Matkaeväät ennen matkaa

Tässä kirjoituksessa vetoan älyllisen hyveellisyyden puolesta. Kerron, miksi hyveet ovat kaikenlaisen keskustelun ja totuuden etsinnän elinehto. Avaan myös vielä omaa tutkimusmatkaani kristinuskon alkuun ja takaisin sekä lähestymisnäkökulmaani uskon kysymyksiin. Viittaan joihinkin filosofeihin, mutta sitä ei kannata säikähtää. Vakuutan, että kaikki on varmasti hyvin ymmärretävää.

Matkaoppaan muodollista pätevyyttä minulla ei ole. En ole ammattitutkija, en teologi, en pastori tai pappi, en lähetyssaarnaaja, en palkansaajana missään kristillisessä järjestössä, en historioitsija enkä filosofi. Tiedän lukijoissa olevan henkilöitä, jotka tuntevat Raamatun paljon itseäni syvällisemmin ja jotka ovat kulkeneet pidemmän matkan uskon tiellä. Monet lukijoista ovat minua älykkäämpiä, loogisesti etevämpiä, koulutetumpia ja hengellisesti kypsempiä. 

Tämä ei ole nöyristelyä, vaan tiedostamani tosiasia. Kenenkään ajatusten raamatullisuutta minulla ei myöskään ole tarvetta kiistää. Torjun kuitenkin "kaikki käy" -linjan. Vaikka olisimme ystävällisiä ja suhtautuisimme toisin uskovia kohtaan empaattisesti (niin kuin meidän tulisi), niin lopulta joku on oikeassa ja joku on väärässä. Minut vastauksien etsintä työnsi syvälle historiaan.    


 

Sokrateen jalanjäljissä

Matkani on tehty “Sokrateen hengessä”. Platonin mukaan Sokrateen erotti näennäisesti viisaista sofisteista se, että hän tiedosti oman viisauden puutteensa. Edelleen Platon tunnisti, että tällainen viisaus johti uudenlaiseen totuuden etsintään, jossa “valmiiden vastausten sijaan” korostui ajatusten todistamiseen ja kumoamiseen perustuva etsimisen ja tutkimisen matka. (Juti 2013, 5.) 

En suinkaan tarkoita, että mitään ei voisi koskaan tietää. Kyse on pyrkimyksestä älylliseen hyveellisyyteen ja nöyryyteen, oman rajallisuutensa myöntämisestä. Sokrateen etsivä ja tutkiva asenne tarkoittaa sen tunnustamista, että ei ole päässyt tiedollisesti maaliin. On vielä löydettävää ja opittavaa. On mahdollista päästä syvemmälle, matka on edelleen kesken. Jos vastauksia ei etsi Jumalaa, olemassaolon suuria kysymyksiä ja uskon totuuksia koskien, niin mitä sitten? Kristityn lähtökohta on usko, mutta se etsii syvempää ymmärrystä. Kysymykset ovat tärkeitä, mutta tiellä on vakavia esteitä.  

Juha Räikkä kertoo, että ihmiselle on luontaista etsiä käsiinsä sellaista aineistoa, joka tukee hänen ennakkokäsityksiään asioista. Tästä seuraa, ettei asioita puntaroida tasapuolisesti. Näkemykset muodostetaan herkästi yksipuolisesti omia käsityksiä vahvistavan aineiston pohjalta, josta seuraa virheellinen käsitys asioista. (Räikkä 2020, 289.) Sokrateen hengessä tehty matka merkitsee taistelua Räikän esittämää konfirmaatioharhaa vastaan. Henkilökohtaiset teologiset mieltymykset vaikuttavat tulkintoihin, mutta konfirmaatioharhan tunnistaminen on askel oikeaan suuntaan tilanteen korjaamiseksi.


Joskus käsitteitä on helpompi ymmärtää vastakohtien kautta. Sokrateen asenteelle vastakohta on ymmärryksellinen jäykkyys. Olli-Pekka Vainio kuvailee ymmärryksellisesti jäykkää seuraavasti: Tällainen henkilö pitää toista kantaa edustavia melko lailla automaattisesti typeryksinä, idiootteina ja muuten häntä alempina. Tällöin hän ei kykene asettamaan asioita oikeisiin konteksteihin eikä näe sitä, kuinka toinen on päätynyt omaan kantaansa ja mitkä tekijät siihen ovat vaikuttaneet. Samalla ymmärryksellisesti jäykkä kärsii empatiakyvyn puutteesta; hän ei osaa eläytyä toisen osaan. Hyvä esimerkki älyllisesti hyveellisestä henkilöstä on Sokrates. Hän osaa eläytyä sellaisiinkin kantoihin, joita ei kannata. (Vainio 2011, 146.)

