40 vuoden pyhiinvaellus osa 4.

Kesällä -13 menin naimisiin. Olin puoli vuotta aiemmin muuttanut Helsinkiin. Kotiseurakuntani olisi luonnollisesti Helsingin Saalem. Otin Saalemin vastaan enemmän tai vähemmän annettuna. Taustani ja historiani huomioiden kuvio oli selvä.

Tietenkin minulle oikeaa uskoa oli se, mihin olin kasvanut ja johon ystävät, perhe ja tuttavat ohjasivat. Me olimme lähimpänä aitoa raamatullista uskoa, alkuperäistä kristinuskoa. Helluntailaisuus ja vapaat suunnat olivat hengellinen kotini, niissä olin kristityksi syntynyt ja uskoon kasvanut. 

Helluntailaisena minulle oli itsestään selvää, että helluntailaisuus olisi uskollisin apostolisen uskon edustaja. Jos haluaisin olla mahdollisimman lähellä alkuperäistä ja puhtainta versiota kristillisestä uskosta, niin olisin helluntailainen. Lisäksi sosiaaliset siteet kytkivät minut kiinteästi helluntailaisuuteen.
 
Eikä asiaa tarvinnut muutenkaan suuremmin tutkailla. Tärkeintähän olisi lopulta yksinomaan sydämen usko. Miksi siis käyttäisin rajallista aikaani ja energiaani jonkin sellaisen pähkäilyyn, jolla ei lopulta ollut oikeastaan mitään merkitystä uskon ison kuvan kannalta? Totinen suhtautuminen asiaan ei yksinkertaisesti maksaisi vaivaa. Voisin sanoa itselleni: "Usko ja ota rennosti. Olet jo perillä. Kaikilla on sama Kristus. Mene minne tahdot."  

Välitilinpäätöksen paikka

Melko pian syntyi esikoisemme ja muutimme Pohjois-Helsinkiin. Menimme mukaan Tikkurilan Suhen toimintaan. Seurakunta oli nuorekas, moderni ja tunnustuskuntiin sitoutumaton. Ratkaisu oli käytännöllinen: mukavat tilaisuudet, hyvä porukka, uudet ystävät, lasten kaverit leikkeineen jne. Lisäksi pieni yhteisö oli hyvä paikka palvella ja koittaa olla hyödyksi. Meillä oli mukavat pienryhmät ja Tiksin Suhe toi elämäämme rikkautta. Se oli hyvää aikaa.

Ystävät Tiksin Suhessa tulivatkin hyvin rakkaiksi ja sitä he toki edelleen ovat. Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa kenestäkään, päinvastoin. Seurakunnan toiminta Tikkurilassa kuitenkin päättyi. Tästä ei mennyt kovin kauan, kun Suhen pääpastori jätti tehtävänsä. En kommentoi tapahtuneen taustoja, koska en niistä sen tarkemmin tiedä eivätkä ne tässä yhteydessä ole olennaisia. Tämä ei ole kommentti Suhea tai ketään henkilöä vastaan.

Vastaava kuvio vain oli itselleni jo vanhastaan hyvin tuttu. On erimielisyyttä ja eri näkyjä. Yksin Helsingissä on useita jo pelkästään vapaiden suuntien karismaattisia seurakuntia. Valinnanvaraa siis on. Uusia seurakuntia syntyy erilaisista syistä: mieltymyksistä, tyyliseikoista, painotuksista, johtamisesta ja tietysti opillisista seikoista. Hajaantuminen on vääjäämätöntä ja sitä tapahtuu jatkuvasti.

Suhen käänteillä ei lopulta ollut niin paljon tekemistä oman prosessini kanssa, jota olin hiljaisesti käynyt läpi jo useita vuosia. Se kuitenkin pysäytti minut, oli tullut aika tehdä välitilinpäätös. Olin uskossa kulkenut jo pitkän matkan, todellakin nähnyt kaikenlaista. 

