40 vuoden pyhiinvaellus osa 1.

Kuinka olen tullut tähän pisteeseen? Seuraavaksi kuvailen hengellistä taustaani vajaan 40 vuoden ajalta. Taustani ymmärtäminen on keskeinen osa tätä välitilinpäätöstäni. Olen pitkälti historian tuote, mutta niin on jokainen meistä. Jonkinlaisen omaelämäkerran kirjoittaminen on tärkeä harjoitus myös itselleni.


Helluntailaisuus on äitini

Aluksi selvitän muutaman asian. Ensiksi, seuraavissa kirjoituksissa nimenomaan kuvailen enkä esitä arvostelmia, syitä tai selityksiä. Kuvaukseni on täysin omakohtainen. 


 

Toiseksi, helluntailaisuus laajassa merkityksessä on hengellinen äitini. Äidistä pitää puhua kunnioittavasti ja kaikki kirjoittamani täytyy tässä valossa ymmärtää. Erityisesti olen ikuisesti velkaa vanhemmilleni. Isäni intohimo Jumalan puoleen, palo uskosta kertomiseen, äänekkäät rukoukset kotona kyynelin ja karismaattinen herkkyys ovat jättänyt minuun lähtemättömän jäljen. Äitini ymmärtävä ja lempeä ote on ollut korvaamaton osa kotini uskoa. Hän on ollut tasapainottava voima ja kenties maltillisuudellaan myös ohjannut laivaamme tärkeinä hetkinä. Vanhempani ovat mahtavia.


 

Kolmanneksi, helluntailaisuus on muuttunut elämäni aikana valtavasti. Se on käynyt läpi monia eri vaiheita, herätyksiä ja aaltoja. 80-luvun lopun tai 90-luvun alun helluntailaisuus on erilaista kuin 2020-luvun helluntailaisuus. Yhtä helluntailaisuutta ei ole olemassa. Yleensä helluntailaisuudella viitataan myös erilaisiin itsenäisiin karismaattisiin seurakuntiin ja liikkeisiin, jotka eivät ole kytköksissä virallisiin helluntaijärjestöihin.   


 

Kohtaan pelkoni

 

Kirjoitukseni herättävät tunteita ja mahdollisesti jopa raivostuttavat. En haluaisi ottaa kantaa tai sanoa yhtään mitään kiistanalaisissa kysymyksissä. Riidan kylväminen, loukkaaminen tms. ei missään tapauksessa ole tarkoitukseni. Erityisen vaikeaa minulle on, että hengellisiin kysymyksiin nivoutuvat syvällisesti perhesiteet ja ystävyyssuhteet. En ole toisista ihmisistä irrallinen, vaan oikeasti paheksumista pelkäävä pelkuri.  


 

Adam Smithin mukaan voimakkain ihmisten toimintaan vaikuttava motiivi on tarve nauttia toisten ihmisten arvostusta ja välttää heidän paheksuntansa (Saastamoinen 2016, 172). Mutta ei ole kuin lyhyt hetki ja maallinen majani on multaa ja maata. Muutamat kymmenen vuotta, jotka minulle on suotu (ja toivottavasti vielä suodaan), ovat ainutkertaisia.

Elän vankilassa riippuessani siinä, mitä muut minusta ajattelevat. En voi elää jatkuvassa riippuvuussuhteessa toisten tunnustukseen, arvonantoon ja hyväksyntään. Eläisinkö elämäni mielipahan aiheuttamista ja torjutuksi tulemista peläten? Se on surkea tapa elää lyhyt elämänsä.

Lopulta olen kiinnostuneempi totuudesta kuin ihmisten arvioinneista ja motiivieni arvuutteluista. Tykkäykset sosiaalisessa mediassa ja taputukset selkään tuntuvat tietenkin hyvälle, mutta lopulta ne ovat melko arvottomia. Hyväksynnän hakemisesta voi tulla eräänlainen sairaus.

