Uuden edessä: katolisen kirkon täyteen yhteyteen
Etsinnän lopputulos on kohdallani se, että liityn katoliseen kirkkoon (kts. myös tämä). Matkani on ollut melkoista kipuilua ja se on kestänyt vuosia. Puhtaasti inhimilliset (sosiaaliset ja käytännölliset) tekijät ovat vastustaneet kohdallani hyvin ankarasti. Kustannus-hyötyanalyysi osoitti, ettei kirkkoon liittyminen olisi ongelmatonta.
Katolinen kirkko ei vapaissa suunnissa yleisesti ottaen ole vakavasti otettava, saati uskottava vaihtoehto. Päinvastoin, tyypillinen näkemys on, että kirkko pimitti ihmisiltä selvän Raamatun totuuden ja yritti lujasti estää ihmisiä tietämästä, mitä tosi kristinusko oikein onkaan. Kirkko vainosi todellisia uskovia, opetti täysin väärin ja sen turmeluksesta oli päästävä vapauteen. Katolinen kirkko edusti lähtökohtaisesti aina sortajia ja väärintekijöitä.
Miten muut suhtautuisivat? Kuinka jäsennän asiat, jotka ovat itselleni vieraampia? Onko minulla vielä ystäviä? Haukutaanko minut? Väistämättä ratkaisu aiheuttaisi jonkinlaisen etäisyyden joidenkin välille. Tyypillisestä helluntailaisesta näkökulmasta olisin yksiselitteisesti ja täysin varmasti astunut väärälle puolelle - jyrkissä tulkinnoissa jopa suoraan pimeyteen.
Rehellisesti myönnän, että olen pelännyt toisten reaktioita ja varmasti kielteiset reaktiot osin realisoituvat (ja ovat jo realisoituneet). Fakta on, että puhtaasti argumenteilla pystyn vaikuttamaan muiden asenteisiin hyvin vähän. Lisäksi tunnistan itsessäni asenteellisuuden, joka vierastaa muutosta ja suosii helppoutta. Voisin jäädä odottamaan "parempaa hetkeä". Sellaista ei taida tulla. On tullut aika kohdata ihmispelot sekä muut vaikeudet ja yrittää nousta niiden yläpuolelle. En huuda enää rannalta, vaan astun veteen.
Asenteellisuudesta avartumiseen
Olin oppinut täysin varmana asiana, että kirkko eksyi hyvin pian apostolien jälkeen erinäisiin harhoihin. Katolisen kirkon myötä alkuperäinen apostolinen usko hävisi. Erilaisissa lopunaikojen tulkinnoissa katolisella kirkolla oli paikkansa - oikeiden uskovien vihollisena. Sellainen ajatus, että katolinen kirkko olisikin varjellut apostolista uskoa, oli minusta huvittava ja perusteellisesti mieletön.
Tällainen ajattelu on ymmärrettävää, koska esim. jäljet pienten lasten kasteista juontuvat niin varhaiseen aikaan. Helluntailainen on ajattelussaan johdonmukainen. Pienten lasten kasteita ei ole nimenomaisesti mainittu Raamatussa, ei tosin myöskään kieltoa asian suhteen, eikä ole olemassa täsmällisiä todisteita, joiden perusteella voidaan aukottomasti esittää apostolisen kirkon kastaneen pieniä lapsia (pienten lasten kasteet voidaan hyvin vakuuttavasti johtaa varhaiselle 100-luvulle eli aikaan muutama vuosikymmen apostolien poismenon jälkeen). Koska pienten lasten kastaminen on siis kuitenkin kiistatta löydettävissä jo hyvin varhain, niin johtopäätös on yksiselitteinen: kristityt eksyivät. Historialla ei tulisi olla uskon kannalta mitään merkitystä, vaan ainoastaan Raamatulla, joka yksin on kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde. Vain Raamattu on inspiroitu ja erehtymätön.
Traditiosta löytyy hurjempaakin aineistoa. Esim. Hierapoliin piispan hautakirjoituksista voidaan lukea, että vähintään 100-luvun lopulta alkaen kristityt rukoilivat kuolleiden puolesta ja ainakin 200-luvulta saakka kristityt viettivät messua poisnukkuneiden edestä (ja heidän kanssaan; usein nimittäin heidän viimeisen leposijansa äärellä). Kristityt uskoivat, että Jumalan ystävinä poisnukkuneet siitä huolimatta tarvitsivat puhdistumista vähäisistä synneistä ja hengellistä kasvamista ennen lopullista osaansa. Apostolinen uskontunnustus viittaa pyhien yhteyteen, joka merkitsi yhteyttä kristillisessä elämässä vielä täällä vaeltavien ja jo poisnukkuneiden välillä. Kuolema ei erottanut kristittyjä, vaan rukousten kautta heillä edelleen oli yhteys keskenään. (O'Collins & Farrugia 2003.)
Johtopäätös tästä kaikesta on ollut selkeä: heti apostolien jälkeen kristityt eksyivät harhoihin. Omassa viitekehyksessäni katolinen kirkko menikin kauaksi ulkokehälle oikeasta kristinuskosta; ei ehkä mormonismin kanssa samalla viivalle, mutta ei niin kovin kauaksi siitä. Harhaa mikä harhaa. Katolinen kirkko oli sen verran kaukana ulkokehällä oikeasta kristinuskon opetuksesta, ettei siihen ollut tarvetta kiinnittää mitään huomiota. Lähtökohtaisesti jokainen katolinen olisi potentiaalinen käännytettävä, jonka tulisi syntisen rukouksessa uudestisyntyä ylhäältä. Henki virtasi toisaalla.
Kirkko paiskasi maallisen vallan kanssa kättä, menetti karismaattisen vapauden Hengessä, laitostui ja siihen sekoittuivat pakanuus, politiikka, taikausko ja antiikin filosofia. Pelkästä tasavertaisten, karismaattisten, kaikenlaisista muodollisuuksista ja liturgisuuksista vapaiden uskovien joukosta tuli hierarkkinen kirkkolaitos, jossa tehtiin selkeä erottelu papiston ja maallikoiden välillä. Pelkkä yleinen pappeus, se ainoa pappeuden muoto Uuden liiton aikana, korvattiin apostolisella suksessiolla ja piispoilla, papillisella hierarkialla. Kyse oli vain ja ainoastaan ihmisrakennelmasta, vallanhimosta, joka oli täysin vailla raamatullista perustaa.
Puhdas usko turmeltui ja Paavalin kirkas sanoma armosta katosi. Paavalin kirjeet onkin taustassani usein nähty oikean uskon ylimpänä normina, koska evankeliumit on kirjoitettu lain alaisille ja todellinen evankeliumi ilmestyy Paavalin kautta eikä vaikkapa Matteuksen evankeliumin muodossa. Vuorisaarna on kirjoitettu lain alaisille, mutta meille on tarjolla parempi tie, Paavalin osoittama armon tie. Oikean ja alkuperäisen uskon palauttaminen alkoi vaiheittain reformaatiossa (vanhurskauttamisoppi yksin uskosta ja sola scriptura -periaate, mutta myös esim. kiirastulen, aneiden, pyhimysten, mekaanisen sakramentaalisuuden, paavin ja yliampuvien valtaväitteiden torjuminen), jonka huipentuma toteutuu helluntailaisuudessa (ja edelleen helluntailaisuudesta irtautuvissa pienemmissä karismaattisissa liikkeissä).
Katoliset olivat tyhjien ja Sanan vastaisten ihmisperinteiden pauloissa olevia hölmöläisiä, joiden joukosta saattoi ehkä löytyä joitakin oikeita uskovia, vaikka vaikeaa se pahojen harhojen tähden olikin. Todelliset uskovat olisivat aivan muualla kuin kuivassa ja elottomassa instituutiossa. Olin varmasti parempi uskovainen kuin hyvillä teoilla taivaspaikkaansa ansaitsemassa oleva katolinen. Minä olin siellä, missä oli elämää eikä kuolleita muotomenoja.
Ei katolinen kirkko koskaan ollut aktiivisesti pinnalla, mutta kaikki tiesivät, kuinka asiat oikein olivat. Paavi ei ollut antikristus, mutta oli täysin selvää, että katoliset opetukset olivat harhaa ja läpeensä naurettavien perinteiden peruja. Tosi uskova ei koskaan liittyisi katoliseen kirkkoon, vaan hän nyrpistäisi naamaansa ekumeeniselle vuoropuhelulle katolisen kirkon kanssa. Vain henkilö, joka ei tunne kirjoituksia ja Jumalan voimaa, eksyy mihinkään niin ilmiselvästi väärään tai osoittaa ymmärrystä kirkkoa kohtaan.
Katolista teologiaa en todellisuudessa tuntenut lainkaan, mutta siihen oli ilmeinen syy: ei sellainen ollut ollenkaan tarpeellista. Asiat olivat siinä määrin selviä. En ollut opiskellut mormonismia, joten miksi tuhlaisin myöskään aikaani katoliseen opetukseen? Ehkä voisin illan ratoksi katsoa YouTubesta jonkun fiksun protestantin videoklipin, jossa käydään näppärästi läpi "katolisen kirkon harhaopit". Sen jälkeen voisinkin vetäytyä tyytyväisenä nukkumaan (tunnustuksena voin myöntää, että näitä videoita ja klippejä olen katsonut lukuisia ja lisäksi lukenut "kaikenlaista"). Kaikki olisi sitä myöten täysin selvää. Tämä on lähtökohtani. Täältä minä tulen.
Uskoni ei ole ollut niin syvää kuin olisin halunnut sen olevan. Ulkoiset paineet ja helppous ovat ohjanneet valintojani. Kun ajatukset alkoivat muuttua, jouduin sisäiseen painiskeluun. Mitä toiset ajattelisivat? Olisinko joillekin vihollisen eksyttämä? Toisille jonkinlainen luopio? Ajautunut tyhjiin päätelmiin puhtaasta Hengen voimasta ja tosi uskosta? Menettänyt totaalisesti järkeni?
Väistämättä moni ajattelisi näin, koska olisin itsekin ajatellut niin. Ajaisin itseni kiusalliseen paikkaan: olisin yksi Mariaa palvovista, paavia palvovista, kirkkoa palvovista, kuolleita rukoilevista, kiirastulta pelkäävistä ja krusifikseja suukottelevista hölmöläisistä. Liittyisin "järjestelmällisesti väärintekijöitä suojelevaan instituutioon", jossa naiset eivät vielä tänäkään päivänä voi edes olla pappeja. Leimautuminen olisi väistämätöntä.
Pelkäsin poissulkemista, paheksuntaa ja ihmisten reaktioita. En tahtonut tuntea selässäni halveksuvia katseita, koska sitä katolinen kirkko monille vapaissa suunnissa on - halveksuttava ja paheksuttava. En kaivannut reaktioita, joissa vastapuolen pupillit laajenevat, verenpaine kohoaa ja äänihuulet kiristyvät. Kaipasin ennemmin ymmärrystä enkä mitään ylimääräistä kuormitusta muutenkin hektiseen ja kuormittavaan elämään.
Minulla oli tunne, että pelkän yleisen pappeuden maailmassa, jossa perinteet eivät tulkintoja Raamatusta kahlitse, olisi kovin uskaliasta esittää raamatullisia, mutta selvästi katolisia tulkintoja. Minusta näytti siltä, että perinteet saattaisivat sittenkin painaa. Pidin suuni kiinni.
Mutta ei minun paini ole ollut painia vain sosiaalisten paineiden kanssa tai käytännön haasteiden puristuksissa. Maailmankuvaan menevissä kysymyksissä ihminen lienee jo lähtökohtaisesti erittäin nihkeä muutosta kohtaan enkä suinkaan ole poikkeus. Kun asetelmat on kerran lyöty lukkoon, niin niissä yleensä pysytään. Asenteellisuus juurtuu syvälle, kun jotain kerran oppii. Omien käsitysten haastaminen on lähes ylivoimainen urakka. Puolustusmekanismit menevät punaiselle, jos vaikkapa Maria edes mainitaan. Sireenit alkavat soimaan niin kovaäänisesti, ettei malttia toista kunnioittavaan tutkimiseen enää ole. Kun hälytysäänet soivat, niin silloin täytyy juosta.
