Puhdistavan (kiiras)tulen läpi?

Kuka keksi kiirastulen? Mistä moinen ilmestyi? Kiirastuli oli käsitykseni mukaan jälleen yksi keksintö lisää lukuisten epäraamatullisten myöhäisten keksintöjen sarjaan keskiaikaisen katolisen kirkon toimesta. Kyse oli myöhäisestä keksinnöstä, jolle ei ollut olemassa minkäänlaisia perusteita. Jeesus ei sanonut rikolliselle ristillä "pääset jo tänään kanssani kiirastuleen", vaan Hän lupasi, että ryöväri pääsisi "tänään paratiisiin" (Luuk. 23:39-43). Ihminen pelastuu Kristuksen täydellisen työn perusteella, ei kärsimällä missään "kiirastulessa". 

Arvostamani ja hyvin suosittu reformoitu baptistisaarnaaja John Piper (2018) nostaa opin kiirastulesta äärimmäisen vakavaksi katolisen kirkon harhaopiksi: “Meidän tulisi olla huolissamme kiirastuliopista, jossa henkilö kuolemansa jälkeen voi saada toisen mahdollisuuden kantaa joitakin rangaistuksia niin, että he voivat lopulta raivata tiensä taivaaseen tehtyään sopivaa katumusharjoitusta siellä. Raamattu ei tarjoa sellaista toivoa niille, jotka kuolevat epäuskossa. Sitä ei löydy kirjoituksista.” 

Kiirastulen historiallinen tausta

Selvittäessämme opetusta kiirastulesta on hedelmällistä hakea kysymykseen historiallista näkökulmaa. Kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin mukaan kiirastulen perusidea on tuttu aivan varhaisimmasta kristillisyydestä. Ikuiseen elämään menisivät vain puhdassydämiset. Taivaassa ei ole enää syntiä. Pelastuvat ihmiset eivät kuitenkaan yleensä kuollessaan olleet vielä muuttuneet Herran “kirkkauden kaltaisiksi” (2. Kor. 3:18) eli ihminen oli keskeneräinen. Jonkinlainen muutos oli siis ihmisessä tarpeen. Jumala veisi ihmisen lopullisen pyhittymisen loppuun kuoleman jälkeen. Kyseistä vaihetta tai tapahtumaa ryhdyttiin 1. Kor. 3:10-15:n pohjalta nimittämään "kiirastuleksi" eli puhdistavaksi tuleksi. Arffmanin mukaan kirkko ei koskaan tarkemmin määritellyt kyseisen puhdistavan tulen luonnetta, mutta kansanuskossa ja saarnoissa siihen liitettiin varsin hurjiakin mielikuvia. 

Täytyy muistaa, että vanhimmassa kirkossa pelastus ei alunperin ollut ainoastaan "taivaallinen vaihtokauppa", jossa syntinen sai matkalipun taivaaseen. Pelastus alkoi kasteesta, mutta se ei suinkaan ollut pelastumisen päätepysäkki, vaan alkupiste. Pelastuksessa ei ollut kyse vain yksittäisestä tapahtumasta menneisyydessä (taustassani syntisen rukouksesta ja vanhimmassa kirkossa kasteesta), vaan se oli myös jotain tulevaisuudessa olevaa. Pelastuksen tuli kasvaa ja kehittyä kohti Jumalan kaltaisuutta, pelastuksen lopullinen päämäärä oli jumalallistuminen (kts. blogiteksti).  

Usein kiirastuleen liitetään teksti 2. makkabilaiskirjasta. Michael Rootin mukaan historiallisesti kyseinen teksti ei kuitenkaan näytellyt kiirastulen raamatullisessa perustelussa kovin isoa roolia. Tärkeitä opetuksia olivat 1. Kor. 3:10-15 ja Jeesuksen opetus evankeliumeissa siitä, että on olemassa syntiä, jota ei anneta anteeksi tässä maailmassa eikä tulevassa. Jos Jeesuksen oli tarpeen mainita synnistä, jota ei anneta anteeksi tulevassa maailmassa (Matt. 12:32), niin voitiin päätellä, että oli olemassa asioita (eli lieviä syntejä), jotka annetaan anteeksi tulevassa maailmassa.

