Uskoni etsii ymmärrystä, mutta ei epäile
Mitä tulisi uskoa? Mikä on oikein? Mikä on väärin?
Mikä on tärkeää? Mikä on kehällistä?
Miksi kristityt ajattelevat monista (kieltämättä isoista)
kysymyksistä niin eri tavoin? Onko uskon sisältöä koskevilla
kysymyksillä edes mitään merkitystä?
On mahdotonta, että voisin rakentaa itselleni sopivan
version kristinuskosta. Mieluisat opinkappaleet ja moraali.
Mieluisat pyhät riitit. Minun totuuteni ja minun uskoni.
Se ei vain ole mahdollista. Ei tietenkään ole. Tiedän sen.
Viime vuosina olen etsinyt vastauksia kristinuskon suuriin
kysymyksiin. En ole etsinyt skeptisesti vaan uskosta käsin.
Anselm Canterburylaisen credo, ut intelligam –periaatteen
mukaan, jossa usko on ensisijaista, mutta se etsii korkeampaa
ymmärrystä. Todellinen tieto saavutettiin vain uskossa, eikä
tieto voinut koskaan kokonaan korvata uskoa. (Juti 2013, 92.)
Uskon ensisijaisuus ei Anselmin mukaan merkinnyt, etteikö
ihmisen olisi pitänyt tavoitella myös tietoa omalla
ymmärryksellään. Tietäminen oli mahdollista eikä tiedon etsintää
pitänyt laiminlyödä. (Juti 2013, 102.)
Ensisijaisesti tieto tulisi saavuttaa uskon avulla, esitti Augustinus.
Ankara älyllinen ponnistelu sopii älylliselle eliitille, mutta Jumala
ei suosi eliittiä. Auktoriteettiin tukeutuva usko oli totuuden etsijälle
luotettava keino perille pääsemiseksi. Ensin tulisi usko,
sitten tiedollinen valaistuminen. (Juti 2013. 98-99.)
Ymmärrystä etsivä usko esittää rohkeasti kysymyksiä,
myös vaikeita kysymyksiä. Ei kyynisesti, vaan toiveikkaasti etsien.
Asioiden koettelu on eri asia kuin skeptisyys.
Vastauksien saamiseksi tarvitsen auktoriteetteja.
En ymmärrä. En ole tarpeeksi viisas enkä tarpeeksi hengellinen.
Minulla on sokeat pisteeni. En näe kaikkea. En selviä yksin.
Tarvitsen luotettavia oppaita. Ehdolle tarjoutuvat kyllä monet,
mutta kaikki eivät voi olla oikeassa yhtä aikaa. Suurten
kysymysten äärellä uskoni Jumalaan ja uskontunnustusten
kristinuskoon ei horju. Päinvastoin, haluan syvemmälle.
Usko auttaa ymmärrystä
Harva hahmottaa todellisuuden vain matemaattisina
yhtälöinä. Uskomme monia asioita ja hyvin perustein, vaikka
emme osaa ehdottoman tiukasti todistaa niitä.
Ymmärrystä etsivä usko lienee jotain samankaltaista.
Usko Jumalaan on lähtöruutumme. On kummallista,
että uskoa täytyy nykyisin jotenkin pyydellä anteeksi tai hävetä.
Selvästi uskonnosta irtautunut valtavirta haluaa toki
torjua kristilliset moraaliopetukset, mutta usko Jumalaan on
mitä luonnollisin asia. Ihmiset ovat aina uskoneet ja yhä
edelleen uskovat. Usko Jumalaan ei todellakaan ole häviämässä
mihinkään.
Melko harva uskova uskoo Jumalaan vain siksi, että jokin upea
filosofinen perustelu vakuutti hänet vastustamattomasti
Jumalan olemassaolosta. En itsekään. Usko on ensisijaista.
Tämä ei kuitenkaan merkitse, että uskovat olisivat antautuneet
johonkin sokeaan, naiiviin ja järjettömään uskotteluun tai
silkkaan haihatteluun. Usko on älyllisesti puolustettavissa ja se
on järkevää. Filosofiset perustelut ovat älyllisesti
toki varsin haastavia. Niiden ymmärtäminen on työlästä.
