Asiakaslähtöinen usko ja moraali

Ehkäpä sinulle oikea kristillinen moraali on toisenlaista kuin minulle? Ehkä joku oppi on tosi minulle ja epätosi sinulle? Raamatusta voi löytää tukea erilaisille näkemyksille. Useat syvällisesti Raamattua ja teologiaa tuntevat ovat täysin eri mieltä monista eri kysymyksistä (eikä mistään pienistä kysymyksistä), joten jokin opetus on "totta sille, joka niin uskoo"? 

Professori Adam Mortonin mukaan useimmat relativistiset teoriat sanovat, että yksi uskomus voi olla tosi yhdelle ja epätosi toiselle. Hän kuvaa relativismia: "koska emme pysty oikeastaan koskaan olemaan varmoja siitä, mikä on totta, voimme aivan hyvin tarkoittaa totuudella ‘totta B:lle’, jossa B on henkilö, jolla uskomus on." (Morton 2010.)

Jollekin Raamattu näyttää olevan täysin selkeä tietyssä kysymyksessä, mutta toiselle sama asia ei ehkäpä näyttäydy lainkaan niin selvänä. Totta siis sille, jolla jokin uskomus ja tulkinta on? Sinulla on sinun raamatullinen totuutesi ja minulla on minun raamatullinen totuuteni. 

“Jos Raamattu ei tarjoa selkeitä vastauksia joihinkin kysymyksiin, niin ne eivät ole kovin tärkeitä. Jos Jumala halusi antaa meille yksiselitteisen selkeitä vastauksia joihinkin kysymyksiin, niin Hän antaisi tarvittavan informaation… Jos Raamattu ei anna selkeitä vastauksia joihinkin kysymyksiin, niin ongelma ei ole Raamatun riittävyydessä vaan meidän kysymyksissä. Me vaadimme vastauksia, joita Jumala ei meiltä vaadi”, reformoitu apologeetta Steve Hayes (2020) kirjoittaa.

Vaan milloin Raamattu tarjoaa selkeitä, aina ja kaikkialla päteviä, vastauksia joihinkin kysymyksiin? Entä mitkä ovat niitä luovuttamattomia ydinkysymyksiä? Entä mitä tulisi ajatella meidän aikanamme nousseista täysin uusista kysymyksistä? Vastaus riippuu siitä, keneltä asiaa kysyy. Tukea voi löytää kovin monenlaisille näkemyksille, vaikka varmasti hermeneutiikka vähentää erilaisten vaihtoehtoisten tulkintojen määrää eikä Raamatun perusteella voi tietenkään uskottavasti väittää mitä tahansa. 

Viime kädessä Raamatun antama selkeä vastaus taipuu yleensä tarkoittamaan samaa asiaa kuin henkilön itsensä kannattama tulkinta Raamatusta. Selvä Raamatun tulkinta on se, minkä minä sanon sen olevan.

Raamattu voi antaa hirmuisen selvän vastauksen jossain kysymyksessä reformoidulle baptistille, mutta jollekin toiselle sama asia ei näytä alkuunkaan selvältä. Selkeä asia sinulle vaan ei minulle, siispä totta sinulle, mutta ei minulle? Jos asia on tärkeä sinulle, niin se on sinulle totta ja tärkeää (mutta ei välttämättä minulle). 

Ongelma tässä on, että uskosta tulee hyvin vahvassa mielessä “minun uskoa”. Ihmiset näkevät asioita Raamatusta varsin eri tavoin ja usein aivan perustellusti. Toinen voi lukea tietyt tapahtumat ja opetukset jonkin historiallisen kontekstin kautta siinä, missä toinen näkee niissä muuttumattoman jumalallisen totuuden. Relativisti huomauttaakin, että on äärimmäisen vaikeaa varmuudella sanoa, mikä on totta. Jos on näin, niin asia voi ikään kuin olla "totta sinulle, koska uskot niin". 

Omassa taustassani Hayesin kuvaama lähestymistapa on varsin yleinen. Se on nähdäkseni myös hyvin ymmärrettävä tietyistä lähtökohdista käsin. Se näyttää perustuvan ainakin kahteen oletukseen; ensiksi oletetaan, että ainoastaan Raamattu on opin ja moraalin perusta. Historiallisella näkökulmalla ja kirkolla ei tällaisessa ajattelussa ole opin ja moraalin kannalta periaatteessa mitään merkitystä. Totuus on kuitenkin, että tulkintaa ohjaa aina jokin traditio eikä selityksiin koskaan lähdetä tyhjältä pöydältä (kts. blogikirjoitukseni).