The Oxford Dictionary of the Christian Church:in (2005) mukaan täsmällinen oppi kiirastulesta on peräisin 12. vuosisadalta. Kuitenkin opin rakennuspalikat ovat paljon muinaisempia. Näitä rakennuspalikoita ovat usko kuolleiden puolesta rukoilemisen hyödyllisyyteen ja siihen, että kuoleman hetkellä kaikkia ei suoraan tuomita helvettiin tai katsota olevan vielä ihan valmiita taivaaseenkaan. Myös idän kirkko tunnusti välitilan. Sekä idän että lännen liturgiassa kuolleiden puolesta rukous oli jatkuva piirre. Idän kirkko ei kuitenkaan tarkemmin halunnut määritellä välitilaa, koska halusi tehdä kirkkaasti selväksi, että lopulliset vaihtoehdot ovat joko taivas tai helvetti. Kuolleiden puolesta rukousta pidettiin myös idässä vaikuttavana. Kuolleiden puolesta rukoilemista on pidetty selittämättömänä ilman uskoa jonkinlaiseen välitilaan, jossa olevat kuolleet voisivat hyötyä rukouksista.

The Oxford Dictionary of the Christian Church (2005) jatkaa kiirastulen myös olevan ikään kuin silta yleisen kuolleiden ylösnousemuksen ja yksilöihmisen kuoleman välillä. Se on myös silta yksilön henkilökohtaisesta tilasta kuollessaan verrattuna siihen, että lopussa Kristuksen morsian on “ilman tahraa ja ryppyä”. Kuoleman hetkellä ihminen voi olla uskollinen, mutta keskeneräinen. Viimeisellä tuomiolla hän on kuitenkin arvollinen Kristuksen kirkon jäsen. 

Uusi mahdollisuus pelastua helvetiltä?

Jos oppi kiirastulesta vähättelee Kristuksen työtä ja jos se on kokonaan vailla perusteita, niin ennen lopullista tuomiota on asiassa myös syytä kuulla syytettyä. Käyn tässä yhteydessä läpi parin dominikaanin nostoja kiirastuleen liittyen, katekismuksen määritelmän siitä ja edellisen paavin opetuksia aiheesta. 

Dominikaani ja katolinen pappi Jerome Cudden opettaa, että kiirastulen ymmärtämiseksi on ensiksikin tarpeen ymmärtää katolinen opetus vähäisistä ja vakavista synneistä (oma huomautus: kyseessä on vanha alkukristillinen opetus). Synnit eivät siis ole “tasa-arvoisia”. Vakava synti on vakava rikkomus, joka lisäksi tapahtuu tietoisesti ja vapaasti tahtoen. Opetus nousee Uudesta testamentista (1. Joh. 5:16-17). Vakavan synnin tehnyt ihminen kääntyy pois Jumalasta, kasteessa saadusta armosta, ja tuhoaa siten suhteensa Luojaan. Katumatta jäänyt vakava synti vie helvettiin. Synti lisäksi jättää ihmiseen jälkiä, vaikka hän olisi ne saanutkin anteeksi. Vaikkapa uskottomuuden saa kyllä anteeksi, mutta aviopareilla on “töitä edessään” synnin jälkeen ja samoin varkaan pitää sovittaa varkautensa (palauttaa varastettu tavara tms.). 

Kyse ei ole siitä, etteikö Kristuksen ristinkuolema olisi täysin riittävä, mutta asioilla on silti seurauksia. Entä jos ihmisellä on kuollessaan hiukan “asioita kesken”? Raamattu opettaa, ettei taivaaseen pääse mitään epäpuhdasta (Ilm. 21:27). Ehkä hän ei kuole vakavan synnin tilassa, mutta hänellä on esimerkiksi pahoja tapoja. Taivaan ikuisuudelta ei kuulostaisi, jos kaikki huonot tavat tulisivat sinne mukana. Kiirastulessa on kyse tästä. Se on puhdistumista kuoleman jälkeen. Cudden painottaa selkeästi, että kiirastuli ei ole toinen mahdollisuus. Vakavan synnin tilassa kuoleva joutuu helvettiin, vaikka sen sanominen voi hirvittää. Jeesus puhuu evankeliumeissa usein tästä totuudesta. Myös protestantti voi tunnustaa tarpeen jonkinlaiselle puhdistumiselle kuoleman hetkellä, mutta hänen mukaansa se tapahtuu välittömästi kuoleman jälkeen. Katolinen uskoo, että puhdistuminen tapahtuu prosessin kautta. Ihmisellä on rooli lopullisessa muutoksessaan, jonka lähde on Kristus. (Cudden 2020.)  