Aku Visala pitää myös Sokrateelle ominaista nöyryyttä älyllisenä hyveenä. Visala esittää, että älyllinen nöyryys on oman tiedon ja tietämisen kykyjen rajallisuuden tunnustamista. Hän tunnustaa, että älyllisen nöyryyden harjoittelu on inhottavaa. Väärässäolemisen kokemus sattuu pistävästi. (Visala 2021.)

Visala kertoo, että nöyryyteen kytkeytyviä paheita ovat älyllinen ylpeys ja liiallinen itseluottamus, mutta myös heikko itseluottamus. Vääränlaista heikkoa itseluottamusta on ajatella, että ei voi tietää mitään. (Visala 2021.)

Nöyryyden ilmaisua voi olla, että myöntää tarvitsevansa auktoriteetteja. Auktoriteetteihin nojautuminen voi vaikuttaa oman järjen hylkäämiseltä, mutta kyse ei ole lainkaan siitä. Suuri hermeneutikko Hans-Georg Gadamer on hienosti kuvannut, miksi auktoriteettia tarvitaan: On vain ymmärrettävä oikein, mitä auktoriteetilla tarkoitetaan. Se ei ole ylivertainen mahti, joka vaatii sokeaa kuuliaisuutta ja kieltää itsenäisen ajattelun. Sen tosi olemus perustuu siihen, ettei ole järjen vastaista vaan jopa sen vaatimusten mukaista edellyttää toisen oivallusten olevan omaa arvostelmaa osuvampia. Auktoriteetin totteleminen tarkoittaa sen hyväksymistä, että toinen - ja siten myös perinteestä ja menneisyydestä kantautuva vieras ääni - voivat nähdä paremmin kuin tulkitsija itse. (Gadamer 2004, 6-7.)

Mielestäni erityisen perusteltuja auktoriteetteja ovat apostoliseen aikaan tai sen läheisyyteen osuvat opettajat, jotka olivat suuressa arvossa apostolien perustamissa seurakunnissa. Monesti opettajia kuulleiden joukossa oli henkilökohtaisesti apostoleja tai apostolien oppilaita kuulleita. 

Vastauksia kysymyksiin ei tarvitse etsiä yksin. Oikein ymmärrettynä auktoriteetti on kaunis ja tervetullut asia. Varhaisimpien kristillisten lähteiden kuunteleminen tarkoittaa, että otamme heidät mukaan keskusteluun. He ovat poissa, mutta heillä on yhä ääni. Olisi kapeakatseista sulkea heidät keskustelun ulkopuolelle. Jos he olivat mielestämme väärässä, niin vähintään meidän tulisi pysähtyä ja kysyä, miksi he sitten uskoivat niin kuin he uskoivat.  


En ole Sokrates, mutta voin tavoitella älyllisesti hyveellistä otetta suuriin kysymyksiin. Tietoni ja tietämisen kykyni ovat rajallisia. Tällaisen asenteen tavoitteluun haastan myös blogin lukijan. Hyveiden harjoittelu on vaikeaa, mutta niissä on mahdollista edistyä.

Arkistojen uumeniin


Kaikki kirjoittamani on löytöjäni, jotka minusta yksinkertaisesti näyttävät uskottavilta ja todennäköisiltä. Tässä valossa ne myös esitän. Täydellistä varmuutta maailmassa on muutenkin vain harvoin tarjolla (jopa edessäni olevan pöydän olemassaoloa voin epäillä - ehkä olen avaruusolentojen huijauksen uhri?), mutta aineiston valossa on mahdollista arvioida eri vaihtoehtojen todennäköisyyksiä. Tulkinnoista olen viime kädessä kokonaan itse vastuussa eivätkä ne edusta minkään toimijan virallisia näkemyksiä. Minua tutkimaan on ajanut omakohtainen totuuden nälkä. 


