Helluntailainen näkökulma: Joutuuko katolinen helvettiin? Osa 1.

Helluntailaisuus on viime vuosina ottanut selviä askelia avoimempaan suuntaan katolista kirkkoa kohtaan. Keskinäinen ymmärrys on ehdottomasti lisääntynyt. Uskon kokemuksellisuuden vakavasti ottava karismaattisuus koskettaa vahvasti myös katolista kirkkoa. Nykyisin kirkon sisällä vaikuttaa noin 160 miljoonan hengen karismaattinen liike. Helluntailaisuuden myötä avoimuus yllätyksellistä Pyhän Hengen toimintaa kohtaan on kasvanut halki koko kristikunnan. 

Erilaiset karismat, suorasta jumalakokemuksesta todistaneet mystikot ja selittämättömät ihmeet ovat aina olleet osa myös katolisen kirkon jakamaa kokemusta. Paavi Franciscus on pyytänyt anteeksi katolilaisten syrjiviä toimia ja asenteita helluntailaisia kohtaan. Paavillinen hovisaarnaaja Raniero Cantalamessa OFM Cap. on karismaatikko.  

Paavi Franciscus on ollut todella myönteinen kirkon karismaattista liikettä kohtaan. Myös edelliset paavit ovat suhtautuneet siihen myönteisesti. Liike painottaa kokemusta henkikasteesta ja avoimuutta profetoinnille sekä esim. parantumisen ja kielillä puhumisen lahjoille. Franciscus on puhunut palavasta tarpeesta “uudelle helluntaille kirkossa”, Hengen täyttämästä kirkosta, jossa “lähetyssaarnaaja-opetuslapset” voivat puhua henkilökohtaisista kohtaamisistaan Jeesuksen Kristuksen kanssa ja jakaa todistuksia Hengen työstä heidän elämässään. Hän unelmoi evankelioivasta kirkosta, avoimena spontaanille ja ansaitsemattomalle Pyhän Hengen vaikutukselle. Hän haluaa nähdä kirkon, joka on riippuvainen rakkauden todistuksesta ja Pyhän Hengen voimasta. (Ivereigh 2019.)

Ekumeeninen toiminta on muutenkin avannut silmiä. Kunnioittavassa keskustelussa on huomattu, että helluntailaisilla ja katolisilla on lopulta yllättävän paljon yhteistä. Noin 50 vuotta helluntaisaarnaajana toimineen Martti Ahvenaisen teos Ettei kukaan eksyisi (TV7 Kustannus 2022) edustaa kuitenkin rohkeasti toista linjaa. Kirjan tarkoituksena on varoittaa “opeista ja uskomuksista, joissa maailman viisaus asettuu vastakkain Raamatun Jumalan ilmoitusten kanssa”. 

Ahvenainen kertoo saaneensa kehotuksen kirjaan Pyhältä Hengeltä kävelylenkillään. Kirjailijan motiiveja ei tarvitse kenenkään arvuutella. Siihen, mitä teokseen on kirjoitettu, on varmuudella vilpittömästi kirjoittajan taholta uskottu.

“Ettei kukaan eksyisi”

Mistä sitten teoksessa on oikein kyse? Kirjan aiheet vaihtelevat varsin laajalla säteellä aina okkultismin ja islamin välillä. Katolinen kirkko saa silti osakseen ylivertaisesti pisimmän osion ja tavallaan vielä päälle hiukan lisääkin, kun tarkastelussa on myös vesikaste, jonka katolinen kirkko on Ahvenaisen mukaan ymmärtänyt ilmiselvästi väärin. 

TV7 on tuottanut kirjan teemoista myös ohjelmasarjan, jossa Ahvenainen yhdessä Aki Miettisen kanssa käy läpi erilaisia valheita ja eksytyksiä teoksen pohjalta. Katolisen kirkon “harhaopit” saavat sarjassa osakseen varsin perusteellisen käsittelyn. Huoli “katolisesta eksytyksestä” on suuri.

Teoksen takakansi viittaa 2. tessalonikalaiskirjeen toiseen lukuun, joka käsittelee Antikristusta ja kadotukseen vievää valhetta. Pelissä eivät siis ole mitkään opilliset kikkailut, vaan helvettiin joutumisen välttäminen. Varoitus on niin vakavaa lajia kuin vain voi olla.

Ahvenaisen kirjalla on helluntailaisittain tiettyä arvovaltaisuutta. Suosituksen teokselle antaa aluksi toinen pitkänlinjan helluntaivaikuttaja Tapio Sopanen. Sopanen antaa erityistä kiitosta kirjan vahvalle argumentoinnille Raamattuun perustuen ja nostaa erikseen esiin Ahvenaisen rohkeuden tarttua katoliseen kirkkoon. Sekä Ahvenainen että Sopanen ovat toki jo kunnioitettavan korkean iän saavuttaneita julistajia. Asenteet ovat yleisesti helluntailiikkeessä muuttuneet heidän kultavuosistaan paljon avoimempaan suuntaan - hyvä niin. 

