Tunnustuksia, löytöjä ja mietiskelyjä

Monessa mielessä matkani kristinuskon alkuun ja takaisin on ollut hauraan, pelokkaan ja heikon miehen matka. Olen avannut blogissa asioita, joiden parissa olen kipuillut jo vuosia. En vain ole uskaltanut niistä ääneen edes pihistä. 

Pelkurin tunnustus

Vaikenemiselle ei ole kelvollista selitystä. En halua puolustella. En halua paeta piiloon selitysten taakse (vaikka hiukan selitänkin). Myönnän, että hiljaisuuteni on ollut oikeastaan jonkinlaista epärehellisyyttä ja selkärangattomuutta. Minussa ei ole ollut miestä puhumaan asioista ääneen. En ole ollut valmis ottamaan vastaan paksunahkaisesti paheksuntaa ja torjutuksi tulemista, joka olisi vääjäämättä edessäni. Hiljaisuus on ollut itsekkyyttä, oman edun tavoittelua, ihmispelkoa. 

Minun on oltava valmis kohtaamaan seuraukset, jotka ovat henkilökohtaisesti kipeitä. On hyväksyttävä se, että asioilla on mahdollisesti kestäviä ja ikäviä vaikutuksia ystävyyssuhteille ja perhesuhteille. Minun on oltava valmis kuuntelemaan vihaisia äänenpainoja ja kuinka läpikotaisin naurettavia päätelmäni ovatkaan. Koska olen riippunut kiinni toisten hyväksynnässä, niin olen pitänyt suuni kiinni. Alistuin tietynlaiseen häkkiin. 

Vastassani olisi voimia, jotka tietäisivät aina asiat paljon minua paremmin ja olisivat näkemyksistään vääjäämättä minua varmempia. Eikä kyse ole vain tulkinnoista, vaan niihin linkittyy se, kuka olet ihmisenä. Se on vain hyväksyttävä. Hinta on maksettava.  

Ehkä blogin lukija voi vaikenemistani jollain tasolla kuitenkin ymmärtää. Myönnän, että ymmärrystä osin olen hakenutkin. Hyväksyntää en odota enkä sitä voi tietenkään vaatia, koska onhan suurin osa taustassani päätelmieni kanssa täysin eri mieltä. Ymmärrys on maltillisempi ja realistisempi tavoite.

Kun olen kirjoittanut vaikkapa sakramenteista (kasteesta, eukaristiasta, ripistä), liturgisuudesta, apostolisesta suksessiosta ja piispoista, uskon ja tekojen suhteesta, traditiosta ja Raamatusta tai rankimmillaan jopa Mariasta, Rooman piispasta, seksistä ja rahasta, pyhistä ja reliikeistä tai kiirastulesta, niin olen ymmärtänyt kirjoittavani monien mielestä perusteellisesti naurunalaista ja kristinuskon kannalta tykkänään arvotonta tekstiä. Olen kirjoittanut asioista, jotka eivät ole vakavasti otettavan keskustelun arvoisia. 

Tämä osa minun on vain nyt pakko kantaa. Kohtaavat ihmiset paljon pahempiakin asioita kuin torjutuksi tulemista ja paheksuntaa. Jos olen jonkun mielestä eksynyt, niin sitten olen. Oli jo aikakin rohkaista mielensä.     

Minua on pelottanut ja edelleenkin pelottaa itseäni paljon vahvempien, todella lujien ja rohkeiden veljien ja sisarten kriittiset katseet. Monet ovat rohkeita kuin Joosua. He ovat kovin varmoja siinä, mitä julistavat. Olen laulun sanoja mukaillen se "särkynyt saviruukku", mutta toisaalla näen voimakkaita ja hyvin vakuuttuneita veljiä.  

