylösnousemuksen toivosta. Maria ei ilmestynyt korvaamaan jumalattaria, vaan Marian valossa oppi Kristuksesta aukesi oikein.

Monet oppimani "faktat" eivät siten kestäneet vakavaa historiallista tarkastelua, vaikka minulle ne oli faktoina kerrottu, vailla pienintäkään epäilystä, absoluuttisen varmoina totuuksina. "Faktat" eivät olleetkaan faktoja, kun lähtökohdaksi otettiin katoliset opetukset niin kuin katoliset ne itse esittivät tai historian tapahtumat niin kuin vakavasti otettava historiallinen tutkimus tapahtumista kertoi. Horjumattoman luotettavat kertomukset kirkon opetuksesta osoittautuivat pitkälti tarkoitushakuisiksi kärjistyksiksi ja tunnepitoisiksi yksinkertaistuksiksi. 

Otin askelia lähentyäkseni kirkkoa, koska kaipasin sitä uskoa, jota varhaisimmat kristityt pitivät apostolisena ja oikeana. Ajatukseni oli, että varhaisimmat kirkkoisät olisivat luonnollisesti etusijalla apostolisen uskon todistajina, koska he olivat niin lähellä apostolista aikaa ja jotkut jopa tunsivat apostoleja. Heidän vilpittömyyttään ei ollut mitään syytä epäillä, koska he olivat valmiita todistamaan uskosta omalla hengellään.

Vaikka olin tullut varovaiseksi voimakkaasti kokemuksista kumpuavaa hengellisyyttä kohtaan, niin kokemuksilla on silti merkitystä. Hengellinen etsintä on hyvin harvoin vain puhtaasti rationaalinen prosessi, koska usko koskettaa koko ihmisyyttä. Hengellinen etsintä ei kosketa vain järkeä, vaan se puhuttelee jossakin syvällä meissä olevaa "hengellistä aistia". Ehkä joku puhtaasti järkeilee itsensä kristityksi, mutta se lienee vähemmistön kokemus. 

Tahto on usein paljon voimakkaampi kuin järki. Jos jostain ei pidä, niin usein ihminen ei sitä silloin hyväksy. Kun jokin oppi tai moraalikäsitys ei olekaan mieleen, niin silloin sen voi torjua ja mennä jonnekin toisaalle, missä omiin mieltymyksiin vastataan paremmin. Totuus on itselle mieluisaa ja helppoa ennemmin kuin vaikeaa ja haastavaa.

Voidakseni ymmärtää, mistä vedessä on todella kyse, minun on siis oltava valmis itse kastautumaan. En voi jäädä tarkkailemaan asioita pitkän turvavälin päähän. Kaikkea ei ole mahdollista tyhjentää etäisiin analyyseihin. Jokainen asia ei avaudu kliinisesti matemaattisena yhtälönä, vaan asioihin on itse tietyllä tavoin "astuttava sisälle". Jalkoja on kasteltava. Kaikki tieto ei ole kuvattavissa loogisina päätelminä, vaan asioita on omakohtaisesti myös elettävä ja koettava. Seuraavassa jaan omakohtaisia kokemuksiani katolisesta kirkosta.

Kokemuksia katolisesta teologiasta

Apostolisia isiä ja varhaisia kirkkoisiä olin lukenut jo pitkään. Nälkä kasvoi syödessä ja luin lukuisia varhaisinta kristillisyyttä käsitteleviä teoksia. Näiden rinnalla ryhdyin lukemaan nykyaikaista katolista teologiaa. 

Luin katekismuksen läpi kertaalleen. Katekismuksen tiivistelmän eli kompendiumin luin läpi pariin otteeseen. Näiden ohella luin suuren määrän ekumeenisia asiakirjoja, kuten helluntailaisten ja katolisten välisen dialogin pohjalta koottuja asiakirjoja. Anglikaanien ja katolisten välillä käyty vuoropuhelu oli hyvin valaisevaa Mariaa ja kirkon auktoriteetteja koskien. Luterilaisten ja katolisten yhteinen julistus vanhurskauttamisopista oli silmiä avaava. Luin Trenton konsiilin tekstejä, Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen kirjoituksia, Vatikaanin 1. kirkolliskokouksen kirjoituksia, Johannes Paavali II:n kiertokirjeitä, Paavali VI:n Marialis Cultus tuli minulle varsin tutuksi. Luin joitakin Franciscuksen virallisia kirjoituksia ja tietenkin emerituspaavi Benedictus XVI:n kirjeitä. Tämän lisäksi katsoin mahdollisimman korkeatasoisia väittelyitä, kuuntelin korkeatasoisia luentoja ja luin arvostettuja katolisia teologeja. Opiskelin moraaliteologiaa, sakramenttiteologiaa, Raamatun ja tradition suhdetta, tomistista filosofiaa ja teologiaa jne. En ole maininnut kaikkea, mutta tutkin paljon muutakin (liian paljon lapsiperheelliselle). 