Arkuuteeni on vaikuttanut kokemus. Olen nähnyt, kuinka opilliset kysymykset ovat kuin ampiaispesiä. Niitä ei missään tapauksessa pitäisi ruveta tökkimään ja minä pelkään ihmisiä ja konflikteja. Usein argumentit on pyritty vähättelemään naurettaviksi tai vain työntämään syrjään. Jos kaikki tietävät jotain tai jokin on aivan päivänselvää, niin ei ole ollut tarvetta keskustella. Kerään siis itseni ja lähden tulta päin.

 

Helluntailaiset raamatullisen perinnön jatkajina 


 

Synnyin Lappajärvellä maaliskuussa -82 helluntailaiseen kotiin. Äitini täytti 21 vuotta kuukautta aiemmin ja isäni huhtikuussa 24 vuotta. He avioituivat kesällä -81. Isäni on asunut käytännössä koko elämänsä Lappajärvellä. Äitini on kotoisin Lapualta. 2020-luvun Helsinki on hyvin toisenlainen paikka kuin 80- ja 90-lukujen Lappajärvi, jossa kasvoin. 


 

Isäni pyöritti vaatekauppaa. Liikkeen perusti isoisäni ja isäni otti viestikapulan vastaan jatkaakseen yritystoimintaa. Kauppa oli toimeentulomme lähde, sillä myös äitini työskenteli liikkeessä. Isä oli koulutukseltaan hitsari ja äitini oli ylioppilas. Pikkuveljeni syntyi -85. 


 

Minua ei kastettu lapsena. Helluntailaiset pitäytyvät erittäin tiukasti siinä, mikä Raamatussa on tarkasti erikseen mainittu. Lapsikastetta ei ole täsmällisesti Raamatussa, joten helluntailaiset torjuvat sen täysin vääränä. Raamattu on helluntailaisille ainoa opillinen perustus, mutta periaatetta sovelletaan eri tavoin. Lapsena kastettu täytyy kastaa uudestaan uskoontulon jälkeen, koska lapsikaste ei ole helluntailaiselle oikea kaste. Tärkeää on myös, että kaste suoritetaan apostolisen esimerkin mukaisesti veteen upottamalla.   

Minulla ei ole kummeja, koska kummeista ei ole Raamatussa erikseen mainintaa. Helluntailaiselle kummit ovat luterilaisten juttuja. Edelleen, helluntailaiset lähtökohtaisesti torjuvat kaiken, mitä ei ole erikseen Raamatussa mainittu.

 

Lapsuuteni oli turvallinen ja onnellinen. Minua siunattiin erinomaisilla ja rakastavilla vanhemmilla. Isäni oli temperamenttinen, mutta herkkä mies. Hän aina syvästi pahoitteli, kun kuppi kiehui ylitse.

 

Äitini ei huutanut varmaan koskaan. Hän oli hyvin lempeä luonne ja inhosi ylitse kaiken konflikteja ja kiihkeitä väittelyitä. Veljeni oli minua paljon tulisempi ja lapsena nautin hänen ärsyttämisestä. Kun näin isäni kiehuvan meidän veljesten temppuilujen johdosta, lopetin ärsyttämisen. Perusluonteeltani olin kiltti ja tottelevainen. 


 

Olimme niin helluntailaisia kuin Niili on pitkä. Isoisäni oli nuorena miehenä sotavuosien jälkeen perustamassa Lappajärven helluntaiseurakuntaa. Hän kuului seurakunnan vanhimmistoon. Hän oli erittäin suoraselkäinen ja rohkea mies. Uskonasioista hän puhui aina, kaikkialla, äänekkäästi ja täysin vailla häpeää. Hän oli evankelista kaikkialla, missä liikkui. Epäilen ymmärsikö hän lainkaan, mitä on ihmispelko.  


