Pelastuminen on jumalallistumista (osa 2.)

Kuinka ihminen pelastuu, on varsin keskeinen uskon (ja elämän) kysymys. Millainen on uskon ja uskollisuuden välinen yhteys? Mistä pelastumisessa on oikein kyse? Kysymys armon ja uskon luonteesta on myös jakanut kristittyjä halki vuosisatojen. Pyrin tässä avaamaan aihetta lisää ja kuvaamaan, kuinka kysymystä on lähestytty eri suuntauksista käsin. 

Keskeinen avaintermi aiheen kannalta on ollut "vanhurskaus", joka jo terminä on vieras ja moniulotteinen. Paavalin kielessä termiä "vanhurskaus" voidaan katsella pelastuksen näkökulmasta. Kyse on ihmisen hyväksymisestä Jumalan yhteyteen ja pelastukseen. (Aejmelaeus 2018, 343-344.) 

Reformoitu baptisti ja arvostettu pastori (itse arvostan ja olen paljon kuunnellut häntä) John Piper esittää, että oppi vanhurskauttamisesta on yksi katolisen kirkon vakavista harhaopeista: “Meidän tulee olla huolissamme sekaannuksesta vanhurskauttamista koskien, joka tulee yksin armosta, yksin Kristuksen perusteella, yksin uskon kautta, yksin Jumalan kunniaksi. Katolinen vaatimus, että vanhurskauttaminen sisältää vanhurskauden infuusion, mikä meidän omana hyveenä kelpuuttaa meidät Jumalan hyväksymiksi ei ole sama kuin raamatullinen oppi, jossa Jumala tulee 100 % meidän edestämme sillä hetkellä, kun uskon kautta yhdistymme Kristukseen niin, että Hänen verensä ja vanhurskautensa yksin tulevat tuon hyväksynnän perustaksi.” (Piper 2018.)

Jännite tulee siitä, että Piper edustaa tässä Lutherin oppilaan Philipp Melancthonin (1497-1560) kehittämää oppia “forenssisesta vanhurskauttamisesta”. Tästä tulikin reformaation avainkysymys. Oxfordin yliopiston historiallisen teologian professori Alister McGrathin mukaan Melancthonin oppi forenssisesta vanhurskauttamisesta oli aikanaan puhdas irtiotto historiallisesta opetuksesta. Tästä opista tuli periaatteessa kaikkien protestanttien oppi ja siten keskeinen erottava tekijä katolisiin nähden. Katolinen kirkko pitäytyi Augustinuksen opetuksessa, jossa vanhurskauttaminen ei ole pelkästään ikään kuin henkilön oikeudellisen aseman muutokseen johtanut julistus, vaan myös vanhurskaaksi tekemisen prosessi. (McGrath 2012, 512.)

McGrath kertoo Melancthonin opettaneen vanhurskauttamisen merkitsevän nimenomaan statuksen muutosta. Vanhurskauttamisessa syntinen luetaan vanhurskaaksi, kyse on syntisen hyväksi luetusta vanhurskaudesta, ja tästä kokonaan erillinen vaihe on edelleen “pyhittyminen”. Melancthonin opetuksessa pyhittymisessä vanhurskaudesta tulee osa myös ihmisen olemusta. Augustinukselle vanhurskauttaminen merkitsee sitä, että syntinen todella tehdään vanhurskaaksi. Hänelle vanhurskauttamisessa ja pyhittymisessä on kyse saman kolikon eri puolista, ei jostakin kokonaan eri asiasta. (McGrath 2012, 511.)   

Kysymys on puhuttanut paljon nykytutkijoita (paljolti juuri protestantteja) ja se kytkeytyy Paavalin opetuksiin. Merkitseekö Paavalille vanhurskauttaminen syntisen tekemistä vanhurskaaksi vai onko kyse ainoastaan vanhurskaaksi julistamisesta? Vanhurskaaksi tekeminen merkitsee sitä, että vanhurskauttamisessa ihminen todella muuttuu ja hän saa myös voiman Jumalan tahdon toteuttamiseen eli hänet tehdään oikeamieliseksi. Vanhurskaaksi julistaminen merkitsee sitä, että Kristuksen vanhurskaus ainoastaan luetaan syntisen hyväksi ja hän kelpaa Jumalalle huonoudestaan huolimatta. (Aejmelaeus 2018, 382-383.)