On opillisia asioita ja hengellisyyden ilmaisuja, jotka ovat minulle vieraita. Perinteiset kuumat kysymykset ovat askarruttaneet: paavin asema (Vatikaani I:n muotoilu näytti kieltämättä yliampuvalta), Marian rooli ja häneen liitetyt opit (missä menevät sopivuuden rajat ja onko opeille mitään perusteita?), pyhimykset (mitä pyhimykset ovat ja palvotaanko niitä?), kiirastuli (mikä se on ja onko sille perusteita?), reliikit (taikauskoa?), aneet (hankitaanko niillä syntien anteeksiantoa?), "kuvien palvonta" (kuviahan ei palvota, vaan uskova voi osoittaa kunnioitusta henkilöille, joita kuvat esittävät) ja tietenkin lapsikaste (milloin kristityt oikein alkoivat kastamaan lapsia, joutuuko kastamaton lapsi helvettiin ja mikä kasteen olemus ylipäätänsä edes on?).
Helluntailaiselle uskon ehdoton huippuhetki on uskoontulon hetki eli se hetki, kun henkilö rukoilee elämässään ensimmäistä kertaa syntisen rukouksen (en missään tapauksessa vähättele kääntymiskokemuksia - päinvastoin!). Milloin katolinen rukoilee ensimmäistä kertaa syntisen rukouksen? Vai onko pelkkä jäsenyys kirkossa heille pelastuksen tae? Pelastuuko katolinen yksin uskosta? Mitä ovat sakramentit?
Ennakkoasenteet ovat istuneet syvällä eikä kysymysten selvittäminen ole ollut aina helppoa. Aiheisiin löytyy kuitenkin varsin uskottavia vastauksia. Usein opetukset juontuvat hyvin syvälle kristillisyyden historiaan eikä kirkko suinkaan ole heittänyt Raamattua romukoppaan, vaikka jotkut hiukan riitaisasti niin väittävätkin. Löysin katolilaisuudesta syvälle Raamattuun ja historiaan juurtuneen uskon, jossa Pyhän Hengen vaikutus on dynaamista ja todellista.
Oppimani kuvaukset ja vastaukset olivat pitkälti äärimmilleen viritettyjä kärjistyksiä ennemmin kuin mitä kirkko oikeasti opetti. Asennetasolla henkilökohtainen historia painaa kuitenkin valtavasti. Ajattelutavat rakentuvat vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Minulle kävi pian selväksi, ettei kaikki itselleni vieras palautunut perimmäisellä tasolla Konstantinukseen, vaan meni häntä varhaisempaan aikaan. Katolinen kirkko ei ollut niin typerä kuin syvällä vakaumuksella "tiesin". Asioiden pureskelu on silti vaatinut aikaa.
Näiden lisäksi kirkkoon liittyy ilmiöitä, jotka ovat kieltämättä kiusallisia. Ensinnäkin katolinen kirkko on sisäisesti varsin jakautunut. Totuus on, että monien piispojen puheet ruokkivat kirkon sisällä suurta hämmennystä siitä, mitä katolinen usko oikein on. Protestantti voi sanoa, että katolinen kirkko on myös jakautunut ja väitteelle on kiistatta pohjaa.
Tämä vaivasi. Mitä on se kirkon yksi usko, jos piispat näyttävät puhuvan keskenään kovin ristiriitaisesti? Kuka oikein varjelee apostolista perintöä oikeasta uskosta ja kuka ei? Mitä arvoa on rakenteilla ja järjestyksellä, jos niistä huolimatta vallitsee suuri sekaannus? Vaikkapa Saksan katolinen kirkko ei ulkopuolisesta välttämättä näytä juurikaan eroavan esim. Suomen luterilaisesta kirkosta. Ehkäpä katolinen kirkko hajoaa samaan tapaan kuin protestanttisuus?
Kirkon sisällä on suuria ongelmia, väärinkäytöksiä ja paljon syntiä. Kirkon nimissä ja edustajien toimesta on tehty kauheita asioita (niin historiassa kuin meidän päivinämme). Kaikki paavit eivät varsinaisesti ole olleet moraalisen pyhyyden mannekiineja (moni on ollut paljon mainettaan parempi, mutta poleemiset kuvaukset ovat leimanneet suunnilleen kaikki paavit häijyiksi vanhoiksi miehiksi).
Toisinaan esiintynyt kristillinen uskonnollinen suvaitsemattomuus vaivasi minua. Kristuksen nimissä ihmisiä on joskus jopa tapettu (ristiretket ja inkvisitio). Julkisen vallan ja kirkon kietoutuminen toisiinsa on läpi historian ollut jännitteistä. Vapaakristillisestä taustasta tulevana julkisen vallan ja kirkon välinen yhteys oli jotain sellaista, mitä en voinut ymmärtää (piispan virkaa tulee voida harjoittaa mistään sekulaarista vallasta itsenäisesti, opettaa Christus Dominus, mutta valtion ja kirkon välisellä suhteella on monimutkainen ja pitkä historiansa, toteaa Brian Ferme, 2008). Juutalaisten ja kristittyjen välit ovat usein olleet koleat.
Nykyisin katolisen kirkon väitetään edustavan usein päinvastaista eli relativismia: "Ei tarvitse evankelioida, koska kaikki tiet vievät Jumalan luokse. Paavi on yhdistämässä islamin ja kristinuskon. Abu Dhabiin on valmistunut rakennuskokonaisuus, joka yhdistää kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden. Kaikki käy!" Tällaiset väitteet vaivasivat. Onko katolisen kirkon tavoite todella ajaa maailma jonkinlaiseen uskonnolliseen relativismiin, jossa ei ole enää mitään merkitystä sillä, mitä oikein uskotaan?
Miksi liittyisin katoliseen kirkkoon, jos kirkon mielestä voisin aivan yhtä hyvin olla muslimi? Kauaksi olisi tultu inkvisition päivistä! Jossain vaiheessa "hiukankin eri tavalla uskova joutui huppupäisten dominikaanien kiduttamisen kohteeksi ja meidän päivinämme ei opillisilla kysymyksillä ole enää lainkaan merkitystä"? Uskontojen sekoittumista on toki tapahtunutkin; mekään emme ole immuuneja aikamme aatevirtauksille, kuten individualismille ja konsumerismille.
Monesti katolisen kirkon väitteiden todenperäisyyttä kohtaan onkin käyty siten, että viitataan johonkin paheksuttavaan tai kurjaan piirteeseen. Katolisesta kirkosta kerrotaan: "tiedätkö, mitä ne tekivät ihmisille keskiajalla" tai "kirkko on halunnut aina estää ihmisiä lukemasta Raamattua" tai "tiedätkö kirkon antisemitismistä", Hitlerin paavista tai vapaamuurareista, jesuiitoista, salaliitoista, kauheuksia tehneistä papeista tai vaikkapa sen "että paavi Franciscus aikoo yhdistää kristinuskon ja islamin". Joskus väitteissä on taustalla jokin totuusperä, mutta ne ovat hyvin radikaalisti kärjistettyjä ja väritettyjä. Joskus totuus on oikeasti todella kauheaa. Usein kyse on puhtaasti legendoista ja valheista.
Yhtä kaikki, väitteet palvelevat isompaa tarkoitusta. Katolisen kirkon väitteet ovat virheellisiä, koska katolinen kirkko on kauhea. Vaikka kyse onkin ad hominem -argumentointivirheestä, niin tällaiset asiat vaivaavat. Onhan sentään kyse kirkosta! Vaiheittain paljastuva näkymä on tällaisessa esityksessä niin myrkyllinen, että siitä haluaa pysyä kaukana. En ole poikkeus. Mielikuvat ilman muuta vaikuttavat.
Huomasin kuitenkin, että monessa kohdassa tietoni olivat niin puutteellisia tai värittyneitä, että ne olivat käytännössä vailla suurempaa arvoa (vaikka aidosti vaikeita historian vaiheita on täysin tarpeetonta kieltää). Kiihkeästi katolista kirkkoa vastustavien kristittyjen tulisi ottaa "älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi" -käsky vakavasti (takuulla leimaamista on tapahtunut myös toisinpäin). Asenteiden ei tulisi ottaa meitä niin perusteellisesti hallintaansa, että emme enää tee toisille oikeutta.
Hyviä esimerkkejä ovat juuri esitykset uskontodialogista (kts. luku 4.), joka leimataan usein välittömästi puhtaaksi opilliseksi relativismiksi. Kun kuitenkin tutustuu siihen, mitä katekismus, kompendium, Nostra aetate tai paavi Franciscuksen Evangelii gaudium muista uskonnoista ja uskontodialogista sanovat, niin ne eivät suinkaan edusta relativismia. Keskeiset pyrkimykset ovat aivan toisia ellemme itse määrätietoisesti lue niihin sisään pyrkimyksiä luoda uutta maailmanjärjestystä ja puhdasta relativismia siihen nähden, mitä ihminen uskoo. Rauhanomaiseen yhteiseloon pyrkiminen ja edistäminen on paitsi Kristuksen tahto, myös käytännöllisesti perusteltua, kun huomioidaan katolisiin (ja muihin kristittyihin) kohdistuvat vainot.
Haaste piilee myös siinä, että asioita luetaan usein omien linssien lävitse, ymmärtämättä lainkaan historian toimijoiden omaa näkökulmaa. Ajat ja tilanteet ovat joskus olleet kovin toisenlaiset. Historiallisen tilanteen huomioiminen ei selitä kaikkea eikä sillä pidä yrittää selittää kaikkea, mutta oikeudenmukainen kuvaus pyrkii ottamaan erilaiset taustat ainakin huomioon. Asiayhteydellä on merkitystä, koska asiat eivät tapahdu tyhjiössä. Ennen tuomion lausumista olisi edes yritettävä tarkastella asioita toisen näkökulmasta käsin. Kärsivällisyyttä tähän meillä usein vain on harmillisen vähän.
Kun asioita tutkitaan, niin vahvistusharhan vallassa aineistoa valikoidaan ja tulkitaan siten, että aineisto taipuu omia (ja ehdottoman varmoja) näkemyksiä tukevaksi. Vahvistusharhaa ei ole helppoa kytkeä pois päältä. En tiedä, onko maailmankuvaa koskevissa kysymyksissä edes mahdollista heittäytyä täysin puolueettomaksi ja tasapuoliseksi tarkkailijaksi.
Omat ennakkoasenteet, näkemykset ja mieltymykset tuntuvat suorastaan pakottavan meidät uskomaan tietyllä tavalla. Joskus henkilökohtainen historia näyttää olevan lähes vankila. Me emme halua muuttaa näkemyksiämme. Itsepäisyyden menetelmä ei liene paras totuuden selvittämiseen, mutta se on varmuudella ollut aina suosittu menetelmä uskon asioissa (ja miksei vaikkapa politiikassa). Itselle mieluisiin ajatuksiin on hyvin vaikeaa ottaa etäisyyttä.
Ihminen voi kuitenkin vähintäänkin päättää tutkia asioita toisen osapuolen parhaita argumentteja huolellisesti kuullen. Uutisia voi koittaa katsella myös toiselta kanavalta. Itsensä voi altistaa näkökulmille, jotka eivät välttämättä mukaile omia mieltymyksiä ja menevät toiseen suuntaan kuin omaksuttu "varma totuus".
Tämä on ainoa kestävä lähtökohta, jos todella etsii totuutta silläkin uhalla, että joutuu kohtaamaan itselle aidosti vaikeita asioita. On otettava pelottava riski, että tutkiessa omat ajatukset voivat ainakin osittain jopa muuttua. On yksinkertaisesti reilua, että altistaa itsensä todella kuulemaan toista osapuolta ennen kuin antaa toisesta ratkaisevaa tuomiota. Äärettömän vaikeaa se tietenkin on.
Omiin opillisiin (ja historiallisiin) näkemyksiin kohdistuva luottamus on nimittäin usein täysin horjumatonta. Omat tulkinnat tarkoittavat käytännössä samaa kuin viimeinen sana Raamatun totuudesta. Tulkinnat eivät olekaan enää erehtyväisiä muuten kuin korkeintaan teorian tasolla. Me tahdomme olla oikeassa. Me olemme oikeassa. Toiset ovat väärässä.