Olin omakohtaisesti nähnyt klassisen helluntailaisuuden, karismaattisen liikkeen, nauruherätyksen, parantajaevankelistat, menestysteologian ja etsijäystävällisyyden. Olin kuunnellut ja lukenut opetuksia viimeisten päivien tulkinnoista hyperarmoon. Tunsin uskovia monista eri suuntauksista: jotkut korkeasti koulutettuja ja toiset paljon itsenäisesti opiskelleita. Varmoja, täysin vilpittömiä ja keskenään ristiriitaisia tulkintoja uskon ja moraalin kysymyksistä olin nähnyt lukemattomia.    

Kaupallistunut kristinusko

Olin tottunut siihen, että voisin valita täysin vapaasti; sosiaalisesti hyväksytyissä raameissa tosin, koska tahdoin välttää paheksuntaa ja ristiriitoja. Jos en tykkäisi yhdestä, niin voisin siirtyä seuraavaan. Toisaalta voisin periaatteessa vapaasti vaikka perustaa uuden seurakunnan, jos Herra olisi puhunut, olisin näin kokenut, minulla olisi näky uudesta työstä tai tulkitsisin Raamattua toisin kuin muut. Voihan olla, että minulla olisi jotain ennenkuulumatonta ilmestystietoa Raamatusta. Ehkä uusi Hengen liikehdintä alkaisi kauttani ja pistäisin siltä pohjalta pystyyn kokonaan uuden herätysliikkeen. Periaatteessa voisin itse nimittää itseni pastoriksi tai jopa piispaksi.

Oliko todella niin, että voin vapaasti valita? Seurakunta, opit ja moraali olivat vain yksi asia lisää ostoslistallani? Ratkaisevaa oli, mistä minä tykkäisin tai mitä koin tai mitä mieltä uskonasioista olin. Jumala oli aina samaa mieltä kanssani. Hän tukisi sitä, mikä teki minut onnelliseksi, miten minä uskoa tulkitsin tai mikä pitäisi läheiset tyytyväisinä (tai ei ainakaan aiheuttaisi paheksuntaa heidän keskuudessaan). Näkyhän oli Hänen.

Seurakunnista oli tullut kulutushyödykkeitä. Saarnat, musiikki, lastenhoito sekä opilliset kysymykset olivat palveluja, joita kulutimme. Jos en tykkäisi jostakin, niin seurakuntaa voisin vaihtaa kuin autoa. Myös kristillisyydessä kuluttaja oli kuningas. Tarjolla oli noutopöytä, josta valitsin vapaasti itselleni mieluisimmat eväät. Minä omien toiveitteni ja tarpeitteni kanssa olin lähtökohta ja keskipiste.

Maailman suosituimmat saarnaajat tiesivät, mistä puhua. He tiesivät, millaiset aiheet ihmisiin upposivat. Seurakunnat olivat elämyksellisiä, pukeutuminen trendikästä ja markkinatutkimusta tehtiin lisää. Vapaiden suuntien suosituimmat saarnaajat olivat tyylikkäitä supertähtiä. He eivät vetäneet päällensä mitään kummallista kaapua tai laittaneet päähänsä outoa päähinettä. Heillä oli valtavasti faneja ja heidän kirjojaan myytiin miljoonittain. Kysyntään vastattiin tarjonnalla. Jos en viihtyisi, niin äänestäisin jaloillani.

Monen mielestä asiassa ei ollut ongelmaa, jopa päinvastoin. Saarnoja ja musiikkia, tilaisuuksien tyyliä, työmuotoja jne. vertailtiin aivan kuten yritysmaailmassa tehtiin. Parhaat käytännöt levisivät ja voittajia olivat ne, joista ihmiset tykkäsivät. 

Oli vain hyvä, että oli vaihtoehtoja. Kaikille löytyi siten sopiva yhteisö. Oikea seurakunta oli se, joka toimi juuri minulle. Näin usko pysyi hengissä, kristillisyys ajassa kiinni säilyen asiaan kuuluvana aikamme ihmisille. Markkinoiden lait jylläsivät: elävä musiikki, inspiroiva puhe ja ehkä joskus ehtoollinen oven suussa ennen poistumista kotiin tai kahville. Se toimi. Jokainen sai sitä, mikä parhaiten vastasi omia arvoja ja persoonallisia mieltymyksiä.