Arvostan heitä. Kipuiluni johtuu ilmiselvästi siitä heikkoudesta, jota koen minua vahvempien edessä. He ovat lujaa tekoa ja uskossaan täysin pelottomia. He eivät kainostele sanoa ääneen, mitä ajattelevat ja joillakin on sosiaalisessa mediassa valtava yleisö kuulemassa ajatuksia. Sellainen vaatii kovaa kanttia ja pokkaa. Sitä voimakasta paloa, jota monet helluntailaiset kokevat puhtaan kristinuskon puolesta, ei voi kuin ihailla. Rohkeudessa he ovat esimerkillisiä. Voin vain ottaa nöyrästi oppia. Rohkeus ja uskon ottaminen tosissaan ovat tärkeitä juttuja. Ei elämää pitäisi elää pelosta käsin.

Ehdoton varmuus

Kääntöpuolena tosin on, että kiivaudella "puhtaan uskon puolesta" on herkästi taipumuksena kääntyä itsekritiikin poissulkevaksi kiihkoiluksi ja opilliseksi ylpeydeksi. Omien tulkintojen ennakkoluuloton haastaminen on jotain sellaista, jonka edestä ovi on monien kohdalla jo kauan sitten laitettu kiinni. Omakohtaisia opillisia mieltymyksiä ohjaavien olettamusten vakavaan haastamiseen ei useinkaan ole nähty mitään tarvetta. 

Toisella tavoin Raamattua tulkitsevat ovat lähtökohtaisesti Sanan "vesittäjiä", jollain tavoin sokeita tai heiltä vain puuttuu Hengen antamaa valoa. Näistä asetelmista käytävä keskustelu ei yleensä johda mihinkään rakentavaan eikä se ole kovin mielekästä. 

Kiihkeän ja ehdottoman uskonpuolustajan asenne vaikuttaisi olevan: "kun Henki kerran on valaissut Raamatun selvän sanoman minulle suoraan ja kirkkaasti, niin eikö sen kyseenalaistaminen olisi vain silkkaa epäuskoa?" 

"Miksi vähättelisin tai antaisin tuumaakaan periksi kirkkaan Jumalan ilmoituksen edessä?" Johtopäätös on johdonmukainen, kun omakohtainen tulkinta Raamatusta Hengen valaisussa kerran on se uskon puolueeton standardi, kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde. Silloin kaikki omia tulkintoja, teologisia mieltymyksiä ja kokemuksia vähänkin haastava on automaattisesti erehdystä, harhaa eikä huomioinnin arvoista. 

Periaatteessa millään mitä muut ovat koskaan sanoneet, uskoneet tai yhdessä kokeneet ei ole ollenkaan merkitystä, jos Henki minulle suoraan valaisee Raamatusta toisin. Vuorenvarmat vain seuraavat sitä valoa, mikä juuri heille on annettu. Lujat ja rohkeat eivät peittele varmuutta siitä, että muiden tulisi tulkita Raamattua tismalleen samoin kuin he kirjoituksia tulkitsevat. Toisten tulisi "hengessään kokea" samalla tavoin kuin he kokevat. Kaikki on täysin selvää. Omat tulkinnat ovat aivan ylivertaisia.

Kiivaus totuuden puolesta taantuu herkästi kaiken kritiikin poissulkevaksi kiihkoiluksi. Rakentavaa keskustelua ei oikein voi olla, jos toisella tavoin kirjoituksia tulkitsevat ovat automaattisesti uskovina kakkoskorissa tai jotenkin itseä alempia.

Tällainen hyvin ehdoton varmuus siitä, että omat tulkinnat Raamatusta ja historiasta ovat niitä oikeita tulkintoja yhdistyneenä sangen epäluuloiseen (joskus jopa vihamieliseen) suhtautumiseen toisella tavoin tulkitsevia kohtaan, on valitettavasti helluntailaisuutta ja siitä irtautuneita yhteisöjä leimaavaa. Omia tulkintoja haastaviin lähteisiin ei tarvitse kuluttaa aikaansa, koska omassa taustassa apostolinen usko elää aidoimmin. Jos jokin lähde haastaa omia näkemyksiä, niin silloin kyse on vain väärästä tiedosta tai joidenkin pahoista asenteista. Totuutta kun ei voi mikään lähde horjuttaa. 