Sen sijaan monet jumaluskoon kytkeytyvät asiat ovat meille
uskoville totta itsestään selvästi. Jumalaan uskominen on
perusteltua, vaikka sitä ei osaisi todistaa. Henkilökohtainen
kokemus, monista hyvin vastustamattomasti, kertoo
Jumalasta. Enkä viittaa vain mystisiin hengellisiin
kokemuksiin. Viittaan elämään, joka on täysin tavanomaista
ja arkista. Kun jokin on itselle ilmeistä, niin siihen on hyvät
perusteet uskoa. Olisi omituista torjua jotain, jonka
selvästi näkee.
Arvostettu filosofi Alex Rosenberg kiteyttää
naturalistisen ajattelun, johon hän itse uskoo, seuraavaan
tapaan. Kaikki tosiasiat, kuten taloudelliset, sosiaaliset,
poliittiset, biologiset ja psykologiset tosiasiat, selittyvät lopulta
fysiikalla. Alkeishiukkasia koskevat tosiasiat määräävät
kaikki muut todellisuutta koskevat tosiasiat. Mitään tarkoitusperiä
ei ole sen paremmin biologiassa kuin ihmisten mielenliikkeissä.
Etiikan totuuksille tai moraaliselle vastuulle ei jää sijaa.
Rosenberg on takuulla todella älykäs mies, mutta usko
Jumalaan sopii paljon paremmin yksiin kokemukseni
kanssa. Etiikan totuudet ja moraalinen vastuu ovat hyvin
todellisia. Asia on minusta täysin selvä, joten uskon näkemääni.
Miksi en uskoisi sitä, minkä tiedän olevan totta?
Tietäisin pettäväni itseäni, jos kieltäisin yleispätevän moraalilain
ja moraalisen vastuun. Usko Jumalaan on usein samanlainen
asia uskoville. Meistä Jumala näyttää olevan olemassa.
Meistä näyttää itsestään selvältä, että kaikki ei ole fysiikkaa.
On jotain meitä paljon suurempaa ja viittaan johonkin muuhun
kuin aineeseen ja energiaan.
Aukotonta todistusta en tarjoa. Usko auttaa minua
ymmärtämään, miksi näen, mitä näen. Näkökulmani on toki
täysin omakohtainen ja ehdottoman puolueellinen, mutta samalla
itselleni vastustamattoman ilmeinen. Voin oikeasti tietää myös
asioita, joita ei voida osoittaa faktoiksi luonnontieteellisillä
menetelmillä. Minusta on outo ajatus, että jos jotain ei
voida löytää laboratoriossa, niin sitä ei ole olemassa.
Ihmisellä on vapaa tahto
Koska Jumala on luonut ihmisen vapaaksi, niin ihmisellä on
vapaa tahto. Voin valita olla syömättä huomenna, jos niin päätän.
Niin totta kuin näen, haistan ja maistan, yhtä lailla voin
myös valita toisin.
Sen sijaan maailmaan, jossa ei ole kuin fysiikkaa, kemiaa ja
biologiaa, vapaa tahto ei mahdu. Kemialliset yhdistelmät ja
aineelliset prosessit pakottavat ihmisen tekemään, mitä ikinä
hän tekeekään. Päätelmä on järkeenkäypä, jos ei ole olemassa
mitään muuta kuin luonnontieteiden havaitsema maailma.
Kaikkea pyörittää viimein biologian, kemian ja fysiikan lait.
Kemiallisia yhdistelmiä oleva ihminen tekee vääjäämättä sitä,
mitä kemian lait käskevät. Selitys kaikkeen on pohjimmiltaan vain
evoluutiossa, aivosähköissä ja välittäjäaineissa.
Ihminen tottelee korkeamman komentoa. Mitä muuta hän voisi?
Lopulta kaikki tottelee vain fysiikkaa. Kun on vain ainetta ja
energiaa, niin ei ole vapautta. Liikumme kuin pallot biljardissa.
Ei siis sielua, ei vapaata tahtoa. Mitä lopulta edes on järkevyys?
Kuka se oikein on, joka "järkeä" käyttää?
DNA sanelee elämän rytmin.
Kuinka kukaan voisi olla vastuussa teoistaan? Rosenbergin
mukaan ei olekaan. Kysehän on vain fysiikasta, ehkä kovin
monimutkaisesta sellaisesta emmekä kenties koskaan täysin
ymmärrä fysiikan lakien yhteyksiä arkitodellisuuteen, mutta
lopulta kyse on vain siitä. Jokaisen hyvän teon tai rikoksen
takana on, kun sinne perimmäiselle pysäkille kuljetaan,
vain biologia, kemia ja fysiikka.