Käytännössä luterilaisten ja katolilaisten yhteinen julistus vanhurskauttamisesta tulee hyvin lähelle Augustinuksen perintöä. Asiahan on hyvin tärkeä, koska vanhurskauttamisessa kyse on suoraan ihmisen pelastumiseen liittyvästä kysymyksestä!

Reformaation suuri kiista on ratkaistu

Kiistat ja epäselvyydet vanhurskauttamista koskien on jo suurelta osin ratkaistu luterilaisten ja katolilaisten yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisesta. Eroavaisuuksia on, mutta yhteisen julistuksen sisällä ei siinä määrin, että ne olisivat kirkkoa jakavia. Tämä on erittäin kova juttu, jos ajatellaan, että asia oli reformaatiossa niin vahvasti tapetilla. Luterilaisen kirkon nettisivuilla sanotaan: “Asiakirjan hyväksymisen jälkeenkin kirkoille jää vanhurskauttamisoppia koskevia pieniä teologisia tulkintaeroja, mutta keskeisimmästä kirkkoa rikkoneesta oppiriidasta on saavutettu ensimmäinen sovintoasiakirja reformaation jälkeen.” Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on saanut luterilaisten ja katolisten lisäksi lisää seuraa. Tähän julistukseen yhtyvät nykyisin metodistit, anglikaanit ja myös reformoidut.

Katolinen kirkkohistorioitsija Joseph Lortz esitti aikanaan sittemmin yleistyneen teesin, että Luther kaatoi katolisuuden, joka ei ollutkaan katolisuutta. Kardinaali Johannes Willebrands jopa sanoi Lutherista, että "tässä hän voi olla meidän yhteinen opettajamme, että Jumalan täytyy aina pysyä Herrana ja tärkein ihmisen vastaus Jumalalle on absoluuttinen luottamus ja palvonta." (Koch 2013.)

Yhteisen julistuksen kova ydin lienee sen kappaleessa 15.: “Meidän yhteinen uskomme on, että vanhurskauttaminen on kolmiyhteisen Jumalan työ. Isä lähetti Poikansa maailmaan pelastamaan syntisiä. Kristuksen ihmiseksi tulo, kuolema ja ylösnousemus ovat vanhurskauttamisen perusta ja edellytys. Näin vanhurskauttaminen merkitsee, että Kristus itse on meidän vanhurskautemme, josta me tulemme osallisiksi Isän tahdon mukaan Pyhässä Hengessä. Me tunnustamme yhdessä: Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.”  

Sekä luterilaisille että katolisille usko ja kaste ovat vanhurskauttamisen tiukkaa ydintä. Usko on myös aktiivista toimintaa, ei pelkkää luottamusta: “Tunnustamme yhdessä, että syntinen vanhurskautetaan, kun hän uskoo Jumalan pelastustekoon Kristuksessa. Tämän pelastuksen lahjoittaa hänelle Pyhä Henki kasteessa hänen koko kristillisen elämänsä perustukseksi. Ihminen panee luottamuksensa Jumalan armolliseen lupaukseen vanhurskauttavassa uskossa, johon sisältyy sekä toivo Jumalaan että rakkaus häneen. Sellainen usko on rakkaudessa toimivaa; siksi kristitty ei voi eikä saa jäädä ilman tekoja. Mutta mikään, mikä ihmisessä on ennen tai jälkeen uskon vapaan lahjan, ei ole vanhurskauttamisen perusta eikä ansaitse sitä.” 