Toiseksi Raamatun oletetaan olevan varsin selkeä. Mistään tärkeästä opin ja moraalin kysymyksestä ei voi vilpittömien ja terveellä järjellä varustettujen Raamatun lukijoiden välillä olla erilaisia näkemyksiä. Totuus yksinkertaisesti luetaan Raamatun lehdiltä. Vähintään tärkeisiin oppi- ja moraalikysymyksiin löytyy Raamatusta yksiselitteisen selkeät vastaukset. Jokainen voi itsenäisesti päätellä tärkeät uskon ja moraalin totuudet Raamatusta. Koska Raamattu on yksinään riittävä ja selkeä, niin mitään sitä selittävää traditiota tai näkyvää kirkkoa kiistakysymysten ratkaisemiseksi ei yksinkertaisesti tarvita. Tiivistäen sola scriptura oletetaan annetuksi ja itsestään selväksi lähtökohdaksi.

Hayes (2020) jatkaa: “Lukuisat evankeliset maallikot nojautuvat protestanttisiin traditioihin. Kaitselmuksessaan Jumala ohjaa heidät eri protestanttisiin teologisiin traditioihin, jotka tarjoavat riittävän viitekehyksen kristilliselle oikealle opille ja evankeliumille. Se on tarpeeksi heidän pelastuksekseen… Jokainen erehdys ei ole kirottu erehdys. On harmittomia erehdyksiä. On paljon pelivaraa. Huomattava virhemarginaali.”

Kristinuskon historia kuitenkin osoittaa, mitä tästä on käytännössä seurannut uskon kysymyksissä. Meillä on käsissämme huomattava historiallinen aineisto, jonka pohjalta voimme tarkastella oppien muodostumista yksityiseen Raamatun tulkintaan perustuen. Kuten aiemmin olen kirjoittanut, pelkästään reformaatiossa ilmeni radikaalisti erilaisia näkemyksiä - Raamattuun perustuen.

Feser (2015) mainitsee esimerkkeinä vuosisatojen kiistat vanhurskauttamisesta, ehtoollisesta, ehkäisystä, avioerosta ja uudelleen avioitumisesta, Kolminaisuudesta, inkarnaatiosta, sunnuntain vietosta, imeväiskasteesta, orjuudesta, pasifismista, Raamatun ja tieteen yhteensopivuudesta ja sola scripturasta itsestään. Hän huomioi, että on olemassa erityisiä oppikysymyksiä, joita sola scripturan kannattajat ovat pitäneet oikeaoppisen kristinuskon kannalta täysin kriittisinä. Kuitenkin tismalleen juuri näihin täysin samoihin kysymyksiin ovat sola scripturan kannattajat ottaneet myös täysin päinvastaisia tai hyvin erilaisia katsantokantoja. 

Vain Raamattuun tukeutuminen ei koskaan ole protestanttisuuden historiassa pitänyt kristittyjä saman katon alla. Arffman kirjoittaa, kuinka reformaattorit uskoivat Jumalan Sanan kyllä pitävän paketin yhtenäisenä. Virkaan liittyvä ja yhtenäisyyttä varjeleva auktoriteetti ei siten olisi lainkaan tarpeen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Pettymys käsiteltiin toteamalla harhoja ja skismaatikkoja olevan aina. Ratkaisujen löytämiseksi jäi lopulta jäljelle vain väkivalta. Teologian avulla ratkaisuihin ei päästy eikä mitään auktoriteettia enää ollut, jonka molemmat osapuolet olisivat tunnustaneet. Kastajat joutuivat maksamaan tästä asetelmasta hyvin raskaasti. Voimakeinoihin heillä oli välineet vain Münsterissa vuosina 1534-1535. (Arffman 1994, 211.) 

Onneksi meidän aikanamme ei enää tapahdu näin! Itse ongelma ei kuitenkaan ole hävinnyt minnekään. Meidän aikanamme se ratkaistaan teologisella relativismilla. Oppi- ja moraalikysymysten suhteen on turhaa olla kovin vakavissaan. Kysymysten selvittäminen on vaivalloista, aikaa vievää eikä niillä lopulta ole juuri merkitystä yksilön ikuisuuden kannalta. Sen faktan valossa, että vuosisatoja jatkuneet opilliset erimielisyydet ovat jääneet ratkaisematta, johtopäätös näyttää hyvin ymmärrettävältä. 