Mitä vastuuta voisi luonnonlailla olla?
Se vain toimii, ei sillä ole mitään aikomuksia
tai päämääriä. Kivi tippuu maahan. Sitä sanotaan painovoimaksi.
Vapaa tahto on kuitenkin totta, jatkuvasti kokemaani todellisuutta.
Niin totta kuin vain voi olla. En käsitä, miten tarkalleen
kaikki aistini toimivat. En osaa antaa niiden toiminnasta
hienostunutta kuvausta, mutta tiedän niiden toimivan.
Se riittää. Luotan niihin. Elän niiden varassa. Kun näen edessäni
puun, niin näen edessäni puun. Tahdonvapaus on minulle
samankaltainen kokemus. Voin valita toisin - ihan oikeasti.
En ole pelkästään kemiallisia yhdistelmiä, vaikka olen myös niitä.
Kyky valita toisin on itselleni hyvin selvää. En osaa todistaa sitä.
Elän sitä. Minä "näen" sen.
Haistan ja maistan. Aivan yhtä todellinen kokemus minulle on
harkitseminen, suunnitelmien tekeminen ja eri vaihtoehtojen
välillä päätösten tekeminen. Se on kokemukseni.
Hyvin todellista minulle. Kiistatonta.
Esitykseni tahdon vapaudesta on tietenkin karkea yksinkertaistus.
Esimerkiksi ympäristöllä on valtava vaikutus maailmankuvan ja
ajattelun kannalta. Näin on ollut omallakin kohdallani.
Uskoani ja sen sisältöä voidaan varmasti selittää paljolti
sosiaalisilla tekijöillä. Perhetausta, ystävät, yhteisö ja kulttuuri
ovat muovanneet maailmankuvaani. Mystistä on, että kykenen
itse tunnistamaan tuon vaikutuksen. Olen siitä tietoinen.
Mutta voin silti valita toisin. En ole vain geenien ja ympäristön
komentoa totteleva lihakasa. Geenit ja ympäristö eivät selitä
kaikkea. Minullekin jää rooli. Tiedän sen, vaikka en pysty
todistamaan sitä. Jos teen väärin, olen siitä vastuussa.
Jumalan suunnitelmaan vapaa tahto sopii. Vaikea teologinen
kysymys? Varmasti. Synti on haavoittanut ihmistä. En missään
tapauksessa väitä pystyväni mihin tahansa vain tahdonvoimalla,
varsinkaan pelastamaan itseäni. Vapaus on todellista,
mutta rajallista.
Hyvä ja paha ovat olemassa
On olemassa oikea ja väärä. Hyvä ja paha. Ne ovat todellisia
riippumatta ihmisten mielipiteistä ja maailman ajasta.
Ne eivät ole vain ihmisten välisiä sopimuksia. Eikä moraali ole
vain evoluution tuottama keksintö, hyödyllinen illuusio.
Murhaaminen on väärin. Se on väärin, oli sillä evoluution
näkökulmasta hyödyllinen tai harmillinen tehtävä.
Kyse ei ole vain elossa pysymisen tai lisääntymisen kannalta
käytännöllisestä fiktiosta. Huvin vuoksi viattomien
vahingoittaminen on yksinkertaisesti väärin. Tiedän sen yhtä
hyvin kuin tiedän näkeväni ja kuulevani. En vain voi olla
tietämättä asiaa. Se on objektiivinen totuus. Kovempi fakta
kuin mikään laboratorion testi.
Tehdään selväksi kuitenkin tämä: varmasti moni naturalisti on
oikein hyveellinen ihminen. Siitä ei ole epäilystäkään. Nyt
kyse on eri asiasta. Tässä yhteydessä en ota kantaa siihen,
kuinka eri maailmankuvan omaavat ihmiset oikeasti elävät.
Naturalisti voi olla, ja onneksi moni onkin, kertakaikkisen
valloittava ja hyveellinen.
Puhtaan aineellisessa maailmankuvassa moraali ei vain
oikein voi olla juuri muuta kuin hyödyllinen evoluution luoma
keksintö tai puhtaasti ihmisten välinen sopimus, eräänlainen
ihmisten rakennelma, jonka ehdot vaihtelevat eri aikoina.