 

Äitini isä oli Lapuan helluntaiseurakunnan vanhin. Hänen siskonsa oli tunnetun helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainion vaimo Linnea. Äitini vanhemmat ovat (he yhä elävät) hyvin sydämellisiä ihmisiä ja tekivät valtavasti Lapuan helluntaiseurakunnassa vapaaehtoistyötä. Sukulaisissani oli lähetystyöntekijöitä ja pastoreita. Minä marinoiduin helluntailaisuudessa niin perusteellisesti kuin lapsi 80- ja 90-luvun Suomessa vain voi.  


 

Kun lapsena tai nuorena kysyin, miksi helluntailaiset olivat erilaisia muihin verrattuna, niin vastaus oli raamatullisuudessa. Me helluntailaiset olimme uskollisia Jumalan Sanalle ja muut olivat väärässä. Jotkut olivat vain hiukan väärässä, toiset olivat paljon väärässä, mutta me helluntailaiset olimme kaikkein eniten oikeassa. Helluntailaisuus oli kaikista lähimpänä ihannetta, joka oli alkuperäinen apostolinen alkuseurakunta. Meillä ei ollut piispoja, pappeja, liturgisia kaavoja, vaan me olimme kaikki pappeja ja painotimme Hengen vapautta.  


 

Raamattu oli lähtökohtaisesti sanallisesti erehtymätön, mutta sinne oli eksynyt erilaisia virheitä. Sanallisen erehtymättömyyden käsite tuli esiin puhuttaessa alkutekstin merkityksestä. Tärkeää oli, mitä alkuteksti sanoi ja erilaisiin käännösvirheisiin otettiin kantaa voimakkaasti.

 

Kasvoin tiukan kirjaimelliseen luomiskertomuksen tulkintaan, vedenpaisumuksen tulkintaan, Metusalem oli oikeasti kuollessaan melkein 1000 vuotta jne. Symbolinen tulkinta nähtiin lähtökohtaisesti loukkauksena Raamatun sanallista erehtymättömyyttä kohtaan. Helluntailainen oli lähtökohtaisesti kreationisti, mutta maapallon ikä oli avoin asia. Varhaisessa teini-iässä eräs koulukaveri esitti minulle, voisiko luomiskertomusta lukea symbolisesti. Vastasin tiukasti, että ei voi.

 

Lopunajoista ja hengellisistä tilaisuuksista

 

Raamattu opin ainoana lähteenä ei estänyt tekemästä rohkeita tulkintoja sen sisällöstä. Esimerkiksi erittäin vahva lopunaikojen tulkinta oli osa helluntailaisuutta. Arvostettujen saarnamiesten profetioihin suhtauduttiin suurella vakavuudella. Erilaisia Neuvostoliiton tuloon liittyviä profetioita esiintyi ennen syntymääni paljon. Lopunaikoihin liittyviä kirjoja, uskovien ylöstempauksen kuvauksia ja oman ajan poliittisten tapahtumien lukemista Ilmestyskirjaa vasten tapahtui paljon. 

 

Kun EU-jäsenyydestä äänestettiin, nähtiin EU:ssa Ilmestyskirjan Peto tai vähintään jotain sinne päin. Moni helluntailainen olikin EU-kriittinen Ilmestyskirjasta nousevista tulkinnoista johtuen. Lopunaikoihin liittyvä arvuuttelu kunkin hetken poliittisten tapahtumien valossa oli myös omassa ystäväpiirissäni tyypillistä. Lopunaikoihin liittyvät kirjat olivat usein suuria menestyksiä. 

 

Kävimme sunnuntaisin kokouksissa (emme käyttäneet termiä jumalanpalvelus tms.), joissa lauloimme lauluja Hengellisestä laulukirjasta ja rukoilimme yhdessä. Kokouksen ehdoton huippukohta oli kuitenkin aina saarna. Varsinaista tiukkaa kaavaa kokouksilla ei ollut, mutta käytännössä ne menivät joka kerta jokseenkin samaan malliin. 

