Helluntailainen näkökulma: Joutuuko katolinen helvettiin? Osa 3.

Viimeiset käsiteltävät "harhaopit" ovat teoksessa Ettei kukaan eksyisi esille nostetut katolisen kirkon suhde islamiin ja "paavin pyrkimykset uuden maailmanuskonnon luomiseen". Mariaa ja pyhimyksiä käsittelen vain lyhyesti, koska olen niistä kirjoittanut aiemmin laajalti.

Katolinen kirkko ja islam

Kirkko ei ole Ahvenaisen mukaan “tehnyt selvää pesäeroa islamiin”. Kun Vatikaanin 2. kirkolliskokous toteaa muslimien “yhdessä meidän kanssamme palvovan yhtä ainoata laupiasta Jumalaa, joka on tuomitseva ihmiset viimeisenä päivänä”, niin kirkko paljastaa sokeutensa. Ahvenainen toteaa sanomatta jäävän islamin harhaoppisuuden, kun se mm. kieltää Kristuksen jumaluuden. Lopuksi Ahvenainen kiteyttää: “Kuinka hän (paavi) voi sanoa kristittyjen ja muslimien palvovan samaa Jumalaa, kun islam kieltää Kristuksen? Paavin myötämielisyys islamia kohtaan osoittaa hänen olevan sokea sokeain taluttaja.”

Kysymykseen kristittyjen ja muslimien samasta Jumalasta liittyy ymmärrettävistä syistä vahvoja tunteita ja näkemyksiä. Islamista mieleen voi joillakin tulla islamistinen äärijärjestö kuten Hamas tai Isis. Katolisiin pappeihin ja maallikkoihin, mutta toki myös muihin kristittyihin, on kohdistunut viime vuosina paljon vainoa muslimien toimesta. Katolisen kirkon ja muslimien historiaan liittyvät myös ristiretket. Näistä tunnelmista on kieltämättä melkoinen välimatka Jeesuksen Vuorisaarnaan. Opilliset erot kristinuskon ja islamin välillä ovat tietenkin valtavia, kuten Ahvenainen huomauttaa.

Samalla on tärkeää, että aiheen sisään ei lueta jotain sellaista, mitä siihen ei kuulu. Kysymys on luonteeltaan pitkälti uskonnonfilosofinen. Katolinen kirkko ei esitä, että on aivan yhdentekevää, onko ihminen kristitty tai muslimi tai että islam ja kristinusko olisivat oikeastaan lopulta ihan sama juttu. Kaukana tästä, koska opilliset erot tunnistetaan selkeästi. Katolinen kirkko ei käy muslimien kanssa ekumeenista vuoropuhelua kuten esim. luterilaisten kanssa, vaan uskontojenvälistä dialogia. Näiden välinen ero on ratkaiseva. 

Katolisen kirkon näkemys on yleinen myös protestanttien uskonnonfilosofien keskuudessa. Esimerkiksi erittäin arvostettu ja palkittu filosofi Peter van Inwagen jakaa tämän näkemyksen. Van Inwagen on itse entinen ateisti, mutta nykyinen anglikaani ja yksi maailman johtavia uskonnonfilosofeja.

Van Inwagen lausuu ilman epäilyä, että juutalaiset, kristityt ja muslimit todella palvovat samaa Jumalaa. Historialliset yhteydet näiden välillä ovat varsin läheiset. “Allah” tarkoittaa arabiaksi Jumalaa. Van Inwagenin mielestä se ei ole kuitenkaan käypä nimi niin kuin “Yahweh”.

Kristityt voivat toki sanoa, että meidän Jumalamme inkarnoitui - ei heidän Jumalansa. Van Inwagen esittää, ettei tämä ole pätevä kriteeri asian ratkaisemiseksi. Uskontojen antamat eri väitteet Jumalasta ei tarkoita heidän puhuvan eri olennosta. Jos Jumala on olemassa, niin silloin he viittaavat samaan asiaan. Se ei tarkoita uskontojen olevan samanlaisia ja väittävän samoin Jumalasta. Silti he puhuvat samasta olennosta. On vain yksi Jumala, mutta juutalaiset, kristityt ja muslimit antavat Hänestä keskenään yhteensopimattomia kommentteja. He ajattelevat eri tavoin Jumalan teoista historiassa ja siitä, mitä Hän ihmisen käskee tehdä. (Peter van Inwagen - Do Major Religions Worship the Same God?, ohjelmassa ‘Closer To Truth’, toim. Robert Lawrence Kuhn, 23.1.2020.)