Ujot ja epävarmat tukeutuvat heihin, jotka kertakaikkiaan tietävät. Jos on jostakin asiasta epävarma, niin aina voi kääntyä "oikeiden" lähteiden puoleen. Asetelma näyttää ristiriitaiselta: ainoastaan Raamattu on kaiken kristinuskon totuuden lähde, mutta sen ymmärtämiseksi oikein on tukeuduttava vain tiettyihin lähteisiin. Käytännössä vapaa ja avoin tulkinta torjutaan tiukasti. Oikean tulkinnan määrittelee yhteisössä jaettu uskon perintö.

Myönnän puolestani nössöilyn ja ihmispelon. Jostakin nämä asiat kohdallani kuitenkin nousevat ja tunnen taustani. Mistä oikein keskustellaan, jos toisen löydöt ovat läpikotaisin naurettavia tai itsestään selvästi täysin vääriä? Ajatusten "vaihtaminen" ei ole mielekästä, jos todennäköinen reaktio on täysin toisen ajatukset poissulkeva. Vapaan ja itsenäisen Raamatun tulkitsemisen maailmassa tulkinta ei ole kovin vapaata. Jokainen voi itsenäisesti ratkoa uskon kysymyksiä selvästä Raamatusta - jos vain on samaa mieltä kuin lujat ja rohkeat. Sosiaaliset seuraukset ovat epämiellyttäviä, jos tulkitsee Raamattua toisin.

Näiden voimakkaiden äänenpainojen edessä olen tuntenut oloni heikoksi ja hauraaksi. Olen pelokkaasti hyppinyt puskaan, kun uskossaan voimakkaammat ovat varmuudella julistaneet, kuinka asiat oikein ovat. Mitkään lähteet eikä mikään todistusaineisto voisi näitä tulkintoja horjuttaa. Mutta se mitä monet lujat ja rohkeat pitävät päivänselvänä, hajosi jalkojeni alla. Sitä en uskaltanut sanoa ääneen. Lähes erehtymättömiä tulkintoja ei sovi haastaa, joten päätin pitää suuni kiinni. Minussa ei ollut miestä ääneen sanomaan, että olen löytänyt jotain joka on haastanut käsityksiäni rankasti ja ajatteluni on sen johdosta muuttunut. 

Helluntailaisuudessa on paljon hyvää ja sillä on valtavasti annettavaa kaikille kristityille, mutta itsekritiikki ei ole varsinaisesti ollut liikkeen vahvuus; löytyyhän aidoin ja puhtain apostolinen usko nimenomaan helluntailaisuudessa. Koska kokemukset ja tulkinnat vaihtelevat eikä mitään auktoriteetteja oikeastaan ole olemassa (jos olen eri mieltä, voin aina vaihtaa seurakuntaa), niin liike pirstoutuu yhä pienempiin ja "puhtaampiin" ryhmiin. Tämä kehitys on kiusallista, mutta se on hiljaa hyväksytty. Vääjäämätöntä vastaan ei kannata taistella.

Omia ajatuksia olisi tervettä myös haastaa. Helposti se ei tapahdu, koska historiankuva on sellainen, jonka mukaan pitkän pimeän jakson jälkeen aito usko alkoi vaiheittain palautua reformaatiossa ja saavutti huipennuksen oman liikkeen synnyssä, viimeisten päivien Hengen vuodatuksessa, reilut 100 vuotta sitten. Tämä kuva on painunut syvälle helluntailaiseen identiteettiin. Me olemme nyt niitä apostolisen soihdun todellisia eteenpäin kantajia viimeisten päivien kilvoituksissa. Oma ryhmä on nähty muihin nähden erityislaatuisena ja ylivertaisena.