Jäin täydellisesti koukkuun. Minulle oli kerrottu, kuinka katolilaisuudella ei ole mitään tekemistä Raamatun kanssa. Tämä väite ei pidä ollenkaan paikkaansa. Katekismus on täynnä viittauksia Raamattuun. Se on lisäksi tulvillaan viittauksia varhaisimpiin kirkkoisiin eli varhaisimpaan kristilliseen uskoon. Katekismus on erittäin looginen ja hyvin perusteellinen. Opiskelemani historiallinen teologia tuntui antavan katekismuksen lukemiseen vielä erilaisen näkökulman: pystyin tunnistamaan katekismuksen opetusten historiaa varhaisimpaan kristillisyyteen. Katoliset opetukset eivät olleet vain yhtäkkiä ilmestyneet joskus myöhään keskiajalla, vaan ne todella juontuivat varhaisimpaan kristillisyyteen.

Luettuani katekismusta minulle tuli rauhallinen ja levollinen olo. Monissa kohdissa olin suorastaan innostunut - "näinhän olen aina uskonut". Katekismus tuntui upealta teokselta. Erilaiset vaikeat ja kiistanalaiset kysymykset aukesivat tai vähintäänkin huomattavasti selkiytyivät, kun niihin perehtyi virallisesta lähteestä. Kokemukseni oli, että taustastani käsin vaikeat ja kummalliset katoliset opetukset eivät olleet likimainkaan niin kummallisia selvitettyäni, mitä niistä oikeasti opetetaan. 

Jotkut opetukset eivät vaikuttaneet vastustamattomilta tai vedenpitäviltä eikä kaikki ollut historian valossa selvää. On kysymyksiä, jotka jo taustastani johtuen ovat vaikeampia. Päivän päätteeksi kysymykset eivät silti olleet likimainkaan sellaisia mörköjä kuin olin joistakin YouTube -videoista oppinut. Minulle kävi täysin ilmeiseksi, että keskusteluja ei useinkaan käydä faktoihin perustuen, vaan katolisten opetuksista on rakennettu äärimmilleen kärjistettyjä versioita, jotka on paljon helpompaa torjua kuin oikeat opetukset.

Luettuani katekismuksen ajattelin, että pystyn uskomaan tämän. Katekismus soi minussa duurissa enkä tuntenut ahdistusta tai hälytyskelloja. Katekismuksen opetus oli paremminkin kuin raikasta vettä. Joitakin opetuksia nousi esiin joiden kohdalla peräti mietin: "tämähän on oikeastaan hyvin helluntailaista!"   

Raamattu on minulle rakas kirja. Kun luin Dei verbum:in niin ymmärsin, että katolinen kirkko ei aseta itseänsä Raamatun yläpuolelle ja arvostaa kirjoituksia aivan äärimmäisen korkealle. Vielä enemmän innostuin Benedictus XVI:n Verbum Domini -kirjeestä. Toivon sydämeni pohjasta, että mahdollisimman moni lukisi Verbum Dominin! Miten kauniisti ja viisaasti Benedictus kirjoittaakaan Jumalan Sanasta! Hän käy kirjeessään läpi historiallista otetta Raamattuun, kanonista otetta Raamattuun, fundamentalistista otetta Raamattuun, "elävää traditiota", opetusviran roolia jne. Jos eksyttäjä kirjoittaa tällaisia kirjeitä, haluan lukea kaiken, mitä tämä eksyttäjä on kirjoittanut! 

Tämän lisäksi haluan nostaa esiin katoliset moraaliopetukset. Johannes Paavali II:n kiertokirje Veritatis splendor käsittelee katolista moraaliopetusta ja se on hyvin vaikuttavaa luettavaa. Eikö kristityn elämässä ole tärkeää se, kuinka tulisi elää? Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun ihminen on tullut Jumalan lapseksi? Mikä on hyvää? Mikä on pahaa? Mitä on todellinen vapaus? Kirje puhuu moraalista kauniisti, viisaasti, syvällisesti ja ikään kuin kutsuen korkeampaan tapaan elää. Toivon todella, että moni helluntailainen lukisi tuon kirjeen. Johannes Paavali II on kirjoittanut myös hyvin ymmärrettävästi, kauniisti ja kiihkottomasti ykseyden merkityksestä Ut unum sint -kirjeessään.     