Notre Damen yliopiston filosofian professori Michael Rea, joka itse on protestantti, väittää samoin. Kaikki merkittävät juutalaiset, kristityt ja muslimit uskoivat keskiajalla palvovansa samaa olentoa. Rean mielestä vahvin perustelu on siinä, että juutalaiset, kristityt ja muslimit pitävät Aabrahamia esi-isänä. Mitä ikinä Aabraham palvoi, sitä he väittävät palvovansa. (Michael Rea - Do Major Religions Worship the Same God?, ohjelmassa ‘Closer To Truth’, toim. Robert Lawrence Kuhn, 21.1.2020.)

Toisaalla Rea kirjoittaa, että selvästi kristityt ja muslimit uskovat Jumalasta hyvin eri tavoin. Yhtä mieltä he ovat kuitenkin siitä, että on vain yksi Jumala. Loogisesti tästä seuraa, että “kaikki Jumalat ovat sama Jumala”. Ei ole väliä, kuinka eriäviä näkemyksiä heidän välillään on. Jumalaa palvova palvoo tässä tapauksessa yhtä ja samaa Jumalaa. Tässä ei ole kyse kristinuskon ja islamin välisten erojen kiistämisestä, jotka ovat erittäin suuria ja merkittäviä. Nehän ovat kaksi eri uskontoa. Rea tosin epäilee, että tuskinpa Jumalan olemusta koskevat eriävät näkemykset ovat kristittyjen ja muslimien välillä olennaisesti merkittävämpiä kuin Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin teologia nykykristittyihin verrattuna. Se ei kuitenkaan ole Rean pointti. Hyvin suurikaan näkemysero Jumalasta ei riitä osoittamaan, että osapuolet eivät palvo samaa Jumalaa.

Aihetta on käsitellyt useampi uskonnonfilosofi. Katolisen filosofin Ed Feserin kirjoitus aiheesta löytyy täältä. Feserin artikkelista löytyy myös linkkejä muiden kirjoituksiin molempia näkemyksiä edustaen. Pelkästään kiistatta valtaviin opillisiin eroihin viittaamalla kysymystä muslimien ja kristittyjen Jumalasta ei voi pikaisesti ohittaa.  

Paavali sanoi: “Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te palvotte jumalia tunnollisesti. Kun kiertelin katselemassa palvontapaikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa luki: ’Tuntemattomalle jumalalle’. Minä kerron teille juuri siitä, mitä te tuntemattanne palvotte.” (Ap.t. 17:23.) Usko samaan Jumalaan muslimien kanssa tuskin on mikään helvettiin vievä valhe. Paavali näyttäisi puhuneen muinaisille ateenalaisille tismalleen samaan tapaan - ja jatkaneen evankeliointia. 

Paavin pyrkimykset yhden maailmanuskonnon syntymiseen

Ahvenainen kertoo, kuinka Franciscus on lujasti painottanut kaikkien ihmisten olevan Jumalan lapsia ja puolustanut uutta maailmanjärjestystä. Paavin ajama veljeyden tavoite on Ahvenaisen mukaan peräisin vapaamuurarien ajattelusta. Kaikki käy, kunhan vain veljeyden periaate toteutuu. Tämän sateenvarjon alle paavi on kutsumassa muslimit, protestantit jne.   

Kappale kiteytyy rankkaan arvioon: “Tämä on suuri harha ja mahdollisesti alkusoittoa Ilmestyskirjan babylonialaiselle porttouskonnolle, joka tulee vainoamaan Raamattuun pitäytyviä kristittyjä. Paavi voi hyvinkin olla se väärä profeetta, joka saa kansat palvomaan Antikristusta (Ilm. 13:11-14).”