Pelkästä aineesta on mahdotonta rakentaa objektiivista moraalia.
Sitä ei siis ole olemassa. Murhaaminen on väärin, koska
olemme niin sopineet. Käytöksemme pysyy aisoissa, koska
evoluution mekanismit ja viime kädessä fysiikan lait
pakottavat elämään jokseenkin ihmisiksi. Moraali on
evoluution kannalta hyödyllistä - siinä kaikki.
Eihän se niin mene. Murhaaminen on väärin, olimme sopineet
mitä tahansa. Velvollisuudet ja hyveet näyttävät toki ilman muuta
erikoisilta, jos päivän päätteeksi on vain fysiikan lakeja. Voiko
painovoimaa kuvata rohkeaksi tai rakastavaksi? Ei se
tunne ihmisoikeuksia, ei puolusta heikkoja.
On olemassa hyvä ja paha, oikea ja väärä. Tämän
ymmärtämiseen en tarvitse ketään oppinutta. Asia on täysin
ilmeinen. Oikea ja väärä sopivat maailmaan, jossa on olemassa
Jumala. Kaikkea todellisuutta ei voi nähdä silmällä tai teknisillä
välineillä. Ehdottoman totista todellisuutta siitä huolimatta.
Ihminen on Jumalan kuva
1900-luvulla niin lännessä kuin idässäkin valtiot vihdoin
olivat täysin irtautuneet kirkon otteesta. Jumalalle ei ollut
maailmankuvassa tilausta. Kaikki siis hyvin?
Aleksandr Solzhenitsyn kuvasi kokemusta Neuvostoliitosta:
“Jos minua pyydetään tänään muotoilemaan mahdollisimman
ytimekäs syy noin 60 miljoonaa ihmistä nielleeseen tuhoavaan
vallankumoukseen, en voi sanoa sitä tarkemmin kuin toistaa:
‘Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan; siksi kaikki tämä on
tapahtunut’.” Luku voi olla liioittelua, mutta pointti tulee selväksi:
miljoonia ja miljoonia kuoli.
Oxfordin yliopiston emeritusprofessori, filosofi, ortodoksi ja yksi
maailman tunnetuimmista kristinuskon puolustajista
Richard Swinburne esittää, että uskolla on täysin perusteltu
paikka julkisessa elämässä. Voidaan ajatella vaikkapa
Rooman valtakuntaa 4. vuosisadalla juuri kristinuskon
laillistamisen jälkeen.
Tuolloin oli tapana hylätä imeväisiä kuolemaan. Tärkeää
ihmisessä oli mentaaliset ja fyysiset kyvyt. Kaikkia ei haluttu,
varsinkaan vammaisia ja tyttöjä. Kristityt torjuivat tämän
jyrkästi, koska ihminen on Jumalan kuva. Näin monet tulivat
näkemään kristillisen ihmiskuvan arvon.
Ihminen ei ole ilman Jumalan apua täysin kyvykäs ratkomaan
näitä kysymyksiä. Kiistoja opetuksista tulee Swinburnen
mukaan aina olemaan. Kirkko on tehnyt virheitä, mutta
vaikkapa 20. vuosisadan todelliset sortajat olivat kaksi
antiuskontoa: Hitlerin natsismi ja Stalinin kommunismi.
He halusivat siivota maailman uskosta. (Swinburne 2020.)
Puhuttaessa kristinuskon ja kirkon historiasta tahdotaan
usein keskittää huomio, korostusten kera, erilaisiin
kielteisiin ulottuvuuksiin. Kirkon kiistattomista ja hyvin
myönteisistä vaikutuksista historiassa tahdotaan vaieta.
Kerronta vinoutuu ja vääristyy pahoin. Taustalla on
tietenkin hyvin voimakas asenteellisuus.
Kun puhutaan tieteestä ja kirkosta, niin keskustelu kääntyy
Galileon ja paavin vääntöihin, joita on ansiokkaasti tosin
korjailtu. Yleensä ei mainita, että vaikkapa Kopernikus,
Descartes, de Fermat, Galileo, Lemaitre, Mendel, Pascal
ja von Neumann olivat katolisia ja monet hyvin syvästi
kiinnostuneita juuri uskonnollisista kysymyksistä.