Keskity ytimeen

Usko on kuitenkin myös vahvasti yhteisöllinen asia, vaikka kulttuurimme korostaakin yksilöä. Ajatuksemme ja valintamme eivät ole niin itsenäisiä kuin voisimme luulla. Toimintaamme rajaa sosiaaliset suhteet, ei pelkästään omat mieltymykset. Uskosta on tullut hyvin henkilökohtaista, mutta ihminen on erittäin yhteisöllinen olento. Kaipaamme yhteenkuuluvuutta ja toisten hyväksyntää - minä ainakin. Tämä on kokemukseni.

Lopulta en kuitenkaan tiedä, millainen kristillinen usko minulla oikein on, jos uskon jotain vain siksi, että se on minulle sosiaalisesti edullista ja kaikki ympärilläni uskovat siten. Uskossa on kyse enemmästä kuin sosiaalisesti rakentuneesta identiteetistä. Vaikka kaipaan hyväksyntää ja yhteenkuulumista, niin tietynlainen usko ei voi olla “minulle totta” vain siksi, että se on joukkueessani totta, kiinteä osa maailmaani tai koska minun kannattaa ajatella ja uskoa tietyllä tavoin.

”Tietysti se oikea seurakunta on raamatullinen”, voisi joku Raamattu-uskova ohjeistaa. ”Tietysti siellä toimii Pyhä Henki”, sanoisi karismaatikko. Hyviä ohjeita varmasti. Kyseessä olisi silti lopulta minun mielipiteeni, kokemukseni tai tulkintani raamatullisuudesta ja Pyhän Hengen toiminnasta. Minä lopulta määrittelisin sekä raamatullisuuden että oikean ilmapiirin. Minä tulkitsen ja arvioin työn hedelmät. Minä valitsen. Minä päätän. 

Raamattu on Jumalan Sanaa, mutta tulkinnoista ollaan silti kovasti erimielisiä. Mikä on sitä kovaa, jakamatonta, hellittämätöntä uskon ja moraalin ydintä? Mikä on kehällistä, josta kukin lopulta uskoo, mitä sitten uskoo ja se on ihan ok (kunhan uskoo)? 

Vastaus riippuu siitä, keneltä asiaa kysyy. Eri henkilöt piirtävät rajoja eri kohtiin. Ajan saatossa teemat ovat vaihtuneet: naisten palvelutehtävät, hengellinen sodankäynti, ehkäisy, avioero ja uudelleen avioituminen, keskikalja, tupakka, uhkapelit, kilpaurheilu, tanssi, itsetyydytys, ylöstempaus, lopunajat, ekumenia, uskon ja politiikan suhde, armon ja kristillisen elämäntavan suhde, homoseksuaalit suhteet, Israel, armolahjat, karismaattiset kokemukset, evoluutio ja luominen, tiede, suhde rahaan, asepalvelus jne. ovat esimerkkeinä puhuttaneet ja jakaneet uskovia taustassani eri aikoina. 

Tulkinnat ovat myös ajan saatossa muuttuneet. Mikä oli joskus uskon kovaa ydintä, ei enää välttämättä sitä ole. Toisaalta kauhistelemme esim. orjuutta, joka on valitettavasti myös kristittyjen historiaa.

Tiedostan, että teologisissa kysymyksissä en ole mikään auktoriteetti. En osaa hepreaa enkä kreikkaa eikä minulla ole teologista koulutusta. Sitä paitsi, vaikka osaisinkin alkukieliä, ja vaikka olisin teologian tohtori, niin silti edessäni olisi todellinen totuuksien noutopöytä. Raamatulla voi perustella kovin monenlaisia näkemyksiä. 

Aina voi etsiä käsiinsä jonkun toisen teologian tohtorin tai näyn saaneen tai uskon näkemyksistään vakuuttuneen. Monet ovat vilpittömiä ja tulkinnoistaan hyvinkin vakuuttuneita. Kaikki eivät siltikään voi olla oikeassa, joten miten voin tunnistaa totuuden? Määräävätkö totuuden lopulta puhtaasti henkilökohtaiset teologiset mieltymykset ja sosiaaliset syyt? Onko kyse vain jonkin ryhmän sisäisestä neuvottelusta, jossa poliittinen prosessi ratkaisee oikean tulkinnan?