On selvää, että Ahvenainen takuulla vilpittömästi itse uskoo hyvin lujasti kirjoittamaansa. Tällaiset esitykset ja väitteet ovat aivan tavanomaisia lopunaikoihin keskittyneessä dispensationalismin perinteessä viime vuosikymmeniltä. Uskontojenvälinen vuoropuhelu on usein nähty pyrkimyksenä uuden maailmanuskonnon muodostamiseen, jossa millään ei oikeastaan ole mitään väliä. Koitan hiukan purkaa kysymystä katolisen kirkon opetuksen valossa ja tukeutuen siihen, mitä Franciscus on itse arvovaltaisissa dokumenteissa sanonut. 

Kun paavi puhuu kaikista ihmisistä Jumalan lapsina ja yleisestä veljeydestä, niin hän ei tarkoita, että jokainen ihminen olisi uusi luomus Kristuksessa. Ilmaisut on luettava siinä merkityksessä kuin Vatikaanin 2. kirkolliskokous niitä käyttää puhuessaan muista uskonnoista: “Me emme todellakaan voi huutaa avuksemme Jumalaa, kaikkien Isää, jos me kieltäydymme kohtelemasta veljenä yhtäkään ihmistä, joka on luotu Jumalan kuvaksi. Ihmisen suhde Isään Jumalaan ja hänen suhteensa ihmisveljiin ovat niin läheisesti yhteen kuuluvia, että Raamattu sanoo: ”Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa” (1 Joh. 4:8). Siten häviää pohja jokaiselta teorialta tai käytännöltä, joka tuo ihmisten tai kansojen välille ihmisarvoa ja siitä johtuvia oikeuksia loukkaavan erottelun.” (Nostra aetate 5.)  

Katolisen uskon tiivistelmä Kompendium muotoilee ihmisten ykseyden seuraavasti: "Kaikki ihmiset muodostavat ihmissuvun ykseyden, koska heillä on yhteinen alkuperä Jumalassa. Jumala on sen lisäksi "yhdestä ihmisestä luonut koko ihmissuvun" (Ap.t. 17:26). Kaikilla on lopulta yksi ainoa Pelastaja, ja kaikki on kutsuttu Jumalan iankaikkisesta autuudesta osallisiksi." (kpl. 68.)

Katolinen kirkko on valmis myös tunnistamaan hyviä asioita muissa uskonnoissa. Kompendium vastaa seuraavasti kysymykseen - "mikä side on katolisen kirkon ja ei-kristillisten uskontojen välillä": "Niiden välillä on side, joka perustuu ennen kaikkea ihmissuvun yhteiseen alkuperään ja päämäärään. Katolinen kirkko tunnustaa, että kaikki toisista uskonnoista löytyvä hyvä ja tosi tulee Jumalalta ja on hänen totuutensa säteilyä, voi valmistaa evankeliumin vastaanottamiseen ja viedä kohti ihmiskunnan ykseyttä Kristuksen kirkossa." (kpl 170.)

Onko pelastus mahdollista niille, jotka eivät tunne evankeliumia? Katolinen vakaumus on, että kaikki ei-kristityt eivät automaattisesti joudu helvettiin. Kompendium vastaa kysymykseen ei-kristittyjen pelastuksesta näin: "Kaikki pelastus tulee Kristukselta, joka on pää, kirkon kautta, joka on hänen ruumiinsa. Sen tähden ne ihmiset eivät voi pelastua, jotka tietävät, että Kristus perusti kirkon, joka on pelastukseen välttämätön, mutta eivät kuitenkaan liity siihen tai tahdo pysyä siinä. Samalla voivat Kristuksen ja hänen kirkkonsa kautta saavuttaa ikuisen pelastuksen ne, jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia ja hänen kirkkoaan, mutta kuitenkin etsivät Jumalaa vilpittömin sydämin ja armon vaikutuksen alaisina näkevät vaivaa täyttääkseen hänen tahtonsa, jonka he tuntevat omantunnon äänestä." (kpl 171.) 

Entä ei-katoliset kristityt? Kompendium toteaa, että "näiden kirkkojen ja yhteisöjen jäsenet on kasteessa liitetty Kristukseen, sen tähden me tunnustamme heidät veljiksi ja sisariksi." (kpl 163.)