Olemme syvällisesti historiamme ja ympäristömme tuotoksia. Yksilön näkökulmaan vaikuttaa erilaiset taustat - usein aivan tiedostamatta. Näkökulmamme ei ole automaattisesti objektiivinen kuva todellisuudesta. Tulkinnoilla ja mielipiteillä on historiansa. Oppimme ovat tulkintoja Raamatusta, joilla myös on oma historiansa. On rakentavaa ymmärtää, mistä omat ajatukset oikein ovat peräisin. Me emme ole rakentaneet erilaisia tulkintoja tyhjältä pöydältä. Muiltakin on mahdollista oppia ja voi olla, että itsekin on joskus jopa väärässä.

En menettänyt uskoa Kristukseen, en kristinuskoon enkä Jumalaan. Menetin uskoni tulkintoihin, jotka ovat taustassani suorastaan vastaansanomattomia. Traditiolla on lopulta myös vapaissa suunnissa horjumattoman vankka ja ratkaiseva asema. Joidenkin tulkintojen asema lähentelee erehtymättömyyttä. Tällainen asema on esimerkiksi lapsikasteen ehdottomalla torjumisella (muodollisia riittejä tärkeämpiä ovat hengelliset kokemukset). Tämä tulee ilmi mm. siinä, kuinka kiukkuisesti ja varmasti joitakin tulkintoja ollaan valmiita puolustamaan. 

Menetin uskoni äärimmilleen viritettyyn "minä ja Raamattu" -periaatteeseen, jossa yksilön oma näkemys Raamatusta (joka hyvin harvoin on oikeasti henkilön "oma" näkemys, vaan toisilta opittu tulkinta) on lopulta se viimeinen sana uskon kysymyksiin. Menetin uskoni sellaiseen järjestykseen ja rakenteeseen "opetuslasten yhteisössä", jossa on vain näkymätön universaali seurakunta yhdistettynä pelkkään yleiseen pappeuteen. 

Todellista auktoriteettia johtaa ja opettaa ei oikein ole kenelläkään. Kaikki kristityt ovat täysin tasavertaisia ja kukin seuraa vain sitä valoa, minkä itse Raamatusta ymmärtää. Tällainen kuva kristinuskosta ei ole historiallisesti totta. Opetuslasten yhteisö on aina ollut hierarkkinen yhteisö. 

Menetin uskoni sellaiseen kristillisyyteen, jossa ylivoimaisesti tärkeintä on vain uskoa "oikein" ja kokea erilaisia asioita. Hyveet ja luonne eivät oikeiden opillisten tulkintojen omaksumisen rinnalla näyttäneet kovin merkityksellisiltä; hiukan kärjistäen nautinnonhalu ja itsekkyys eivät ole minkäänlaisia ongelmia, mutta väärät tulkinnat uskosta ovat. Aivan kristillisyyden alusta saakka täysin ratkaisevina pidetyt riitit (mikä on niiden todellinen olemus ja merkitys) eivät näyttäneet kovin keskeisiltä. Ydintä on usko Jeesukseen, eivät muodolliset rituaalit tai ulkoiset teot.

Menetin uskoni sellaiseen kuvaukseen kristinuskon historiasta, jossa kaikki meni hyvin pian apostolien jälkeen aivan pieleen ja kristityt kaikkialla eksyivät samoihin harhoihin. Harhaoppisia eivät olleet vain gnostilaiset, Markion tai montanolaiset, vaan myös piispojen yhteydessä olleet kristityt (tai vähintäänkin he olivat pahasti eksyksissä aivan uskon ydinkysymyksissä).

Sitä vastoin itse uskon, että jos kristityt ovat jotain uskoneet "aina, kaikkialla ja kaikkien taholta", niin sellaisen opetuksen täytyy myös olla totta. Selvästi väärät opetukset ja käytännöt olisivat väistämättä herättäneet voimakkaita vastaääniä uskottavista suunnista. Varhainen kirkko suhtautui apostoliseen uskoon vakavasti. Jos apostoliset seurakunnat väittivät jonkin olevan apostolista ja uskottavat kumoajat puuttuivat, niin asiaa voi hyvin syin pitää luotettavana. 