Monta raamatullista ja keskenään ristiriitaista uskoa

Jarmo Pulkkinen kirjoittaa, että ongelma tunnetaan tieteenfilosofiassa ja siitä puhutaan alimääräytyneisyytenä. Alimääräytyneisyyden mukaan “useampi toistensa kanssa yhteensopimaton teoria voi kuitenkin sopia yksiin havaintoaineiston kanssa. Näin havainnot eivät riitä kertomaan mikä teoria on totta.” (Pulkkinen 2016, 42-43.)

Samoin on vain Raamattuun vetoavan kristillisyyden kanssa: meille jää useita keskenään toisensa poissulkevia tulkintoja oikeasta kristinuskon opista, vaikka kaikki tulkinnat vetoavat Raamattuun ja sopivat Raamatun kanssa yhteen. Kristinuskon historia ja nykytila osoittavat tämän varsin aukottomasti. Meillä on halki vuosisatojen ollut lukemattomia erilaisia keskenään yhteensopimattomia oppeja, joita on perusteltu Raamatulla. 

Pulkkinen jatkaa: “Menneisyydestä on säilynyt vain rajallinen määrä lähteitä, jotka asettavat rajat mahdollisille tulkinnoille. Lähteiden avulla ei siis voida väittää mitä tahansa. Voimme tiettyyn rajaan asti suorittaa rationaalista vertailua kilpailevien tulkintojen välillä ja osoittaa joidenkin niistä olevan puutteellisia. Mutta (...) emme kykene eliminoimaan kaikkia kilpailevia tulkintoja. Meille voi jäädä joukko tulkintoja, jotka ovat yhteensopivia lähteiden tarjoaman evidenssin kanssa, mutta keskenään yhteensopimattomia.” Pulkkinen lisää, että tulevaisuudessa löytyvät uudet lähteet auttavat edelleen karsimaan tulkintojen määrää. (Pulkkinen 2016, 42-43.)

Raamattu asettaa kylläkin raamit mahdollisille tulkinnoille. Kaikkea ei voida uskottavasti Raamatulla perustella. Lopulta kuitenkin jää jäljelle kilpailevia tulkintoja, jotka ovat “raamatullisia”, mutta ne eivät sovi yhteen keskenään. Pelkkä lähdeaineisto ei kerro, onko tämä oppirakennelma oikea vai kenties jokin toinen kilpaileva selitys. Helluntailaiset, luterilaiset, reformoidut, katoliset, ortodoksit ja vaikkapa koptit vakuuttavat kaikki olevansa aivan linjassa empiirisen aineiston kanssa - ja voivat aivan hyvin ollakin (kun aineisto on Raamatun kirjat). Jos apuun otetaan lisää aineistoa eli vaikka kirkkoisien tekstit ja katoliseen Raamattuun kuuluvat kirjat, niin mahdollisten tulkintojen määrää voidaan edelleen karsia. 

Professori Jouni-Matti Kuukkanen toteaa: “On vahvat perusteet jo yleisten tieteenfilosofisten pohdintojen pohjalta todeta, että menneisyyden lähdeaineisto ei määrää annettavaa tulkintaa.” Kuukkasen mukaan on kuitenkin olemassa erilaisia tulkintoja rajaavia käytäntöjä ja tietoteoreettisia kriteerejä. Tutkija ei esimerkiksi saa esittää sisäisiä ristiriitaisuuksia eikä esitys saa olla ristiriidassa luotettavan tiedon kanssa. Tulkitsijan esitys on johdonmukainen ja kattaa hyvin lähdeaineiston. Parempi tulkinta on paremmin perusteltu ja se on syntynyt kestävämmän päättelyn tuloksena. (Kuukkanen 2016, 75-76 & 80-81.)

Meille jää väistämättä käsiin monta kilpailevaa totuutta siitä, mitä kristinusko opettaa. Edes hyvällä tahdolla ja keskustelulla ongelma ei häviä, koska ongelman luonne on toisenlainen. Uusien lähteiden avulla kyettäisiin vaihtoehtoisia tulkintamahdollisuuksia karsimaan lisää pois. Historiallisen tiedon näkökulmasta varhainen ja kiistaton kristillinen traditio on tällainen lähde. Ankaran sola scripturan kannattajalle tämä ei kuitenkaan käy, koska Raamattu on ainoa opin lähde, vaikka sitä tulkitaan aina myös omasta historiasta käsin. 