Mikä sitten on se sateenvarjo, jonka alle paavi on kutsumassa kaikkia? Se on tietenkin katolinen kirkko, edelleen, ihmiskunnan ykseys toteutuu Kristuksen kirkossa. Mitä piirteitä sillä on? Kompendium vastaa: "Tällä kansalla, jonka jäseneksi tullaan uskon kautta Kristukseen ja kasteessa, on alkuna Isä Jumala, päänä Jeesus Kristus, asemanaan Jumalan lasten arvo ja vapaus, lakina uusi rakkauden käsky, tehtävänä olla maan suola ja maailman valo, ja päämääränä Jumalan valtakunta, joka on jo alkanut maan päällä." (kpl 154.)

Paavin puhe kaikista ihmisistä Jumalan lapsina ja ihmiskunnan veljeydestä on siis ymmärrettävä katolisen uskon valossa. Kyse ei ole puhtaasta relativismista. Nyt onkin paikallaan mainita, mitä kirkko sanoo vapaamuurareista. Katolinen kirkko on torjunut vapaamuurariuden vakavasti. Historiassa sitä ovat käsitelleet Klemens XII (1738), Benedictus XIV (1751), Pius VII (1814), Pius IX (1864) ja Leo XIII (1884) sekä kanonisen oikeuden määräys (1917). Vapaamuurarius johti automaattisesti erottamiseen kirkosta. Vuonna 1983 uskonopin kongregaatio ilmoitti edelleen jäsenyyden olevan vakava synti ja jäsenillä oli kielto osallistua ehtoolliselle. (The Oxford dictionary of the Christian Church, 2005.) Julistus vapaamuurariyhdistyksistä on luettavissa suomeksi. Paavi Franciscus ei ole muuttanut linjaa, vaan on aivan hiljattain vahvistanut, etteivät katoliset voi olla vapaamuurareita. Selityksistä voi lukea lisää vaikkapa täältä.    

Evankeliumin levittämiseen ja lähetystyöhön katolinen kirkko on sitoutunut niin tiukasti kuin mahdollista. Lumen gentium viittaa lähetyskäskyyn (Matt. 28:19, 20) ja toteaa hyvin selkeästi: “Tämän Kristuksen juhlallisen käskyn julistaa pelastavaa totuutta Kirkko on saanut apostoleilta ja sitä on noudatettava aina maan ääriin saakka (vrt. Ap.t. 1:8). Sen vuoksi Kirkko sovittaa itseensä apostolin sanat: “Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (1 Kor. 9:16) ja lähettää lakkaamatta sananviejiä (...) Pyhä Henki näet pakottaa Kirkkoa yhteistyöhön, jotta Jumalan suunnitelma, jonka mukaan Kristus on asetettu pelastuksen alkulähteeksi koko maailmalle, toteutuisi tehokkaasti. Julistamalla evankeliumia Kirkko koettaa saattaa kuulijat uskoon ja uskon tunnustamiseen, valmistaa heidät kasteelle, vapauttaa heidät erehdyksen orjuudesta ja liittää heidät Kristukseen, jotta he rakkauden kautta kasvaisivat häneen aina täydellisyyteen saakka.” (kpl 17.)

Paavi Franciscuksen apostolisen kehotuskirjeen Evangelii gaudiumin teema on evankeliointi nykymaailmassa ja se on osoitettu myös maallikoille. Kyseisessä kehotuskirjeessä Franciscus nimenomaisesti, täsmällisesti ja erikseen torjuu synkretismin (kappaleet 228 ja 251). Franciscus kirjoittaa: “Todellinen avoimuus merkitsee pysymistä lujana omissa syvällisissä vakaumuksissaan pitäen selvästi ja iloiten kiinni omasta identiteetistään, mutta avoimena ”ymmärtämään toisen osapuolen vakaumuksia” ja ”tietäen, että vuoropuhelu voi rikastuttaa jokaista”. Emme tarvitse diplomaattista avoimuutta, joka myöntyy kaikkeen välttääkseen ongelmia, koska tämä olisi toisen huijaamista ja sen hyvän kieltämistä, joka meille on annettu jakaaksemme sen anteliaasti toisille. Evankelioiminen ja uskontojenvälinen vuoropuhelu, kaukana vastakkaisuudesta, tukevat ja ravitsevat toinen toisiaan.” (kpl 251.)