Hyvin tärkeäksi kysymykseksi näyttää siis nousevan tämä: oliko varhaisella kirkolla oikea tieto siitä, mitä on apostolinen usko? Vai eksyivätkö kristityt kaikkialla hyvin pian apostolien jälkeen? Jos apostoliset seurakunnat väittivät jonkin olevan apostolista, niin oliko se apostolista? Voiko varhaisen kirkon sanaan luottaa?

Traditio ja auktoriteetit uutena löytönä

Löysin osin toisenlaisen kristinuskon kuin millainen oli minulle itsestään selvästi ollut sitä ehdottomasti puhtainta ja aidointa kristinuskoa. Ja tämä varhainen versio kristillisyydestä näyttää minusta uskottavalta jo puhtaasti tietoteoreettisin perustein. Ajat muuttuvat, mutta apostolisesta uskon talletuksesta on kristittyjen pidettävä kiinni. Kristittyjen on aina pysyttävä uskollisina "apostoliselle uskon talletukselle". 

2. Johanneksen kirjeen kirjoittaja kirjoittaa "Jokainen, joka ei pysy Kristuksen opetuksessa vaan tuo siihen jotakin lisää, on vailla Jumalaa. Jokaisella, joka tässä (Kristuksen) opetuksessa pysyy, on sekä Isä että Poika. Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta tällä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä edes tervehtikö häntä." (2. Joh. 9-10.) 

Mutta mitä tarkoittaa “Kristuksen opetuksessa pysyminen” tai mitä on se opetus, joka "ei opeta tällä tavoin"? Asia ainakin vaikuttaa olevan kirjeen kirjoittajalle hyvin tärkeä; onhan keskeinen apostolisuuden kriteeri nimenomaan apostolinen opetus. 

Mitään opillista "kaikki käy" -linjaa Johanneksen kirjeet eivät suinkaan edusta. "Kristuksen opetusta" ei ollut lupaa muuttaa joksikin muuksi, vaan siinä oli pysyttävä. Meille kyseinen teksti on Jumalan Sanaa, kanoninen kirjoitus. Näyttäisi siltä, että 2. Johanneksen kirjeen perusteella kristitty ei voi vapaasti itselleen rakentaa sellaista kristinuskoa, joka istuu hänen mieltymyksiin.

2. Johanneksen kirje on Johannekseen liitettyä traditiota, jota tosin ei juurikaan tunnettu vielä 2. vuosisadalla. Mikäli kirjoitukselle tunnustetaan kanoninen asema (niin kuin me tunnustamme) ja mikäli “Kristuksen opetus”, “tässä opetuksessa pysyminen” ja "siihen minkään lisäämisen" kieltäminen otetaan vakavasti tekstin kirjoittajan antamassa merkityksessä (niin kuin se tulisi ottaa), niin siinä tapauksessa "tässä opetuksessa pysyminen" on myös ymmärrettävä tekstin historiallisessa yhteydessä. Juuri sille opetukselle on pysyttävä uskollisena. 

Mutta mitä oli "Kristuksen opetus" 2. Johanneksen kirjeen kirjoittajalle? Oikea konteksti kirjoituksen "tässä opetuksessa pysymiseen" on 2. vuosisadan "Johannekseen liitetyn" uskon perintö. Tuohon uskon perintöön pureutumalla myös 2. Johanneksen kirjeen viittaus saa oikean yhteytensä. Johanneksen kirjeiden viittausta "Kristuksen opetukseen" on vaikeaa ymmärtää oikein ellei tunne Johanneksen perintöä varjelleiden seurakuntien uskoa (mitä uskottiin Efeson seurakunnassa 2. Johanneksen kirjeen syntyhetkellä oikean uskon olemuksesta) ja historiallista ympäristöä. 