Samalla on täysin selvää, että Ahvenaisen esitys ei suinkaan edusta vain jonkin piskuisen marginaalin ajattelua helluntailaisuuden, karismaattisen liikkeen ja neo-karismaattisuuden sisällä. Antikatolilaisuus, ei siis vain kriittinen suhtautuminen vaan erittäin jyrkkä katolilaisuuden vastustaminen, kumpuaa aivan helluntailaisuuden juurilta saakka. Ahvenaisen esitys ei ole vain hänen näkökulmansa, vaan se edustaa oikein osuvasti "perinteistä" helluntailaista linjaa niin kuin minä olen oppinut sen tuntemaan.

Monet eivät suhtaudu suopeasti ekumeeniseen vuoropuheluun kenties Ilmestyskirjasta löytyvän “suuren porton kanssa”, joka on “juopunut pyhien verestä”. Onhan “katolinen kirkko murhannut miljoonia oikeita uskovia”. Perinteistä helluntailaisuutta ja TV7:n katsojakuntaa Ahvenaisen esitys takuulla puhuttelee. Ekumeenisesti suuntautuneiden helluntailaisten puolesta en voi kuin pahoitella karkeaa yleistystä, mutta hekin kyllä tunnistavat esiin nousevat asenteet ja ajattelumallit. Pyydän siis paksua nahkaa.

Kun asioita esitetään raamatunviittauksien tahdittamana arvovaltaisten toimijoiden kirjoissa ja mediakanavilla, niin sen enempää tutkimista ei enää tarvita. Vastaukset ovat täysin selviä. Katoliset opit ovat siinä määrin ilmeisen typeriä, ettei niihin tosi uskovan tarvitse tuhlata aikaansa. Keskustelua kannattaa käydä sellaisen tahon kanssa, joka on edes jossain määrin vakavasti otettava. Täydellisen typeryyden voi ohittaa suoraan ja nopeasti. Katolilaisuus menee monilla helluntailaisilla juuri tähän koriin.

Helluntailaisuudessa sellainen näkemys on edelleen melko yleinen, jonka mukaan katoliset ovat lähtökohtaisesti perinteiden sokaisemia, taikauskoisia, Mariaa ja pyhimyksiä hartaasti palvovia, aneilla epätoivoisesti kiirastulesta kuolleille vapautusta ansaitsevia. He ovat Raamatusta täysin tietämättömiä tai muuten vain Raamatusta aivan piittaamattomia. He ovat eksyneitä. 

Samalla kuitenkin yleensä huomautetaan, että “jopa katolisessa kirkossa tosin on aitoja uskovia”. Näin tekevät myös Ahvenainen ja Miettinen TV7:n ohjelmasarjassa. Voidaan esittää: “Kaikki katoliset eivät palvo Neitsyt Mariaa. Vaikka katolilaisuus onkin ilmiselvästi harhaoppi, niin heidän joukossaan on myös uskovia.”

Perinteinen helluntailainen lähtökohta kristinuskon historiaan on jokseenkin seuraavanlainen. Katolinen kirkko edustaa selkeästi rappiota ja luopumusta alkuperäisestä apostolisesta uskosta. Reformaation myötä pitkään kestäneen pimeyden keskelle loisti vihdoin kirkkaita valonsäteitä ja tuli korjausliikettä puhdasta apostolista uskoa kohti. Kaikkein puhtaimmin apostolinen usko on kuitenkin palautunut helluntailaisuuden myötä, joka syntyi Azusa-kadun herätyksessä Los Angelesissa viime vuosisadan alussa. 

Reformaation myötä syntyneisiin kirkkoihin jäi tradition lustetta eivätkä ne kyenneet täysin irtautumaan kaikesta katolisen kirkon väärästä ihmisperinteestä kuten pienten lasten kastamisesta. Alkuperäinen apostolinen kristinusko on vihdoin palautettu viimeisten päivien Hengen vuodatuksessa eli helluntailaisuudessa. Helluntailaisuus on irtautunut tyhjistä perinteistä ja siinä virtaa karismaattinen Hengen voima. Reformaatio on saavuttanut huipentumansa nimenomaan helluntailaisuudessa. Näistä lähtökohdista käsin on helluntailaisuudessa perinteisesti tarkasteltu muita kristillisyyden suuntia. Katolinen kirkko löytyy luontevasti jonon päästä, kaukaa ulkokehältä.