Mitä sinä koet?

Karismaattisuudessa henkilökohtaisilla kokemuksilla on suuri arvo. En väheksy sitä; Jumala kyllä puhuu ja koskettaa. Tunteet tuovat väriä ja rikkautta hengelliseen elämään. Onko oikeassa siis se, joka kokee kaikkein voimakkaimmin? Kokemukset nousevat ihmisten omakohtaisista käsityksistä, yksi kokee yhtä ja toinen toista. Niitä on vaikeaa arvioida puolueettomasti. Ulkopuolelta on mahdotonta arvioida, kenen kokemus on kaikkein voimakkain ja luotettavin opas. Kenen näky on tullut suoraan taivaasta?

Pelkään, että puhtaasti kokemuksesta nousevalle hengellisyydelle käy lopulta huonosti. Alister McGrath on kirjoittanut arvostelusta, jota on osoitettu inhimillisestä kokemuksesta nousevaa kristillistä teologiaa kohtaan. Esim. ateistifilosofi Ludwig Feuerbach napautti kokemusten voivan hyvin olla puhtaasti omasta luonteesta nousevia. Jotkut kristityt vain hengellistävät nuo täysin inhimilliset kokemukset. (McGrath 2012, 212-213.)  

Ja lopulta; totuudestahan tässä on kyse. Nykyisin vaikkapa oikea ja väärä riippuvat usein siitä, miltä mikäkin tuntuu. Totuuden mittarit ovat minun tunteeni. Jos jokin tuntuu hyvältä, niin se on hyvää ja oikein - jos jokin pahalta, niin se on huonoa ja väärin. 

Kristinusko, jossa totuudet perustuvat puhtaasti omiin tulkintoihin ja jossa usko on pitkälle minun tuntemuksiani ja taipuu tahtooni, on usein pinnallista ja herkästi harhaanjohtavaa. Ihmisen tunteet eivät ole mikään erehtymätön kompassi. Hengellisiin kokemuksiin ei tarvitse suhtautua vähättelevästi, mutta niihin pitää asennoitua varovaisesti. Sydämellä ei aina näe tarkasti, vaan se voi myös pettää.

Guardian kirjoittaa amerikkalaisesta kristillisyydestä (ja sama pätee koko läntisessä maailmassa), että kaikille sopiva kristillisyys voi lopulta tarkoittaa mitä tahansa. Synti ja totuus taipuvat kysynnän ja tarjonnan lakiin. Jokaiselle kyllä löytyy sopiva versio. Kukin tunnustuskunta tunnistaa Jumalalle vastenmielisimmäksi synnit, jotka eivät sen omia jäseniä juuri kiusaa. Suosituimmat synnit sen sijaan määritellään uudelleen. Markkinavetoinen uskonto tarjoaa näin markkinavetoisen ratkaisun totuuskysymyksiin. Professori Sami Pihlström on kirjoittanut, kuinka ihmisten onnelliseksi tekemiseen tähtäävä usko ei ole edes aitoa uskoa. Kyseessä on tuolloin paremminkin uskon “epäaito simulaatio.” (Pihlström 2018, 216-217.)

En halua uskon epäaitoa simulaatiota. Samalla tiedostan, että olen erittäin rajallinen ja pieni henkilö ratkomaan isoja kysymyksiä, jotka ovat minulle aivan liian monimutkaisia. Minulla voi olla omat mielipiteeni ja tulkintani, mutta kuinka varhaiset kristityt uskoivat? En halua onnellistamisen motiivein omaksuttua uskoa. Olen tullut allergiseksi kaikenlaiselle etsijäystävällisyydelle. Ei uskon tarvitse olla minulle erityisen ystävällistä, mukavaa tai elämyksellistä. Mutta totta? Mielellään kiitos.

Jokaisella on joku selittäjä sille, mikä on totta: joillekin oma suosikki raamatunopettaja, nuorisolle Hillsong, perinteisemmille oman tunnustuskunnan traditio ja toisille vaikkapa se mitä itse kokee (tämä on yksi tulkintatraditio). Kukin valitsee itselleen mielestään ne oikeat selittäjät, totuuden äänitorvet. Meillä on omat sankarimme, jotka voivat saada jopa mytologisia piirteitä. Romantisoimme oman historiamme.