Benedictus XVI:n kirjoittama Spe salvi sai minut uskomaan kiirastuleen. Kukapa meistä ei uskoisi siihen, että taivaassa ihminen on lopullisesti pyhittynyt? Sana "kiirastuli" tietenkin säikäyttää eikä sitä ole Raamatussa. Jonkinlainen muutos ihmisessä täytyy kuitenkin vielä kuoleman jälkeen tapahtua, koska taivaaseen eivät esim. huonot tavat tule mukana. Benedictus esittää, että "tuli, joka sekä polttaa että pelastaa, on Kristus itse, Tuomari ja Pelastaja (...) Tämä kohtaaminen hänen kanssaan, kun se polttaa meitä, muuttaa ja vapauttaa meidät antaen meidän tulla todella itseksemme." Lukusuositus!

Vielä tahdon mainita ehkäisyä käsittelevän Paavali VI:n Humanae vitaen. Aihe on tavattoman vaikea, hyvin epäsuosittu, äärimmäisen kiistanalainen ja sitä se oli myös Humanae vitaen kirjoittamisen hetkellä. Kysymys ehkäisystä erottaa kirkkaasti, täysin selvästi eikä todellakaan "etsijäystävällisesti" katolisen kirkon muista suunnista. Katolista opetusta paheksuvat kaikki, niin sekulaarit kuin protestantitkin. Tähän maailmanaikaan kirkon opetus nähdään kaikkialla yksiselitteisesti aivan sopimattomaksi.

Nykyajassa ehkäisyyn liittyy kuitenkin uusi jännite tai korostus 60- ja 70-lukujen maailmaan verrattuna. Aikamme ihminen voi mielestäni aivan perustellusti kysyä, onko tarkoituksellisesti steriiliksi tehty heteroseksi jotenkin olemukseltaan kovin eri asia kuin luonnostaan steriili homoseksi? Eikö homoseksin voi tietyllä tavoin nähdä vain yhtenä ehkäisymenetelmänä muiden joukossa? 

Nykyihmisen voi olla vaikeaa hahmottaa, miksi näiden välille tulisi tehdä ero, kun seksin ja lisääntymisen välinen yhteys on jo muutenkin pitkälti katkaistu. Koska heteroseksi ei pääsääntöisesti ole sen enempää "elämän jatkamiselle avointa" tai "luomisen lakeja kunnioittavaa" kuin homoseksikään ja samaa sukupuolta olevat ovat aivan yhtä sitoutuneita toisiinsa kuin heterotkin, niin miksi näihin asioihin suhtaudutaan niin eri tavoin? Eivätkö kristityt syyllisty tässä kaksinaismoraaliin? 

Tässä suhteessa katolinen luonnonlain etiikka on ainakin varsin johdonmukaista (vaikka vaikeaa) torjuessaan molemmat ja esittäessään, että "jokaisen aviollisen kanssakäymisen tulee olla avoin inhimillisen elämän jatkamiselle". Voidaan toki sanoa aikojen olevan aivan toiset kuin antiikissa ja varhaisessa kristillisyydessä (väestönkasvu jne.). Varmasti ne ovatkin, mutta kuka voi arvovaltaisesti kertoa, missä menevät hyväksyttävän opillisen muutoksen rajat (jos uskomme siihen, että on olemassa ajasta ja paikasta riippumaton uskon muuttumaton ydin)? Kuka päättää, minkä saa jättää syrjään ja mistä täytyy aina pitää kiinni? 

Siitä on kyse, asiat vaativat tulkintaa. Kysymykset ovat inhimillisellä tasolla äärimmäisen vaikeita ja tulevat kovin herkälle alueelle ihmisyyttä, mutta vähintäänkin katolinen kirkko on pitänyt kiinni siitä, mitä kristityt ovat aina uskoneet. Minusta se on suorastaan käsittämätöntä. Opetukset ovat yksinkertaisesti niin räikeästi vastoin nykyihmisen mielenlaatua.

Luettuani näitä tekstejä jokin minussa liikkui. Opetukset eivät totisesti päästäneet helpolla, vaan haastoivat ankarasti. Samalla niistä välittyi armo. Jos katoliset opetukset edustavat suurta pimeyttä, niin miksi ne olivat niin kauniita, historiallisen kristinuskon mukaisia ja huokuivat pyhyyttä? Minusta näytti, että ne olivat totta. Viittauksia Raamattuun ja varhaisimpiin kirkkoisiin oli katekismuksen ja muiden kirjoitusten yhteydessä tavattoman paljon. Opetukset eivät näyttäneet pyrkimyksiltä tehdä Jumalan Sana tyhjäksi ihmisten traditioiden tähden, vaan ne nojautuivat muinaisimpaan kristilliseen uskoon ja Raamattuun. 