“Eksynyt tai vihollisen sokaisema”

Kun liityin katoliseen kirkkoon viime toukokuun lopulla, niin sen taustalla oli useiden vuosien kipuilu. Tavalla tai toisella tiesin saavani turpaan.

Vaikeaksi prosessin teki paitsi erittäin perusteellinen selvitystyö ja tutkiminen asioiden äärellä, myös juuri henkilökohtainen historiani ja sosiaaliset syyt. Olisin vastaisuudessa käännytettävä ja harhaoppinen, jonka totisesti tulisi lukea Ahvenaisen kirja ja nähdä katolista kirkkoa käsittelevät jaksot TV7:lla. 

Usko on syvällisesti sosiaalista; siihen kytkeytyvät ystävyydet ja lähisuhteet lujin sitein. Helluntailaisesta näkökulmasta hyppäisin kaikkein puhtaimman apostolisen uskon manttelinperijän yhteydestä (eli helluntailaisuudesta) Rooman (portto?)kirkon helmaan. Sosiaalisen hyvinvointini takia minun kannattaisi vain kovasti yrittää uskoa jotain sellaista, mikä ei minusta ollut enää uskottavaa. En totisesti halunnut sosiaalista selkäsaunaa tai stigmaa. Joku olisi hämmentynyt, joku peräti järkyttynyt ja joku vain jakaisi tiedon muille eteenpäin mehukkaana juttuna.

Perinteessä, jossa ulkonaisia auktoriteetteja ja kirjoituksia selittävää traditiota ei Raamatun selvyyden takia välttämättä tarvita ja jokainen voi itse selvittää oikean uskon Raamatusta Hengen valaisussa, omasta perinteestä poikkeavat tulkinnat saavat aikaan voimakkaita reaktioita. Polttoroviot eivät “eksynyttä” onneksi kutsu, mutta sosiaalisesti piiskaa voi hyvin tulla. Monet ovat käsittämättömän vakuuttuneita oikeassa olemisestaan. Lopulta oman perinteen vastaiset tulkinnat voi turvallisesti ja nopeasti ohittaa väärinä.

Katoliseksi kääntyminen onkin varmasti ollut yksi elämäni vaikeimmista ratkaisuista. Elin pitkään stressaantuneena, koska kaapissa eläminen oli raskasta ja kuluttavaa. Saadakseni hyväksyntää olin “kaappikatolinen” useita vuosia. Minusta tuli vähemmän sosiaalinen ja vakavampi. Persoonani muuttui. Olin heikko nyhverö, joka pelkäsi ihmisiä. Tilanteeni ei olisi enää samanlainen, jos minut nähtäisiin harhaoppisena ja eksyneenä. Mielikuva ajautumisesta loppumattomiin väittelyihin oli todella uuvuttava.  

Kamppailin kiukun ja turhautumisen kanssa lukiessani kirjan kuvauksia ja päätelmiä. Kuvaukset vilisevät asiavirheitä, jotka eivät koskaan lipsahda katolisen kirkon kannalta suotuisaan suuntaan ja se esittää monia mielettömyyksiin venyviä kärjistyksiä tai yksinkertaistuksia. Minua puristi myös sen tiedostaminen, että kyse ei ole vain Ahvenaisen kuvauksesta, vaan aivan tyypillisestä käsityksestä huomattavassa osassa helluntailaisuutta. Kirjoitukseni tulee ymmärtää tässä valossa; se ei kohdistu niinkään Ahvenaiseen vaan niihin ajattelumalleihin, käsityksiin ja asenteisiin, jotka taustassani elävät vahvana. Nämä näkemykset tiivistävät paljon.

Perinteen väkevä voima

Ahvenainen toki viittaa myös katekismukseen, mutta vain hyvin kevyesti. Samalla tulee vaikutelma, että sitä ei oikeasti olla huolellisesti luettu. Otetaanpa esimerkiksi Maria. Katekismus kertoo selväsanaisesti, ettei kirkossa palvota Mariaa vaan häntä kunnioitetaan (KKK 971.). Näiden välillä on ratkaiseva ero. Kirjaan on kuitenkin jostain syystä tahdottu, vastoin kirkon omaa opetusta, laittaa alaotsikko: “Katolisen kirkon harhaoppeja: Neitsyt Marian palvonta”. Ehkä otsikossa on näin enemmän ruutia ja se onnistuu säikäyttämään lukijan kunnolla. Otsikko kuitenkin on valheellinen.