(Öberg 2021.) Ikävistä tapahtumista väännetään mieluusti
erittäin kärjistettyjä karikatyyreja, jotka historiantutkimus
on kumonnut jo moneen kertaan.
Millaista muutosta kirkko ja kristinusko on sitten merkinnyt?
Vallankumous lienee rankkaa vähättelyä: sairaalat,
orpokodit, yliopistot, monet tieteen ihmeet, vaikutukset
lainsäädäntöön ja ihmisten oikeuskäsitykseen ja kristinuskon
leviämisen mukana levinnyt käsitys ihmisen arvosta
Jumalan kuvana nyt vain joitakin mainitakseni. Ihmiskuva
muuttui täysin toisenlaiseksi kirkon vaikutuksen myötä.
(Näistä mm. James Hannam, David Bentley Hart,
Kun kysytään “voiko kirkko koskaan sovittaa syntejään”,
olisi syytä ensiksi tunnistaa, kuinka kirkko laittoi yön
pimeässä huoneessa alun alkaen valot päälle. Jos ei olisi
tapahtunut yhtä, ei olisi tapahtunut myöskään toista
(Lähteenmäki 2016, 176. "kuinka kontrafaktuaalisuus historiassa
yleensä esiintyy").
Keskiaika ei muuten ollut erityisen pimeää aikaa, vaan
monessa mielessä täysin päinvastoin. Aivan tuoretta
huippuluokan historiantutkimusta keskiajan tieteellisistä ja
teknologisista saavutuksista on tuottanut vaikkapa Cambridgen
yliopiston tieteenhistorioitsija Seb Falk. Hänen The Light Ages
valittiin vuoden 2020 parhaaksi kirjaksi mm. BBC History
Magazinen toimesta. Mistään tyhjiöstä moderni tiede ei ole
noussut.
Kansainvälisen oikeuden isähahmoksi tunnustetaan yleisesti
dominikaaniteologi, filosofi ja oikeustieteen professori
Francisco de Vitoria (1473-1546). Hänet voidaan nähdä erittäin
perustellusti myös ihmisoikeuksien “keksijänä”.
Juuri dominikaanit hyökkäsivät voimakkaasti
imperialismipolitiikkaa ja sen seurauksena intiaaneja kohtaan
kohdistuneita julmuuksia vastaan.
Katolisen kirkon ihmisarvokäsityksillä oli ratkaiseva rooli
ihmisoikeuksien julistukseen johtaneessa taustoituksessa,
kommentoi professori Arto Laitinen. Jokainen ihminen
Jumalan kuvana oli samanarvoinen ja aivan erityinen.
Ateistiselle ja ei-uskonnolliselle suunnalle tästä seuraa
eräs moraalifilosofian vaikeimpia ongelmia. Ihmiset
moraalisesti erityisasemaan asettavasta
ihmisarvokäsityksestä pitää luopua tai sitten kuvio täytyy
perustella tavalla, joka ei pohjaudu Jumalan ilmoitukseen
eikä määrittele olentojen oikeuksia lajin perusteella.
Ihmisarvo ei perustu ihmisoikeuksien julistukseen eikä
neuvottelujen tulokseen. Julistukset ja neuvottelut
pohjautuvat objektiiviseen todellisuuteen eli siihen, miten
asiat ovat ihan oikeasti. Ihminen on Jumalan kuva.
Totuus, jonka paljastivat ennen kaikkea kristityt.
Mitä tulee orjuuteen, niin paavit ovat johdonmukaisesti hyvin
jyrkästi tuominneet sen ainakin 1400-luvulta alkaen ja kirkko
on väkevästi vaikuttanut orjuuden lakkauttamiseen.
Lyömäaseena kirkkoa vastaan halutaan korostamisen
päälle korostaa ja usein jopa vääristellä tiettyjä historian
vaiheita. Vain harvoin puhutaan (tai halutaan puhua) siitä,
millaista myönteistä muutosta kirkko on maailmassa
oikeasti merkinnyt. Ongelmaton valtion ja kirkon välinen suhde
ei ole koskaan ollut. Hyvin vakavia virheitä ja vääryyksiä on
kiistatta myös tapahtunut. Uskovien rankat rikokset ovat
totta. Synti on todellista, en tosiaan ole immuuni.