 

Kokouksen onnistumista arvioitiin erityisesti saarnan valossa ja herätyskokouksessa uskoontulleiden määrässä. Perinteisistä tilaisuuksista en lapsena pitänyt lainkaan enkä niistä innostunut myöhemminkään. Isommat tilaisuudet olivat paljon mielenkiintoisempia. Niissä oli parempi musiikki ja mielenkiintoisia tapahtumia seurattavaksi.  


 

Kerran kuukaudessa oli ehtoolliskokous, jossa muistelimme Jeesuksen ristintyötä. Ehtoollinen oli seurakunnan yhteinen muistoateria ja ehtoolliskokous oli erityisen tärkeä (ehtoollisella saattoi esimerkiksi odottaa ruumiin parantumista). Ennen ehtoolliselle osallistumista oli tärkeää tutkiskella itseänsä ja tunnustaa syntinsä. Muistelimme ja julistimme ehtoollisella Jeesuksen kuolemaa ja uhria edestämme. Ehtoollisen jälkeen usein polvistuttiin ja noissa hetkissä iäkkäät seurakuntalaiset puhuivat voimakkaasti kielillä ja profetoivat. Monet itkivät ja kokivat hetken hyvin voimakkaasti. Toisinaan vanhimmistoveljet voitelivat sairaita öljyllä ruumiin terveyden saamiseksi.  


 

Lisäksi kävimme joskus rukouskokouksissa, joissa siis rukoillaan. Itse kävin näissä lapsena hyvin harvoin enkä vanhempanakaan kovinkaan usein.

 

Herätyskokouksia oli säännöllisesti ja niissä kävi vierailevia saarnaajia. Joskus oli viikonlopun mittainen kokoussarja. Aina kesäisin oli telttakokouksia. Tilaisuuksissa oli mukana vieraileva lauluryhmä, jonka musiikki tyylillisesti muistutti jonkin verran suomalaista iskelmää. Sanoitukset olivat evankelioivia eli kristillisestä sanomasta kerrottiin uskoontuloon kutsuvalla tavalla.

 

Tilaisuudet päättyivät ns. alttarikutsuun, jossa ihmiset kävelevät salin etuosaan tullakseen uskoon, parantuakseen tai saadakseen Jumalan kosketusta eri elämän tilanteissaan. Monet kaatuivat saarnamiehen kosketuksesta. Siinä oli kyseessä yksilön kokemus Jumalan kosketuksesta. Evankeliointi (eli kristillisen sanoman kertominen siinä tarkoituksessa, että ihmiset kääntyisivät) oli helluntailaisuuden ytimessä ja lähetystyöntekijät olivat hyvin suuressa arvossa liikkeen sisällä.

 

Helluntailaisten juhannuskonferenssiin osallistuin aina ja varsin nuoresta olinkin jo kavereiden kanssa telttamajoituksessa. Poikakerhot ja lastenleirit olivat kiinteä osa lapsuuttani. Kiersin leirejä todella paljon ja ne olivatkin hienoja kokemuksia. Raamatun kertomukset, yhteiset rukoushetket ja erilaiset pelailut muodostivat keskeisen sisällön. Minulla oli mahtavia helluntailaisia ystäviä ja nuo ystävyydet ovat kantaneet tähän päivään saakka. 

 

10-vuotiaana sain isovanhemmiltani synttärilahjaksi Raamatun. Raamatun arvovaltaa painotettiin paljon ja paljon sitä olen lukenutkin. Toisaalta nuorempana luin hengellisiä kirjoja enemmän, koska Raamattu oli niin vaikeatajuinen. En ymmärtänyt sitä. Isäni kertoi, kuinka vain Sana oli erehtymätöntä ja ihmisten selitykset olivat erehtyväisiä. Ongelma vain oli, että en kertakaikkiaan ymmärtänyt Vanhan testamentin tekstejä. Uudessa testamentissa tuli samoin paljon vastaan kohtia, jotka tarkasti luettuna menivät vastoin oppimaani. Tekstikokoelmana Raamatun kaanon oli kyvyilleni tuossa vaiheessa liikaa. En voi väittää tänäkään päivänä, että ymmärtäisin likimainkaan kaiken Raamatusta lukemani. 


