Kristinusko suullisessa traditiossa ja kirjoituksissa

Reformaatiosta tuttu yksin Raamattu -periaate (sola scriptura) on yleensä ymmärretty siten, että uskon kysymyksissä kirkon historialla (traditio) ei ole merkitystä (Arffmanin luentoaineisto). Yksin Raamattu on luotettava ja ehdottomasti totta. Kaikkea täytyy arvioida Jumalan Sanan valossa. Miksi siis edes lukea kirkkoisien kirjoituksia? Mitä merkitystä on sillä, mitä kristityt ovat jossakin historian vaiheessa uskoneet? Voin itse päätellä asiat Raamatusta.

Todettakoon, että oma uskoni Raamattuun ei ole vähentynyt. Tutkimusmatkani kuitenkin johdatti minut selvittämään, miten nykytilanteeseen on tultu. Esimerkiksi kysymys kirjojen kanonisuudesta oli jotain, mitä en ollut koskaan pohtinut. Lisäksi historiallinen tuntemukseni Raamatusta oli hyvin alkeellinen. Miksi ja miten juuri nämä kirjat oli valittu mukaan? Olivatko kaikki kirjat ehdottoman varmasti ja tiukasti apostolisia? En osannut vastata. 

Lisäksi itseäni ovat jo pitkään vaivanneet Raamatun tulkintaan liittyvät haasteet. Sola scriptura -periaate ei ole johtanut uskovien yhteyteen, vaan tuhansiin eri kirkkoihin. Hyvin monet uskovat eri tavoin ja käsitys moraalista vaihtelee. Kuinka itse voin valita oikein? Luottamalla omaan arvioon? Rukoilemalla enemmän? Kokemalla voimakkaammin? Seurakunnassa pitäisi olla oikea oppi, mutta mistä tiedän kenen tulkinta on oikea? Vai tarvitseeko edes valita oikein? Onko koko asialla mitään merkitystä?

Monet lukevat vähintään teologian kandidaatiksi päästäkseen asiasta selvyyteen. Se on minusta täysin ymmärrettävää, koska nämä ovat elämän suurimpia kysymyksiä. Sympatisoin suuresti niitä, jotka käyttävät vuosia elämästään vain sen selvittämiseen mihin todella uskoa. Tämä on syy myös siihen, että lähdin itse selvittämään asioita perusteellisesti. Vilpittömästi totuutta etsien lähdin siis tutkimaan myös sola scripturaa ja kaanonin syntymistä.

Jaroslav Pelikan kertoo, kuinka suullisella perinnöllä (traditio) oli antiikissa massiivinen vaikutus kirjalliseen verrattuna. Esimerkiksi tietomme Sokrateesta ovat peräisin hänen opetuslapsiltaan ja kuulijoiltaan, kuten Platonilta. Ateenassa osattiin kyllä lukea ja myös kirjoituksilla oli valtava arvovalta. Sokrates ei silti kirjoittanut kirjoja; meillä ei ole edes hänen muistiinpanojaan. Hänen ajatuksensa säilyivät vain suullisessa muodossa ja kaikki hänen opetuksensa ja pohdintansa olivat ainoastaan puhuttuja. Lopulta näiden puhuttujen sanojen takia hänet tuomittiin kuolemaan. (Pelikan 2005.)

Se mitä tiedetään Sokrateesta, voidaan soveltaa myös Jeesukseen. Hän luki kirjakääröistä julistaen: "Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen teidän korvainne kuullen”. Näin Jeesus nosti itse kuulemisen merkittävään arvoon yli tekstin. Jeesuksen itse kerrotaan kirjoittaneen ainoastaan sen, mitä kirjoitti kerran maahan. Vastustajilleen Jeesus antoi moitteita, koska he opiskelivat Kirjoituksia ahkerasti kuitenkaan niitä ymmärtämättä. He eivät kuunnelleet, mitä Jumalan Sana lihassa puhui heille. (Pelikan 2005.)

Ensimmäiset Jeesuksen kirjoitetut sanat ovat suullisesta liturgisesta traditiosta peräisin olevat: “Tämä on minun ruumiini… Tämä malja on uusi liitto veressäni…” Tätä suullista liturgista traditiota Paavali lainaa Korinttolaiskirjeessä n. 20 vuotta tapahtuneen jälkeen. Tämän jälkeen vanhin säilynyt kirjallinen dokumentti Jeesuksen puheista on Markuksen evankeliumi, joka on ajoitettu juuri ennen vuotta 70 (Jerusalemin tuho Rooman armeijan johdolla). Muut evankeliumit ovat myöhäisempiä. Kului vähintään kolme tai neljä vuosikymmentä, joiden aikana Jeesuksen teot ja sanat kulkivat ainoastaan suullisesti. (Pelikan 2005.)