Henkilökohtainen kokemus kertoo Jumalasta
Jumalan voi myös mystisesti kohdata. Vaikka olen itse saanut
yliannostuksen erilaisista näyistä, ilmestyksistä ja kokemisista,
niin kiistän silti kyynistyneeni. Uskallan vilpittömästi sanoa,
että kokemus Jumalan läsnäolosta on hyvin todellista.
Jumala on myös jättänyt sormenjälkiä. Kokemus kauneudesta
voidaan varmaankin esittää aivokuvissa jonkin aivolohkon
osan aktivoitumisena. Mutta kauneus ei ole vain aivosähköjen
virtaamista. Se on jotain muuta. Asian olemus ei paljastu
aivokuvissa, vaan omakohtaisessa kokemuksessa.
On aikoja, kun Jumala on täysin vaiti. On hetkiä, jolloin rukoukset
eivät tunnu nousevan huoneen korkeutta korkeammalle. Mutta
kyllä Jumala koskettaa ja tulee ihmistä lähelle.
Kokemus Jumalan läsnäolosta ei vain tule kuin Manulle illallinen.
Se vaatii aikaa ja vaivaa, vilpitöntä itsensä avaamista,
siihen ei kuulu turvavälit. Kokemukset ovat todellisia.
Tunteiden ja kokemusten etsintä ei silti ole sama asia kuin
Jumalan etsintä. Ihmisen täytyy avata itsensä jollekin muulle
kuin uudelle elämykselle. Joskus Jumala suo tällaisia mystisiä
kokemuksia, mutta ne ovat kuorrutus kakun päälle eivät itse
kakku. Harva kohtaa Kristuksen kuin Paavali, mutta joku kohtaa.
Kokemuksiin voi suhtautua varovaisesti, mutta niihin
ei tarvitse asennoitua kyynisesti. Kaikki ei vain ole
avoinna ulkopuoliselle tarkkailijalle kuin kalat akvaariossa.
Todellinen kohtaaminen ei ole vain itkua, naurua tai kylmiä
väreitä, vaan se tulee esiin nälkäisistä, köyhistä ja sairaista
huolehtimisena. Jumalan kohdannut paljastaa itsensä
ennen kaikkea uhrautuvassa rakastamisessa. He tekevät
hyvää niille, jotka eivät voi maksaa takaisin. Kun
nunna pyytää "ampukaa minut, älkää lapsia", tapahtuma
ei tyhjene neurotieteellisin selityksin. On jotain muutakin.
Usko antaa elämään suunnan
Koska Jumala on olemassa, niin ihmeissä ja Kristuksen
ylösnousemuksessa ei ole mitään selittämätöntä.
Hyvin ihmeellisiä? Tietysti, siksi monet eivät usko.
Luotan historialliseen todistusaineistoon, kuten silminnäkijöiden
todistuksiin Kristuksen ylösnousemuksesta, vaikka David Hume
väitti ettei kannattaisi. Kuvaukset ovat uskottavia. En vain ole jo
etukäteen poissulkenut ylösnousemuksen mahdollisuutta.
Lähtökohtani on päinvastainen: uskon Jumalaan. Puhtaasti
aineellinen maailmankuva ei ole itseoikeutettu lähtökohta
näkymään ihmeellisestä maailmankaikkeudesta.
Uskon heitä, jotka ovat kertoneet ylösnousseesta Kristuksesta.
Historialliset perustelut ovat myös erinomaisia.
Tietenkin uskominen vaatii uskoa. Mutta lähtökohtani ei ole
kyynisyys ja epäily, vaan usko. Jos Jumala on olemassa, niin
Hänelle ei mikään ole mahdotonta. Jos Jumala on olemassa,
niin Hän voi tehdä asioita, jotka menevät ylitse oman
käsityskykyni. Apostolit eivät olleet huijareita.
Jos Jumalaa ei olisi, niin ei olisi mitään suurempaa tarkoitusta.
Kaikki loppuisi kuolemaan. Tai paremminkin, mitä olisi koskaan
oikeastaan edes alkanut olla? Aine vaan muuttaisi muotoaan
kosmoksessa.
Joskus aine on kiviä, joskus puita, joskus tähtipölyä, joskus
lihaa ja verta. Pelkkää fysiikkaa ja kemiaa yhtä kaikki. Siinäpä
se. Liike jatkuu, muoto muuttuu. Vain hetki eikä meitä enää
muista kukaan. Kosminen pöly leviää jälleen kosmokseen.