Ongelma on päivän päätteeksi kuitenkin tämä: vaihtoehtoisia raamatullisia ratkaisuja eri kysymyksiin on useampia. Kaikki niistä ovat yhteensopivia Raamatun kirjoitusten kanssa. Tällaisessa tilanteessa tiukasti Raamattuun sitoutuneen kristityn tulkintoja alkavat ohjata henkilökohtaiset teologiset mieltymykset. Silloin meille jää useampi keskenään ristiriitainen oppijärjestelmä, joista voimme valita meille sopivan.

Minulle sopiva vaihtoehto

Se on totta, mikä toimii minulle. Jos totuudesta on kerran kovin vaikeaa päästä lopulliseen selvyyteen edes teologien keskenään, niin tavallisen rivikristityn näkökulmasta on varsin ymmärrettävää keskittyä muihin asioihin. Vastauksien selvittäminen on työlästä, aikaa vievää ja haastavaa. Minua paljon älykkäämmät ja lukeneemmat päätyvät erilaisiin (usein keskenään ristiriitaisiin) ratkaisuihin. Kaiken selvittämisen ja tutkimisen jälkeen jäljelle jää useampia vaihtoehtoja. 

Sami Pihlströmin mukaan pragmatismissa (yksinkertaistettuna) usko on oikeutettua tai peräti totta, jos sen omaksuminen johtaa uskovan elämässä hyvinvointiin ja hyvään elämään. Onnelliseksi tekevä usko on tällöin uskovalle ikään kuin totta. Erilaiset uskomukset voidaan tällaisessa ajattelussa oikeuttaa sillä, millaisia seurauksia niillä on käytännössä ihmisen elämälle. Tämä voi kuitenkin vaihdella yksilöiden välillä. Toiselle saattaa toimia toisenlaiset uskomukset, kun taas toisen elämässä hyvinvointia tuottavat ehkäpä aivan eri uskomukset. (Pihlström 2018, 212.)

Jos erilaisia oppijärjestelmiä pystytään perustelemaan Raamatulla, niin millainen kristinusko näyttää yksilön omasta näkökulmasta järkevältä? Kristillinen uskohan voi taipua tarkoittamaan kovin erilaisia kantoja. Mitä kannattaa valita?

Niin sanotun rationaalisen valinnan teorian näkökulmasta Pihlström osuu oikeaan. Kuluttajan valinta osuu siihen vaihtoehtoon markkinoilla, joka maksimoi hänen odottamansa hyödyn. Uskomus on oikeutettu, jos sen omaksuminen johtaa hyvään elämään ja hyvinvointiin. Uskonnollisen talouden teoria on nykyisin varsin yleinen ja vaikuttava. Sille on perustellut syyt, sillä aikanaan rationaalisen valinnan teorian soveltamisesta talouden ulkopuolelle toi Gary S. Beckerille Nobelin. Näkökulma jossa ihmiset tekevät valintojansa rationaalisesti oman etunsa näkökulmasta, on osoittautunut hedelmälliseksi ja se selittää suuren joukon inhimillisen todellisuuden ilmiöitä. Uskonnollisen talouden teorian taustalla ovat Rodney Stark ja William Sims Bainbridge. Esittelen seuraavassa lyhyesti ja yksinkertaistetusti, millaisten olettamusten varaan teoria rakentuu.

Ihmisluontoon kuuluu sekä uskonnollisuus että hyödyn tavoittelu. Ihmiset tekevät valintoja puntaroiden tarjolla olevien vaihtoehtojen kustannuksia ja hyötyjä itselleen. Ihminen on oman edun tavoittelija. Halki historian on kulkenut kehitys, jossa toiset uskonnot kuihtuvat ja toiset kasvavat. Seurakunnat toimivat kilpaillulla markkinapaikalla aivan kuin yritykset ja ne tarjoavat kuluttajille - eli uskoville - hengellisiä hyödykkeitä ja palveluja. Uskonnolle on kyllä aina kysyntää. Seurakuntien välinen kilpailu eli taloustieteestä tuttu “näkymätön käsi” johtaa siihen, että asiakkaille tarjotaan alati “laadukkaampia” hengellisiä tuotteita. Kyse on kysynnän ja tarjonnan laista; seurakunnat tarjoavat sellaista uskoa, mitä ihmiset toivovat. (Thompson 2018.)    