Itselle epämieluisat näkökulmat käynnistävät äärimmäisen voimakkaat puolustusmekanismit. Toisenlaisiin tulkintoihin suhtaudutaan vihamielisesti. Omien teologisten mieltymysten haastaminen aiheuttaa toisinaan estottomia vihanpurkauksia. Täydellisestä ylivertaisuudesta käsin on mahdotonta alentaa itseänsä aitoon vuoropuheluun eri mieltä olevan kanssa. Kaikkeen tähän olen itsekin syyllistynyt lukuisia kertoja, mutta silloin "keskustelu" on pelkkää väittelyä tai toisen ohi huutamista. Sellainen on täysin hyödytöntä.
Sensus fidei, auktoriteetit ja traditio
Varhaisen kirkon todistus tuli kohdallani ratkaisevaksi. Kristinusko ei ole jotakin sellaista, jonka voi vain itse itsellensä rakentaa (myös tämä ja tämä). Uskon, että mitä kristityt ovat uskoneet "aina, kaikkialla ja kaikkien taholta", on totta. Niin kuin Vincentius Lerinumilainen esitti, hyväksyn tämän ja pidän sitä oikean uskon normina. Ensimmäisten vuosisatojen teologit ja kirkkoisät pitivät koko kirkon uskoa (sensus fidei) varmana lähtökohtana apostolisen tradition tunnistamiseen. Harhaoppisten esittelemät vaaralliset uutuudet kumottiin vertaamalla niitä siihen, mitä kaikissa seurakunnissa oli uskottu ja tehty. Ratkottaessa uskovien välisiä kiistoja kirkkoisät vetosivat kirkon yhteiseen uskoon ja myös jatkuvaan traditioon. Esimerkiksi Hieronymus oikeutti pyhäinjäännösten kunnioittamisen (kommentti: ei palvontaa tai taikauskoa, jotka kirkko on aina tuominnut) viittaamalla piispojen ja uskovien käytäntöön. (Sensus fidei kpl. 23 & 24.)
Kirkkoisät uskoivat, että Jumalan kansa ei voinut kokonaisuutena eksyä uskon kysymyksissä, koska he olivat saaneet luvatun Pyhän Hengen ja voitelun Kristukselta, joka auttoi heitä tunnistamaan totuuden. Ensimmäisten viiden sadan vuoden aikana kirkon usko (sensus fidei) osoittautui ratkaisevaksi kaanonin päättämisessä sekä eri oppien määrittelyssä. Esimerkkejä tästä ovat pyhien kunnioittaminen ja esirukousten pyytäminen pyhiltä, Marian määrittely Jumalanäidiksi ja Kristuksen jumaluuden määrittely. John Henry Newman huomautti, että joissakin tapauksissa maallikoiden usko oli ratkaisevaa. Hyvin huomattava esimerkki on 4. vuosisadan kiista areiolaisten kanssa, jotka oli tuomittu Nikean kirkolliskokouksessa (v. 325). Piispojen keskuudessa kysymys Kristuksen jumaluudesta kuitenkin aiheutti Konstantinopolin kirkolliskokoukseen saakka (v. 381) epävarmuutta. Tuon ajanjakson aikana "erehtymättömälle kirkolle uskottua traditiota julistivat ja säilyttivät paljon enemmän uskolliset kuin piispat". (Sensus fidei, kpl. 25 & 26.)
Sensus fideille löytyy tukea varhaisimmista kristillisistä lähteistä. Uusi testamentti todistaa, kuinka uskovat vastaanottavat voitelun, joka varustaa heidät evankeliumin totuuden tuntemiseen (1. Joh. 2:20, 27). Se kertoo myös, ettei Pyhän Hengen opettama kirkko (Jumalan kansa) kokonaisuutena voi erehtyä uskon kysymyksissä (Joh. 16:13, 1. Tim. 3:15). (Butler.)
Jumalan kansan yhteinen usko vahvisti lopulta mm. kaanonin muodon, mutta ei irrallaan laillisista auktoriteeteistaan ja hierarkiasta (erityisesti piispoista, jotka varjelivat apostolista perintöä). Viime kädessä kirkolliskokoukset vahvistivat, mitkä kirjoitukset kuuluivat suljettuun listaan (kaanon). Tosiasia on, että Raamattu tunnistettiin yhteisönä ja se tuli ymmärtää yhteisön sisällä (eli kirkossa), yhteydessä auktoriteetteihinsa.
Jokin irrallinen tai yksittäinen paikallisseurakunta ei ole välittänyt traditiota kaanonista. Kaanon ei ole peräisin näkymättömästä universaalista seurakunnasta tai jonkin yksilön sisäisestä laskeumasta, vaan nimenomaisesti näkyvästä kirkosta, joka toimi yhteydessä auktoriteetteihin ja piispalliseen järjestykseen. Tiukasti suljettua luetteloa "josta mitään ei saa ottaa pois ja johon mitään ei saa lisätä" ei ollut apostolien jälkeen olemassa, todennäköisesti ei vielä edes ideaa siitä.
Joko Jumalan kansa ryhmänä ja kokonaisuutena todella eksyi harhoihin heti apostolisen ajan jälkeen tai sitten näin ei tapahtunut, vaan Totuuden Henki johti kristittyjä oikeaa tietä. Jos Totuuden Henki ei Jumalan kansaa enää apostolisen ajan jälkeen opillisissa ratkaisuissaan ohjannut, niin vaikkapa UT:n kaanon on johdonmukaisesti täysin avoin muutoksille, koska Jumalan kansan usko (niin kuin Jumalan kansa 4.-5. vuosisadoilla maallikoista piispoihin uskoi) ei ole voinut kaanonia vahvistaa. Kaanon tavallaan leijuu ilmassa, koska ei ole olemassa mitään eikä ketään, joka voi arvovaltaisesti vahvistaa luettelon "josta mitään ei saa ottaa pois ja johon mitään ei saa lisätä".
Vapaakristillisyys ei tunnusta mitään virkaan perustuvaa auktoriteettia, se torjuu varhaisen kirkon uskon arvovallan (jos se menee vastoin omia käsityksiä, esim. Apostoliseen uskontunnustukseen yleisesti viitataan opillisissa julkilausumissa) eikä kaanonin ulkopuolisilla dokumenteilla ole uskon kannalta juurikaan merkitystä.
Raamatun selvyydestä johtuen opetusvirka ei ole tarpeen, vaan jokainen voi itse lukea vastaukset uskon kysymyksiin Raamatusta. Kaiken kristinuskon totuuden lähde on ainoastaan Raamattu, ilman mitään virallista selitystä siitä, vaikka opettajat voivat toki hyödyllisiä ollakin. Meillä on suora yhteys Jumalan luokse ja Raamattu on selvä kirja, joten emme tarvitse ylimääräisiä välikäsiä.
Perimmäisellä tasolla kristinuskon totuus siten vääjäämättä palautuu omakohtaiseen selitykseen Raamatusta ja omiin sisäisiin tuntemuksiin. Minusta tämä on kestämätöntä, vaikka itsenäinen ajattelu onkin täysin suotavaa ja omakohtaiset kokemukset voivat olla uskoa vahvistavia. Siitä huolimatta, omiin kykyihin ratkoa monimutkaisia ja suuria kysymyksiä lienee viisasta suhtautua maltillisesti. Vieläpä, kaikista muista auktoriteeteista irrotettu itsenäinen raamatunselitys ei näytä edustavan raamatullista mallia.
Raamatuntutkimus on varsin vakuuttavasti osoittanut, että UT:ssa on useita apostolisen ajan jälkeisiä kirjoituksia ja osa apostolisten isien kirjoituksista on vanhempia kuin UT:n myöhäisimmät kirjoitukset. Tradition voima näkyy hyvin siinä, että kaanonin muotoon ei ole koskettu, vaikka osa kirjoituksista onkin valittu sinne "väärin perustein".
Tämä on tietenkin hyvin ongelmallista, jos kaikki uskon kannalta aidosti merkityksellinen on pystyttävä johtamaan sellaisenaan, välittömästi ja "riippumattoman todistusaineiston perusteella" suoraan apostoleihin. Uskon kuitenkin, etteivät kristityt eksyneet, vaan Totuuden Henki johti Jumalan kansaa tunnistamaan kaanonin oikein. Kanonisissa kirjoituksissa kaikuu aito "apostolinen ääni", vaikka myöhäisimmät kirjoitukset olisi kirjoitettu useita vuosikymmeniä apostolien poismenon jälkeen. Sensus fidei on arvovaltaista.
Raamattu nousee kirkon sisältä; kaanonin on tunnistanut, säilyttänyt (Diocletianuksen vainoissa kirjoitukset pyrittiin hävittämään) ja eteenpäin välittänyt näkyvä kirkko - erityisesti neljännellä ja viidennellä vuosisadalla. Lopputulos olisi voinut näyttää toisenlaiselta. Historiallisesti tarkasteltuna Raamatun nykyinen muoto ei ole vääjäämättömyys, vaan kehitys olisi voinut mennä toisinkin. Tässä kohdassa nousee väistämättä esiin kirkon rooli Raamatun nykymuodossa.
Kirjoja voisi olla vähemmän, niitä voisi olla enemmän ja kirjat voisivat osin olla toisia eli lopputulos voisi periaatteessa näyttää toisenlaiselta. Näin kävi myös käytännössä, koska eri alueilla oli pitkään erilaisia traditioita. Raamattu ei tipahtanut valmiina taivaasta. Kaanonin ulkopuolelle jäi hyvin arvovaltaisia ja inspiroituina pidettyjä kirjoituksia. Yhtenäisen kanonisoinnin prosessi kesti vuosisatoja eivätkä asiat aina olleet täysin selviä. Monista UT:n teksteistä puhuttiin kirjoituksina jo 2. vuosisadalla, jotkut olivat kiistanalaisia, joitakin ei juuri vielä edes johtavien teologien toimesta tunnettu. Lopulta uskomme, että Pyhä Henki on johdattanut kirkkoa ratkaisuissaan.
Aivan samalla tavoin luotan siihen, että sama Totuuden Henki johti kristittyjä ryhmänä muissakin uskon kysymyksissä totuuden tunnistamiseen, vaikka kaikkia asioita ei ole mahdollista suoraan, välittömästi ja täysin sellaisenaan johtaa apostoleihin. Esim. Raamattu on traditiota, jota apostolit eivät suoraan välittäneet. Kun avaan Raamatun sisällysluettelon, niin katson jotain sellaista, jonka viime kädessä Jumalan kansan usko on minulle vahvistanut vasta selvästi apostolien poismenon jälkeen.
Kristuksen perustama "opetuslasten yhteisö" (eli kirkko) ei kuitenkaan koskaan ole ollut vain jonkinlainen näkymätön tasavertaisten uskovien muodostama hengellinen liike, jolla ei ole ollut mitään johtajia, järjestystä ja hierarkiaa. Varhaisille kristityille kirkko oli myös näkyvä. Kirkkoa ei ollut mahdollista vain itsenäisesti perustaa ja sitten itse päättää, mitä totuutta ihmisille opetetaan ja kuinka kaikki asiat järjestetään.
Kirkkojärjestyksessä tapahtui apostolien jälkeen kehitystä eikä kaikkia rakenteita ole tismalleen sellaisenaan mahdollista johtaa apostoleihin, mutta piispallisen järjestyksen kehittyminen oli täysin välttämätöntä koko kristillisen uskon säilymisen kannalta. Auktoriteetteja on ollut aina eikä järjestyksen kehityksessä ollut kyse jostakin radikaalista poikkeamasta vanhaan, vaan päinvastoin jatkumosta. Me kaikki syömme piispallisen järjestyksen hedelmiä ja olemme katolisen kirkon virkapappeudelle kiitollisuuden velassa.