Tutkimani aiheet ovat valtavia. Isoja kokonaisuuksia käsitellessäni olisin vakavasti suuruuden hullu, mikäli en rakentaisi ja nojaisi aiemman historiallisen tutkimuksen päälle. Niinpä selvitin, mitä ansioituneilla tutkijoilla oli asioista kerrottavana ja millaista annettavaa kysymyksiin oli historiallisella tutkimuksella. Lisäksi olen perusteellisesti käynyt läpi ensikäden historiallisia lähteitä. Päivi Seppälä esittää, että historiantutkimuksessa tavoitteena on mahdollisimman hyvin perusteltu tulkinta todisteiden pohjalta ja että todistusaineisto on ratkaiseva karsittaessa erilaisia vaihtoehtoja tulkintojen joukosta (Seppälä 2018, 315). 

Tähän olen pyrkinyt. Olen tutkinut todistusaineistoa, tehnyt sen pohjalta päättelyä ja arvioinut, mikä tulkinta on minusta mahdollisimman hyvin perusteltu.
 Toisenlaisia tulkintoja voi myös perustella.


En yritä taivutella muita näkemyksiini. Esitän sen, mitä olen lähteistä löytänyt ja mikä niiden valossa näyttää minusta uskottavalta. Siinä kaikki. Tämä on henkilökohtainen tutkimusmatkani, jonka jaan sinulle. Olen keskittynyt sellaisiin kysymyksiin, jotka ovat minusta olleet mielenkiintoisia. 

Jos lukija toivoo saavansa tyhjentävän esityksen kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin, niin tekstini jättää takuulla toivomisen varaa. Toisaalta sellaiselle korkeudelle asetettu rima taitaa jäädä aika monilta muiltakin ylittämättä. Löytöni voivat olla puhuttelevia ja hedelmällisiä, vaikka ne eivät olisikaan lopullinen vastaus. Varmuudella esiin tulee erilaisia kohtia, joihin on mahdollista tarttua ja tulkintojani voi perustellusti haastaa. Esitykseni piirrän isompaan karttaan, en tarjoile mikroskoopin näkymää.  



Pyydän lukijoiltani myös kärsivällisyyttä. Isoja kokonaisuuksia ei ole mahdollista tyhjentää yhteen tai edes useampaan blogikirjoitukseen. Tekstit muodostavat yhdessä kokonaisuuden. Jos sappi kiehuu, niin kannattaa malttaa mielensä ja odottaa tulevia tekstejä. Parhaimmillaankin kykyni riittävät vain johdantoihin.

Kunnioittavassa hengessä on kaikilla happea hengittää. Toisten tulkintojen parjaaminen, erilaiset olkinukke-argumentit tai ad hominem-argumentit eivät rakenna. Olen itse syyllistynyt näihin. Pyrin silti kaikkea tuota välttämään ja toivon lukijoiden jakavan tällaisen pyrkimyksen. 



Minkä häviän älykkyydessä ja tutkijan taidoissa, sen olen koittanut kiriä kovalla sisäisellä motivaatiolla, univajeella, istumalihaksilla ja tukeutumalla luotettavaan tietoon. Usko on tärkeä asia. Sen täytyy myös pohjautua siihen, mikä on totta. Vastoin erilaisia sarjakuvaversiota, kristinuskon ei ole tarkoitus vain tarjota lohtua heikoille ihmisille tai olla jotenkin käytännöllistä ja hyödyllistä, eräänlaista hengellistä self-helpiä.   



Etsin ja selvitin kuin mielipuoli. Lainasin kirjoja yliopistolta, luin arkistoja verkosta, kirjoitin hiukan häpeillen sähköposteja professoreille Suomeen ja maailmalle. Jotkut vastasivatkin. Kirkkohistorian emeritusprofessori (Helsingin yliopisto) Kaarlo Arffmanin vuosikymmenien kartuttamasta syvällisestä historian tietämyksestä ja vastauksista sähköposteihini olen hyvin kiitollinen. Hän peräti lueskeli tekstejäni ja huomautti joistakin suoranaisista virheistä (joita hyvin tarkkanäköisenä ja osaavana tutkijana löysi myös ansioituneiden tutkijoiden julkaisuista). Lisäksi eräs toinen erinomaisesti kristinuskon historiaa tunteva teologian tohtori lueskeli kirjoituksiani. Luonnollisesti olen itse kokonaan vastuussa kaikista teksteihin jäljelle jääneistä virheistä. 