 

Uskoontulo ja kaste

 

Omalla kohdallani erikoista oli se, että en koskaan varsinaisesti tullut uskoon. Yleensä myös helluntaikodin lapsella on kerrottavana jokin täsmällinen ajankohta, jolloin hän tuli uskoon. Minulla sellaista ei vain ole. Olen aina uskonut, kasvanut uskoon sisään ja jotenkin syntisen rukous vain lipsahti ohitseni. Tyypillisen helluntailaisen näkemyksen valossa en pysty nimeämään uudestisyntymiseni (joka on sama asia kuin uskoontulo) hetkeä. Toisaalta kaltaisiani oli todella paljon helluntailaisuudessa, joten ei asiasta tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa.   

 

Kasteelle menin Lappajärven kesäleirillä -93. Isäni kysyi, haluaisinko mennä ja tartuin ehdotukseen. Isä antoi luettavakseni jonkun ohuen kastekirjan, jonka luin. Minun oli hiukan hankala jäsentää kasteessa tapahtuvaa "vanhan ihmisen hautaamista", koska olin jo uskossa. Kaste kuitenkin kuului pakettiin, se oli näkyvä merkki halustani seurata Jeesusta.

 

Helluntailaiseksi olin kovin nuori kasteelle, koska yleensä kasteelle mennään noin 15-vuotiaana. Mikään "täysin itsenäinen ratkaisu" helluntaikodin lapselle kasteelle meno ei tietenkään ollut. Kasteelle meno oli itsestään selvää ja sitä vahvasti odotettiin perheen ja yhteisön sisällä. Toki 15-vuotias (tai 11-vuotias) ymmärsi asioista paljon enemmän kuin vailla ymmärrystä oleva vauva, mutta helluntaikodin kasvatin kaste ei ollut täysin itsenäinen päätös. Ihminen on tavanomaisen sosiaalitieteellisen näkemyksen valossa vahvasti yhteisöllinen olento, joten asiassa ei ole mitään dramaattisen ihmeellistä. 


 

Minulle kasteella käynti oli kenties ikimuistoisin hengellinen kokemus. Oloni oli äärettömän kevyt ja puhdas vedestä noustuani, suorastaan taivaallinen. Mikään karismaattinen kokemus sen jälkeen ei ole vetänyt vertoja kasteelle. Muistan kasteen todennäköisesti loppuelämäni ajan. Maailma näytti vedestä noustuani kirkkaalta. 

 

Yleensä helluntailaiselle keskeisestä Pyhällä Hengellä täyttymisestä (joka tarkoittaa käytännössä samaa kuin kielillä puhuminen) minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa. Olen ollut karismaattisille kokemuksille avoin, mutta en ole koskaan ollut kovasti etsimässä niitä. Minussa asui aina enemmän filosofi kuin taiteilija. Isojen kysymysten parissa painiminen oli paljon kiinnostavampaa kuin karismaattiset kokemukset.

 

Kiltti ja köyhä poika

 

90-luvun alun lama iski meidän perheeseen todella rajusti. Lisäksi ihmisten ostokäyttäytyminen muuttui eikä vaatekauppa Lappajärvellä ollut enää kannattavaa. Noina vuosina vaatekauppa loppui ja vanhempani saivat pidettyä talon vaivoin taistelujen myötä. Velkajärjestely, työttömyys ja kaksi poikaa elätettävänä ei totisesti ollut helpoin yhdistelmä vanhemmilleni. Me olimme erittäin köyhiä. 