Franciscuksen mukaan tällainen keskustelu, “jossa etsitään yhteiskuntarauhaa ja oikeudenmukaisuutta, on itsessään kaikki pelkästään pragmaattiset näkökohdat ylittävä eettinen velvollisuus, joka luo uusia yhteiskunnallisia olosuhteita (kpl 250.).” Kun huomioon otetaan kristittyihin kohdistuneet vainot ja myös marttyyreina menetetyt katoliset papit, niin vuoropuhelu muslimien ja kristittyjen välillä on varmasti todellakin tarpeen. 

Pyhimykset

Ahvenainen kirjoittaa, että “keskeinen piirre katolisessa kirkossa on niin sanottujen pyhimysten kunnioitus ja palvonta”. Pyhimysten palvonta ja väitetty parantamisvoima on esillä teoksessa myös lihavoituna väliotsikkona. Jumalan ihmisten elämäntyön kunnioittaminen on Ahvenaisesti toki oikein, “mutta rukousten ja palvonnan osoittaminen heille on ehdottomasti vastoin Jumalan sanaa (Apt. 10:25-26, Ilm. 22:8-9)”. Kaikki Jeesukseen uskovat uudestisyntyneet ovat pyhiä, Ahvenainen huomauttaa viitateen Paavaliin. Harhaa on erityisesti se, että pyhimysoppi “johtaa pois raamatullisesta Kristuksen ansiosta saatavasta pyhyydestä”. Maininnan ansaitsevat myös suojeluspyhimykset ja erilaiset legendat.

Olen kirjoittanut pyhimyksistä aiemmin, joten perusteellinen käsittely ei ole tässä yhteydessä tarpeen. Vatikaanin 2. kirkolliskokous käsitteli myös aihetta ja siitä voi lukea Sacrosanctum Conciliumista kappaleet 8., 104., 108. ja 111. sekä Lumen gentiumin kappaleet 50. ja 51. Arvovaltaisen kirkon opetuksen kuulemisen täytyy olla vilpittömästi totuutta asiassa etsivän lähtökohta ja kirkon opetus on vieläpä selvitettävissä sangen nopeasti.

Katolilaisten ja luterilaisten välisen dialogin Communio Sanctorum tiivistää kappaleessa 235. pyhimyksistä seuraavasti. Koko pyhien olemassaolo pohjautuu Kristuksen armoon eikä ilman armoa pyhillä ole kirkolle merkitystä. Armosta pyhät ovat todistajia Jumalan rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan ja esimerkkejä uskosta. Pyhien kunnioitus on aina ja ennen kaikkea kohdistunut Hänen kunniaan, jota pyhät seurasivat. Pyhien ylistys on Kolmiyhteisen Jumalan hyvyyden ylistystä, joka on paljastanut itsensä Poikansa kautta ja joka on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmiskunnan välillä.

Neitsyt Marian palvonta

Neitsyt Marian “palvontaa” olen sivunnut jo aiemmin mm. sarjan ensimmäisessä osassa. Perusteellisemmin olen kirjoittanut Maria-hartaudesta osat 1. ja 2. sekä Maria-opetuksista osat 1. ja 2. Näissä kirjoituksissa käsittelen kiistanalaisia Maria-opetuksia, jotka Ahvenainen luonnollisesti torjuu. Tarkastelen myös Maria-hartautta, josta Ahvenainen kirjoittaa: "Kaikki se gloria, minkä katolinen kirkko on rakentanut hänen ympärilleen, on harhaoppia, joka vie seuraajansa pois Kristuksesta."

Katolisen kirkon Maria-hurskauden ohjeista kannattaa lukea Paavali VI:n Marialis Cultus ja erityisesti kappaleet 29.-39; kyseinen katkelma tulee luetuksi muutamassa minuutissa. Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen opetukset Mariasta voi lukea Lumen gentiumista luvusta kahdeksan. Katekimuksesta voi nopeasti lukea kappaleet 967-972. Jos Mariaa lähestyy kirkon opetuksen valossa, niin on hyvin vaikeaa nähdä siinä mitään helvettiin vievää epäjumalanpalvelusta. Katoliset eivät palvo Mariaa eivätkä muita pyhimyksiä.