Dogmatiikan dominikaaniprofessori Bryan Kromholtzin mukaan Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) aikana lännen ja idän välillä kiirastuleen liittyi jännitteitä. Syy oli Kromholtzin mukaan pitkälti väärinymmärrys, koska näkemykset eivät lopulta olleet kovinkaan erilaisia. Akvinolainen itse nojautui nimenomaan idän kirkkoisiin omissa opetuksissaan aiheesta. Idässä oli huolena, että puhdistava tuli voisi jopa puhdistaa jokaisen ihmisen kuoleman jälkeen. Tämä johtaisi siihen, että kaikki pääsevät lopulta taivaaseen. Kyseinen opetus torjuttiin sekä lännessä että idässä, mutta idän kirkon ajattelussa puhdistava tuli käsitettiin näin ja siten se torjuttiin. Akvinolainen opetti, että kuolleiden puolesta voidaan rukoilla. Hän kuitenkin painotti, ettei kiirastuli voinut pelastaa kadotettua kuoleman jälkeen, vaan tuli puhdisti synnin vaikutuksista. (Kromholtz 2020.)      

Katekismus määrittelee kiirastulen seuraavasti: “Ne, jotka kuolevat Jumalan armossa ja ystävinä, mutta eivät ole täydellisesti puhdistuneet, saavat kyllä olla varmoja ikuisesta pelastuksestaan, mutta he joutuvat kuolemansa jälkeen läpikäymään puhdistuksen saavuttaakseen sen pyhyyden, joka on välttämätön taivaan iloon pääsemiseksi. Kirkko kutsuu tätä valittujen lopullista puhdistumista purgatoriumiksi (kiirastuleksi). Se on täysin eri asia kuin kadotukseen tuomittujen rangaistus…” (s. 272.)

Kiirastuli ei siis ole kuoleman jälkeen saatu uusi mahdollisuus, vaikka tällainen käsitys elää varsin sitkeästi. Paljon osuvampi kuvaus on, että se on taivaaseen matkalla olevien “eteinen”, “odotushuone”, “pukuhuone” tai ehkäpä "viimeinen ehostuminen" ennen suurta juhlaa. Edellisen paavin teologiassa kiirastuleen ei välttämättä tulisi soveltaa lainkaan ajan- ja paikan kieltä.

Mitä paavi opetti kiirastulesta?

Paavi Benedictus XVI:n (Joseph Ratzinger) kiertokirje Spe salvi (Toivossa pelastetut) käsittelee laajasti myös kiirastuliopetusta. Ratzinger kertoo, että vertauksessa Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä (Luuk. 16:19-31) Jeesus viittaa välitilaan kuoleman ja ylösnousemuksen välissä. Käsitys on peräisin varhaisjuutalaisuudesta (inter alia). Tuossa tilassa lopullista tuomiota ei ole vielä annettu. Nämä varhaiset juutalaiset käsitteet omaksui myös alkukirkko. Lännen kirkossa niistä muotoutui opetus kiirastulesta. Juutalainen ymmärrys välitilasta oli, ettei kyse ollut vain väliaikaisesta huostaanotosta. Rikkaan miehen kuvauskin näyttää, että ihmiset jo maistoivat välitilassa taivaan hyvää tai saivat osakseen rangaistusta. Lisäksi välitilaan saattoi liittää merkityksen sielun puhdistumisesta valmiiksi Jumalan yhteyteen. 

Ratzingerin mukaan kuolemassa koko elämämme on tuomarin edessä. Joidenkin kohdalla hyvyys, totuus ja rakkaus ovat elämän aikana tuhoutuneet peruuttamattomalla tavalla. Tämä merkitsee helvettiä. Jotkut voivat olla sen sijaan niin lähellä Jumalaa ja täynnä avoimuutta lähimmäisiä kohtaan, että kuolemassa he ikään kuin vain astuvat sinne, missä jo nyt ovat. 