On selvää, että kirjoittajan mukaan kirkon opit Mariasta ovat vääriä. Mahdollisesti kadotukseen vievä harhaoppi on kiteytetty seuraavasti: “Marialle osoitetut rukoukset ovat epäjumalanpalvelusta, sillä Raamatun mukaan vain Jumalaa saa rukoilla.” (viittaus Matt. 4:10) Mariasta myös todetaan, ettei hän voi vaikuttaa ihmisen pelastumiseen ja että vain Jeesus on ainoa välimies (1. Tim. 2:5). 

Vaikka katolista opetusta pitäisikin vääränä, niin huolellisesti viittaamalla kirkon opetukseen se oltaisiin ainakin esitetty oikeassa valossa. Katolinen kirkko on hyvin tietoinen Matt. 4:10 ja 1. Tim. 2:5 opetuksista eikä kirkko suinkaan ole niiden suhteen piittaamaton. Vatikaanin II:n kirkolliskokouksen Lumen gentium toteaa varsin selvästi: “Vain yksi on Välimiehemme apostolin sanan mukaan: ‘Sillä yksi on Jumala, yksi myös Välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä’ (1 Tim. 2:5-6). Marian äidillinen tehtävä ihmisiä kohtaan ei millään tavalla vähennä eikä himmennä tätä Kristuksen ainoata välimieheyttä, vaan todistaa sen voiman.” Kaikki Marian vaikutus ihmisiin on täydellisesti Kristuksesta riippuvaista ja saa kaiken voimansa Kristuksesta. Maria nojaa Kristukseen. Maria ei estä mitenkään suoraa yhteyttä Kristuksen kanssa, vaan päinvastoin edesauttaa sitä. (Lg 60.) 

Kirkko "rukoilee Mariaa ja Marian kanssa ylistääkseen ja huutaakseen avuksi Jeesusta yhdessä hänen kanssaan". Maria osoittaa Jeesukseen, joka on ainoa välittäjä. (Kompendium, 195.) Kirkko tuomitsee epäjumalanpalveluksen jyrkästi (KKK 2112-2114) ja kiistää lujasti, että taivaassa olevilta pyhiltä esirukousten pyytäminen olisi epäjumalanpalvelusta tai spiritismiä. Perusteluista voi lukea lisää esim. täältä (kpl. 67-70).

Jos on lukenut Johannes Paavali II:n Redemptoris materin, jonka aihe olisi sopivasti “autuaasta Neitsyt Mariasta pyhiinvaeltavan kirkon elämässä”, niin sitä vasten on hyvin vaikeaa käsittää teoksen säikyttävää kieltä. Epäjumalanpalveluksesta puhuminen on voimakkaita tunteita herättävää pelottelua ja todella vakava syytös. Mutta katolisille Maria ei ole epäjumala, vaan hän on ihminen ja yksi Kristuksen pelastamista. Mariaanisessa rukouksessa on katolisille kyse uskosta Marian esirukouksen vaikuttavuuteen, joka saa kaiken voimansa Kristuksesta. "Marian rukoileminen" on olemukseltaan täysin erilainen asia kuin epäjumalanpalvelus. Minun on hyvin vaikea käsittää, kuinka kukaan joutuisi tästä hyvästä helvettiin. (kts. KKK 967-971.)

TV7:n katselu sen sijaan oli tasapainottava kokemus. Ahvenaisen lempeä, valloittava ja lämmin olemus karisti minusta turhaa kiukkuisuutta. Ymmärrän omakohtaisesti helluntailaisuutta ja dispensationalismia, mistä käsin hän asioita lähestyy. Sitä paitsi olen vakuuttunut, että Ahvenaisen elämäntyö on ollut suurenmoinen siunaus lukuisille. Hänellä on hyvä sydän ja hän rakastaa Jeesusta. Taustalla ei ole pahaa tahtoa. Hän on takuulla tehnyt paljon enemmän evankeliumin eteen kuin minä. Helluntailaisuudelle olen aina velkaa. Rakastan helluntailaisia.

Sosiaalisen taustan valossa teoksen väitteet ja tulkinnat eivät siis ole lainkaan yllättäviä. Henkilökohtainen historia näyttää usein käytännössä sanelevan, mitä uskon asioista ajatellaan. Oman kulttuurin ulkopuolelle astuminen on tajuttoman vaikeaa. Voin vain kuvitella, miten haastavaa omien käsitysten kriittinen arviointi on useiden vuosikymmenien ajan helluntaisaarnaajana toimineelle. Vaikeaa se on meille nuoremmillekin.