Hyvin lähelle Augustinuksen perintöä tulee myös yhteisen julistuksen kpl. 37: "Kun vanhurskautettu elää Kristuksessa ja toimii saamassaan armossa, hän Raamatun kielellä sanottuna kantaa hyvää hedelmää. Tämä vanhurskauttamisen seuraus on kristitylle, kun hän taistelee koko elämänsä ajan syntiä vastaan, myös velvollisuus, joka hänen tulee täyttää. Tämän vuoksi Jeesus ja apostoliset kirjoitukset kehottavat kristittyä tekemään rakkauden tekoja."

"Vanhurskautettu ei saa jäädä ilman rakkauden tekoja", "vanhurskautetun velvollisuus on taistella koko elämänsä ajan syntiä vastaan", mutta kaikki tämä tapahtuu "kun vanhurskautettu elää Kristuksessa ja toimii saamassaan armossa". Eikö tämä tule hyvin lähelle Augustinuksen opetusta?

Armoa vai ansiota?

Katolinen opetus vanhurskauttamisesta on, että siinä kyse on Jumalan teosta. Kaikki perustuu Jumalan armoon ja rakkauteen. Vanhurskauttaminen tapahtuu Pyhän Hengen armosta, Kristus on kärsimyksillään sen ihmisille ansainnut, joka kasteessa lahjoitetaan. Ihmisen vapaa vastaus tähän Jumalan tekoon ja aloitteeseen alkaa vanhurskauttamisesta. Ihmisen vastaus on uskoa Kristukseen ja aktiivista osallistumista Pyhän Hengen armon kanssa. (Kompendium 2013, 149-150.)

Professori Michael Root oli itse mukana, tuolloin vielä luterilaisena, laatimassa yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista. Hän huomauttaakin, ettei oppi vanhurskauttamisesta ole enää kirkkoa jakava kysymys. Hän jatkaa kuitenkin todeten, että kyseessä on lopulta varsin kapea lausunto. Isommat erot tulevat esiin käsiteltäessä kysymystä armon luonteesta.

Root kertoo, että yksimielisyys vallitsee siitä, että pelastumme armosta. Tästä ei ole kiistaa. Vaan miten uskovan elämässä armo toimii ja mistä armossa on oikein kyse? Reformaation jakava kysymys liittyy armon luonteeseen: onko armo vain passiivisesti vastaanotettava asia vai tuleeko ihmisen tehdä aktiivisesti myös yhteistyötä armon kanssa? Onko teoilla Pyhän Hengen armon sisällä sellainen merkittävä rooli, että niillä on merkitystä pelastuksen näkökulmasta? Onko ihmisen toiminnalla mitään merkitystä pelastavan armon vastaanottamisen lisäksi?  Onko armolla jonkinlainen osallisuus ihmisen toiminnassa? Katolisessa ajattelussa ihmisen toiminta ja Jumalan armo ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tämän johdosta katoliset painottavat kristillisen elämäntavan merkitystä. (Root 2019.)

Katolisen opetuksen mukaan Jumala tekee aina aloitteen. Ihmisen kääntymyksen saa aikaan Jumalan armo. Ainoastaan vasta sitten, kun Pyhä Henki on laittanut ihmisen “liikkeeseen armon sisällä”, voi hän ansaita lisää armoja niin itselleen kuin myös toisille. Nämä armot ajavat edelleen ihmistä pyhitykseen ja kasvuun rakkaudessa sekä lopulta ne auttavat pääsemään ikuiseen elämään. Ihmisten kaikkien ansioiden lähde on Kristuksen rakkaus. Vaikkapa pyhimykset ovat perusteellisesti aina tajunneet, että kaikki heidän ansionsa ovat yksin armoa. Armo vaikuttaa rakkautta Kristukseen, mutta tuo rakkaus tulee näkyviin todellisina tekoina. Nämä teot ovat siis yliluonnollista armon työtä ja tällaiset teot ovat ansioita Jumalan edessä. (Katekismus 2011, 494-495.)