Historiallisilla taustoilla on väliä. Kirjeitä ei tulisi irrottaa synty-ympäristöstään. Aivan keskeistä siis on, mitä 2. Johanneksen kirjeen kirjoittaja mahtoi ajatella. Luonnollisesti vastaamme, että sen voi ainoastaan päätellä Raamatusta. 

2. Johanneksen kirje ei kuitenkaan opeta, että oikean “Kristuksen opetuksen” kriteeri ovat kirjoitukset, vaan tilanne on päinvastainen. Mitä Johanneksen kirjeisiin tulee, niin niille "Kristuksen opin" todellinen testi on ennen kaikkea traditio, yhteisössä elänyt uskon perintö. 2-3. Johanneksen kirjeet eivät missään edes mainitse kirjoituksia. Ne eivät missään kerro, että kirjoitukset ovat se keino, joiden perusteella päätellään oikea oppi. Myöskään 1. Johanneksen kirje ei missään mainitse kirjoituksia mahdollisena oikean opin kriteerinä. Kirje tosin mainitsee Kainin esimerkkinä (1. Joh. 3:12), mutta ei tämän ohella esitä kirjoituksia kriteeriksi kirjettä kovasti huolestuttaviin kysymyksiin. Johanneksen kirjeet on kirjoitettu ikään kuin ei edes olisi olemassa kristillisiä “kirjoituksia”, jotka voisivat toimia auktoriteettina tässä mielessä. (Barr, s. 15-16.)

Tuon yhteisön uskon värittämien linssien läpi tuli näin ollen tulkita myös kirjoituksia. Emme täsmällisesti tiedä, mihin joukkoon tekstejä kirjoittaja viittaa (UT:n teksteistä kirjoituksina alettiin ensiksi pitämään evankeliumeja). On vaikea täsmällisesti ja tyhjentävästi sanoa, mitä kaikkea "Kristuksen oppiin" 2. Johanneksen kirjeen kirjoittajan mielestä kuului, mutta jotain siitä voidaan erittäin hyvin perustein kertoa. Mitä siis oli se uskon perintö, johon kirjeen kirjoittaja vetosi? 

Monien historiallisten lähteiden valossa on olemassa varsin selkeä käsitys 2. vuosisadan “Johanneksen yhteisön” sisällä eläneestä käsityksestä eukaristiaa (Joh. 6), kastetta (Joh. 3), rippiä (1. Joh. 1:9) tai käskyjen pitämisen merkitystä koskien (1. Joh. 2-3). Oikea usko eli Hengen johdossa yhteisössä, ei sen ulkopuolella omakohtaisissa kokemuksissa ja päätelmissä. Koko kristillinen usko oli syvällisesti yhteisöllinen asia ja seurakunnat olivat hierarkkisesti järjestyneitä. 

Me tiedämme, kuinka sakramentaaliset Johannekseen liitetyt tekstit ymmärrettiin siinä yhteisössä, mistä kyseiset tekstit ovat alunperin peräisin. Kaste ja eukaristia ymmärrettiin hyvin sakramentaalisesti 2. vuosisadalla niissä idän seurakunnissa, jotka erityisesti varjelivat Johanneksen perintöä. Vastaavasti gnostilaiset, joita vastaan kirjeessä näyttäisi olevan varsin selkeä viittaus (2. Joh. 7) väittivät, että Kristuksessa Jumala olisi saastuttanut itsensä tulemalla lihaksi ja samoin gnostilaiset torjuivat sakramentit joko taikauskona tai pitivät niitä pelkkinä sisäistä uskoa ilmaisevina merkkeinä. 