Kirjoitin löydöistä yötä myöten. 

Halusin kiihkeästi selvittää, miten asiat ovat kristinuskon historiassa menneet. Tulkinnoille jäisi väistämättä tilaa, mutta menisin niin pitkälle kuin vain suinkin lähteiden, päättelyn ja historian tutkimuksen avulla olisi mahdollista. Kirjoitustyöni turposi tukevan kirjan mittoihin, mutta kustantajat eivät uskoneet hankkeeseen. Niinpä päädyin jakamaan tekstejäni blogin muodossa. Kirjoittaminen on minulle luontainen tapa ilmaista itseäni silloin, kun asiat vaativat jäsentelyä ja ovat muutenkin vaikeita keskusteluihin. Olen pohjimmiltani arka sielu.   



 

Totuus - vaikka tekisi kipeää

Todistusaineisto on tärkeämpää kuin teoriat. Teoriani ei saa olla ristiriidassa luotettavan historiallisen todistusaineiston ja tutkimuksen kanssa. Sen mitä oli tapahtunut tai mitä oli kirjoitettu, pitäisi olla lähtökohtani. Teologiset mieltymykseni tai toiveeni olisivat toisarvoisia. Halusin tietää, mitä lähteet sanoivat enkä vain härkäpäisesti pitää kiinni siitä, mitä minulle oli joskus kerrottu.
 


Pyrin siis välttämään teorialähtöistä otetta ja nojautumaan sen sijaan mahdollisimman paljon historialliseen todistusaineistoon sekä historialliseen tutkimukseen. Omien uskomusten ja historiallisten lähteiden välillä sai vapaasti olla jännitteitä. Olin valmis painimaan ja antautumaan haasteen alle.

Jos on vuosikymmenten saatossa oppinut jotkut väitteet äärimmäisen lujiksi faktoiksi, niin niistä poisoppiminen on hyvin vaikeaa. Mieleni tekisi sanoa, että ilman yliluonnollista ihmettä poisoppiminen on suorastaan mahdotonta. Tietyt opilliset väitteet ja jaetut kertomukset yhdistävät perheet ja sosiaalisen elinpiirin; niiden päälle rakentuu ryhmäidentiteetti ja oma maailmankuva. Joissakin tapauksissa myös toimeentulon edellytyksenä on, että sitoutuu hyväksymään tietyt väittämät. Tällaisten väittämien haastamiseen ihmiset reagoivat eri tavoin, mutta usein voimakkaasti. Löytöni ovat pistäneet kysymään itseltäni, mitä oikein uskon. 
 


Juha Siltalan mukaan maailmankuvan uhkaaminen hälyttää samalla lailla kuin hylkäämisuhka. Ihmisillä on taipumus selittää asiat siten, että ne sopeutuvat omaan maailmankuvaan. (Siltala 2018, 71.) Tuo taipumus on siis luontaisesti ihmisessä aivan äärimmäisen vahvana. Kykyni vaikuttaa kenenkään asenteisiin ja mielipiteisiin on tätä taustaa vasten mitä ilmeisimmin joka tapauksessa vain kosmeettista.
 


Elisa Aaltola ja Vilma Hänninen summaavat sosiaalipsykologian tutkimustuloksia, joiden mukaan ihmiselle yhteisöön kuuluminen on niin keskeinen tarve, että pois joutumisen uhka aiheuttaa suorastaan fyysistä kipua. Tutkimukset osoittavat, että ihmiset painottavat oman porukan ylivertaisuutta ulkopuolisiin verrattuna. Esimerkiksi häpeän uhka auttaa pysymään ryhmässä. Ihminen ei tahdo joutua yhteisön kriittisen katseen alle. Myönteiset tunteet puolestaan vahvistavat ryhmäidentiteettiä ja halua pysyä ryhmässä. (Aaltola & Hänninen 2020, 91-92.)
 