Antikatolilaisuus on ollut helluntailaisuudessa eräänlainen opinkappale. Monille se on ehdottoman varma uskon totuus. Tuohon maailmaan pääsee sisälle lukemalla vaikkapa lopunaikoja käsittelevää kirjallisuutta tai pyörimällä erilaisilla nettisivuilla. Minulle syntyi vaikutelma, että tämän teoksen kohdalla hyppyä oman maailman ulkopuolelle ei ole oikein jaksettu enää edes yrittää. Teoksen lähdeluetteloon tutustuminen tukee käsitystäni. Tavallaan ymmärrän sitä, mutta odottaisin enemmän. Haluan uskoa, että kovasti ponnistelemalla on mahdollista tehdä oikeutta toisen näkökulmalle, vaikka omat näkemykset olisivatkin itselle vastustamattomasti lopullisia.

Raamatun arvovallan korostaminen, uskon juurille meneminen ja Kristukseen kiinnittyminen ovat ilman muuta hyvin arvokkaita asioita. Minkään ei tule liukua sellaiselle paikalle, mikä kuuluu yksin Kristukselle. Näissä ei ole mitään sellaista, mihin katolinen ei voisi yhtyä. Tätä painotti myös katolisen kirkon uudistusliike 1900-luvulla, jonka vaikutus Vatikaanin 2. kirkolliskokoukseen oli suuri.

Vilpittömyys, kova itseluottamus ja perusteellinen Raamatun ulkoa muistaminen eivät kuitenkaan ole vielä takuu tasapainoisesta lopputuloksesta. Helluntailaisilla on oma arvovaltainen traditionsa, joka käytännössä sanelee selitystä Raamatusta ja historiasta. Kulttuuria on vaikea laittaa pulloon, mutta se ei tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa. 

Tulkintojen haastamisesta seuraa ongelmia; sellainen tulkitaan usein merkiksi epäuskosta tai eksymisestä. Ryhmäpaine ja arvovaltaiset julistajat pitävät uskovia järjestyksessä. Leimautumisen pelko, mahdollinen kova arvostelu ja selän takana puhuminen pitävät huolta siitä, että suut pysyvät yleensä kiinni ja ihmiset samanmielisinä. 

Kustannus-hyötyanalyysi auttaa laskemaan, mistä voi puhua ja mistä kannattaa olla hiljaa. “Avaa selvä Raamattu ja selvitä vapaasti itse sieltä” -menetelmä voi olla teoriassa annettu lähtökohta, mutta se ei suinkaan ole elettyä todellisuutta niille, joiden tekemät johtopäätökset Raamatusta vievät eri suuntiin. “Vääristä” tulkinnoista joutuu tilille. Stigman pelko on todellinen eikä aivan aiheeton.

Katolinen kirkko voi saada helluntailaisilta piiskaa hierarkiasta, mutta helluntailaisilla on oma “armoitettujen julistajien opetusvirka”. Kaikki opetusvalta ei suinkaan ole “alastomasti” yksin Raamatulla. Tradition auktoriteetti on vapaissa suunnissa suuri. 

Helluntailaisuudessa Raamattu ei ole yksin, vaan sen rinnalla valtaa käyttävät helluntailainen traditio eli helluntailainen selitys Raamatusta ja “opetusvirka”. Helluntailaisilla ei ole Lutheria, mutta monia voideltuja opettajia kyllä löytyy. Kun armoitettu julistaja sanoo jostakin asiasta jotakin, niin suut menevät kiinni. Heidän sanalla on valtaa ja he myös odottavat kuuliaisuutta opetukselleen.

Kirkon pimeä menneisyys

Ahvenainen kiteyttää varsin tavanomaisen helluntailaisen kuvauksen katolisen kirkon historiasta. “Kirkko”, jota perinteinen helluntailaisuus vieroksuu terminä hyvin syvästi, meni pahasti metsikköön Konstantinuksen aikoihin. Pian hänen jälkeensä Theodosius Suuren (Rooman keisarina v. 379-395) myötä kirkko ryhtyi vainoamaan oikeita uskovia, innostui ihan liian paljon latinankielestä, poltti kansankieliset osat Raamatusta, syttyi muotomenoista ja otti vaikutteita pakanuudesta. Myöhemmin tulivatkin sitten jo “kristinuskon mukaiselle elämälle täysin vieraat luostarilaitokset, ritarikunnat, inkvisitiolaitos ja jesuiittaveljeskunta”. 

Historiallinen kertomus jatkuu kuvaamalla, kuinka Innocentius IV hyväksyi vuonna 1251 kidutuksen totuuden esille kaivamiseksi ja “on laskettu, että näissä puhdistuksissa olisi tapettu kymmenen miljoonaa uskovaa”. Paavi Pius XII sopi aikanaan asioista Mussolinin kanssa ja auttoi myös Hitlerin valtaan. Vainoja juutalaisia vastaan järjestivät paavit. Kirkko on yrittänyt pitkin historiaa estää Raamatun päätymisen ihmisten käsiin. Alkuperäisen apostolisen uskon palauttamista ja lapsikasteen torjumista ajaneet Jan Hus ja Balthasar Hubmaier käristettiin roviolla. 