Moraaliset hyveet eivät liiemmin gnostilaisia kiinnostaneet, koska heidän varmuus omasta pelastuksestaan teki hyveistä yhdentekeviä. 2. Johanneksen kirjeen kirjoittajalle (jae 6) käskyjen pitäminen puolestaan oli hyvin tärkeää: "Rakkautta on se, että elämme Isän käskyjen mukaan. Tämän käskyn te kuulitte heti aluksi, ja sen mukaisesti teidän myös pitää elää." Gnostilaisten ja 2. Johanneksen kirjeen kirjoittajan välillä vallitsee jyrkkä erimielisyys siitä, mikä oikein on "Kristuksen oppia". Erimielisyydet koskettivat mm. Jumalan todella tulemista lihaksi Kristuksessa, sakramenttien todellista olemusta ja käskyjen pitämisen merkitystä (Gnostilaisuuden haasteesta varhaisessa kristillisyydessä aiemmassa kirjoituksessa.)

Jos tahdon ottaa Johanneksen kirjeiden sanoman vakavasti, niin minun on ymmärrettävä kirjeet sen yhteisön ajattelutavasta ja uskosta käsin, joka on kirjeet tunnistanut, vastaanottanut ja edelleen siirtänyt eteenpäin. Tämä on ollut keskeinen lähtökohtani. 

Mielestäni historiallisen opetuslasten yhteisön todistukselle "Kristuksen opetuksesta", 2. vuosisadan kirkon "sensus fideliumille", ei vain voi kääntää selkää. Teologiset mieltymykseni eivät saa ohjata tulkintojani, vaikka aina päätelmät eivät olisikaan henkilökohtaisella tasolla helppoja. Mitä he ajattelivat sakramenteista tai "mysteereistä"? Mikä on niiden todellinen olemus ja merkitys? Toimiiko Jumala todella fyysisessä todellisuudessa ja aineen kautta? Mitä on pelastava usko? Onko se vain joidenkin väitelauseiden hyväksymistä, luottamusta Jumalan pelastavaan tekoon Kristuksessa vai myös kuuliaisuutta Jumalan käskyille?

Toinen havainnollistava viittaus "uskon sääntöön" UT:sta löytyy 2. Pietarinkirjeestä: "Ennen kaikkea teidän on syytä tietää, ettei mitään pyhien kirjoitusten profetiaa voi tulkita omin päin. Ei yhtäkään profetiaa ole annettu meille ihmisten tahdosta, vaan Pyhän Hengen johdattamat ihmiset ovat puhuneet sen, minkä ovat Jumalalta saaneet." (2. Piet. 1:20-21.)

Profeetallisen kirjoituksen selittäminen ei ole omin päin tehtävä asia. Kyse on asiasta, joka kuuluu yhteisölle ja yhteisön tradition mukaisen selityksen piiriin. Tekstin kirjoittaja on huolissaan villien tulkintojen lisääntymisestä. Vaan kuinka kontrolloida tätä? On olemassa kirjoituksia, kuten Paavalin kirjeet, mutta niitä voidaan kääntää ja vääntää väärin ja juuri niin myös tapahtuu (2. Piet. 3:16). Argumentin perustana näyttäisi olevan se, että kirkon sisällä on olemassa hyväksytty selitys kirjoituksista. Kaiken selityksen kirjoituksista täytyy olla linjassa tämän jaetun ymmärryksen kanssa. Kukaan ei voi itsenäisesti alkaa esittämään kirjoituksista selityksiä, jotka poikkeavat kirkon ymmärtämästä selityksestä. (Barr, s. 5-6.) 

Mikä sitten oli se hyväksytty selitys kirjoituksista, mihin 2. Pietarin kirjeen kirjoittaja viittasi? Mitä hän oikein tarkoitti? Kuinka Paavalin kirjeitä ja muita kirjoituksia tulisi 2. Pietarin kirjeen kirjoittajan mukaan lukea? 

Raamatuntutkimus on yleisesti ottaen hyvin vakuuttunut siitä, että 2. Pietarin kirje on pseudonyymi kirjoitus ja kenties myöhäisin kaikista UT:n teksteistä. 2. Pietarin kirje oli selkeästi kaanonin rajatapaus (niin kuin oli 2. Johanneksen kirjekin). Kyse on Roomasta peräisin olevasta kirjeestä, joka lienee kirjoitettu joskus vuosien 120-150 aikana (aiheesta enemmän 1 ja 2). Kun siis lähestymme kysymystä oikeasta kirjoitusten tulkinnasta 2. Pietarin kirjeen kirjoittajan näkökulmasta, niin kyse on siitä ymmärryksestä, joka vallitsi Rooman seurakunnassa joskus vuosina 120-150.