Usko on osa identiteettiä, se merkitsee kuulumista joukkoon. Kynnys jaettujen näkemysten haastamiseen on erittäin korkealla. Maailmankuvan uhkaaminen käynnistää herkästi voimakkaat reaktiot, haastaminen on verrattavissa käsiksi käymiseen. Mitä enemmän tutkin, sitä voimakkaammin tunsin olevani kriittisen katseen alla. Kävin kovaa sisäistä painia, mutta lopulta minua on ajanut vain totuuden nälkä. En käy kehenkään käsiksi. Olen elämäni velkaa sille rikkaalle uskon perinnölle, jonka olen saanut. Saamaani uskon perintöä en ole hylkäämässä, vaan päinvastoin matkani on pyrkimistä syvemmälle.  

On silti kiistatonta, että omaan maailmankuvaan osuvat suorat haasteet ovat vaikeita paloja. Tutkimukset vahvistavat, että kyse ei ole vain jostain älyllisestä palapelistä, koska ihminen on sosiaalinen ja tunteellinen olento. Osani on täysin vääjäämättä se, että tulkintani eivät ole hyväksyttävissä useimpien mielestä. Minun on kuitenkin lopulta helpompi kohdata asiat niin kuin ne näen. Sosiaaliset seuraukset ovat varmuudella jossain määrin kannaltani epämiellyttäviä, mutta olen kypsynyt hyväksymään asian. Voin vain vakuuttaa vilpittömyyttäni.  


Aku Visala mainitsee totuuteen pyrkivänä hyveenä älyllisen rohkeuden. Hänen mukaansa rohkeus älyllisenä hyveenä merkitsee, että etsitään totuutta vaikka siitä olisi itselle harmia ja haittaa.
 (Visala 2021.) 
Kun ajattelu rakentuu vuosikymmenien mittaan yhteen muottiin, niin hyvin harvoin siinä tapahtuu enää juuri suurempia muutoksia. En muista ainuttakaan väittelyä Jumalasta tai opillisista kysymyksistä, jonka kuluessa toinen osapuoli olisi muuttanut näkemyksensä. En ainuttakaan. 

Yleensä vastakkainasettelu ja hyökkäävä tyyli on vain lietsonut aiempaa voimakkaammin iskemään takaisin. 

Osuvat sivallukset tuottavat väittelijöille välitöntä nautintoa ja mielihyvää. Se vain jää ainoaksi palkinnoksi. Lopulta nousevat ainoastaan verenpaineet ja desibelit. Tiedostan siis realiteetit. Jos tyylini on välillä hyökkäävä, niin pyydän muistamaan, että käyn keskustelua pitkälle itseni ja lähteiden kanssa. Minä painin ja lukijana saat vapaasti sitä katsella.

Visalan mukaan rakkaus tietoon merkitsee totuuden rakastamista ja arvostamista omien intressien ylitse. Kun hyveenä on rakkaus tietoon, niin pyrkimys totuuteen on tärkeämpää kuin henkilökohtainen menestys tai ihmisten tykkäykset. (Visala 2021.) En näe itseäni erityisen hyveellisenä ihmisenä, mutta voin tavoitella hyveitä ja pyrkiä elämään niiden mukaan. Hyveissä voi edistyä ja kasvaa.
 

Visalan kuvaukset älyllisestä rohkeudesta ja rakkaudesta tietoon ovat tietenkin äärimmäisen vaikeita elää todeksi. Juha Siltala kirjoittaa: Modernia maailmaa määrittelee omien etujen taloudellinen laskeminen, mutta käytännössä identiteetin ylläpitäminen ohittaa ilmeisen usein taloudellisen intressin (Siltala 2018, 67). 

Olipa kyseessä edistyksellinen ja sivistynyt, rahvas ja oppimaton, uskova tai “rohkeasti luonnontieteelliseen maailmankuvaan sitoutunut” ateisti, niin identiteetin ylläpitäminen motivoi ja ohjaa toimintaamme ja ajatteluamme hyvin paljon, jopa taloudellisia hyötyjä enemmän. Identiteetti kertoo, mitä mieltä kulloinkin pitäisi asioista olla, koska kuulumme tiettyyn ryhmään.

Itsepäisyyden menetelmä



Vilpittömyyden puutteesta en ketään syytä. Moni on näkemyksistään myös äärettömän varma. Ongelmallista vain on, että kristillisessä kentässä näitä erittäin varmoja tulkintoja löytyy täysin vastakkaisilta puolilta pöytää. Erilaiset perustelut ovat usein hyviä. 