UT:n pohjalta voimme tiivistää seuraavasti. Jeesus jätti apostoleille palvelutehtäväksi johtaa Uuteen liittoon kuuluvaa palvontaa, erityisesti eukaristiaa, heidän tuli julistaa Sanaa Jeesuksen lähettäminä sekä pitää huoli järjestyksestä "opetuslasten yhteisössä". Apostolien palvelutehtävä oli pyhittämisen, opettamisen ja hallitsemisen palvelutehtävä. He asettivat perustamiinsa yhteisöihin johtajia, joihin viitattiin eri nimillä, mutta usein heitä kutsuttiin presbyteereiksi, piispoiksi ja diakoneiksi. Missään UT:ssa ei esitetä, että paikallisilla johtajilla olisi ollut täyttä yleismaailmallista valtaa, joka apostoleilla itsellään oli. Esimerkki laaja-alaisemmasta vallasta löytyy kuitenkin Timoteuksen ja Tituksen tapauksissa, jotka toimivat apostoli Paavalin edustajina. Kun apostolit asettivat paikalliset johtajat, niin ne sisälsivät seuraavaa: hyvän järjestyksen johdettaessa kultillista palvontaa (eukaristian vietto), järjestyksen pitämisen yhteisössä ja opettamisen. Näin apostolien asettama paikallinen palvelutehtävä oli sovellutus heidän omasta apostolisesta palvelutehtävästään. Kyse ei ollut vain käytännön järjestelyistä (apostolit eivät voineet olla kaikkialla), vaan myös apostolisen palvelutehtävän eteenpäin siirtämisestä, jos kaikki apostolit ja "apostoliset miehet" kuoleman johdosta häviäisivät. UT:n jakso välittää siis ajatuksen apostolisesta palvelutehtävästä tulevaisuudessa eikä vain ajatusta, koska kyse on Kristuksen perustamasta palvelutehtävästä. (Nichols 1990.)
Mitä sitten tapahtui apostolien jälkeen? Kuinka voitiin estää se, että eri alueet eivät eriytyisi ajan kuluessa toisistaan? Irenaeuksen mukaan seurakunnat uskottiin juuri piispojen johtoon ja apostolit antoivat heidän asemansa heille. Hän vakuutti, että oli välttämätöntä seurata apostolisessa suksessiossa olevia pappeja ja piispoja, joille tämän johdosta oli välitetty “totuuden lahja”. Pietarin ja Paavalin perintö eli erityisesti Roomassa, jonne heidät oli haudattu. Rooman piispa Clemens opetti kirjeessään, että eukaristian lahjat uhraa pätevästi valittu piispa (kirjeestä käy ilmi, että ensimmäiset piispat olivat apostolien asettamia ja että piispat olivat apostolien seuraajia). Clemens erottelee selvästi johtajat ja muut kristityt, vaatii kunnioitusta johtajille ja sanoo, että heidän syrjäyttäminen on ehdottomasti luvatonta (Torjesen 2009).
Piispojen keskeinen tehtävä oli varjella apostolista "uskon talletusta". Ilman sitovia rakenteita (piispallista järjestystä), ilman uskovien yhtenäisyyttä ja ykseyttä koossa pitävää sidettä, ei olisi ollut yhtä uskoa, vaan kristinusko olisi hajonnut jo sen alkutaipaleella. Oppi apostolisesta suksessiosta oli jo varhain laajalti jaettua kirkon uskoa ja sitä opettaa 1. Clemensin kirje hyvin yksiselitteisesti, joka on myös UT:n myöhäisimpiä kirjoituksia vanhempi teksti. Ei voinut olla monia totuuksia ja epäjärjestystä. Irenaeuksen mukaan piispa Clemens opetti "hiljattain apostoleilta saamaansa traditiota."
Myös erityinen papillinen tehtävä liitettiin piispaan, jonka toimittamana eukaristian kultillinen akti oli pätevä. Kyse ei ollut jokamiehenoikeudesta. Clemensin, Ignatioksen ja Justinoksen kuvauksia voisi hyvin lukea Trenton rinnalla, koska ne esittävät saman asian kuin Trenton kirkolliskokous: "Uhri ja pappeus ovat Jumalan säätämyksellä sillä tavoin liitetyt toisiinsa, että molemmat esiintyvät kummassakin laissa. Kun siis Uudessa liitossa kirkko Herran asetuksesta on vastaanottanut pyhän Eukaristian näkyvän uhrin, meidän tulee myös tunnustaa, että kirkossa on uusi, näkyvä ja ulkoinen pappeus, joksi vanha pappeus on muutettu (Hepr. 7:12). Että sama Herramme ja Vapahtajamme on tämän pappeuden asettanut, ja että apostolit ja heidän seuraajansa pappeudessa ovat saaneet vallan konsekroida, edeskantaa ja jakaa Kristuksen ruumiin ja veren..." (Trenton kirkolliskokous 1563, kpl. 1.) Justinoksen kuvauksesta käy ilmi hänen käsityksensä, että nimenomaisesti vain apostolit saivat Kristukselta käskyn toimittaa eukaristiaa. Justinos ei täsmällisesti kerro, kuka hänen liturgian kuvauksessaan konsekroi eukaristian lahjat, mutta muiden lähteiden perusteella voimme erittäin perustellusti päätellä, että tämä oli piispa (Sheerin 2009).
200-luvun lähteiden kuvauksissa tulee korostuneesti esiin nimenomaisesti piispan liturginen rooli, joka pappina kastaa, vahvistaa, vihkii uusia pappeja ja uhraa eukaristian lahjat. Tätä selittää myös historiallinen tilanne, koska tuolloin kirkon ongelmana olivat ennemmin skismat kuin harhaopit (toisin oli 100-luvulla, jolloin vastaavasti painottui piispan virka takuuna aidosta apostolisesta opetuksesta). Piispaksi vihkimisen liturgisista riiteistä käy ilmi, kuinka niissä painottui piispan papillinen (ja pastoraalinen) virka. Liturgia on olemukseltaan perinnettä suojelevaa. On siten perusteltua olettaa, että piispallisessa vihkimyksessä korostuneesti esiin tuleva papillisen viran (ja uskovia yhdistävän viran) painotus kuvaa tilannetta ajalta ennen gnostilaisuuden kriisiä (vuodet 130-180) eli varhaiselta 100-luvulta. Gnostilaisuuden kriisi puolestaan johti painottamaan piispan tehtävää opettajana. (Nichols 1990.)
Merkittävä ortodoksiteologi ja pappi Nikolai Afanasiev toteaa, ettei Ignatios Antiokialaisen oppi piispallisesta järjestyksestä ollut seurausta vain teologisesta spekuloinnista. Jos näin olisi ollut, niin oppi ei olisi koskaan saavuttanut menestystä. Piispallinen järjestys oli vastaus kirkon elintärkeisiin tarpeisiin. Johtavan presbyteerin auktoriteettiin kohdistuva uhka oli ilmeinen esim. Johanneksen kirjeissä (ja 1. Pietarin kirjeessä, joka käyttää ilmaisua "sumpresbuteros". Kyse on vanhimmasta muiden joukossa, mutta myös paikallisen seurakunnan päästä). 3. Johanneksen kirje kuvaa tilannetta, jossa tietyllä vanhimmalla oli oppia valvova rooli kuvauksen seurakunnassa ja hän on johtava vanhin, johtava presbyteeri. Yksinkertaisin selitys on, että Ignatioksen kuvaama monarkkinen piispuus nousi varhaisemmasta johtavan presbyteerin mallista (joka johti eukaristian viettoa). Kirkko peri juutalaisuudesta käsityksen Jumalan asettamasta järjestyksestä. Piispallinen järjestys voitiin johtaa nyt suoraan Kristukseen, ei Ignatiokseen. Apostolit eivät asettaneet suoraan piispoja, vaan presbyteeri-piispoja, joiden joukossa yksi johti eukaristiaa ja tästä johtavasta presbyteeristä edelleen tuli etusijan saanut piispa. Kun tuli toivottavaksi täsmällisesti selittää oppia apostolisesta suksessiosta listana nimiä, niin nämä listat ulottuivat presbyteeri-piispoihin, joiden suksessio oli edelleen tae muiden presbyteerien suksessiosta. (Nichols 1989.)
Varhaiskristillisyyden professori Allen Brent tarjoaa toisen selityksen. Didakhe kuvaa tilannetta Syyriassa ennen Ignatios Antiokialaisen aikaa, jossa profeettojen karismaattinen toiminta aiheutti hämmennystä. Ratkaisua etsittiin piispojen ja diakonien kautta, mutta kuinka sitten piispojen ja diakonien väliset erimielisyydet ratkaistiin? Oli olemassa ilmeinen tarve yhdelle auktoriteetille eli yhdelle piispalle ennemmin kuin vain joukolle piispoja. Matteuksen evankeliumin (Matt. 16:17-19) Pietariin liitetty valta "sitoa ja päästää" toisi ratkaisun seurakunnan (ekklesia) kaitsemiseen ja palauttaisi järjestyksen karismaattiseen kaaokseen Antiokiassa (Matteuksen evankeliumi oli hyvin todennäköisesti Antiokian seurakunnan evankeliumi). Samoin 1. Clemensin kirje pyrki palauttamaan järjestyksen Korinttiin, jossa yhteisö oli syössyt presbyteeri-piispat vallasta. Se siitä tasavertaisten presbyteeri-piispojen hallinnosta. Pietarin hahmo oli merkittävä Antiokian jakautuneelle yhteisölle. Pietarin auktoriteetti "sitoa ja päästää" sisälsi toivon yhdestä auktoriteetista, joka voisi lopettaa jakautuneen yhteisön sisäisen selkkauksen. Ignatioksen kuvaama piispallinen järjestys oli vastaus Didakhelle ja Matteuksen evankeliumille; Matteuksen evankeliumin kuvaama Pietarin tehtävä liitettäisiin yhteen piispaan. Vaikka Ignatioksen malli kohtasi vastarintaa, niin lopulta "pietarillinen" piispuus levisi laajalle ja tuli hallitsevaksi malliksi. (Brent 2007.)
Vanhemman konsensuksen mukaan yhden johtajan malli nousi alkuperäisestä kollektiivisen johtamisen mallista. Tuoreessa tutkimuksessa on kuitenkin esitetty, ettei kollektiivisen johtamisen mallia tunnettu yksittäisissä seurakunnissa. Kollektiivinen johtaminen tunnettiin ainoastaan johtajien keskinäisissä kokoontumisissa ja tästä mallista nousi yhden piispan (monoepiskopos) johtajuuteen perustuva malli. Näin esim. Roomassa olisi alussa ollut useita yhteisöjä ja jokaisella Rooman yhteisöllä olisi ollut oma johtajansa (joka siis oli piispa, episkopos). Hyvin varhaisista ajoista on kuitenkin selvää, että Rooman useiden itsenäisten yhteisöjen johtajat järjestivät keskinäisiä kokoontumisia. Näin joillekin näistä johtajista olisi tullut osaksi esim. viestiä Rooman ulkopuolisten seurakuntien kanssa, kuten Clemens teki 1. Clemensin kirjeessä. Tällaisista virkaan liittyvistä erityistehtävistä (kuten piispa Clemensin kohdalla kirjeen kirjoittaminen edusti koko Rooman seurakuntaa, ei vain hänen seurakuntaansa) olisi kasvanut piispan virka modernissa merkityksessä (yhden piispan alaisuudessa useita seurakuntia). (Stewart 2015.)
Isoa kuvaa tämä ei juuri muuta: ilman rakenteita, järjestystä ja selvää auktoriteettia ei voinut olla yhtä uskoa ja ykseyttä. Jonkun täytyi selittää kirjoituksia ja johtaa, myös johtajien kesken (ei kuitenkaan irrallaan muista).
Ulkonaisia auktoriteetteja oli ollut aina. Johtajaksi (piispa ja presbyteeri) ei voinut myöskään vain itse ilmoittautua, vaan johtajan täytyi olla pätevästi asetettu. Seurakuntalaisten johtaminen, apostolisen perinnön varjeleminen ja eukaristisen liturgian johtaminen olivat täsmällisesti osoitettuja tehtäviä, jotka hyvin varhain liitettiin erityisesti piispaan (myös presbyteeriin) apostolisessa suksessiossa. Apostolien jälkeisenä aikana rakenteet ja auktoriteetit olivat kristinuskolle äärettömän tärkeä kysymys.
Rooman piispan asemaan en tässä yhteydessä pureudu syvällisemmin, mutta pari nostoa on paikallaan. Nikolai Afanasiev esittää eksegeettisin ja historiallisin perustein, että Pietari todella oli Rooman seurakunnan johtava presbyteeri (erityisesti viitaten 1. Pietarin kirjeeseen). Joh. 21:15-23 selityksensä päätelmänä Afanasiev tunnistaa Pietariin liitetyn apostolisen suksession. Hänen mukaansa jokainen piispa on omassa seurakunnassaan Pietarin seuraaja, mutta Rooman piispa on Pietarin seuraaja kouriintuntuvammalla tavalla kuin toiset. Rooman seurakunnan istuin on Pietarin istuin täysin erityisellä tavalla. Ortodoksina hän toteaa, että Rooman seurakunnan "tietty tilanne" ei merkitse sitä, etteikö Rooman seurakunnalla siitä huolimatta olisi erityinen auktoriteetti kaikkien paikallisten seurakuntien joukossa. (Nichols 1989.)