Ajattelun historialliset rakennuspalikat

Totuus on olennaista, jos uskon on todella tarkoitus olla myös totta. Suuri määrä erilaisia kokemuksia Herran puheesta, mielipiteitä ja hyvin intohimoisia tulkintoja Raamatun opetuksista, kuitenkin ilman keinoja päästä mihinkään yleispätevään lopputulemaan tästä kaikesta. Usko lepäsi ihmisten kokemuksissa ja eri perinteistä nousevissa tulkinnoissa. Kaipasin vastauksia ja lähdin etsimään niitä historiasta käsin.

Tämä oli selkeä asenteiden muutos kohdallani. Minulle historialla ei ollut aiemmin mitään merkitystä. Asenteeni kristinuskon historiaan oli älyllisesti laiska ja ylimielinen. Ajattelin että kirkkoisät olivat ehkä vähän hupsuja eivätkä kristinuskon opetusten kannalta merkityksellisiä. Olin syvästi historiasta tietämätön, omassa uskossani omahyväinen ja itsevarma. Miksi lukisin historiaa? Minulla oli Raamattu ja sehän riittäisi. Historian opiskelu olisi ajanhaaskausta, jos voin sen sijaan lukea Raamattua ja päätellä sieltä asiat itse suoraan.

Olli-Pekka Vainion kuvaus Johann Hamannin valistusajattelijoita kohtaan osoittamasta kritiikistä olisi istunut minuunkin. Opit ja ajatukset eivät koskaan nouse tyhjiöstä. Historiattoman oppijärjestelmän luominen on mahdottomuus. Olin väistämättä osa historiaa ja ajatukseni olivat peräisin historiallisesta jatkumosta. Kierrätin vanhoja ajatuksia, asenteita ja tulkintoja. Väite perinteestä irtautumisesta on tekopyhää. Järki ei ole mikään neutraali kone. Ajattelu ei tapahdu tyhjiössä, vaan tukeutuu historiaan ja käyttää perinteiden tarjoamia työkaluja. (Vainio 2011, 51-56.)

Mistä ajatukseni, asenteeni ja ennakkokäsitykseni olivat peräisin? Kuka minulle alunperin kertoi, että asiat olivat todella niin kuin ajattelin? Kenen kertomuksen ostin? Lähtökohtani ei tietenkään ollut tasapuolinen tai puolueeton. Halusin pureutua syvemmälle. Olin valmis arvioimaan uudelleen ajatuksiani. Todellisuudessa ajatukseni eivät alunperinkään olleet omiani vaan kierrätysmateriaalia vuosikymmenten ja vuosisatojen takaa. Ajatteluani värittivät henkilökohtaiset asenteet ja näkemykset, jotka olin muilta oppinut ja ympäristöstäni imenyt. 

Näin asiat väritettyjen linssien läpi, vaikka luulin linssieni olevan kirkkaat. Lukemattomat ajassa kulkeneet virtaukset olivat vetäneet ajatteluuni omat värinsä. Ehkä oli mahdollista, että en nähnyt asioita niin kuin ne oikeasti olivat. Varmaa ainakin oli, että taustani vaikutti ajatuksiini ja arvoihini.

Apologeetat ja kirkkoisät

Jotkin kohtaamiset ja tapahtumat usuttivat minua tutkimaan asioita aiempaa paljon laaja-alaisemmin. Ne haastoivat ennakkoasenteitani erittäin rankasti. Lopulta päädyin tekemään perusteellista historiallista tutkimusta, jonka löytöjä jaan blogissani jatkossa. Upposin Helsingin yliopiston kirjaston arkistoihin, josta kuljetin kotiini valtavia järkäleitä. Luin, tutkin ja kirjoitin varmasti hävyttömän paljon, mutta aiheet imaisivat minut mukanaan. Tutkija en ole, mutta sisäinen motivaationi oli palava. Halusin todella tietää.