Jos nyt joku näkee jotain ehdottoman selvästi ja täysin varmasti, niin silloin hänen lienee parasta pysyä siinä. Kanssani voi varmasti hyvin perustein olla lopulta eri mieltä. Haastan ymmärrystä etsivään uskoon, en väittelyihin.



Amerikkalaisfilosofi Charles S. Peirce (1839-1914) kirjoitti eri tavoista uskomusten muodostamiseen. Erästä menetelmää hän kutsui itsepäisyyden menetelmäksi. Ihminen voi vain pitää jääräpäisesti kiinni näkemyksistään. Hän voi yksinkertaisesti sulkea silmänsä todisteilta, jotka menevät vastoin hänen uskoansa. Omia uskomuksia horjuttavasta kritiikistä on mahdollista ilmiselvästi vain olla välittämättä. 

(Haaparanta & Niiniluoto 2016, 37.)

Jos on näkemyksistään täysin varma eikä ole valmis kuuntelemaan, niin silloin ei voi olla aitoa kohtaamista. Gadamer kirjoittaa: Hermeneutiikka on filosofiaa, sillä se ei rajoitu pelkkään taito-oppiin, jonka avulla ‘vain’ ymmärretään toisen mielipiteitä. Pikemminkin hermeneuttiseen tarkasteluun kuuluu, että kaikessa toisen ihmisen tai asian ymmärtämisessä toteutuu myös itsekritiikkiä. Ymmärtävä ei väitä omaavansa ylivertaista näkökulmaa, vaan sallii, että hänen oma luuloteltu totuutensa asetetaan koetukselle. (Gadamer 2004, 6-7.)

Hän jatkaa: Kaiken keskinäisen ymmärtämisen perusmalli on vuoropuhelu, keskustelu. Keskustelu ei tunnetusti ole mahdollista, jos keskustelukumppani uskoo vakaasti omaan ylivertaisuuteensa ja väittää esimerkiksi, että hänellä on etukäteistietoa toista pihdeissään pitelevistä ennakkoluuloista. (...) Dialoginen ymmärtäminen on periaatteessa mahdotonta, ellei keskustelukumppani todella suostu keskusteluun. 



(Gadamer 2004, 74.)     





Jos joku varmuudella tietää, miten asiat ovat menneet tai on muuten ehdottoman vakuuttunut omista näkemyksistään, niin silloin lienee parasta pitää niistä kiinni. Jos omat teoriat ovat täysin varmoja eikä niitä ole mahdollista tarkastella uudelleen, niin sitten asia on niin. Olen todistanut liian monia keskusteluja, joissa vetoamalla tunteisiin, jopa huutamalla tai pelottelemalla on puskettu näkemyksiä väkisin toisen kurkusta alas. Arvostan sopuisaa yhteiseloa ja rauhaa niin paljon, että en halua missään tapauksessa ajautua näihin taisteluihin.

Vuoropuhelu historiallisen aineiston kanssa ei ole mahdollista, jos jollakin on asioista jotakin salaista tai ylempää tietoa. Tämä voi olla esim. Jumalan suora ilmoitus, jokin voimakas kokemus tai salainen sisäpiirin tieto. Jos henkilöllä on pääsy tällaisiin tietolähteisiin eikä niihin voi tulla enää tarkennusta tai korjausta, niin asia on silloin loppuunkäsitelty.

Arkuuteeni hengellisten kiistakysymysten käsittelyssä on vaikuttanut, että olen nähnyt, kuinka opilliset kysymykset ovat kuin ampiaispesiä, joita ei missään tapauksessa pitäisi ruveta tökkimään. Keskustelu (jos sitä voi aina keskusteluksi edes kutsua) on ollut hyvin aggressiivista. Argumentit pyritään vähättelemään naurettaviksi tai vain työntämään syrjään. On naurettavaa puhua asioista, jotka kaikki tietävät ja ovat aivan päivän selviä. Silloin kun tilanne on tällainen, niin ajatukset eivät voi muuttua eikä mitään oppimista voi tapahtua.

 

Historiallinen näkökulma

Usein on myös ajateltu, ettei historialla ole periaatteessa kristillisen uskon kannalta lainkaan merkitystä. Ratkaisevaa on vain se, mitä itse Raamatusta näkee tai on näkemättä.