Suosittelen Mariasta lämpimästi Brant Pitren teosta. Kätevästi netissä suomeksi on luettavissa Johannes Paavali II:n Redemptoris Mater ja Paavali VI:n Marialis Cultus. Jeesuksen sisaruksista hyvin valaiseva on professori James B. Prothron artikkeli. Anglikaanien ja katolisten välisen ekumeenisen dialogin tuotos Mariasta on erinomainen ja käsittelee runsaasti raamatuntekstejä. Kyseinen teksti on helppolukuinen, se löytyy klikkauksen takaa ja esittää katoliset opit varsin ymmärrettävästi. Suomeksi historiallisesta näkökulmasta on kirjoitettu erittäin kattava teos ortodoksimunkki Serafim Seppälän toimesta Elämän äiti – Neitsyt Maria varhaiskristillisessä teologiassa. Kyseinen teos löytynee julkisista kirjastoista.

Lopuksi

Kun esittelemme toisten näkemyksiä, niin kristillistä henkeä edustaa hyvin ns. armeliaisuusperiaate. Kyse on siitä, että pyrkimys on ilmaista toisen näkemys niin selkeästi ja reilusti, että toinen suorastaan toivoisi itse muotoilleensa perustelunsa siten. Jo kristillinen usko vaatii meiltä reilua ja oikeudenmukaista lähestymistä toisia kohtaan.

Rimaa ei tulisi virittää myöskään sietämättömän korkealle. Ihmiset tekevät syntiä ja epäonnistuvat usein. Täydellisesti tyhjentäviä vastauksia kaikkiin kysymyksiin on vaikeaa löytää. Joskus puhutaan ns. savusillistä. Monesti asioita voi kommentoida sanoilla: “Entäs sitten tämä?” Jos jokaista paavia, vastapaavia, reformaation käännettä, ristiretkeä tai jokaista mahdollista opillista ja historiallista kysymystä ja jokaikistä paavin lausuntoa pitää kyetä tyhjentävästi kommentoimaan ennen kuin on sanonut oikeastaan yhtään mitään, niin rima asetetaan mahdottoman korkealle. Tällaiseen standardiin ei taida yltää kukaan. Samoin helluntailaisuuden tutkiminen olisi täysin epäreilua, jos lähtökohta olisi vain skandaalien ja epäkohtien kaivamisessa. Niitä muuten valitettavasti riittää.

Katolisen kirkon 2000 vuoden historia on aarreaitta osin myös täysin perustellulle arvostelulle. Löytyy paaveja, jotka ovat irstailleet, suosineet sukulaisia, harjoittaneet valtapolitiikkaa ja muuta vastaavaa. Aika ajoin nousee esiin lausuntoja, joihin voi tarttua ja joiden merkityksiä voi venyttää mahtaviin mittasuhteisiin. Kirkossa on ollut harhaoppisia pappeja ja kansanuskossa on monesti mutkat vedetty huolella suoriksi. Eletty elämä on aina ollut ja tulee varmasti aina olemaan sekavampaa ja sotkuisempaa kuin kirkon virallinen opetus.    

Ekumeenisen vuoropuhelun suuri arvo on ollut keskinäisen ymmärryksen ja kunnioituksen lisääntymisessä. Kärsivällisen keskustelun avulla omat näkökulmat on esitetty ymmärrettävästi ja on kyetty löytämään paljon yhteistä. Näitä dokumentteja on runsaasti saatavilla suomeksi. Englanniksi mielenkiintoinen evankelisesta perinteestä tulevalle on Evangelicals and Catholics Together at Twenty: Vital Statements on Contested Topics. Helluntailaisten ja katolilaisten välisestä vuoropuhelusta voi lukea täältä. Tuhti tietopaketti suomalaisesta keskustelusta löytyy täältä, johon on osallistunut vahvasti myös tuore piispa Raimo Goyarrola. Populaari, mutta uskottavan katolisen teologin esitys evankeliselle lukijakunnalle on Levering. Brant Pitre on mainio nuoremman polven edustaja katolisesta raamattuteologiasta. Vahva suositus! Tai mitä jos ottaisi lukuun aivan hiljattain suomennetun kirjasarjan Jeesus Nasaretilaisesta paavi Benedictus XVI:n kynästä? Miksipä ei?