Vielä neljännellä vuosisadallakin oli haluttomuutta kirjoittaa kaikkea ylös. Siteeratessaan Jerusalemin seurakunnassa kasteen yhteydessä käytettyä uskontunnustusta piispa Kyrillos Jerusalemilainen sanoi kuulijoilleen, että näiden tulisi muistaa se. Uskontunnustusta ei tullut kirjoittaa paperille, koska kirjoitetut jumalallisen mysteerin salaisuudet voisivat päätyä vääriin käsiin. (Pelikan 2005.)

Uudessa testamentissa on herkullinen makupala tästä prosessista. Apostolien teoissa kerrotaan miten Paavalin jätti Efesoksen sanoen: “muistaen Herran Jeesuksen omat sanat: Autuaampi on antaa kuin ottaa”. Tätä yhtä Jeesuksen useimmin siteerattua toteamusta ei löydy evankeliumeista; ei edes Luukkaan evankeliumista, vaikka Luukas kirjoitti myös Apostolien teot. Raamatun kirjoitetun muodon ja sitä edeltäneen suullisen tradition suhteesta herää näin kysymyksiä. (Pelikan 2005.)

Vaikka kirjoitettua tekstiä, kuten Uusi testamentti, on pidetty Jumalan erityisesti inspiroimana, se ei ole tarkoittanut suullisen tradition loppumista. Basileios Suuri vaati, että sellaiset hurskaat teot kuten ristinmerkki, eivät olleet vain jokin suosittu tapa, vaan ne olivat siirtyneet kirjoittamattomana traditiona aina apostoleilta asti. Näin se ei ollut yhtään vähäpätöisempi kuin Raamattuun kirjoitetut traditiot. Kuten Lutherkin huomioi, Jeesus ei kertaakaan käske opetuslapsiaan Uudessa testamentissa menemään maailmaan ja kirjoittamaan kirjoja. Vaan niin kuin Uusi testamentti itse todistaa, Hän sanoi heille: “Menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumia kaikille luoduille.” (Pelikan 2005.)

Kristinuskon historiassa on vuosisatoja ja useita valtioita, joissa lukutaidottomia uskovia on ollut enemmän kuin lukutaitoisia. Tradition ja kirjoitetun tekstin välisestä suhteesta tuli reformaation ydinkysymys. Luther ja Calvin torjuivat väitteen, että kirkon tradition mukaiset Raamatun selitykset tai kirkon pitämät Raamatun ulkopuoliset traditiot olisivat sitovia jumalallisen ilmoituksen lähteitä Raamatun rinnalla. (Pelikan 2005.)

Antiikissa oppiminen tapahtui erityisesti suullisesti ja opettajien esimerkkiä seuraten. Pierre Hadot kertoo, että esimerkiksi Platonille puhuttu filosofia oli paljon tekstejä tärkeämpää. Keskustelussa Platonin oli mahdollista vastata esitettyihin kysymyksiin ja perustella näkemyksiään. Myös Seneca (n. 4 eaa. – 65 jaa.) sanoo puheen olevan kirjoitettua tekstiä hyödyllisempää. Lisäksi suuret filosofit olivat oppineet ennen kaikkea opettajiensa luonteesta ja esimerkistä asuessaan heidän kanssaan. Siihen verrattuna koulu oli vähemmän arvokasta. (Hadot 2010.)

On hyvä tiedostaa, että suullista traditiota on määrällisesti ollut valtavan paljon ja mahdollisuuksia oppia opettajan esimerkkiä seuraten. Tämän ymmärtää jokainen Uutta testamenttia lukenut oikein hyvin. Esimerkiksi Paavali vietti Korintissa 18 kuukautta perustaen sinne seurakunnan Timoteuksen ja Siilaksen avustuksella vuosina 50-52. Seuraava hänen toimintansa pääpaikka oli Efeso, jossa hän vietti 2-3 vuotta (52-54). On todennäköistä, että myös Kolossan, Filadelfian, Hierapoliin ja Laodikean seurakunnat syntyivät Paavalin ja hänen avustajiensa työn tuloksena. (The Oxford Dictionary of the Christian Church 2005.)