Se oli tuon yhteisön sisällä (Roomassa joskus vuosina 120-150) hyväksytty ymmärrys "kirjoituksista", joiden joukkoon 2. Pietarin kirjeen kirjoittamisen aikaan jo Paavalin kirjeet luettiin, jonka mukaan kirjoituksia tuli lukea. Kirkon tradition mukainen selitys kirjoituksista oli oikea selitys kirjoituksista. Mikään yksityisen henkilön tai ulkopuolisen ryhmän esittämä kirkon traditiosta poikkeava tulkinta ei käynyt päinsä. Minun tulkinnat tai käsitykset eivät ole lähtökohta, vaan se usko, joka jaettiin tuon varhaisen kirkon sisällä.

Ei kaikki ole suinkaan suoraviivaista ja itsestään selvää. On kysymyksiä, jotka ovat vaikeampia. Huomattavia teologisia debatteja käytiin selvästi myöhemmin, ne olivat kristikuntaa jakaneita ja niiden muotoiluja voi lukea esim. uskontunnustuksista. Voidaan kuitenkin tunnistaa monia nykyisin kristittyjä ankarasti jakavia asioita, jotka eivät varhaisessa kirkossa edes olleet minkäänlaisia kiistanaiheita. 

Tämä on minusta todella merkittävää. Paljon kiistanalaisempia kysymyksiä kuin opetukset sakramenteista ja piispallisesta järjestyksestä apostolisessa suksessiossa (jotka eivät millään tavoin edes olleet kiistanalaisia kysymyksiä) olivat esimerkiksi monet lopulta kanonisoidut tekstit. Vaikkapa Ilmestyskirjaa tai Heprealaiskirjettä ei suinkaan tunnustettu “aina, kaikkialla ja kaikkien kristittyjen toimesta”. Vincentiuksen sääntö on siten varsin tiukka lähtökohta. UT:n kaanoniin (jonka kaikki kristityt nykyisin tunnustavat) otettiin lopulta mukaan myös useita kirjoituksia, jotka eivät alunperin Vincentiuksen sääntöä tarkkaan ottaen täyttäneet (kts. aiempi kirjoitus).

Uskon olevani sidottu Vincentiuksen säännön mukaisesti siihen uskoon, josta oli pidetty kiinni “aina, kaikkialla ja kaikkien taholta”. Se ei ole tyhjentävä vastaus jokaiseen mahdolliseen kysymykseen, mutta siitä voi hyvin perustein lähteä liikkeelle. Maantieteellisesti eri suunnilta tuleva varhainen, yhteinen ja kiistaton todistus viittaa varsin todennäköisesti uskon yhteiseen apostoliseen alkuperään. 

Siihen uskon perintöön, mihin 2. Johanneksen kirje viittaa tai hyväksyttyyn ymmärrykseen kirjoituksista, josta 2. Pietarin kirje puhuu, on voitava luottaa. Traditioon, historiallisen yhteisön sisällä eläneeseen uskon perintöön, viittaavat myös UT:n kirjoitukset. Se ei ole mitään epämääräistä, vaan sen ytimestä on olemassa varsin hyvä käsitys. Se ei ole ristiriidassa kirjoitusten kanssa, vaan sen avulla kirjoitukset ymmärrettiin oikein. Viimeinen sana kristinuskon totuudesta ei ollut jonkinlainen omakohtainen päätelmä kirjoituksista.

Hurahdin historiaan. Kristinusko ei ole fiktio. Asiat ovat todella joskus tapahtuneet jotenkin. En ole vain oman päättelyni varassa, vaan voin kysyä heiltä, jotka ovat kulkeneet edeltä.