Historian tuomio on Ahvenaisesta ilmiselvä ja johtopäätös täysin vastaansanomaton. Katolista kirkkoa vastaan löytyy sellaiset läjät raskauttavaa aineistoa, “ettei sitä voi millään pitää oikeana Kristuksen kirkkona”. Kyse on sekoituksesta väärinkäytöksiä, politiikkaa, uskontoa, ja tietenkin harhaoppeja. Syntyy vaikutelma, ettei kukaan täysin järjissään oleva ihminen voi mitenkään olla Ahvenaisen kanssa asiasta eri mieltä.              

Karkeat asiavirheet, heikko lähdekritiikki, historiallisen kontekstin ohittaminen, toisen näkökulman ohittaminen, uskottavan tutkimustiedon sivuttaminen, rankka puolueellisuus ja muu huolimattomuus eivät onneksi enää mene monille helluntailaisille läpi. Ahvenaisen historiallinen kuvaus valitettavasti pitkälti edustaa tätä - viittaus 10 miljoonaan katolisen kirkon tappamaan uskovaan on täysin mieletön karikatyyri. 

Katolisen kirkon historiasta kiistatta löytyy paljon arvosteltavaa ja lukuisia, karmeitakin epäonnistumisia. Kirkko on pyhä, mutta ihmiset tekevät räikeästi syntiä - myös paavit, piispat ja papit. Katolinen kirkko ei suinkaan ole sokea sille, mitä on tapahtunut. Asioita on kohdattu, niitä on perusteellisesti tutkittu, monia asioita tutkitaan edelleen ja niitä on pyydetty anteeksi.

Oikeudenmukainen kuvaus ei silti voi olla täysin yksipuolinen, äärimmäiseksi karikatyyriksi venytetty arvostelu, joka kokonaan ohittaa puolustuksen puheenvuoron. Valtavia asiakokonaisuuksia ei yksinkertaisesti ole mahdollista pistää pakettiin yhdellä virkkeellä. Rakkaus totuuteen vaatii enemmän. Tällaiset historiankirjoitukset olisi parasta jättää kokonaan kirjoittamatta ja käyttää vapautunut tila katolisten oppien käsittelyyn. Hyvin yleistä on, että arvostelijat ohittavat kirkon valtavan myönteiset vaikutukset historiassa - niin tälläkin kertaa. Arvostelijoiden asiavirheet, puolitotuudet ja kärjistykset harvoin lipsahtavat katolisen kirkon kannalta kovin suotuisaan suuntaan.

Huolellisesti tutkittua tietoa löytyy vaikka millä mitalla. Miksi vaikkapa Jaakko Tahkokallion Pimeä aika, Christian Krötzlin Pietarin ja Paavalin nimissä tai Kaarlo Arffmanin Kristinuskon historia on kokonaan ohitettu? Englanninkielellä tarjolla olisi ollut Rodney Starkin Bearing False Witness, joka sivuaa myös kirkon suhdetta juutalaisiin ja kertoo, kuinka inkvisitio ei ollut verinen. Raamatun historiaa olisi populaaristi, mutta uskottavasti käsitellyt Jaroslav Pelikanin Whose Bible Is It ja tieteellisellä otteella Lee Martin McDonald. Kristinuskon maailmaa muuttaneesta vaikutuksesta olisi voinut poimia Tom Hollandin Dominionin. Mussolinin ja katolisen kirkon suhteista olisi voinut konsultoida huippututkija Robert A. Ventrescan tutkimusta. Pius XII:n osalta uutta tutkimustietoa tulee jatkuvasti. Kaikkein jyrkin antisemitismi on nykytiedon valossa hyvin epäuskottavaa - Pius XII kutsui hiljattain paljastuneissa dokumenteissa “juutalaisia veljiksemme”. Tasapainoisen ja kriittisen yleisesityksen aiheesta on kirjoittanut Frank J. Coppa. Suomeksi hyvin kattavasti paavien historiasta on kirjoittanut Jaro Karkinen.

Mikään näistä teoksista ei ole katolista apologiaa, vaan popularisoitua tutkimuskirjallisuutta tai kunnollista tutkimusta. Nyt käy niin, että ensiksi esitetyn räikeän karikatyyrin keinoin “myrkytetään kaivo”, jonka jälkeen on sopivaa käydä “harhaoppien” kimppuun: “Ennen kuin syvennymme katolisen kirkon opetuksiin, niin kerrataanpa hiukan sen verenhimoisuutta, taipumusta kidutukseen, halua pimittää Raamatun totuudet ihmisiltä jne.” 