Edellisessä kirjoituksessa lainasin Irenaeuksen opetusta, joka on tässä täysin samanlainen kuin katolisen kirkon virallinen opetus. Irenaeuksen mukaan "mitä enemmän otamme vastaan Hänen armoansa, sitä enemmän meidän tulisi rakastaa Häntä. Mitä enemmän olemme rakastaneet Häntä, sitä enemmän saamme kirkkautta Häneltä, kun olemme jatkuvasti Isän läsnäolossa." (Against Heresies 4.13.3.) 

Ansioita ihmisellä voi Jumalan edessä olla pelkästään siksi, että Jumala on antanut ihmiselle mahdollisuuden toimintaan Hänen armonsa kanssa. Kyse on aina Jumalan aloitteesta ja armosta. Kaikki ihmisen ansiot ovat viime kädessä Jumalan tekoja. Ne nimittäin lähtevät ensiksi Pyhän Hengen armoista. Katekismus lainaa tässä Trenton kirkolliskokousta: “Hyvistä teoistamme johtuvat ansiot ovat Jumalan hyvyydestä saatu lahja.” Ja edelleen Augustinusta: “Armo on kulkenut edellä; nyt maksetaan siitä syntynyt velka … Ansiot ovat Jumalan lahjoja.” (Katekismus 2011, 494-495.) Kuten edellisessä blogikirjoituksessa nostin esiin, niin Clemens kirjoitti hyvin samaan tapaan. Hän kertoi, että usko, ikuinen elämä ja vanhurskaus ovat Jumalan lahjoja. Kuitenkin "saamme osamme luvatuista lahjoista" siten, että "kamppailemme jotta meidät lasketaan niiden joukkoon". 

Avery Dulles kertoo, että katolisen opin mukaan kenelläkään ei voi olla ansioita Jumalan edessä ellei häntä ole ensiksi vanhurskautettu. Mutta kun vanhurskautetut tekevät hyviä tekoja Jumalan armon avulla, niin he todella miellyttävät Jumalaa. Jumala todella voi kutsua heitä "hyviksi ja uskollisiksi palvelijoiksi" ja antaa heille palkaksi ikuisen elämän. Uskovat siis todella ansaitsevat, vaikka meidän ansiomme ovat täydellisesti riippuvaisia Jumalan armollisesta avusta. (Dulles 2002.)  

Jumala tekee siis oman osansa ja me teemme oman osamme? Rootin mukaan Tuomas Akvinolaiselle ja katoliselle traditiolle Jumalan armo ei ole erillään Pyhän Hengen vaikutuksesta ihmisessä sisäisesti. Ei siis ole niin, että Jumalan armosta pääsemme sisälle armon liikkeeseen, jonka jälkeen alkaakin ihmisen tekojen vuoro. Akvinolaisen mukaan tällöin ihmisen osa saisi vääränlaisen korostuksen. Sen sijaan Pyhä Henki kykenee vaikuttamaan ihmisen sisällä niin läheisesti, että Hän on jopa lähempänä ihmistä kuin ihminen on itseään. Jumala ei ole ihmisen ulkopuolella, vaan Hän voi jopa liikuttaa ihmistä sisäisesti toimimaan täysin vapaasti ja niin, ettei loukkaa ihmisen vapautta. Ainoastaan Jumalalle on mahdollista saada ihminen tekemään täysin vapaasti asioita siten, että lopulta ihminen voi ainoastaan kiittää teoista yksin Jumalaa. Tällainen on ihmismielelle omituista, mutta Raamattukin kertoo tästä. Root viittaa Paavalin opetukseen (Fil. 2:12-13): “Tehkää peläten ja vapisten työtä, jotta lopulta pelastuisitte. Jumala näet saa teidät tahtomaan ja toimimaan oman hyvän tahtonsa mukaisesti.” 