Hyvejohtajuus-blogin kautta tutustuin Jason Lepojärveen. Lepojärven kirja Ruumis Jumalan kuvana oli ajattelussani käänteen tekevä kirja. Se ei ollut viimeinen sana, mutta jotain päässäni nytkähti. Kyseisessä kirjassa Lepojärvi avasi seikkaperäisesti paavi Johannes Paavali II:n ruumiin teologiaa. Ajatukseni seksistä tulivat radikaalisti haastetuiksi kirjan myötä, mutta vastustamattoman kauniilla tavalla. Minulle seksi edusti pitkälti itsekästä nautiskelua, vaikka uskottelin itselleni muuta. Oli hämmentävää, että paavin ajatukset olivat niin syvällisiä ja niistä huokui syvä usko Kristukseen. Tuon teoksen jälkeen en enää pystynyt ajattelemaan seksistä samoin, vaikka halusin joskus Johannes Paavali II:n sanat unohtaa. Ajatteluni esimerkiksi lapsista muuttui, kirjan sanoma kosketti minua.

Lepojärvi myös rohkaisi hankkimaan katolisen katekismuksen, vaikka olikin taustaltaan helluntailainen. Katekismus löysi sitten tiensä kirjahyllyyni, vaikka en sitä juurikaan tuossa vaiheessa lukenut. Ulf Ekmanin hämmentävän katoliseksi kääntymisen myötä otin katekismuksen toisinaan esiin. Ekman teki oudon liikkeen, mutta hän oli terävä mies, vilpitön uskossaan ja toimi vastoin inhimillisiä etujansa. Teos oli tiivis möhkäle, mutta salaa kaapissa sitä tuli lueskeltua, erityisesti sen moraaliopetuksia. Vaikka tiesin katolisen kirkon historian hirveydet ja jokseenkin kaikki kirkkoon liittyvät kuumat kysymykset, niin ihastuin suuresti katekismuksen moraaliopetuksista. Ne olivat hyvin syvällisiä ja raamatullisia. 

Tämän johdosta ryhdyin lukemaan First Things -julkaisua ja Public Discourse -journalia. Molemmat julkaisut sisälsivät todella laadukkaita artikkeleita ekumeenisella otteella moraalikysymyksistä, politiikasta, kulttuurista, taloudesta ja uskosta.    

Aloin kuunnella paljon filosofista teologiaa ja nimet kuten William Lane Craig ja Ravi Zacharias pyörivät kuulokkeissani lukemattomia tunteja. Myös Uuden testamentin tutkija Michael Licona, apologeetta Gary Habermas ja filosofi J.P. Moreland tulivat hyvin tutuiksi. N.T. Wrightin ajatuksia ammensin paljon ja kalvinistisen baptistin John Piperin podcasteja olen kuunnellut lukuisia. Näiden lisäksi kuuntelin jonkun verran mielenkiintoisia ortodokseja ja katolisia teologeja. Se tuntimäärä on aika suuri, minkä kuuntelin (usein nopeutetulla toistolla) varsin laaja-alaisesti teologiaa ja filosofiaa. TV-saarnaajista olin huomaamatta painanut teologian ja filosofian pitkään päätyyn.    

Tästä matkani eteni edelleen syvälle kristinuskon historiaan. Aluksi kyse oli ihastuksesta, mutta monet kysymykset alkoivat vaivata minua. Augustinus oli fantastista luettavaa ja tavattoman kiehtova henkilö. Mies oli kiistatta nero, vaikka hänellä oli omat taistelunsa. Tällaisilla hyvin varhaisilla kristillisillä johtajilla oli pääsy ainutlaatuisiin historiallisiin lähteisiin ja heidän uskossaan oli ajatteluani haastaneita piirteitä. Jotenkin halusin jäsentää asioita.

Historiankertomus 

Tyypillinen kristinuskon historian kertomus menee karkeasti seuraavaan tapaan. Lähtökohtana on, että oma usko on se totinen ja oikea usko, mutta jossain kohtaa tapahtui suuri luopumus ja alettiin uskoa toisin. Alussa kaikki uskovat olivat helluntailaisia tai muita oman tunnustuskunnan edustajia (mikä se nyt kenelläkin onkaan), mutta sitten siihen sotkettiin pakanuutta, kaikenlaista kirkollista jäykkyyttä, antiikin filosofiaa ja sitten tulikin jo Konstantinus. 