Katolinen opetus on, että aivan niin kuin apostolit yhdessä Pietarin kanssa ja hänen johtonsa alaisuudessa muodostivat kollegion, samoin on piispojen laita apostolien seuraajina (Dulles 2008). Huomioimisen arvoista on, ettei paavi ja piispat ole Raamatun ja apostolisen tradition yläpuolella, vaan niiden palveluksessa.
Toinen auktoriteettikysymys liittyy siihen, että taustassani on yleisesti ohitettu kaikki Raamatun ulkopuoliset lähteet uskon kannalta merkityksettöminä. Sellaiset kristilliset aikalaisdokumentit, jotka eivät ole mukana suljetussa kaanonissa, ovat kirjoitusten merkityksen ymmärtämisen näkökulmasta hyödyttömiä. Asenne kristillistä traditiota kohtaan on yleisesti ollut hyvin torjuva.
Minusta näin jyrkkä jaottelu on hyvin ongelmallista. Joidenkin lopulta ulkopuolelle jääneiden tekstien asema oli varhaisempi ja laajemmin levinnyt kuin osan lopulta kaanoniin päätyneistä kirjoituksista. Myös suullisella perinteellä oli suuri arvo siinä maailmassa, jossa UT kirjoitettiin. Varhaisessa kirkossa käsite "inspiraatiosta" ei koskenut ainoastaan joitakin kirjoitettuja tekstejä, vaan inspiroituna pidettiin kaikkea, mikä oli opillisesti oikeaa - tuli se sitten saarnaamisen, opettamisen tai kirjoitusten muodossa. Gnostilaiset kirjoitukset ovat asia aivan erikseen.
McDonald kertoo, että varhaisen kristillisyyden sisällä voidaankin puhua käsitteillä "kaanon 1" ja "kaanon 2". Kaanon 1 viittaa arvovaltaiseen ja vastaanotettuun suulliseen ja kirjalliseen muotoon opetuksesta, jolla katsottiin olevan Jumalan auktoriteetti varhaisessa kristillisessä yhteisössä. Kaanon 2 viittaa Raamatun vakiintuneeseen muotoon. Monista kirjoituksista tuli tiettynä aikana varhaisessa kirkossa osa kaanon 1:tä ilman, että niistä olisi lopulta tullut osa kaanon 2:ta. Tällainen oli mm. 1. Clemensin kirje. (McDonald 2007.)
Kirjoitukset kanonisoinut kirkko ei hetkeäkään olettanut vain kaanonin sisältä löytyvien kirjoituksien yksinään ohjaavan kirkon uskoa oikeaan muotoonsa. Kirjoitusten rinnalla olivat muinaiset uskontunnustukset. Ne eivät ole kirjoituksista johdettuja, vaan niiden oletetaan olevan kirjoituksia vanhempia. Tämä havainnollistaa, kuinka kirkon usko edelsi pyhiä kirjoituksia ja toimi kirjoitusten selittäjänä. (Barr 1983, 72-73.)
Kristinusko ei ole ollut vain kirjan uskoa ilman mitään ulkonaisia auktoriteetteja. Varhaiset kristityt eivät vastanneet harhaoppisille niinkään vetoamalla kirjoituksiin (harhaoppiset viittasivat myös kirjoituksiin), vaan uskon sääntöön ja apostolisiin seurakuntiin (joissa erityisesti piispat valvoivat "uskon talletusta"). Jos apostolien jälkeen oli tarkoitus, että kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde olisi vain täsmällisesti rajattu joukko kirjoituksia irrallaan sitä selittävästä traditiosta ja ulkonaisista auktoriteeteista, niin on hyvin erikoista, suorastaan hämmentävää, ettei tällaista käsitystä kirjoitukset kanonisoineessa kirkossa tunnettu. (myös Kelly)
Traditioon ja opetusvirkaan kohdistuu taustassani voimakasta vastenmielisyyttä ja epäluuloisuutta, koska niiden ajatellaan aina syrjäyttävän Raamatun. Traditio voi toki "mitätöidä Jumalan käskyn" (Mark. 7:5-13), mutta sellaisesta traditiosta ei ole tässä tapauksessa kyse. UT:kin vetoaa arvovaltaiseen traditioon, kirkon arvovaltaiseen selitykseen kirjoituksista, joten ei traditio ole aina suinkaan pahasta! Traditio voi myös olla Sanaa kirkastavaa ja selkeyttävää. Kirkko torjuu jyrkästi Raamatun vastaisuuden. On myös syytä huomioida, että esim. kirjoitettuja evankeliumeja edeltää suullinen traditio.
Päinvastoin, kirkolliskokoukset ovat aina pyrkineet olemaan uskollisia kirjoituksille. Muinaiset kirkolliskokoukset katsoivat tulkitsevansa kirjoituksia, mutta harhaoppisilla (kuten areiolaisilla ja muilla) oli omat perustelunsa ja "ankkuritekstinsä" kirjoituksista ja niillä oli tiettyä uskottavuutta. Aivan samalla tavoin keskiajan ja modernin ajan kirkolliskokoukset ovat pyrkineet Raamattu-uskollisuuteen. Trenton opetukset vanhurskauttamisesta, perisynnistä ja sakramenteista, aivan kuten Vatikaani I:n opetus paavin etusijasta, viittaavat moniin kirjoituksiin. Kirkolliskokouksen arvovallassa katoliset luottavat Kristuksen apostoleille antamiin lupauksiin ja siten edelleen epäsuorasti apostolien seuraajina toimiville piispoille. (Dulles 2002.)
Jotkut opetukset ja käytännöt ovat toki tarkentuneet vasta myöhemmin. Tässä ei toisaalta ole mitään kovin ihmeellistä. Esimerkiksi oppi Pyhästä Kolminaisuudesta oli vakiintunut vasta neljännen vuosisadan loppuun mennessä. Apostolisen ajan jälkeinen kehitys on täysin väistämättä auktoriteetti kaikille kristityille. Joistakin opetuksista on myös kiistelty pitkään (traditio ymmärretään myös prosessina, jossa Pyhä Henki johtaa ajan myötä Jumalan kansan yhä syvemmälle totuuden ymmärtämiseen). Kaikki asiat eivät ole täsmällisesti, erikseen ja nimenomaisesti Raamatussa mainittuina, mutta ne nousevat Jumalan kansan uskosta (ei irrallaan auktoriteeteistaan) ja ajattelusta "Raamatun kanssa". Teologia voi olla täysin raamatullista, vaikka jotain opetusta ei olisi nimenomaisesti tarkasti mainittu Raamatussa (kuten oppi Pyhästä Kolminaisuudesta).
Jos joku haluaa tutustua katolisten ja muiden kristittyjen välisiin ekumeenisiin dokumentteihin, niin ne todella tulvivat viittauksia Raamattuun. Esim. anglikaanien ja katolisten Mary: Grace and Hope in Christ on mainio lähde Raamatun todistukseen Mariasta. Katoliset tulkinnat ovat raamatullisia ja niille löytyy tukea Raamatusta. Monien kiistanalaisten kysymysten kohdalla katolinen voisi aivan hyvin painottaa Raamatun arvovaltaa ja korostaa kirjaimellista raamatuntulkintaa.
Muita kysymyksiä
Yksi tekijä on hyvin omakohtainen: olen kokenut messun voimakkaana hengellisenä kokemuksena ja tuntenut messun jälkeen sisäistä rauhaa ja iloa. Jokaisessa messussa tunnustetaan synnit, pyydetään Jumalalta armahdusta, ylistetään Jumalaa, kuullaan pitkiä pätkiä Raamatun tekstejä, kuullaan opetusta, tunnustetaan kristillinen usko, rukoillaan Isä meidän sekä esirukouksia, vietetään eukaristiaa ja polvistutaan Kristuksen edessä (tämä on sopivaa, jos Kristus todella on reaalisesti läsnä eukaristian lahjoissa - heittäytyiväthän tietäjätkin maahan osoittaakseen kunnioitustaan Jeesukselle).
Kokemus Jumalan läsnäolosta on ollut todellinen. Aiemmin liturgisuus on ollut minulle vain jäykkää rituaalia, kuolleita muotomenoja, mutta olen nyt nähnyt käytännössä, kuinka tietty järjestys ja tarkat toimitukset tuovat yhteiseen kokoontumiseen paljon arvokkuutta ja kauneutta. Minulle radikaalisti vapaista suunnista tulevana on liturgisuudessa auennut kuin uusi maailma.
Auktoriteettikysymysten ja tradition lisäksi minulle keskeisiä ovat olleet sellaiset opilliset kysymykset, joita koko varhainen Jumalan kansa piti hyvin tärkeinä, kuten kaste, eukaristia, moraaliopetukset, armon ja ihmisen vaelluksen välinen suhde sekä ylipäätänsä kristinuskon olemus sakramentaalisten "mysteerien" uskona. Onko katolinen kirkko pitänyt opetuksessaan kiinni apostolisesta uskon talletuksesta? Jälleen hyvin olennaiseksi muodostuu suhde historian näkökulmaan: unohtivatko apostoliset seurakunnat heti apostolien jälkeen oikean apostolisen opetuksen? Hävisikö tosi apostolinen usko heti apostolien poismenon jälkeen? Minusta se ei näytä uskottavalta.
Moraalikysymysten merkitys on täysin ilmeinen, jos kristinusko ei ole vain joukko opillisia väitelauseita (jotka ovat toki hyvin tärkeitä), vaan myös tapa elää eli tosi filosofia. Mutta onko ihmisen toiminnalla pelastuksen kannalta ylipäätänsä juuri merkitystä? Onko kaikki täysin selvää, jos on kerran vain ottanut pelastuksen lahjan vastaan? Entä sen jälkeen?
Trenton kirkolliskokouksen opetus vanhurskauttamisesta erosi reformaattoreiden opetuksesta kolmella tavalla. Ensiksi, kasteen kautta vastaanotettu Jumalan armo ei ainoastaan pese ihmistä synnistä, vaan se todella muuttaa ihmisen sisäisesti Pyhän Hengen voimasta. Toiseksi, vanhurskautettu voi ja hänen myös tulee pitää käskyt. Hän voi kasvaa vanhurskauttavassa armossa ja Kristuksen välittämän voiman avulla, armon ohjaamana ja avustamana tehdä hyviä tekoja, jotka ovat aidosti ansiollisia tiellä ikuiseen elämään. Kolmanneksi, Kristuksen vanhurskauttava armo merkitsee, että ihminen ei jää jatkuvaan synnin orjuuteen. Vanhurskauttamisen jälkeen ihminen voi tehdä vapaasti yhteistyötä Jumalan armon kanssa. Hän voi elää täyteen mittaan todeksi tahtonsa, sydämensä ja mielensä yhteenliittämisen Jumalan kanssa. (O'Collins & Farrugia 2003.) Toisaalta erot eivät nykyisellään välttämättä ole enää niin merkittäviä. Itse uskon, että helluntailainen on yleisesti vanhurskauttamisessa paljon lähempänä katolilaisuutta kuin on ajatellutkaan!
Kaikkia opillisesti hyvin tärkeinä pidettyjä asioita uskontunnustukset eivät mainitse. Sakramentteihin viitannee kuitenkin jo Apostolisen uskontunnustuksen "pyhien asioiden yhteys". Kasteen ja eukaristian "mysteerit" saivat aikaan yhteyden Kristukseen. Riitit oikeasti ja vaikuttavasti välittivät armoa. Aineella oli todellisesti väliä. Jumala toimi aineessa ja aineen kautta. Varhaisin kristinusko ei ollut pelkästään henkinen usko. Tässä suhteessa reformaatio edusti uusia tuulia siihen nähden, mitä kristityt olivat aina uskoneet.