Root kysyy, tuleeko siis Matin tehdä työtä peläten ja vavisten, jotta hän pelastuisi vai toimiiko Jumala Matin sisällä niin, että Matti tahtoo ja toimii Jumalan tahdon mukaan? Paavalin mukaan kyse on Jumalan armosta, mutta samalla myös todellisesta ihmisen toiminnasta. Paavali saattaakin sanoa “en enää minä, vaan Kristus elää minussa”. Kristuksen elämä Paavalissa on nyt Paavalin elämä. Tämä on katolisen teologian keskiössä, kun aiheena on käytännön kristillinen elämä ja teot. Se on Jumala, joka vie meidät lopulta uskon päämäärään. Ollessamme kelvollisina hääjuhlassa voimme pelkästään kiittää siitä Jumalaa. Ihminen ei voi siitä kerskua. (Root 2019.)

Dominikaani Thomas Joseph White kiteyttää saman ajatuksen: “Jos olet pelastunut, voit ylistää ainoastaan Jumalaa. Mutta jos olet kadotettu, jos käännyt pois Jumalasta, voit syyttää vain itseäsi, koska käännyit pois Jumalan armosta.” (White 2018.)

Pelastuksen päämääränä jumalallistuminen

Ortodoksien näkökulman antaa professori Bradley Nassif. Hän kuvaa, kuinka hyvät teot eivät ole syy, jonka perusteella Jumala hyväksyy meidät. Hyvät teot ovat kuitenkin välttämätön pelastavan uskon ilmaisu. Nassifin mukaan kaste on pelastuksen alku ja siinä Pyhä Henki yhdistää uskovan Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6:4-6). Pelastus kuitenkin kehittyy halki elämän kohti Jumalan kaltaisuutta. Kyse on “theosiksesta” eli jumalallistumisesta rakkauden ja uskon tekoja tehden. Nassif toteaa, että pelastus on “Jumalan lahja, ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi”, mutta meidät on myös “luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” (Ef. 2:8-10). Hän viittaa Jaakobin opetukseen, että ilman kuuliaisuutta ei ole pelastusta (Jaak. 2:17). (Nassif 2017.)

Nassif lainaa Markus Askeettia, joka sanoo “me kastetut esitämme hyviä tekoja, ei takaisinmaksuna, vaan säilyttääksemme meille annetun puhtauden… Kun Raamattu sanoo ‘hän maksaa kullekin hänen tekojensa mukaan’ (Matt. 16:27), älä kuvittele että teot itsessään ansaitsevat joko helvetin tai valtakunnan. Päinvastoin, Kristus palkitsee jokaisen sen mukaan, ovatko teot tehdyt uskossa tai ilman uskoa Häneen: ja Hän ei ole kauppias jota sitoo sopimus, vaan Jumala meidän Luojamme ja Lunastajamme’.” (Nassif 2017.) 

Nassif näyttää myös torjuvan Melancthonin opetuksen. Hän sanoo, että “meidän pelastuksemme ei ole vain vaihto, jossa Jumalan vanhurskaus luetaan meidän hyväksemme, vaan se on läheisesti kytköksissä Kristuksen todelliseen persoonaan.” Tästä on Nassifin mukaan theosiksen teologiassa kysymys kuten Athanasios sanoi "Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi”. Nassif toteaa vanhurskauden ja pyhityksen muotoutuvan yhdeksi ja jatkuvaksi jumalalliseksi prosessiksi. Kristus tulee lihaksi ja on Isälle kuuliainen. Uskon kautta, liitossa Häneen, Kristuksen tottelevainen tahto voidaan antaa myös meille. (Nassif 2017.) 

Katolinen katekismus puhuu myös kutsusta jumalallistumiseen (2. Piet. 1:4). Se lainaa mm. Tuomas Akvinolaisen sanoja: ”Koska Jumalan ainosyntyinen Poika tahtoi antaa meille osallisuuden jumaluuteensa, hän omaksui meidän luontomme, tuli ihmiseksi tehdäkseen ihmiset jumalallisiksi.” (Katekismus 2011, 130.) Katolisen opetuksen mukaan ilman ansiota saatava Pyhän Hengen kautta tuleva armo paitsi parantaa synnistä, myös pyhittää sielun. Kasteessa saatava Jumalan armo välittää anteeksiantamuksen ja parantaa synnistä, mutta sen vaikutus ei jää siihen. Kyse on jumalallistavasta armosta. (Katekismus 2011, 492.)