Esitys on varmasti vilpitön, mutta se on niin vakavasti puutteellinen, puolueellinen ja virheellinen, että sen arvo lienee lähinnä ennakkoluulojen levittämisessä. Väärää tietoa ei varmasti levitetä tahallaan; onhan antikatolilaisuus ollut perinteisessä helluntailaisuudessa annettu lähtökohta. On silti vähintäänkin pahaa huolimattomuutta levittää rankasti virheellistä tietoa konsultoimatta aiheista asianmukaista ja tuoretta tutkimusta. Kun kerran on päätetty antaa piiskaa, niin vähintään sen pitäisi perustua mahdollisimman oikeudenmukaiseen ja totuudelliseen kuvaukseen.  

Mitä on tosi raamatullisuus?

Ahvenaisen mukaan suhde katoliseen kirkkoon on pelastuskysymys siinä mielessä, että “se, joka tahtoo (...) pelastua, ei voi hyväksyä paavinkirkkoa, vaan hänen täytyy uskaltaa seurata Raamattua Jumalan sanana.” Katolinen kirkko ja Raamattu ovat tämän esityksen perusteella keskenään yhteensovittamattomassa ilmiriidassa. Molempia ei voi Ahvenaisen mukaan seurata. Teoksen johtopäätös katolisesta kirkosta siis on, että sen, joka ei tahdo joutua helvettiin, on “paavinkirkko” torjuttava. Tällainen kielenkäyttö voi hyvin säikäyttää. Kukapa helvettiin haluaisi?

Tässä yhteydessä on hyvä huomauttaa, että katolinen kirkko itse torjuu jyrkästi asettumisen Raamattua vastaan. Teoksen esittämä vastakkainasettelu on sellainen, jonka katolinen kirkko tiukasti torjuu. Katekismus toteaa Raamatusta esim. seuraavasti: “Jumala puhuu heille ihmisiä lähestyvässä hyvyydessään inhimillisin sanoin”, “kirkko on aina kunnioittanut pyhää Raamattua kuin itse Herran ruumista”, “Raamatusta kirkko saa alituisesti ravintonsa ja voimansa”, “Jumala on Raamatun tekijä”, “Jumalan innoittamat kirjat opettavat totuuden”. (KKK 101-107.)

Asetelman voi muotoilla myös tähän tapaan. Katolinen kirkko vaatii uskomaan joitakin sellaisia opillisia väittämiä, joihin uskominen vie todennäköisesti kadotukseen. Toinen jäljelle jäävä vaihtoehto näyttäisi olevan, että katolinen kirkko edellyttää katolisia elämään ja harjoittamaan uskoa siinä määrin Kristuksen opetusten vastaisella tavalla, että siten eläen joutuu todennäköisesti helvettiin. Kirkko ohjaa pois pelastukseen vievältä tieltä.

Kantava periaate harhaopeissa Ahvenaisen mukaan on, että “harhaopit opettavat asioita, jotka eivät pidä yhtä Raamatun kanssa”. Taustalla näyttää olevan ajatus, jonka mukaan asiat eivät pidä yhtä Raamatun kanssa, jos Ahvenaisen tulkinnan mukaan ne eivät pidä yhtä Raamatun kanssa. Vaan onko hänen esittämä tulkinta viimeinen sana Raamatun totuudesta? Voiko toisenlaisia tulkintoja perustella? Kuten todettua, katolinen kirkko on sitoutunut lujasti Raamattuun. 

Kaikille asiat eivät ole olleet yhtä selviä. “Ilmiselvä Raamatun todistus” katolisen kirkon syyllisyydestä eksyttäviin valheisiin tai eksyttävään elämäntapaan on lopulta jäänyt avautumatta niille monille vilpittömille, teräville ja rukoileville totuuden etsijöille, jotka ovat elämästään käyttäneet kokoaikaisesti vuosikymmeniä pyhien kirjoitusten ammattimaiseen tutkimiseen alkuperäiset kielet taitaen. He eivät ole painaneet päitä pensaisiin, vaan käyneet vuoropuhelua korkeatasoisten lähteiden kanssa. Ei ole olemassa asioiden kannalta merkityksellistä aineistoa, josta he eivät olisi tietoisia. 

Mitä siis tulisi ajatella heistä, “jotka tahtovat pelastua ja uskaltavat seurata Raamattua Jumalan sanana”, mutta myös “hyväksyvät paavinkirkon”? Eivätkö he sittenkään tunteneet Raamattua? Kulkivatko he pois Herran luota? Vihollinen eksytti heidät? Vai olivatko he lopulta hämmentävän hyväuskoisia hölmöläisiä?