Historioitsija Niall Ferguson esittää tästä löytyvän syyn siihen, miksi usko on pysynyt osana amerikkalaista elämää, siinä missä Euroopassa kirkkorakennukset ovat nykyisin pitkälti museoita. Seurakuntien välinen kilpailu on Yhdysvalloissa kiivasta kuin pikaruokaketjujen välillä konsanaan. Menestyjät ajattelevat kaupallisesti ja asiakaskeskeisesti; niin ihmiset tavoitetaan ja he pysyvät mukana toiminnassa. Toisaalta yli 40 % valkoisista amerikkalaisista vaihtaa silti ryhmää jossain elämänsä vaiheessa. Reformaatiossa Eurooppaan syntyi kirkkoja, jotka olivat tehottomia monopoleja valtioiden suojissa - niin kuin monopolit markkinoihin verrattuna yleensä ovat. Monopolit ovat suojassa laatuun kirittävältä kilpailulta eri toimijoiden välillä. Yhdysvalloissa kirkko ja valtio sen sijaan pidettiin tiukasti toisistaan erillisinä. Vapaassa markkinassa keskenään kilpailevat seurakunnat joutuvat siis innovoimaan tehdäkseen uskovien vaelluksesta mahdollisimman tyydyttävää. Näin uskonto on pysynyt elossa Yhdysvalloissa. Fergusonin mukaan kuluttajakristillisyys hipoo kauppaketjuja hartauselämässä. Se myös vaatii uskovilta erittäin vähän. Jumalalta kuitenkin voi odottaa yhtä sun toista. (Ferguson 2012, 274-276.) 

Tässä yhteydessä on syytä tehdä pieni tarkennus. Oma etu ei tarkoita samaa kuin kylmästi laskelmoiva hedonismi. Aki Lehtisen mukaan “oma etu” ei yleensä tarkoita toisten kustannuksella tapahtuvaa omien päämäärien tavoittelua. Kyse ei ole siitä, että pitäisi toisia ihmisiä puhtaasti välineinä. “Oma etu” tarkoittaa yksinkertaisesti, että etu on henkilön oma. Oma etu voi aivan hyvin olla samalla myös jonkun toisen etu. Minun päämääräni voi olla, että toinen saavuttaa oman päämääränsä. Tekemisen tavoitteet voivat lopulta osoittautua vahingollisiksi tai rakentaviksi; järkevyys on yksinkertaisesti omien tavoitteiden näkökulmasta parhaiden vaihtoehtojen valitsemista. Järki palvelee ihmisen tahtoa. (Lehtinen 2006, 218-219.)

Markkinoihin liittyy myös luovan tuhon käsite. Tehottomat seurakunnat kuolevat pois. Ne kukoistavat, jotka pysyvät kiinni asiakaskentän muuttuneissa toiveissa. Voittajat onnistuvat vastaamaan siihen, mille on kysyntää ja mistä ihmiset pitävät. On tunnettava asiakaskentän tarpeet ja toiveet. 

Millaiset hengelliset tilaisuudet menestyvät? Millainen usko ja moraali pysyy relevanttina? Mistä kannattaa saarnata? Mikä rooli tulisi olla muinaisilla uskonnollisilla riiteillä? Kuluttajien toiveet vaihtelevat. Seurakunnat ja niiden työntekijät tuntevat asiakkaansa ja laajemman toimintaympäristönsä. Kannustimet vaikuttavat väistämättä toimintaan. Ihmisten toiminta on usein yllättävän johdonmukaista ja ymmärrettävää. 

Arvostettu anglikaaniteologi N.T. Wright kertoo, kuinka Yhdysvalloissa monien evankelisten mielestä ympäristökysymysten pohdinta on maallista. Edessähän on suuri ylöstempaus ja kaikki tuhoutuu muutenkin. 