Dominikaani professori Isaac Morales kertoo, että tärkeä teksti Paavalin jumalallistumisen teologian ymmärtämiseksi on 2. Kor. 3:18: “Me kaikki heijastamme peittämättömillä kasvoillamme Herran kirkkautta ja muutumme hänen kuvansa kaltaisiksi. Herran Hengen voimalla tuo kirkkaus vie meidätkin kirkkauteen.” Kirkkaus löytyy Kristuksessa. Puhuessaan evankeliumin torjuvista Paavali kirjoittaa (4:3-4): “Meidän ilosanomamme on peitetty korkeintaan niiltä, jotka on tuomittu tuhoon. Tämän maailman jumala on sokaissut nämä epäuskoiset niin, etteivät he näe Kristuksen, Jumalan kuvan, ilosanomasta sädehtivää kirkasta valoa.” Edelleen Paavali jatkaa (jae 6.): “Jumala, joka käski valon loistaa pimeydessä, valaisi näet myös meidän sydämemme. Hän tahtoi opettaa kaikki tuntemaan Jumalan kirkkauden, joka sädehtii Jeesuksen Kristuksen kasvoilta.” 

Moralesin mukaan Paavalin mainitsema muutos ei kosketa vain ihmisen mieltä vaan koko olemusta. Jumalallistuminen kohottaa ihmisyyttä ruumiissa ja sielussa, ei poista ihmisyyttä. Morales alleviivaa, että muutoksen lähde on Jumalan armo eikä ihmisen pyristelyt. Paavalin mukaan muutos kirkkaudesta kirkkauteen tulee Pyhältä Hengeltä. (Morales 2020.)

Katolisessa ja ortodoksisessa teologiassa pelastus on myös edessäpäin oleva asia. Hääjuhlaan menee täysin pyhittynyt ihminen. Emme ole siellä samanlaisia kuin nyt, vaan meissä tapahtuu muutos. Kyse on myös prosessista, johon ihminen aktiivisesti osallistuu, ei vain yhdestä hetkestä historiassa (vaikka hetki olisi hyvin merkityksellinen). Pietarikin kirjoittaa: “Te ette ole häntä nähneet, mutta rakastatte häntä silti. Ette näe häntä, mutta uskotte häneen ja tunnette sanoinkuvaamatonta ja huikaisevaa riemua. Tehän olette pääsemässä uskon päämäärään eli pelastukseen.” (1. Piet. 1:8-9) 

Paavali rukoilee: "Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä." Hän jatkaa rukoillen, että "teidän rakkautenne kasvaisi ja (...) säilyisitte puhtaina ja moitteettomina odottaessanne Kristuksen päivää ja tuottaisitte (...) runsain mitoin hyvää hedelmää, jonka saa aikaan Jeesus Kristus." (Fil. 1:6-11.) Pelastuminen on jumalallistumista, Herran Hengen voimalla muuttumista Hänen kuvansa kaltaisiksi. Kaiken tämän saa aikaan Kristus, hedelmän kantamisen ja puhtauden lähde on Jumalan armo. Pelastuminen on "jo nyt, mutta ei vielä".  

Augustinuksen sanoin "Hän joka sinut loi ilman sinun yhteistyötä, ei pelasta sinua ilman sinun yhteistyötä." Uskon hänen olleen täysin oikeassa. Pelastava armo ei vain paranna synnistä, vaan sen vaikutus ja lopullinen päämäärä on jumalallistuminen. Ihmisen täytyy muuttua, mutta yksin Jumalan armosta. Tätä jumalallistavaa armoa Ignatioksen, Justinoksen, Irenaeuksen ja muiden varhaisten isien mukaan Kristus välitti mm. eukaristian kautta. Jumalallistuminen ei tapahtunut ihmisen omin voimin.