Ihmisen kokemus on kuitenkin usein se, että hän ei ole täysin menetetty tapaus, mutta ei myöskään valmis. Ihmiset tekevät elämässään kompromisseja, mutta jossain syvällä silti säilyy tahto puhtauteen ja avoimuus Jumalalle. Tässä yhteydessä Ratzinger käsittelee Paavalin opetusta. Hän kirjoittaa: “Pyhä Paavali Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille antaa meille ajatuksen Jumalan tuomion erilaisesta vaikutuksesta kunkin henkilön erityisten olosuhteiden mukaan. Hän käyttää kuvia, jotka jollakin tapaa yrittävät ilmaista näkymätöntä, ilman että meidän on mahdollista luoda käsitteitä näistä kuvista – vain koska me emme voi nähdä kuoleman jälkeistä maailmaa eikä meillä ole siitä mitään kokemusta. Paavali aloittaa sanomalla, että kristillinen elämä rakentuu yhteiselle perustukselle, Jeesukselle Kristukselle. Tämä perustus kestää. Jos olemme seisseet lujana tällä perustuksella ja rakentaneet elämämme sille, me tiedämme, että sitä ei voi ottaa meiltä pois edes kuolemassa. Sitten Paavali jatkaa: ‘Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi’ (1. Kor. 3:12–15). Tässä tekstissä on joka tapauksessa selvää, että pelastuksemme voi saada erilaisia muotoja, että jokin siitä, mikä on rakennettu saattaa palaa, että pelastuaksemme meidän henkilökohtaisesti täytyy kulkea ‘tulen’ läpi, jotta tulisimme täysin avoimiksi ottamaan Jumalan vastaan ja kykeneviksi ottamaan paikkamme ikuisen hääjuhlan pöydässä.”

Ratzinger myös mainitsee varhaisen juutalaisen käsityksen siitä, että jollakin tavoin on mahdollista tehdä hyvää edesmenneille rukoillen (2. Makk. 12:38–45). Käytäntöä jatkoivat kristityt idässä ja lännessä, vaikka idän kirkko ei tunnusta “sovittavaa kärsimystä”. Myös idän kirkko myöntää välitilan eri tasot onnelle ja kärsimykselle. Idän kirkon mukaan rukouksen, almujenannon ja ehtoollisen myötä on kuitenkin mahdollista lohduttaa ja virvoittaa edesmenneitä sieluja. Ratzinger toteaa kristittyjen aina uskoneen, ettei kuolema erota kristittyjen yhteyttä. Edesmenneet voivat rukoilla täällä olevien puolesta ja toisaalta on mahdollista osoittaa rakkautta ja kiitollisuutta edesmenneitä kohtaan. Tästä uskosta kristityt voivat saada myös lohtua. Rakkaus jatkuu yli kuoleman. 

Kiirastulen ja aneiden perusajatuksen voi löytää makkabilaiskirjasta (kreikankielinen Vanha testamentti oli kristittyjen ensimmäinen Raamattu, kts. tämä). Näin 2. Makk. 12:39-45: “Seuraavana päivänä, kun oli jo kiireesti huolehdittava kaatuneista, Juudaksen miehet menivät hakemaan ruumiit viedäkseen ne sukulaisten joukkoon esi-isien hautaan. Silloin he huomasivat, että jokaisella kaatuneella oli vaatteidensa alla jamnialaisten epäjumalille omistettuja taikakaluja. Laki kieltää juutalaisilta sellaiset, ja kaikki ymmärsivätkin, että juuri niiden tähden nuo miehet olivat kaatuneet. He ylistivät Herraa, oikeamielistä tuomaria, joka tuo kaiken salatun julki, ja rukoilivat hartaasti, että hän pyyhkisi miesten rikkomuksen kokonaan pois. Urhea Juudas kehotti väkeään pysymään erossa synninteosta – olivathan he omin silmin nähneet, mihin kaatuneiden synti oli vienyt. Sitten Juudas pani toimeen kaikkia miehiä koskevan rahankeräyksen ja lähetti rahat, noin kaksituhatta hopeadrakmaa, Jerusalemiin syntiuhrin toimittamista varten. Siinä hän teki hyvin ja viisaasti. Näin toimiessaan hän ajatteli ylösnousemusta – olisikin ollut turhaa ja typerää rukoilla kuolleiden puolesta, jos hän ei olisi uskonut kaatuneiden nousevan kuolleista. Hänellä oli myös mielessään se ihana palkinto, joka odottaa uskossa pois nukkuvia. Miten pyhästi ja hurskaasti hän ajattelikaan! Hän halusi, että kuolleet pääsisivät vapaiksi synnistään, ja siksi hän toimitutti sovitusuhrin.”