Brasiliassa pyyhkii erinomaisen hyvin helluntailaisuudella, jossa korostuvat ajalliset siunaukset. Kaikista ei välttämättä luvata rikkaita, mutta korkeasta työttömyydestä kärsivillä alueilla lupaukset kohentuvasta taloudesta rukouksen, antamisen ja tupakoinnin sekä juomisen lopettamisen johdosta vetoavat hyvin. Suositut saarnaajat ovat vauraita roolimalleja seuraajilleen. Rikkauksissa ei ole mitään pahaa, kun ne on saatu taloudellisesti kannattavista sivuprojekteista. Usein tällainen on vaikkapa hengellinen kirja, joka on huippumenestys. Eräs suosittu julistaja painottaa Raamatun arvovaltaa kertoen, kuinka hän Lutherin tapaan haluaa antaa Sanan puhua uskonnollisen eliitin selitysten sijasta. (Washington Post 2017.)

Sana kyllä puhuu, mutta jokainen myös sitoutuu johonkin tulkintaan siitä, mitä se puhuu. Varhaiset kristityt vetosivat apologioissaan oikeastaan yllättävän paljon oman edun näkökulmaan. Esimerkiksi Justinos Marttyyri ystävineen uskoi, että heidän etujensa mukaista oli antaa katkaista päät ennemmin kuin tehdä vääriä kompromisseja. Tuli arvioida valintojen pitkäaikaisia seurauksia. Jumalan näkökulma oli pitkässä juoksussa omankin edun kannalta se ratkaiseva. 2. Clemensin kirje sanoo: “Mitä varmuutta meillä siis on siitä, että pääsemme Jumalan valtakuntaan, jos emme säilytä kastettamme puhtaana ja tahrattomana?” (Toinen Clemensin kirje, luvusta 6., suom. Katja Kujanpää.) 

Oli siis myös henkilön omien etujen mukaista kilvoitella ja ponnistella. Kesken kaiken ei kannattaisi luovuttaa. Tämä ei ole mikään korkein syy kilvoitteluun, mutta jo sillä pääsee alkuun. Mutta mistä kilvoitella, jos toiselle kyse on vakavasta synnistä ja toiselle täysin luvallisesta toiminnasta? Tarvitseeko kilvoitella ylipäätään? 

Vaihtoehtona historiallinen usko

Professori John Haldane sanoo: “Päivän päätteeksi uskon, mitä uskon kristittynä, en jonkun taidokkaan deduktiivisen teologisen argumentin tähden, vaan koska minulle opetettiin se jonkun toimesta, jota oli opetettu jonkun toimesta, jota oli opetettu jonkun toimesta, jota oli opetettu jonkun toimesta, jota oli opetettu yhden apostoleista toimesta.” Hän jatkaa: “Minulla on suurempi luottamus historialliseen uskon perintöön kuin teologiaan tieteenhaarana. Älyllinen tutkimus on tärkeää, se voi auttaa ja selkeyttää asioita, mutta sen tulisi tunnistaa myös rajansa.” (Haldane 2016.)

Kaikki tulkinnat eivät voi olla oikeassa. Logiikassa tunnetaan ristiriidan laki, joka tarkoittaa, että lause ei voi olla samassa merkityksessä totta samanaikaisesti kuin sen vastakohta on totta. Irenaeuksen massiivisen kirjallisen tuotoksen nimi on “Harhaoppeja vastaan”. Hänen mukaansa usko ja moraali eivät olleet vain henkilökohtaisen näkemyksen pohjalta nousevia makuasioita. Joku on oikeassa ja joku on väärässä ja sillä on Irenaeuksen mukaan myös merkitystä.

Toinen keskeinen piirre kristillisyydessä oli hajaannuksen kiivas vastustaminen. Jos lähtökohtana ovat pelkät Raamatun tekstit, henkilökohtainen kokemus ja rajoittamattoman vapaa yksityinen tulkinta Raamatun teksteistä, niin tulkintojen moninaisuudesta ei totisesti ole puutetta. Kuinka yhtälö ratkaistaan? Onko määräävä tekijä lopulta siis se, mikä on "asiakkaalle" helpointa, mukavinta ja hyödyllisintä - eri raamatullisten vaihtoehtojen joukosta? Markkinoilla määräävät asiakkaiden toiveet ja halut. Kristinuskon noutopöydästä on mahdollista rakentaa itselleen mieluisa kristinusko. 

Se on kuitenkin mahdoton vaihtoehto, aikamme vaarallinen ilmiö. En voi rakentaa vapaasti itselleni sellaista kristinuskoa, josta minä tykkään. Tarvitsen jotain muuta kuin oman tahtoni ja järkeilyni. Totuutta ei rakenneta, sen edessä nöyrrytään.