Ei moraalia, ei merkitystä, ei toivoa. Tai ehkä kaikki tuo vain
hyödyllisenä fiktiona. Kenties parasta olisi hankkia
mahdollisimman paljon rahaa, mainetta, valtaa ja nautintoa
sen aikaa, kun musiikki vielä soi?
Jos siis on ylipäätään mielekästä edes puhua mistään
hyvästä, parhaasta ja hyödyllisestä. Mitä arvostelmia voidaan
johtaa pelkistä alkeishiukkasista? Täytyy olla jotain
enemmän. Me intuitiivisesti tiedämme sen.
Kaikkea voi tietenkin epäillä. Ehkä elän oikeasti Matrixissa?
En kykene todistamaan, että näin ei olisi.
Mutta jotkin asiat ovat itsestään selviä. Hyvän ja pahan
todellisuus. Kykyni valita toisin. Aistieni luotettavuus.
Elämän ihme. Ja paljon muutakin kuten se, että en ole
oikeasti vain aivot ämpärissä enkä elä Matrixissa.
Täällä sitä ollaan - tietoisina, todellisina ja rakastavina
olentoina! Jumala istuu luontevasti kuvaan.
Minun ei tarvitse puristaa kaikkea aukottomaksi loogiseksi
analyysiksi voidakseni uskoa. Usko Jumalaan on
perusteltua, vaikka sen aukoton todistaminen on vaikeaa.
Jotkut asiat voi vain nähdä. Avoimia kysymyksiä jää,
mutta lähtökohtana säilyy usko.
Ihminen on läpikotaisin sosiaalinen olento
Täysin itsenäinen “minun usko” on kuitenkin myytti. Niin paljon
meihin vaikuttaa ympäristömme. Usko ei synny eikä kasva
tyhjiössä. Eikä uskon puute. Sosiaalinen kanssakäyminen
vaikuttaa suuresti siihen, mitä meistä tulee. Myönnän tämän
avoimesti ja kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Dosentti Tuomas Tepora kertoo, että sosiaalisen
konstruktivismin (tai konstruktionismin) mukaan ihmisen
ymmärrys rakentuu yhteisössä. Näin tapa katsella ja kokea
maailmaa on suorastaan sosiaalisen ympäristön määräämä.
Ihminen ei ole erillinen saari. Helluntailainen tai karismaatikko
kasvaa uskoonsa siinä missä vaikkapa luterilaisen
herätysliikkeen jäsen. Perheen, ympäristön, ystävien ja
kulttuurin vaikutus ajatteluun on valtava. Ymmärrys rakentuu
yhteisössä. Tämä koskee meitä myös heitä, joille vain aine ja
energia ovat todellista. Ihminen on juuriaan myöten sosiaalinen.
Totuus on, että synnymme tiettyyn ympäristöön, aikaan
ja paikkaan. Ympäristön muuttaessa käsityksiään oikeasta
ja väärästä, yksilön käsitys muuttuu usein mukana.
Muuttuneet arvot vaikuttavat yksilön ajatteluun,
tiedostamattakin.
Voimme tunnistaa lukuisia asioita, jotka olivat yleisesti
paheksuttuja vaikkapa 20 vuotta sitten
(puhumattakaan 50 vuotta sitten), mutta nykyään ne ovat
täysin hyväksyttyjä, ja toisaalta päinvastoin. Ajattelu
on muuttunut.
Joskus oli esimerkiksi selvää, että viimeistään ennen
lapsia parit avioituvat. Nykyisin pitkästä avosuhteesta,
ennen joskus mahdollisesti tapahtuvaa avioitumista,
on tullut yleinen normi. Häät ovat ennen kaikkea
romanttinen juhla. Avioliitto ei välttämättä päätykään
kuolemaan, vaan hyväksyttävästi romantiikan hiipumiseen
ja erilleen kasvamiseen. Kun mieltymykset eivät enää
täyty, voi kumppanin vaihtaa toiseen.
Elisa Aaltola ja Vilma Hänninen kirjoittavat:
"Yhteisökeskeisissä kulttuureissa rakkaus mielletään usein
käytännölliseksi ja uhrautuvaksi kumppanuudeksi, kun
taas yksilökeskeisissä kulttuureissa korostuu
todennäköisemmin yksilön halu toteuttaa vapaasti omia
mieltymyksiä ja saavuttaa itselle intohimoista
mielihyvää (Aaltola & Hänninen 2020, 101)."