Pietarista tiedämme, että hän asettui Antiokiaan sen jälkeen kun oli lähtenyt Palestiinasta. On mahdollista, että hän eli jonkin aikaa myös Korintossa, josta päätyi lopulta Roomaan. Apostoli Johanneksesta puolestaan tiedämme, että hän siirtyi Efesokseen ja eli pitkään siellä. Aasian seurakunnat pitivät Johannesta omana apostolinaan. Myös muiden apostolien liikkeistä on erittäin varhaisia lähteitä. (Orlandis 1999.)

Michael Mullins avaa, kuinka Raamatun kirjoitukset opettavat suullisen tradition merkittävyydestä ja arvovallasta. Tradition mukainen, suullinen ja jonkin verran rituaalinen oli ajan hengellisen ohjeistuksen muoto. Room. 6:17 kertoo tästä opetuksesta, joka mainitaan terminä typos didaches. Se liitettiin erityisesti kasteeseen. Käännytystyössä on ollut käytössä suulliset katekismukset. Room. 6:17 kuvaa voimakkaasti tradition sisältöä: “Olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle (typos didaches), jonka ohjattavaksi teidät on uskottu”. Lisäksi 1. Tess. 4:1-8 korostaa tradition tärkeyttä: “Niinkuin olette meiltä oppineet”. Edelleen 2. Tess. 2:15 painottaa traditiota: “Pitäkää kiinni niistä opetuksista (traditio), joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille” ja samoin 3:6 käskee Kristuksen nimessä: “Pysymään erossa jokaisesta veljestä, joka elää kurittomasti eikä seuraa antamiamme opetuksia (traditio).” Paavali opettaa Timoteusta välittämään kuulemansa tradition tuleville sukupolville: “Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita. (2. Tim. 2:2)" (Mullins 1991, 262.)

Aristides Ateenalaisen kirjoittama puhe 100-luvun alussa avaa näkymän tradition arvoon Ateenan alkukristittyjen keskuudessa. Serafim Seppälä kirjoittaa, kuinka Aristideen Apologiassa nousee esiin apostolisen tradition merkitys. Kristinusko oli nimenomaan nojautumista uskossa apostoleilta periytyvään suulliseen traditioon. Kyse ei ollut yksityisistä tulkinnoista tai kirjoihin tukeutumisesta. (Seppälä 2017, 30.)

Kirjoitusten ja tradition suhde oli haastava pala myös katolisen kirkon otteesta irtautuneille ja “yksin Raamattua” julistaville protestanteille. Tämä käy hyvin ilmi reformaattoreiden ja ns. kastajien välisistä väittelyistä 1500-luvulla. Martin Bucer väitteli lasten kastamisesta Pilgram Marbeckin kanssa. Arffman kertoo, että Bucer perusteli kastenäkemystään myös vetoamalla kirkkoisiin. Marbeckin vastauksesta Arffman kirjoittaa, että hän vetosi Raamatun mainitsevan erikseen vain uskonsa tunnustaneiden kasteet. Siinä piti pysyä. Historialla ei ole väliä, koska se kertoo vain, mitä ihmiset ovat joskus tehneet. Bucer vastasi, että apostolien ajoista alkaen oikea kirkko hävisi, jos kerran oli väärin kastaa lapsia. Apostolien päivistä ollutta kristinuskoa vastaan ei voinut hyökätä pelkkien oletusten pohjalta. (Arffman 1994.)

Vaikeuksia oli luterilaisillakin. Miten historiallinen opetus tulisi tulkinnassa huomioida? Arffman kuvaa, kuinka Lutherin ja Melancthonin oppilaat suhtautuivat historialliseen opetukseen eri tavoin. Lutherin seuraajien mukaan Raamatun rinnalla ei saanut olla mitään auktoriteettia sitä selittämässä. Melancthonin oppilaille vanha kirkon opetus oli yhä hyvin tärkeä. Luther itse ei ollut hylännyt koko traditiota. Lopulta tradition huomioiminen Raamatun tulkinnassa alkoi kuitenkin jäädä. Arffman päättää: “Puhdasoppisuudessa Raamatusta lopulta tuli historiasta irrotettu, itsessään riittävä ja itse itseään selittävä pyhä teksti. Sen vaikutuksen huomioon ottamista ei enää tarvittu.” (Arffman 2009.)