Kokemuksia messusta

Kävin ensimmäisen kerran messussa noin kolme vuotta sitten. Koska minuun oli hyvin syvälle rakentuneet erilaiset epäluulot ja asenteet, menin paikan päälle hiljaa ja mahdollisimman passiivisesti. Kun näin patsaan Mariasta, yhdistin sen automaattisesti johonkin vakavasti väärään. Vihkivesi, ristinmerkit, polvistumiset jne. tuntuivat minusta jotenkin epäilyttäviltä. Kokemus ei ollut varsinaisesti ahdistava, mutta olin rehellisesti huojentunut, kun messu päättyi. Tunnetasolla minulle moni asia yhdistyi automaattisesti johonkin väärään tai suorastaan pahaan. Jos jotakin on sanottu vainajahenkiin yhteydenottamiseksi tai epäjumalanpalvonnaksi, niin asennetasolla käänne ei tapahdu välttämättä kuin vetäisi jostakin kahvasta.

Korona-aikana oli hiljaisempaa. Nyt olen noin vuoden ajan käynyt säännöllisesti sunnuntaisin messussa. Kokemusta on siis kertynyt useista kymmenistä messuista, Marian juhlia myöten. Minulle on auennut täysin uusi maailma. 

Liturgia oli minulle aiemmin vain kuolleita muotomenoja, ei elämää eikä Henkeä. Mutta ei liturgia ole kuollutta. Minä itse voin sen sijaan henkisesti olla jossain muualla. Lukukappaleet ovat muistuttaneet Raamatun synty-ympäristöstä ja olen usein ajatellut, kuinka kirkko on Raamatun koti. Liturgisuus oli pyhien kirjoitusten luonnollinen ympäristö, vain tiettyjä kirjoituksia sai lukea osana liturgiaa. 

Syntien tunnustus, uskontunnustus, rukoukset ja homilia. Olen nauttinut niistä kaikista. Minulla on ollut sellainen olo, että olen kuin vuoropuhelussa kristittyjen kanssa aivan varhaisimmista ajoista saakka. Olen osallistunut rukouksiin edeltä menneiden puolesta. Olen osallistunut rukouksiin, joissa on pyydetty esirukouksia Marialta ja pyhiltä. Olen polvistunut, kun Kristus on todellisesti läsnä leivässä ja viinissä. Olen levittänyt käteni rukouksessa.

Olen kokenut voimakasta pyhyyden tuntua ja Jumalan läsnäoloa. Ei puristamista, ei jonkinlaisen fiiliksen esiin kaivamista. Astun vain sisään ja annan messun mennä eteenpäin. Kun olen poistunut messusta, on askel ollut kevyt ja oloni hyvin rauhallinen. Kokemukseni on ollut, että messut ovat olleet siunattuja, suorastaan taivaallisia hetkiä.

Olen nauttinut kirkosta myös esteettisenä ympäristönä. Ei värivaloja, vaan kynttilöitä. Joku voi sanoa, ettei millään ulkoisella ole mitään merkitystä. Olen eri mieltä. Ihminen on fyysinen olento.  

Olen alkanut kaipaamaan eukaristiaan osallistumista. Niin kuin Justinos Marttyyri sanoi, kyse on inkarnaation ihmeen laajentumisesta. Jumala kohtaa ihmisen aineessa. Ihminen ravitaan Kristuksen ruumiilla ja verellä. 

Sakramentti on Jumalan läsnäolon erityinen ilmentymä. Eikö sakramentti sitten ole karismaattisuuden pitkä pääty? Jos se on totta, mitä kristityt ovat aina uskoneet, niin kukapa kristitty ei haluaisi kohdata Jumalaa sakramentaalisesti? Varhaisille kristityille eukaristialla oli hyvin suuri merkitys hengellisen elämän ylläpitämiseksi. Ei vain Sanaa, vaan myös sakramentteja. Tätä oli kristinusko.

Jos tämä kaikki sen sijaan on vain pimeyttä ja kokemukseni on pelkkää suurta eksytystä, niin en tiedä, miten voin arvioida enää mitään hengellisiä kokemuksiani. En ole sellainen karismaatikko, joka alati kuulee Hengen kuiskauksia ja aistii herkästi erinäisiä asioita. Uskon kuitenkin tietäväni, milloin ihminen todella on pyhän äärellä. Sellainen on omakohtainen kokemukseni messusta. Liturgisuus ja karismaattisuus eivät ole toistensa vihollisia, vaan katolisessa kirkossa elävät molemmat. 

En ole jäänyt vain laboratorioon tarkkailemaan, vaan olen pyrkinyt avautumaan Hengen kosketukselle vieraassa ympäristössä. Siitä huolimatta, että historiastani johtuen kaikki mahdolliset sireenit ovat kirkkoon astuessa aluksi laulaneet. Enää ne eivät laula. Ja Henki on minua koskettanut. Sisälläni olen kokenut rauhaa ja iloa.