Ajan saatossa kulttuurit muuttuvat. Samoin uskovien
moraalikäsitys on käynyt läpi puhtaan vallankumouksen
viimeisen sadan vuoden aikana. Jotkut konstruktionistit
tosiaan menevät ajattelussaan niin pitkälle, että heidän
mukaansa oikeaa ja väärää, totuutta ja valhetta ei
yleispätevästi ole edes olemassa.
He ovat väärässä. Kyllä on. Mutta on totta, että joskus
esimerkiksi pikkulasten hylkääminen kuolemaan ja
julma orjuus ovat olleet ihmisille aivan tavanomaisia
asioita. Ovat ne silloinkin olleet väärin, mutta ihmiset
eivät ole sitä nähneet. Ajattelu rakentuu yhteisössä.
Isovanhempieni maailma on ollut dramaattisesti
toisenlainen, myös arvoiltaan ja ajattelultaan, verrattuna
omaani.
Moraali nähdäänkin toisinaan puhtaasti ajan tuulissa
huojuvana yhteisöllisenä rakennelmana. Ajat muuttuvat,
niin myös oikea ja väärä. Kyse on lopulta vain
sosiaalisesti rakentuneesta todellisuudesta. Jos emme
pidä siitä, miltä oikea ja väärä näyttävät, voimme yhdessä
muuttaa niitä toisenlaisiksi. Ja katso, ne muuttuvat. Me
luomme sen, joten voimme myös muuttaa sen. Kyse on
siitä, mitä me yhdessä tunnemme tai mitä mieltä olemme.
Kristitty ei voi yhtyä näkemykseen, jonka mukaan moraali
on vain ajan trendien mukana vaihtuva ihmisten
rakennelma. On silti kiistatonta, että olemme syvällisesti
aikamme ja yhteisömme muovaamia.
Tiedän itsestään selvästi, että on olemassa hyvä ja
paha, oikea ja väärä. Mutta niiden sisällöt eivät ole
ollenkaan itsestään selviä. On asioita, joita on vaikea nähdä
suoraan. Tarvitsen apua. Tarvitsen auktoriteetteja.
Emme todellakaan ole ulkopuolisista vaikutuksista
riippumattomia emmekä kovinkaan itsenäisiä ajattelijoita.
Sosiaalisten vaikutusten rooli on suuri,
sosiaalitieteilijöiden mielestä jopa määräävä. Millainen on
historiani? Kenen tulkintoja toistan? Ovatko he oikeassa?
Kysymysten edessä
Vaikka lähtökohtani on usko, minulla on uskon sisältöön liittyviä
kysymyksiä. Missä määrin sosiaaliset tekijät "määräävät"
uskoni sisällön? Olisiko toisessa ympäristössä uskoni
rakentunut toisenlaiseksi? Mitä kristityn tulisi oikein uskoa?
Onko se mihin olen kasvanut itsestään selvästi totta?
Surullinen fakta on, että kristillisyyden nykytila on varsin sekava.
Meitä jakavat kysymykset eivät ole pieniä.
Näkemyksiä ja tulkintoja on paljon. Valitsenko runsaasta
tarjonnasta vain itselleni mieluisimman? “Minun usko” ei
enää riitä.
Tarvitsen enemmän kuin vain sen, mihin olen kasvanut tai mikä
on sosiaalisesti hyväksyttyä tai mitä joku on kokenut. Tahdon
tarkistaa, kuinka asiat oikein ovat. Vieläpä, minun on
antauduttava sille mahdollisuudelle, että oma näkökulmani ei
välttämättä ole aina automaattisesti se oikea.
Kaipaan totuutta, en itsevarmoja mielipiteitä. Siksi uskoni
etsii ymmärrystä. Uskon ja moraalin kysymykset ovat niin suuria,
että niiden suhteen en tahdo olla välinpitämätön.
Lisätietoa:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Intuitio
https://fi.wikipedia.org/wiki/Eettinen_intuitionismi
Phenomenal Conservatism: https://iep.utm.edu/phen-con/
https://www.areiopagi.fi/2016/10/onko-objektiivinen-moraali-illuusio/
Hienoa Ville! Peli on auki.
VastaaPoista