 

Taloudellinen kriisi toisaalta toimi valtavana hengellisenä sysäyksenä isälleni, joka luki paljon Raamattua sekä hengellistä kirjallisuutta. Lisäksi isäni tietenkin rukoili paljon. Äitini alkoi opiskella ja valmistuikin maisteriksi lopulta samoihin aikoihin, kun itse kirjoitin ylioppilaaksi. Äiti oli 40-vuotias eli jotakuinkin samanikäinen kuin minä nyt.

 

En käynyt rippikoulua. Konfirmaatiosta ei tarkasti lue Raamatussa, joten sille ei ollut tarvetta. Myöhemmin tosin tulivat fifteen-leirit, jotka toimivat helluntailaisena vastineena rippikouluille. 

 

Teinivuosina helluntailaisuus löi minuun leiman ja otin uskon hyvin tosissaan (niin kuin otan nytkin). En osallistunut koulujen limudiskoihin enkä vanhojen tansseihin. Alkoholin suhteen meillä oli kotona erittäin tiukka linja ja lähtökohtaisesti helluntailaiset muutenkin edustivat ainakin lähes absolutismia. Tupakointi oli ehdottomasti väärin, mutta ihmisen elämäntavat saattoivat muuten syömisen ja liikkumisen suhteen olla epäterveelliset. Epäterveellisiin elämäntapoihin ei suhtauduttu samalla tavoin paheksuvasti kuin tupakointiin tai nuuskaan.

 

En ryypännyt, polttanut, syönyt verilättyjä koulussa enkä säätänyt tyttöjen kanssa. Usko varjeli paljolta pahalta ja pidin pahaan tältä osin turvaväliä. Uskovat kaverini olivat itseäni vanhempia ja jo varsin nuoresta kiersin lähes joka viikonloppu erilaisissa nuorisotapahtumissa. Joskus olin kavereiden kanssa gospelkonsertissa ja joskus helluntailaisten nuorisopäivillä. Muistoni noista ajoista ovat pelkästään hyviä. Meillä oli hyvin tiivis ja lämmin yhteisö. 

 

Karismaattinen käänne

 

90-luvun alkupuolikkaan taloudellisen kriisin keskellä isäni tutustui Uppsalassa vaikuttaneen Livets Ordin toimintaan. Kävimme usein kesäisin Uppsalassa. Livets Ordin toiminta oli klassisesta helluntailaisesta näkökulmasta radikaalia, mutta lopulta maine oli todellisuutta ihmeellisempää.

 

Totta on, että Livets Ord imi vaikutteita amerikkalaisilta TV-evankelistoilta. Ekman kuitenkin erottui tuosta porukasta selkeästi edukseen pyrkien ottamaan uskonhenkeä Amerikasta, mutta hän vitsaili avoimesti amerikkalaisten ylilyöntien kustannuksella. Livets Ordin fokus oli lähetystyössä ja juutalaistyössä, joita Livets Ord teki massiivisesti. 

 

Osittain Livets Ordin vaikutusta oli dynaamisen ylistysmusiikin leviäminen, joka 90-luvulla yleistyi voimakkaasti suomalaisessa helluntailaisessa valtavirrassa. Hengellisen laulukirjan suosio laski dramaattisesti. Oli ylistysmusiikkia aina ollut mukana, mutta ei lainkaan siinä määrin mitä tuon ajan käänteessä. Livets Ordin ylistysmusiikki, Ekmanin dynaaminen julistus ja liikkeen maailmanvalloitusasenne oli erittäin valloittava yhdistelmä. Meidän perhe oli siinä täysillä mukana.