"Mysteerit" eivät alunperin olleet vain uskoa ilmaisevia vertauskuvallisia merkkejä tai kuuliaisuuden askelia Jeesuksen käskystä. Ne olivat varhaiselle kirkolle jotain paljon enemmän. Jumala astui alas inhimilliseen todellisuuteen ja Hän todella toimi aineen kautta ja aineessa, mikä edusti inkarnaation todellisuutta. Kristinusko on aivan alusta saakka ollut hyvin sakramentaalinen usko. Jumala kohtasi ihmisen täysin erityisellä tavalla pyhissä riiteissä (kaste, eukaristia, vahvistus, rippi, vihkimys jne.). Katoliset teologit muotoilevat: "Sakramentit vahvistavat ja välittävät armon elämää siinä täsmällisessä muodossaan, mitä kukin sakramentti symbolisoi (O'Collins & Farrugia 2003)."
Historiallisen aineiston valossa on hyvin vakuuttavat perusteet uskoa, että tällainen esitys edustaa myös muinaisinta kristillistä uskoa. Kaste oli itselleni vahvan muistijäljen jättänyt hengellinen kokemus. Jo omakohtaisen kokemukseni perusteella uskon, että Pyhä Henki toimii kasteessa voimakkaasti. Kaste on "uskon sakramentti", mutta sen täysi merkitys ei palaudu vain uskoa ilmaisevaksi ulkoiseksi merkiksi.
Eukaristia on ollut hyvin puhutteleva asia. Reformaation aikanahan kysymys ehtoollisen todellisesta olemuksesta ymmärrettiin äärimmäisen tärkeäksi kysymykseksi ja se osoittautui myös reformaattoreita vahvasti jakavaksi (Luther oli tässä kysymyksessä hyvin lähellä katolista käsitystä). Itse olin tottunut ajattelemaan ehtoollista erityislaatuisena, mutta vertauskuvallisena muistoateriana, jolloin yhdessä muistellaan Kristuksen ristintyötä 2000 vuotta sitten. Ehtoollisleipä on vertauskuva Kristuksen ruumiista ja viini on vertauskuva Kristuksen verestä. Jeesus oli toki muistelun hetkessä Henkensä kautta läsnä, mutta ajatus reaalipreesensistä oli melkoisen vieras ja sen merkitys on täysin toinen kuin mihin itse olin oppinut.
Trenton kirkolliskokous vetosi toistuvasti koko kirkon arvioon puolustaessaan kiistanalaisia katolisen uskon kappaleita. Esimerkiksi eukaristian sakramenttia koskevassa dekreetissä vedottiin erityisesti "kirkon yleiseen näkemykseen" (universum Ecclesiae sensum). (Sensus fidei, kpl. 30.)
"Niinpä kaikki esi-isämme uskossa, jotka ovat eläneet Kristuksen oikeassa kirkossa ja jotka ovat selittäneet tätä pyhää sakramenttia, ovat avoimesti tunnustaneet, että Lunastajamme asetti viimeisellä aterialla tämän ihmeellisen sakramentin, kun hän siunattuaan leivän ja viinin taidokkain ja selkein sanoin todisti antavansa heille oman ruumiinsa ja oman verensä. Koska näillä pyhien evankelistojen muistiinpanemilla ja pyhän Paavalin toistamilla sanoilla on se oma varsinainen ja mitä selkein merkityksensä, jonka mukaan isämme ovat ne ymmärtäneet, niin on mitä arvottominta häpäisyä eräiden riitaisien ja kieroutuneiden ihmisten taholta vääntää niitä keksittyihin ja kuviteltuihin merkityksiin, joiden kautta Kristuksen lihan ja veren totuus kielletään vastoin kirkon yleistä näkemystä." (Trenton kirkolliskokous 1551, kpl. 1.)
On väärä vastakkainasettelu esittää eukaristisessa liturgiassa joko muistoateria tai uhri. Eukaristian liturgiassa on kyse Uuden liiton uhriateriasta. "Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan", ei sulje pois, vaan päinvastoin pitää sisällään "ottakaa ja syökää" aivan samoin kuin "malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan" sisältää myös "juokaa tästä". Uhrin merkitys on kirjoituksissa runsas; se ei merkitse ainoastaan syntien sovittamista, vaan myös Jumalan kiittämistä ja ylistämistä sekä liittosuhteen uudistamista Jumalan ja Hänen kansansa kanssa. Eukaristia on muisto (liturginen termi anamnesis), mutta ei niin, että mennyt olisi poissa nykyhetkestä, vaan anamnesis tuo menneen vaikuttavasti nykyhetkessä läsnäolevaksi. Eukaristiassa Kristuksen uhri menneisyydessä tulee nykyhetkessä todelliseksi ja vaikuttavaksi. (O'Collins & Farrugia 2003.)
Eukaristia joko on Ignatios Antiokialaista mukaillen "kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky niin, ettette kuole vaan saatte aina elää Jeesuksen Kristuksen yhteydessä" tai sitten se ei sitä ole. Se, mitä "kaikki esi-isämme uskossa ovat avoimesti tunnustaneet" on totta tai sitten kristityt olivat aina ja kaikkialla väärässä 1500 vuoden ajan. Uskon, että mitä kristityt ovat aina eukaristiasta uskoneet on totta, vaikka se on täysin käsittämätöntä: Uuden liiton uhriateria, jossa Jeesus Kristus on reaalisesti läsnä.
Lähteiden edessä ajattelu muuttui
Tunteet, sisäiset kokemukset, näyt ja ilmestykset ovat hienoja, todellisia ja kuuluvat uskoon, mutta niiden päälle rakentuvasta uskosta tulee herkästi kovin omakohtaista. Yksilön kokemukseen ei muilla ole pääsyä. "Suhde, ei uskonto" -linja osuu johonkin oikeaan (usko ei ole pelkästään joukko oppeja, teologisia väitteitä ja käskyjä, vaan elävä suhde Jumalan kanssa), mutta se on riittämätön, koska se taantuu yksilökeskeiseksi, omakohtaiseksi ja auktoriteetit torjuvaksi "minun uskoksi". Me tarvitsemme ulkonaisia auktoriteetteja. Jotain on oltava myös yläpuolellani.
Ratkaisevaksi asiaksi nousikin nimenomaan historiallinen todistus uskosta. Minun ei tarvitse omakohtaisesti pohtia, mitä varhainen kirkko oikein uskoi, koska voin lukea varhaisia lähteitä, joiden suhteen monissa kohdissa historiantutkimus on varsin yksimielistä. On monia opetuksia, jotka eivät ole kiistanalaisia tai vaikeasti tulkittavia, vaan niiden päälle voin hyvin rakentaa. Uskon, että ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen yhteinen usko on normi, johon minun tulee sitoutua.
Menetin uskoni siihen kertomukseen historiasta, jossa kristityt heti apostolien jälkeen ymmärsivät kristinuskon aivan olennaisesti väärin (tämä ei tarkoita, että varhaiset kristityt olisivat olleet synnittömiä tai että he eivät olisi koskaan puhuneet ohi suunsa, koskaan erehtyneet, koskaan tehneet mitään väärää, heidän luonnontieteelliset näkemyksensä olisivat olleet aina oikeita jne.) ja eksyivät kaikkialla ilman sen isompia vastalauseita tismalleen samanlaisiin harhoihin eli vääristymiin apostolisesta uskosta.
Olisi uskomatonta, jos kristityt heti apostolien jälkeen kollektiivisesti kertakaikkiaan unohtivat keskeiset uskon totuudet. Sekin näytti hämmentävältä, että kristityt olisivat olleet hyvin välinpitämättömiä sen edessä, mitä apostolit olivat jyrkästi kerran kieltäneet.
Päinvastoin uskon, että mistä koko Jumalan kansa todisti, on totta. Uskon luotettavien todistajien todistukseen. Luotan siihen, että Pyhä Henki johdatti kirkkoa opillisissa ratkaisuissaan. Lukuisat varhaisen kirkon johtajat kuolivat pelottomasti marttyyreina uskonsa tähden. He olivat vilpittömiä ja täynnä Pyhää Henkeä, uskon sankareita, meidän isiämme. Heille apostolisen uskon säilyttäminen oli täysin ensisijainen asia. Minun ei tarvitse itse päätellä kaikkea. Minulla ei tarvitse olla kaikkeen valmista ja tyhjentävää perustelua. Voin luottaa toisiin.
Kysymykset eivät ole aina helppoja eivätkä varsinkaan silloin, kun niihin nivoutuvat identiteetti ja ihmissuhteet. Vapaissa suunnissa katolinen kirkko on yleisesti ohitettu varsin nopeasti, koska sen opetuksia on pidetty niin ilmeisen typerinä ja puhtaan kristinuskon vastaisina, ettei niihin ole tarvinnut kiinnittää sen enempää huomiota.
Kohdallani Ulf Ekmanin kääntyminen katolilaiseksi oli merkittävä juttu. Hän ei mitenkään mahtunut kuvaan "tietämättömistä, hölmöistä ja taikauskoisista katolilaisista" (varmasti 1,38 miljardin ihmisen joukosta heitäkin löytyy). Kun luin muistakin erittäin arvostetuista katolilaisiksi tai ortodokseiksi kääntyneistä teologeista dogmatiikan, filosofisen teologian ja historiallisen teologian saroilla, niin kertomus katolilaisista "taikauskoisina hölmöläisinä" yksiselitteisesti mureni altani.
Kyse oli ihmisistä, jotka olivat heittämällä minua paljon älykkäämpiä ja tunsivat vuosikymmenien tutkimuksen myötä kaiken olennaisen lähdeaineiston perusteellisesti. He tiesivät kaikki vastaväitteet. Ei ollut olemassa sellaista olennaista todistusaineistoa, josta he olisivat olleet tietämättömiä. Monet heistä olivat lukeneet kymmeniä kertoja Raamatun läpi, osasivat kielet, rukoilivat johdatusta elämäänsä jne. Katolisen kirkon ohittaminen täysin naurettavana ja ilmiselvän epäraamatullisena ei tätä taustaa vasten vain näyttänyt enää uskottavalta. Miltä alustalta minä oikein huutaisin?
Kun opin monista katolisista pyhistä, en voinut uskoa heissä vaikuttaneen Saatanan. Kirkon historiasta kiistatta löytyy paljon syntiä, mutta myös kirkkaasti loistavia tähtiä, jotka ovat todella eläneet katolista uskoa todeksi. Monet ovat antaneet elämänsä toisten palvelemiseen ja täydelliseen itsensä uhraamiseen rakkaudesta Jumalaa ja ihmisiä kohtaan. Uskon, että tuon pyhyyden lähde on ollut Pyhä Henki.
Paavius on toki usein ollut kovin vajavaista (kirkko myöntää tämän) ja kirkossa on aina osattu tehdä syntiä (paaveja ja piispoja myöten - ja valitettavan rankastikin), mutta katolinen kirkko on historian kiistattomista sotkuista ja papiston synneistä huolimatta pitänyt virallisessa opetuksessaan kiinni varsin uskollisesti apostolisesta uskon perinteestä (jos siis uskomme varhaisen kirkon ylipäätänsä pysyneen uskollisena apostoliselle perinteelle). Se on melkoinen ihme. Tarve kristittyjen yhtenäisyyttä ja ykseyttä varjelevalle viralle on minusta täysin ilmeinen.
Joskus asioiden taustalta löytyy vuosisatoja kestäneitä debatteja, erilaisia historiallisia olosuhteita ja muita seikkoja, joiden hahmottaminen on ihan hyödyllistä. Uskon, että Pyhä Henki on johdattanut kirkkoa ratkaisuissaan, vaikka joskus sen tie on vienyt pimeiden laaksojen läpi. Joskus kuljetut vaiheet ovat näyttäneet suorastaan hirveiltä ja rehellisyyden nimissä myös nykytila näyttää minusta sekavalta. Toisaalta kristityt ovat aina osanneet tehdä syntiä: 1. - 5. vuosisadalla ja nykypäivänä.
Sellainen ote kirkkohistoriaan, jossa keskitytään lähinnä etsimään historian toimijoiden tekemiä erehdyksiä, syntejä ja virheitä, ei ison kuvan kannalta vie kovinkaan pitkälle. Jos haluaa etsiä ristiriitaisuuksia kirkolliskokouksien väliltä, niin aivan samanlaista harjoitusta voi soveltaa myös Raamattuun. On myös tarpeetonta väittää, etteikö reformaattoreiden arvostelu ja huomiot olisivat osin olleet aivan perusteltuja (minusta näyttää selvältä, että joiltakin osilta ne olivat). Samankaltaisia ajatuksia tosin oli jo aiemmin noussut esiin. Katolinen kirkko tarvitsi reformia (eikä uudistumistarve ollut kirkolle tuolloin mikään vieras ajatus), mutta reformaattorit tekivät myös vakavia virheitä.