Moni hyvin ansioitunut teologi on päätynyt päinvastaiseen päätelmään kuin Ahvenainen ja liittynyt katoliseen kirkkoon. Monet heistä ovat joutuneet maksamaan ratkaisuistaan ammatillisesti, taloudellisesti ja kohtaamalla jonkinlaisen sosiaalisen äkkikuoleman. Jos syvällisesti Raamattua ja kristinuskon oppihistoriaa tuntevat ansioituneet teologit ja vilpittömät kristityt nielaisevat kenties helvettiin vievän opillisen harhan etsiessään kristinuskon totuutta, niin mitä toivoa on enää tavallisella pulliaisella? 

Raamatullisuuteen vetoaminen tuo tulkintaan arvovaltaisuutta, mutta ei ole mitenkään välttämätöntä tulkita Raamattua niin kuin Ahvenainen sitä tulkitsee. On selvä asia, että katolisen kirkon esitys ja dispensationalismin ja helluntailaisuuden esitys ovat joiltakin osin erilaisia. Molemmat vetoavat Raamattuun.

Ahvenainen kertoo, että “harhaopit väheksyvät Raamatun arvovaltaa asettamalla jotakin sen rinnalle tai yläpuolelle”. Katolisen kirkon kohdalla ongelmaksi muodostuu “kirkon kapinallinen suhde Raamattuun”. Tässä yhteydessä viitataan erityisesti Trenton kirkolliskokouksen muotoiluun Raamatusta ja traditiosta.

Jälleen olisi ollut reilua esittää, mitä aiheesta on syytetyn toimesta lausuttu. Aihetta on käsitelty mm. Vastakkainasettelusta yhteyteen -asiakirjassa. Katolisen opetuksen mukaan Pyhä Raamattu on ylin auktoriteetti uskoa koskevissa asioissa ja pyhä traditio puolestaan on Jumalan Sanaa selittävä, mutta välttämätön. (Ut unum sint, 79.) Klassikkolähde traditioon olisi Congar. Benedictus XVI:n apostolisen kehotuskirjeen Verbum Dominin aihe on Jumalan Sana kirkon elämässä ja lähetystehtävässä. Hyvin ankara arvostelu olisi näyttänyt reilummalta, jos asianmukaisten lähteiden kanssa olisi teoksessa käyty todellista vuoropuhelua.  

Lähestymme Raamattua tietystä näkökulmasta, tulkinnallisesti jostain perinteestä, tietystä taustasta käsin. Lähtökohta tulkintoihin ei ole neutraali, ei myöskään helluntailaiselle. Vaikka sana "traditio" onkin vapaille suunnille usein hyvin vastenmielinen, niin se kuvaa realistisesti myös nuorten liikkeiden ja seurakuntien lähestymistä uskon kysymyksiin.  

Helluntailaisuus ja dispensationalismi eivät myöskään ole perinteestä irtautuneita; ne ovat yksi perinne, yksi traditio. Helluntailainen tulkitsee Raamattua helluntailaisesta tulkintaperinteestä käsin ja lukee Raamattua helluntailaisen uskon valossa. Tästä traditiossa on kyse ja se lienee jokseenkin väistämätöntä. 

Helluntailaisuuden sisälle on muodostunut oma traditionsa, joka yhdistää ja ohjaa helluntailaisten tapaa tulkita Raamattua. Perinteen asema nousee hyvin korkealle, kun käytännössä oman perinteen mukainen tulkinta Raamatusta merkitsee viimeistä sanaa kristinuskon totuudesta. Toisenlaisiin tulkintoihin reagoidaan usein melkoisen kiukkuisesti. "Vääriä" tulkintoja ei tarvitse ottaa kovinkaan vakavasti ja ne voi ohittaa kevyesti. Ekumeniaa helluntailaisuudessa on usein vieroksuttu. Ekumenian on pelätty vievän sivuun puhtaasta Jumalan Sanasta, joka on ymmärretty nimenomaan helluntailaisuudessa oikein.

Kun Raamattu ei pakota tekemään siitä juuri tiettyä tulkintaa, niin helluntailainen tyypillisesti kääntyy oman arvovaltaisen perinteen ja “opetusviran” puoleen. Raamatun rinnalle nousee “jotakin”, joka kertoo suurella arvovallalla ja äärimmäisellä varmuudella tavalliselle uskovalle, mikä on se oikea selitys Raamatusta. Tradition rooli on dispensationalismin perinteessä hyvin merkittävä. Raamattu ei ole yksin.

Niistä eksytyksistä ja harhoista lisää seuraavassa osassa.