 

Isälleni tuli tapahtuneen johdosta kovia jännitteitä helluntaiseurakunnan kanssa. Hän oli kuitenkin vanhimmistoveli ja saarnasi seurakunnassa säännöllisesti taitavana puhujana. Setäni painoi karismaattisen käänteen päätyyn saakka perustaen oman seurakunnan. Meidän perhe pysyi lopulta klassisen helluntaiseurakunnan jäseninä, mutta 90-luvun puolivälissä lähtö oli hiuskarvan varassa. 

 

Klassisen helluntailaisuuden suhde itsenäisiin karismaattisiin seurakuntiin ja liikkeisiin oli jännittynyt laajemminkin. Tämä ei ollut vain Lappajärven ilmiö, vaan kosketti koko Suomea. Klassisesta helluntailaisuudesta pidemmälle mennyt karismaattisuus keinutti venettä ja helluntailaisuuden sisällä tapahtui hajoamista 90-luvulla pienempiin karismaattisiin seurakuntiin.   


 

Ajanjaksoa leimasi pienellä paikkakunnalla kovat riidat pienen yhteisön sisällä. Se oli hyvin huomiota herättävää myös ulkopuolisten näkökulmasta. Meidän perhe oli selkeästi valtavirtahelluntailaisuudesta karismaattisella ulkokehällä. 

 

Isäni oli aina täysillä sitä, mitä hän oli eikä pelännyt näyttää värejänsä. Ihailen aidosti hänen rohkeuttaan. Loppujen lopuksi häntä on ajanut intohimo evankeliointiin ja hänen rinnassaan roihuaa karismaatikon sydän. Suoraviivaiset herätyskokoukset ja intohimoiset saarnat upposivat häneen. 

 

Nykyisellään hän toimii Lappajärven helluntaiseurakunnan vanhimmiston puheenjohtajana. Isäni on aina rohkea evankelista eikä häpeä tippaakaan uskoaan. Monessa mielessä hänessä on miestä paljon enemmän kuin minussa. Taistelen hyväksynnän hakemisen kanssa ja olen taipuvaisempi erakkomaiseen mietiskelyyn, mutta hän on aina painanut rohkeasti ja suoraviivaisesti eteenpäin.


 

Ankaraa riitelyä

 

Karismaattisen käänteemme aikoihin Lappajärvellä oli paljon erittäin kovaa riitelyä, kiistoja Raamatun opetuksista ja tulkinnoista. Myös toimintatapoja koskeva kiivailu oli kiihkeää. Setäni aloitti hyvin kiistanalaiset radio-ohjelmat. Isälleni ne olivat tapa tavoittaa ihmisiä ja hän seurasi sydäntään. Konflikteja pelkäävälle vaiheet jättivät jälkensä niin hyvässä kuin pahassa (kantojen ottaminen on välttämätöntä, mutta pelisilmä lienee myös tarpeen). Kovia jakolinjoja tapahtui ennen läheisten perheiden välillä, jopa perheiden sisällä.  Konfliktikammoisille ulkopuolisille osallisille ajanjakso oli kamala.

 

Kun pienillä paikkakunnilla oli erilaisia näkyjä, vahvoja luonteita ja eriäviä Raamatun tulkintoja, niin ratkaisuihin ei ollut edellytyksiä päästä. Jokainen oli mielestään oikeassa. Vahvimmat johtajapersoonat seisoivat pystyssä taistelujen jäljiltä. Heikommat taipuivat tai sitten he olivat lopulta vain fiksumpia vaietessaan. 

 

Leimaavaa eri osapuolien välillä oli täydellinen kyvyttömyys käydä kiihkotonta vuoropuhelua jakavista uskonkysymyksistä. Pyrkimystä toisen ymmärtämiseksi ei ollut. Kukaan ei antanut tuumaakaan periksi ja desibelit olivat kovia. Minusta alkoi näyttää, että aina jostakin pienestä pitäjästä löytyi joku näkemyksistään täysin vakuuttunut. Ilmestyi erilaisia itsevarmoja ääniä, joilla oli viimeinen sana jopa vuosisatoja uskovia puhuttaneisiin kysymyksiin.