Filosofi Kari Väyrynen kertoo, että merkittävä saksalaisajattelija Hegel esitti asioiden olemuksen paljastuvan niiden syntyä tarkastelemalla. Väyrynen huomauttaa, että monet ilmiöt ovat historiallisen kehityksen tulosta. Hänen mukaansa syntytausta ja historia tulisi huomioida asioiden tarkastelussa eikä pyrkiä vain pelkkien lopputuotteiden analysointiin. (Väyrynen 2019.)

Tällainen tarkastelutapa on ollut itselleni melko vierasta. Huomioni on kuitenkin myös historiallisissa ilmiöissä, tapahtumissa ja vaiheissa, ei pelkästään valmiin lopputuotteen (eli ilmiön, opin tai tapahtuman) tarkastelussa. Aiemmin historialla ei minulle ole ollut juuri mitään merkitystä. Valmista lopputuotetta olen tarkastellut synnystään, ympäristöstään ja kehityksestään täysin irrallisena. Jos on vakuuttunut, että historiallisella näkökulmalla, historiallisilla taustoilla jne. ei ole kristinuskon kannalta mitään merkitystä, niin tällä blogilla on tuskin juurikaan annettavaa.

Ehkä kannattaa kuitenkin ajatella vielä toisen kerran ja arvioida näkemyksiänsä. Jo Aristoteles esitti, että asioiden ymmärtämiseksi täytyy nähdä, miten ne ovat muodostuneet, täytyy tarttua niiden syntyyn (Hadot 2010, 15-16). Kuinka asiat tapahtuvat, on erittäin lähellä vastausta kysymykseen siitä, miksi asiat tapahtuvat, kommentoi Turun yliopiston sosiologian professori Hannu Ruonavaara (2018, 194). Tieteen filosofiassa tällaista selitysmallia kutsutaan geneettiseksi selitykseksi. Miksi jokin on niin kuin se on, voidaan selittää syntyä ja kehitystä kuvaamalla (Haaparanta & Niiniluoto 2016, 122 & 124). 



Tieteestä löytyy sopiva vertailukohta. Ian Hacking kirjoittaa: “Pidän itsestään selvänä, että tiede on historiallisesti paikantuvaa ja sosiaalista toimintaa ja että se tulee ymmärtää suhteessa niihin konteksteihin, joissa se tapahtuu.” Hän jatkaa, että tulee kuitenkin erotella toisistaan tieteellinen toiminta ja toisaalta tieteelliset tulokset tai hypoteesit. (Hacking 2009, 99-100.)

Totuudet eivät ole sosiaalista toimintaa. Niiden löytymisen alkuperä sen sijaan on tiettyyn historialliseen aikaan paikantuvassa sosiaalisessa toiminnassa. Tieteelliset teoriat ovat myös ajan saatossa tarkentuneet, joten totuuden (tai hypoteesin) löytymisen taustalla on tiettyyn hetkeen paikantuva historiallinen prosessi. 

Myös kristinuskon oppeja ja erilaisia kehityskulkuja voidaan paikallistaa historiaan ja lisäksi on mahdollista tarkastella henkilöitä ja olosuhteita, jotka ovat kyseisiin opillisiin prosesseihin tai muihin kehityskulkuihin aikanaan osallistuneet. Kristinuskoa on mahdollista tarkastella historiallisesti. Kaikki ei ollut likimainkaan valmiina, kun Johannes kuoli. 

Monet meille nykyisin itsestään selvät asiat olivat idullaan, mutta niiden lopullinen muotoutuminen kesti vuosisatoja. Asioita voi ymmärtää, jos tarkastelee taustoja, synty-ympäristöä ja niihin johtaneita historiallisia prosesseja. Esimerkiksi Raamatun kaanon tai oppi Kolminaisuudesta tarkentuivat vuosisatojen saatossa. Asiat eivät aina ilmesty heti valmiina lopullisessa muodossaan, vaan niiden taustalla on historiallisia vaiheita ja kehitystä (jolle toki on varsin tiukat raamit). Myös helluntailaiset yleisesti sitoutuvat hyvinkin myöhäisiin opillisiin kehityksiin, kuten oppiin ylöstempauksesta. Ainakin jossain määrin historiallisen kehityksen mahdollisuus siis tunnustetaan kattavasti kaikkien kristittyjen keskuudessa.