Kriittisten painojen jälkeen täytyy sanoa, että olen samalla tavattoman kiitollinen helluntailaisuudelle ja historialleni. Vain harvat ottavat uskon niin vakavasti kuin palavat helluntailaiset. Moni helluntailainen on rohkeudessaan, innossaan ja vilpittömyydessään sankarillinen. Tietty ylimielisyys muita kohtaan (muilta puuttuu Henkeä, voitelua, ovat jotenkin hengellisesti sokeita, Sanan tyhjäksi tekevien perinteiden kourissa, eivät ymmärrä selvää Sanan ilmoitusta tms.) ja kyvyttömyys itsekritiikkiin esiintyessään kieltämättä ärsyttävät (tämä on karkea yleistys, mutta tunnistan nämä asenteet omasta kokemuksestani). On kuitenkin fakta, että ilman helluntailaisuutta en varmaankaan olisi edes uskova. Olen saanut valtavan paljon. Helluntailaisuus on antanut minulle kristillisen uskon. Voiko ihminen enempää saada?
Olen aina helluntailainen siinä mielessä kuin helluntailainen ajatus alunperin olikin: ideahan ei ole ollut uuden liikkeen synnyttämisessä, vaan Pyhän Hengen uudistavan ja elävän vaikutuksen virtaamisessa kaikkialle kristikuntaan. Tämä vaikutus näkyy nykyisin myös mm. karismaattisessa katolilaisuudessa, jonka piirissä vaikuttaa yli 160 miljoonaa ihmistä (esim. luterilaisia on maailmassa vajaat 80 miljoonaa). Alkukristillisyys oli karismaattista ja helluntailaisuuden myötä puhalsi karismaattinen tuuli, joka on antanut valtavasti elämää kristillisyydelle. Helluntailaisuuden vaikutus aikamme kristillisyyteen on massiivinen ja johtanut uudenlaiseen avoimuuteen karismaattista Pyhän Hengen vaikutusta kohtaan.
Mitä sitten on helluntailainen perintö minulle? Henkilökohtainen suhde Jeesukseen on välttämätöntä. Jokaisen kristityn velvollisuus on olla todistaja uskosta ja kertoa hyviä uutisia. Helluntailaiset ovat intohimoisia evankelistoja ja lähetystyöntekijöitä. Kaikki hengelliset asiat eivät aina avaudu teologisen pohdinnan tai loogisen päättelyn kautta, vaan usko on Jumalan lahja ja Jumalan läsnäolon voi todellisesti myös joskus kokea. Avoimuus Pyhän Hengen karismaattiselle vaikutukselle ja Jumalan kosketukselle, lähetystyön ja evankelioinnin tärkeyden korostaminen, intohimoinen suhtautuminen totuuteen ja rakkaus Raamattuun ovat helluntailaista DNA:ta. Se on upea perintö.
Kuitenkin karismaattisuus ilman ulkonaisia auktoriteetteja ja torjuessaan täydellisesti kaiken arvovaltaisen tradition johtaa hajaannukseen. Vertaispaine, sosiaaliset syyt, henkilökohtainen historia, hengelliset kokemukset tai esim. kiinnittyminen voidelluksi koettuun julistajaan pitävät luonnollisesti huolta yhtenäisyydestä liikkeen sisällä, mutta pitkässä juoksussa tulee ongelmia. Tämän haasteen parissa ulkonaisista auktoriteeteista irrotettu karismaattisuus joutuu kamppailemaan ja sirpaloituu jatkuvasti, kun joku tulkitseekin Raamattua toisin, saa uuden näyn, uuden profeetallisen ilmestyksen Ilmestyskirjan sanomasta tms. Henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen painottava karismaattinen kristillisyys nappaa kiinni jostakin välttämättömästä, mutta karismaatikot tarvitsevat kirkkoa. Jeesus ei ole vain "minun Jeesus" eikä usko ole vain "minun uskoa".
Kun kristinuskon totuus palautuu perimmäisellä tasolla vain siihen, mitä kukin itse lukee Raamatusta ja mitä kukin itse sisäisesti "hengessään kokee", niin uskosta tulee hyvin yksilöllistä. Jäljelle jää vain yleinen pappeus, Raamattu ja omat hengelliset kokemukset (uskon kaikkiin näihin, mutta ongelmaksi muodostuu sana "vain").
Karismaatikot innostuvat usein erilaisista uusista aalloista ja virtauksista tai vahvoista julistajista, mutta pitkän päälle riskinä on, että happi loppuu. Usein näin myös käy. Tarvitsemme juurevuutta, joka kestää myös kuivuuden jaksoja. Aina usko ei välttämättä ole voimakkaiden tunteiden ja kokemusten värittämää.
Sotkuja kirkossa
Sosiaalisista syistä minun kannattaisi vain muistuttaa kirkon nimissä tehdyistä hirveyksistä. Ääntä kannattaisi lähinnä pitää "Marian palvonnasta", aneista ja kiirastulesta. Totta on myös se, että kirkossa on historiassa ja jatkuvasti erilaisia haasteita ja ongelmia. Katolista kirkkoa vastustaville ja vieroksuville kirkon historia ja sen nykyiset sisäiset sotkut ovat kuin ehtymätön runsauden sarvi, josta riittää alati ammennettavaa. Salaliittoteorioita, juonittelua, syntejä ja erilaisia legendoja löytyy yllin kyllin. Sosiaalisen median ja netin aikakaudella tuo runsauden sarvi kiinnostaa monia.
Tämä on vaivannut minua. Juoruilu ja "mehustelu" ärsyttävät, mutta en tekisi asioille oikeutta, jos laittaisin ikävien tapahtumien edessä vain silmät kiinni, sormet korviini ja väittäisin, että kaikki on aivan hyvin. Jos katolinen kirkko on todella Kristuksen perustama kirkko, niin miksi se ei aina siltä näytä? Miksi niin paljon syntiä? Miksi lukuisat johtavat henkilöt näyttävät kirkkain silmin puhuvan asioita, jotka menevät vastoin kirkon opetusta? Onko asioihin halua oikeasti puuttua?
Ei kaikki ole hyvin. Ei todellakaan. Minusta näyttää hyvin ymmärrettävältä, että katolista kirkkoa vieroksutaan sen sisäisten sotkujen johdosta ja se on ollut minulle henkilökohtaisella tasolla vaikea asia. Joskus näyttää siltä, että katolisessa kirkossa tehdään melkeinpä kaikki mahdollinen sen eteen, että sitä ei uskottaisi. Kirkon nimissä on historian saatossa tapettu, kidutettu, ryövätty ja vainottu erilaisia ihmisiä. Kirkon edustajat ovat toimineet vastoin sitä, mikä on ollut kirkon opetus.
Halki historian kirkossa on esiintynyt kauheuksia, erilaisia vääristymiä ja syntiä (aina irstailevia paaveja myöten). On lausuntoja, joita minun on vaikeaa ymmärtää. Paavi ei kuitenkaan ole mikään jumalolento, vaan vajavainen ihminen (opetus paavin erehtymättömyydestä on tarkasti rajattua). Paavit ovat myös saviastioita, eivät aina suinkaan täydellisiä. Mutta tarkoittaako se, ettei Pietariin liitettyä piispan virkaa tulisi edes olla olemassa? Onko auktoriteettiaseman väärinkäytöksistä seuraava johtopäätös se, että ulkonaiset auktoriteetit tulee torjua täydellisesti?
Inhoan erilaisia vääryyksiä aivan yhtä paljon kuin muutkin. Minua vaivaa seksiskandaalit, talousskandaalit, epämääräiset sopimukset Kiinan kommunistihallinnon kanssa, erilaiset hämmentävät tapahtumat ja lausunnot aivan niin kuin muitakin. Minua vaivaa se, että kirkossa "siedetään" avoimesti harhaoppisia pappeja (ainakin siltä minusta näyttää) ja johtavissa asemissa olevien henkilöiden lausunnot näyttävät menevän välillä aivan suoraan vastoin kirkon opetusta. Ylipäätänsä kirkon sisäinen politiikka näyttää usein suorastaan kaaokselta. Piispojen tehtävähän olisi varjella apostolista traditiota. Nykyisin voi näyttää siltä, että monelle piispalle on kovin epäselvää, mitä apostolinen traditio oikein on.
Katolisessa kirkossa on siis kiistatta monia vakavia ongelmia. Rakenteet eivät ole autuaaksi tekevä asia ja yksistään ne ovat riittämättömiä. Rakenteiden ei tulisi kuihduttaa karismaattisia armolahjoja eikä viran vääristyä maallikoita passivoivaksi. Hierarkia ja järjestys ovat silti tavattoman tarpeellisia, vaikka apostolien seuraajat eivät valitettavasti aina kovin hyvää esimerkkiä ole näyttäneetkään. Samalla olisi hyvin väärin leimata suurin osa papistosta. He tekevät elämässään valtavia uhrauksia ja varmuudella ottavat uskon hyvin vakavasti.
Vatikaanin II:n kirkolliskokous lausui tästä hyvin selkeästi: "Kirkko syntyi, jotta Kristuksen valtakunta leviäisi kaikkialle maan päällä Isän Jumalan kunniaksi, jotta siten kaikki ihmiset voisivat tulla osallisiksi pelastavasta lunastuksesta ja jotta heidän välityksellään koko maailma saavuttaisi todellisen suhteen Kristukseen. Kaikkea Kristuksen mystisen ruumiin toimintaa tämän päämäärän saavuttamiseksi sanotaan apostolaatiksi, jota Kirkko harjoittaa eri tavoin kaikkien jäsentensä kautta. (...) Apostolaattia harjoitetaan uskossa, toivossa ja rakkaudessa, joita Pyhä Henki jakaa kaikkien Kirkon jäsenten sydämiin. Nimenomaan rakkauden käsky, joka on Herran suurin määräys, pakottaa kaikkia Kristukseen uskovia edistämään Jumalan kunniaa hänen valtakuntansa tulemiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi kaikille ihmisille, niin että he tuntisivat ainoan tosi Jumalan ja sen, jonka hän lähetti, Jeesuksen Kristuksen (vrt. Joh. 17:3). Kaikille kristityille kuuluu siten ylevänä velvollisuutena jumalallisen pelastuksen sanoman levittäminen, niin että kaikki ihmiset kaikkialla maailmassa saisivat siitä tiedon ja ottaisivat sen vastaan." (luku 1.) Tähän helluntailainen voi varmasti lausua aamenen.
Mitä voin tehdä?
On siis tapahtunut asioita, joita ei olisi tarvinnut tapahtua. Toivoisin, että jotkut lausunnot olisivat jääneet lausumatta ja teot tekemättä. Kirkossa on aina ollut tarvetta reformaatiolle; aivan varmasti on nykyisinkin.
Päivän päätteeksi on kuitenkin niin, että en mahda näille asioille yhtään mitään. Ne ovat minun yläpuolellani. Ne ovat liian isoja yhdelle ihmiselle. Voin rukoilla. Voin surra kirkon nykytilaa. Ei ole tarjolla vaihtoehtoista maailmaa, jossa apostolisessa suksessiossa olevat piispat olisivat aina ja kaikkialla olleet täynnä vain Pyhää Henkeä (esim. tilanne Nikean kirkolliskokouksen jälkeen ei ollut hyvä ja opillinen sekaannus oli vakava). Joskus ihmiset ovat olleet hyvin lihallisia ja tehneet vakavaa syntiä, harmillisen usein.
Ei ole olemassa vaihtoehtoista maailmaa, jossa jokainen paavi olisi pursuillut moraalista hyvyyttä, viisautta ja Herran pelkoa. Sellaista utopiaa ei ole olemassa, jossa papit eivät olisi syyllistyneet koskaan vääryyksiin, vaan olisivat loistaneet aina pyhyyttä. Mikään määrä toiveajattelua ja tahdonvoimaa ei valitettavasti muuta muuksi sitä, että kristittyjen ja juutalaisten välit ovat usein olleet koleat (nykyisin tilanne on historian näkökulmasta erinomainen). En voi astua vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa asiat olisivat toisin. Sen sijaan on olemassa maailma, todellinen maailma, jossa synti on aina lähellä ja läsnä, mutta jossa nousee esiin myös monia ihmisiä, jotka loistavat pyhyyden valoa keskellä pimeyttä.