Helluntailaiselle oli hyvin tärkeää hengelliset kokemukset ja Jumalan äänen kuuleminen. Kokemiset tosin vaihtelivat. Ihmisillä oli eriäviä näkyjä ja erilaisia kokemuksia. Joku koki Herran puhuvan yhtä, toinen saattoi kuulla toista. Mitään puolueetonta keinoa eri näkyjen arvioimiseen ei ollut olemassa. Kaikkea tuli toki arvioida Raamatun valossa, mutta tulkinnat vaihtelivat. Näin kävi myös 90-luvun Lappajärvellä.  


 

On monta erilaista helluntailaisuutta

 

Helluntailaisuus on niin kirjava liike, että on lähes mahdotonta puhua jostain yhdestä helluntailaisuudesta. Helluntailaisuutta on koko sen historian ajan eli 1900-luvun alusta lähtien leimannut muutos, erilaiset uudet aallot ja herätykset. Itse olen nähnyt klassisen helluntailaisuuden, karismaattisen liikkeen, menestysteologian ja etsijäystävällisen liikkeen. 90-luvulla tuli ns. torontolaisuus, menestysteologiset painotukset yleistyivät, etsijäystävällisyys tuli osaksi helluntailaista valtavirtaa ja Hillsong (myös etsijäystävällinen) on kenties viimeisimpänä ollut erityisesti nuorison suosiossa (nousi alunperin erityisesti heidän ylistysmusiikkinsa myötä).

 

Minulla on omakohtaista kokemusta näistä kaikista. Luokitteluni on lähinnä havainnollistava ja varmasti keinotekoinen, koska luokat risteilevät keskenään. Havaintoni mukaan uusia ryhmiä syntyy karkeasti seuraavista syistä: Pyhä Henki toimii toisaalla, vanha ryhmä on maallistunut, vanha ryhmä on jäänyt kankeisiin vanhoihin toimintamalleihin, uusi ryhmä on saanut uutta ymmärrystä Raamatusta, vanhassa ryhmässä on väärä oppi tai uudella ryhmällä on uusi näky. Vanhassa on jotain ilmeisiä puutteita, jolloin tulee siirtyä siihen uuteen, mitä Henki nyt luo. Vanha edustaa mennyttä, uusi edustaa nykyisyyttä.   


 

Kaikkein suosituimmat kansainväliset helluntaisaarnaajat toimivat käytännössä aina seurakunnista erillisten omien järjestöjensä kautta. Tämä on yksi havainnollistava esimerkki siitä, kuinka yksin Raamattuun sitoutumista sovelletaan eri tavoin, koska toimintamallia ei ole Raamatussa. Meillä ei ollut pyhimyksiä, mutta ehdottomasti Herran armoittamia suurmiehiä. Vaikka helluntailaisille yleinen pappeus oli hierarkiaa torjuvaa, niin voideltuihin ja Herran valittuihin suhtauduttiin hyvin kunnioittavasti. Erityisesti karismaattiset saarnamiehet olivat hyvinkin vahvoja johtajia. Herran voideltuihin ei tullut herkästi koskea.   


 

Helluntailainen ja pasifisti

 

Isäni oli sivari ja minusta tuli sivari. Isoisän kokemus sodan kauhuista oli sellainen, että hän kieltäytyi uskoon tultuaan aseista. Ne kauheudet saivat riittää. Tämä perintö kulki isääni, josta tuli pasifisti. Kristillinen pasifismi oli keskeinen jakava kysymys laajemminkin helluntailiikkeen sisällä. Jotkut suhtautuivat asepalvelukseen myönteisesti, mutta isäni jyrkkä kanta vaikutti minuun. Minulle oli täysin selvää, mitä minulta odotettiin ja omaksuin isäni ajatukset. Veljeni kävi armeijan, mutta hän olikin omapäisempi.