Siitä mitä kiirastuli tai puhdistava tuli lopulta tarkoittaa, on edellisellä paavilla mielenkiintoinen tulkinta. Hän esittää, että "polttava ja pelastava tuli" on Jeesus Kristus. Elämän päätyttyä ihminen tekee elämästään tiliä Kristuksen edessä. Hän kertoo: “Tämä kohtaaminen hänen kanssaan, kun se polttaa meitä, muuttaa ja vapauttaa meidät antaen meidän tulla todella itseksemme. Kaikki, mitä me rakennamme elämämme aikana, voi osoittautua pelkäksi oljeksi, puhtaaksi mahtailuksi, ja se romahtaa. Kuitenkin tämän kohtaamisen tuskassa on pelastus, kun elämämme epäpuhtaus ja sairaus tulee meille selväksi. Hänen katseensa, hänen sydämensä kosketus parantaa meidät kiistämättömän tuskallisen muutoksen kautta ‘kuin tulen läpi’. Mutta se on siunattu kipu, jossa hänen rakkautensa pyhä voima polttaa lävitsemme kuin liekki ja näin voimme tulla kokonaan itseksemme ja näin kokonaan Jumalan omaksi.”

Kiirastulen kestoa ei ole mahdollista arvioida meidän aikakäsityksestämme käsin. Asia on luonteeltaan täysin toisenlainen, eri kategoriassa. Jumalan tuomio ei ole vain oikeudenmukaisuutta tai armoa, vaan se on molempia. Pelkän oikeuden edessä ihmiselle jäisi ainoastaan pelko jäljelle. Jos tuomio olisi vain armoa, niin maallisella vaelluksella ei olisi mitään merkitystä. Kysymys historian oikeudenmukaisuudesta jäisi vaille vastausta. Inkarnaatiossa yhdistyvät armo ja tuomio. Ratzinger viittaa Paavaliin, kuinka “peläten ja vavisten teemme työtä lopulta pelastuaksemme“ (Fil. 2:12). Samalla armo antaa toivon ja luottamuksen Tuomarin kohtaamiseen, joka on myös puolustajamme (1. Joh. 2:1).

“Kiirastuli”, puhdistava tuli, on siis Ratzingerin mukaan puhdistumista “rakkauden tuskassa” kohtaamisessa Kristuksen kanssa. Kuinka joku voi sitten rukousten kautta puuttua siihen? Täytyy ymmärtää, että pelastuminen ei ole ainoastaan individualistinen asia. Ihminen ei ole irrallinen, toisista riippumaton, erillään oleva saari. Elämää ei eletä yksin. Toisten vaikutus minun elämääni on hyvin todellista. Samoin myös minä vaikutan muiden elämään. Synti, hyväntekeminen ja ylipäätään elämä eivät ole yksistään tehtäviä asioita. Elämä eletään yhdessä. Kristityn elämän ei pidä rajoittua itsensä pelastamiseen, vaan hänen tulee olla kiinnostunut muista. Ratzinger kirjoittaa kauniisti: “Olemisen keskinäisessä yhteydessä kiitollisuuteni toista kohtaan – rukoukseni hänen puolestaan – voi olla pieni osa hänen puhdistautumistaan. Ja siihen ei ole tarvetta kääntää maallista aikaa Jumalan aikaan: sielujen yhteydessä yksinkertainen maallinen aika syrjäytyy. Ei ole koskaan liian myöhäistä koskettaa toisen sydäntä, eikä se ole koskaan turhaa.”

Lähteet

• Lainaukset Raamatusta: raamattu.fi 
• Katolisen kirkon katekismus (2011)
• Arffman, Kaarlo (2009): Kristinuskon historia
• Paavi Benedictus XVI:n kiertokirje Spe salvi (Toivossa pelastetut), kpl. 44.-48. 
• Root, Michael (2019): Was Luther Right? Indulgences, Purgatory, Saints and All That. 
• The Oxford Dictionary of the Christian Church (3. ed.)