On tapahtunut ikäviä asioita, pahoja asioita, mutta en voi niille yhtään mitään. Käytännön tasolla realiteetti on, että mennyttä ei voi muuttaa. Samalla on syytä huomioida kirkon positiivinen vaikutus, joka on hyvin mittava. Tähän puoleen valitettavan harvoin löytyy mielenkiintoa katsoa - edes kristityillä! Kokonaiskuva siitä, kuinka kirkko muutti maailman (lähtöpiste ei ole ollut autuaallinen pakanuus) hämärtyy. Monista asioista elää myös rankan propagandan värittämiä vääriä käsityksiä.
Elämän voi käyttää siihen, että etsii vikoja, ongelmia ja valittaa. Elämän voi käyttää keskittyen uponneisiin kustannuksiin. Se ei yksinkertaisesti näytä minusta tarkoituksenmukaiselta tavalta elää elämänsä. Mitä sillä voittaisin? En voi ulkopuolellani oleville asioille kovinkaan paljoa ja vielä vähemmän sille, mitä joskus menneisyydessä on tapahtunut. Voin rukoilla ja pyytää, että Pyhä Henki muovaa minua ja muita.
Chestertonin sanat ovat edelleen ajankohtaiset siihen, mikä on maailmassa vialla: minä olen. Auktoriteetit voivat olla syntisiä ja joskus jopa huonoja, mutta ne ovat silti tarpeellisia. Kirkon olemukseen hierarkia on kuulunut aina. Rakentavalle arvostelulle on varmasti paikkansa ja se on tärkeää, mutta ongelmien edessä ulkonaisten auktoriteettien täydellinen torjuminen ei ole ratkaisu.
Auktoriteetiksi ei nimittäin voi vain ryhtyä. Auktoriteetin täytyy tulla Jumalalta. Ilman auktoriteetteja Jumalan kansa, kirkko, on kuin halvaantunut. Aina löytyy joku teologi, jolla on asioihin toisenlainen mielipide. Epäkohdat voi "ratkaista" ottamalla ohjat omiin käsiinsä, mutta se tie on kohdallani kuljettu loppuun.
Hankalat opilliset kysymykset
Katolisessa kirkossa on piirteitä, jotka ovat minulle vieraita. Jotkut hurskauden muodot näyttävät hiukan omituisilta. Kirkon opetuksessa on sisältöjä, jotka ovat jo taustastani johtuen vaikeampia ja vieraampia. On asioita, joiden kohdalla ihmettelen, onko tähän sitoutuminen todella ollut välttämätöntä. Samalla tunnistan, että itselleni vieraat asiat nousevat paljolti historiastani. Maailmankuvani on muovautunut siinä ympäristössä, jossa olen elämäni elänyt enkä ole mitenkään toisista riippumaton ihminen. Tietenkin katolilaisuus on minulle monessa mielessä vierasta, onhan taustani kovin toisenlainen. Estottomasti rikastumista julistavien amerikkalaissaarnaajien seuraamisesta on katoliseen kirkkoon tehtävä pieni kvanttiloikka.
Joidenkin opetusten raamatullinen perusta on melko ohut (en tarkoita tällä, etteikö raamatullista perustaa olisi olemassa tai että opetukset eivät olisi totta, mutta kaikkiin oppeihin ei löydy sivukaupalla tueksi Raamatusta ns. ankkurijakeita eikä toki tarvitsekaan löytyä). Joistakin opetuksista on kirkon sisällä väännetty vuosisatoja; ne eivät ole täsmällisesti muotoiltuina oppeina kuuluneet varhaiseen uskoon ja niitä on vahvistettu vasta paljon myöhemmin (tällaisia ovat esim. jotkut opit Mariasta). Eikö hiukan väljempi linja olisi riittänyt? Olisiko joissakin kohdissa voinut ottaa hiukan rennommin?
Se on kuitenkin hinta, joka täytyy maksaa. Kysymys kirkosta on eräänlainen "pakettisopimus", ei valintamyymälä. Minun ei tarvitse tajuta jokaista asiaa omakohtaisesti. Kaikki viisaus ei asu pääni sisällä. Kaikki ei palaudu omakohtaisiin päätelmiini Raamatusta. Joskus on voitava luottaa siihen, että joku toinen voi nähdä itseä paremmin.
On asioita, jotka kirkon uskossa ovat vieraampia, mutta niin on myös Raamatussa. Minusta ei vain näytä tarkoituksenmukaiselta takertua vuosikymmeniksi johonkin, joka ei täydellisesti itselleni heti aukea, jos kokonaisuus näyttää hyvin uskottavalta varhaisen uskon valossa. 2000 vuotta kristinuskon historiaa ja siihen päälle juutalaisuuden historiaa vuosituhansia on niin valtava savotta perusteellisesti lävitse käytäväksi, että siihen ei ihmiselämä riitä. Voi olla, että aika loppuu kesken.
Jos Kristuksen perustaman kirkon ja nykyisen katolisen kirkon välillä on olemassa historiallinen jatkumo, niin minun on otettava se vakavasti. Ja minusta todella näyttää siltä, että Kristuksen perustaman kirkon ja nykyisen katolisen kirkon välillä aivan oikeasti on historiallinen jatkumo (tämä ei tarkoita, että varhainen kirkko olisi ollut samanlainen kuin nykyinen katolinen kirkko).
Jos skisma on vakava asia (niin kuin se on), niin silloin skismaan johtavien teologisten kysymysten täytyy olla äärimmäisen raskauttavia, ei mitään lillukan varsia. Kristittyjen näkyvä ykseys ja yhteys ovat erittäin tärkeitä, mikäli kirkko ymmärsi asian aivan alusta aina reformaatioon saakka edes jokseenkin oikein (myös keskeiset reformaattorit pitivät näkyvää ykseyttä tavattoman tärkeänä).
Opilliset kysymykset ovat tietenkin hyvin tärkeitä. Ei kuitenkaan voi olla niin, että jos on olemassa jotakin, mitä en omakohtaisesti loppuun asti käsitä, niin aina voin "nostaa kytkintä". UT:n ja tradition valossa yhteys on hyvin tärkeä juttu ja ykseyden arvo on valtava. Joskus yhteys voi merkitä sitä, että täytyy hiukan painia ja venyä.
Kiistoja ja jännitteitä on kirkossa ollut aina, joskus hyvinkin ankaria, mutta väännöt on käyty kirkon sisällä. Sellainen ajatus, että olisi mahdollista perustaa oma kirkko erimielisyyksistä johtuen, oli kristityille pitkään täysin vieras. Varhaisen kirkon sisällä oli myös erilaista teologiaa ja opillisia käsityksiä, mutta kirkolliskokoukset tunnistivat hyväksyttävän ja toisaalta rajat ylittävän moninaisuuden raamit. Usko oli yhteisöllinen asia. Skismaan suhtauduttiin hyvin vakavasti.
Uskoni etsii ymmärrystä ja voi hyvin olla, että se myös jää loppuun saakka etsimään ymmärrystä. Sitä paitsi on luvallista painia joidenkin opetusten ja oppien kanssa eli etsiä ymmärrystä. Voin löytää uskon kovan ytimen uskontunnustuksista ja keskeisimmistä Jumalan kansan jakamista opetuksista jo ensimmäisiltä vuosisadoilta (jotka nousevat tietenkin Raamatusta). Ymmärrykseni voi silti kasvaa ja asiat voivat kirkastua, mutta jokaista yksityiskohtaa ei ole välttämätöntä itse tajuta loppuun asti.
Yksilölle lankeaa hurja kuorma, jos hänen on viime kädessä omakohtaisesti pystyttävä antamaan vain Raamatusta (irrallaan mistään sitä selittävästä arvovaltaisesta traditiosta tai opettajista) vastaukset kaikkiin oppia ja moraalia koskettaviin kysymyksiin. Käytännössä näin tapahtuu äärimmäisen harvoin. Vain Raamattuun kiinnittyminen on käytännössä aina kiinnittymistä johonkin tulkinnan perinteeseen. Ihmiset lukevat hurjan määrän erilaisia opetuskirjoja, kommentaareja ja seuraavat jonkin perinteen valmiiksi pureskelemia tulkintoja. "Yksin Raamattuun" tukeutuva teologia on lopulta varsin harvinaista.
Kirkon sisällä on erilaista teologiaa, erilaista hengellisyyttä (karismaattinen ja liturginen hengellisyys mahtuu samojen seinien sisälle) ja erilaisia ryhmittymiä. Teologista debattia on käyty aina, mutta näkyvä kirkko on tarjonnut ne raamit ja rajat, joiden sisällä vääntöjen on pysyttävä. Ilman näkyvää kirkkoa tällaista aitausta ei ole olemassa. Minun päätelmäni Raamatusta tai omakohtainen sisäinen kokemukseni ei ole kristinuskon totuuden ylin mitta. Usko on myös henkilökohtainen asia, mutta usko ei ole vain minun uskoani. Tarvitsen leveämpiä hartioita ja tarvitsen auktoriteetteja.
Mitkä ovat niitä opillisia kysymyksiä, jotka ansaitsevat skisman? Kuka sen voi kertoa? Milloin voidaan vielä puhua samasta uskosta ja milloin ei enää voida? Vedotaanko historiallisiin uskontunnustuksiin? Omaan tulkintaan Raamatusta? Henkilökohtaiseen suosikkisaarnaajaan? Voinko yksiselitteisesti torjua sen, mitä kristityt ovat uskoneet "aina, kaikkialla ja kaikkien taholta", jos itse tulkitsen Raamattua toisin?
Kaikki sanovat olevansa uskollisia Raamatulle. Mutta kuinka ristiriidat ratkaistaan? Käsitelläänkö erimielisyydet "minä olen oikeassa ja muut ovat väärässä" -periaatteella? Raamatusta on olemassa lukematon määrä erilaisia tulkintoja. Kaikki eivät voi olla oikeassa. En usko, että "minä olen oikeassa, muut ovat väärässä" -periaate on kestävä ratkaisu kiistoihin uskon kysymyksissä.
Itseään voi pitää hengellisempänä, älykkäämpänä, Raamattua syvällisemmin tuntevana ja perusteellisemmin asioita tutkineena kuin kaikkia niitä, jotka ovat eri mieltä kuin mitä mieltä itse uskon asioista on. On mahdollista ajatella, että itse todella on vain ymmärtänyt Raamatun sanoman paremmin kuin kaikki toiset uskovat halki koko kristinuskon historian. Eri mieltä olevia voi pitää esim. asenteellisina tai paholaisen sokaisemina aina silloin, kun he ovat eri mieltä Raamatusta omiin tulkintoihin nähden.
Minusta tämä ei ole uskottavaa. Osoittaisivatko erimielisyydet muiden kanssa automaattisesti jonkinlaisen oman hengellisen (tai älyllisen) ylivertaisuuden muihin nähden? (kts. edellinen kirjoitus, Fumerton) Olisi outoa, jos hajaannuksen aiheuttajia olisivat aina vain ne, jotka tulkitsevat Raamattua kanssani toisin.
Jos tunnustan jonkin muunkin auktoriteetin kuin vain omat päätelmäni Raamatusta ja sisäiset kokemukseni, niin minun ei tarvitse kyetä antamaan tyhjentävää analyysia jokaisesta kysymyksestä. Kokemukset ovat tärkeitä. Kaikki ei kuitenkaan voi palautua vain omiin kokemuksiin ja päätelmiin.
Otan vastaan Raamatun kaanonin, mutta en omakohtaisen valaistumisen johdosta, en tyhjältä pöydältä tekemäni loogisen analyysin takia, en oman suoran havaintoni tähden, en "riippumattoman todistusaineiston" takia, vaan siksi, että se on minulle "annettu eteenpäin". En ole itse itselleni Raamattua tyhjältä pöydältä koonnut. Opillisena kysymyksenä luettelo Raamattuun kuuluvista kirjoituksista on äärimmäisen tärkeä. Tässä kysymyksessä laitan luottamukseni siihen, että Pyhä Henki on johdattanut kirkkoa ratkaisuissaan.
Kommentit
Lähetä kommentti