Alkoi Marian palvonta, pyhimysten palvonta, keksittiin kiirastuli ja paavi antoi vuosisatojen mittaan hyväksyntänsä ruhtinaiden hirmutöille. Laitostumisen jälkeen kirkko kitki kaiken tieteellisen edistyksen ja etsi mielestään harhaoppiset ja juutalaiset käsiinsä hyvin julman inkvisition avulla, noitia poltettiin rovioilla. Ristiretkien myötä vääräuskoiset pakotettiin miekan uhalla kristityiksi. 

Alussa asiat olivat hyvin, mutta jossain vaiheessa historiallinen kirkko ei enää ollutkaan ennallaan. Ryhmän X tai Y täytyi nousta ottamaan huonoksi äitynyt tilanne haltuun. Ajan saatossa ihmisten traditiot turmelivat laitostuneen kirkon. Kristinuskon kertomus oli matka puhtaasta alkukirkosta, pienestä ja vaatimattomasta köyhien yhteisöstä, kohti sysimustaa yötä. Se oli syntiinlankeemuskertomus, matka valosta pimeyteen.  

Helluntailaiselle Luther oli erittäin tarpeellinen kirkon uudistaja. Katolinen kirkko oli läpikotaisin mätä ja turmeltunut, sen rappiotila oli aivan täydellinen (eikä nykytila näyttänyt paljon paremmalta). Luther oli kuitenkin varsin vajavainen tapaus, joka vainosi juutalaisia ja anabaptisteja, jotka olivat todellisia reformaattoreita. Meidän kirkkohistoriamme oikeastaan alkoi apostolisen ajan jälkeen John Wesleystä ja olin joskus lukenut myös Charles Spurgeonia. Toisinaan saatettiin mainita D.L. Moody ja tietenkin ihmeet John G. Laken kautta. Mielenkiintoinen historia alkoi 1700-luvulta ja puhtain kristinuskon ilmentymä sitten apostolisten päivien käynnistyi Los Angelesin Azusa-kadulta 1900-luvun alkuvuosina. Kirkkoisistä me emme puhuneet koskaan.

Eri uskonpuhdistajat näkivätkin palauttavansa aidon ja todellisen kristillisen uskon, joten muut olivat eksyttäjiä tai vähintään väärässä. Professori Kaarlo Arffmanin mukaan tämä asenne tuli näkyviin lopulta siten, että kun Raamattuun vetoamalla ei päästy ratkaisuihin ja katolinen kirkko tietenkin oli pois laskuista, niin poliittisten päättäjien avulla turvauduttiin jopa tappamiseen. Olihan asiat hyvin vakavia ja panoksena ihmisten ikuisuus. Esim. Melancthon kirjoitti kastajien tappamiselle hyväksynnän antaneen lausunnon, jonka Luther hyväksyi. Pyövelillä oli töitä protestanttien keskinäisissä erimielisyyksissä. (Arffman 1995, 117-118.) Nykyisin ei onneksi käy enää niin! Toisaalta tapaukset kertovat siitä, kuinka vakavasti ihmiset ottivat joskus uskon. Pyöveli saa puolestani pysyä työttömänä jatkossakin.

Olen ollut hiljaa, tehnyt matkaani varsin yksityisesti ja vähin äänin. Rakastan läheisiäni, mutta myös tunnen heidät. Keskustelut kääntyisivät herkästi väittelyiksi. Sosiaalisista tilanteista voisi tulla epämiellyttäviä sivullisille ja sitä en halunnut. Asiat ovat herkkiä ja latautuneita. Haluan olla ihmisille mieliksi ja olen kiltti luonne. Minun oli vaikea käsitellä kaikkea tutkimaani. Arvioin siis kustannuksia ja hyötyjä. Päätin pitää suuni kiinni ja mukautua, pitkälti sosiaalisista ja käytännöllisistä syistä. Olin nähnyt, kuinka jännitteet uskon kysymyksissä valitettavan usein jättivät kipeän jäljen ihmissuhteisiin. Ymmärsin silti, että pidemmän päälle joutuisin asiat käsittelemään. Oli koittanut aika kirjoittaa.