Milloin kristityt alkoivat palvomaan epäjumalia?

"Pyhimysten ja pyhäinjäännösten palvontaa. Marian korottamista jumalolennoksi, jopa Kristuksen yläpuolelle. Kuolleiden rukoilemista haudoilla vierailujen yhteydessä. Patsaiden koskettelua, kuvien suukottelua ja muita hyvin inhottavia uskonnollisia ilmauksia. Pyhäinjäännöksiä, Maria-patsaita ja erilaisia kuvia, joita pidetään onnea tuovina taikakaluina. Tätä on katolilaisuus. On täysin selvää, että katoliset (ja ortodoksit) eivät voi olla kristittyjä. Harhat ovat aivan liian vakavia.

Heidät tulee käännyttää todelliseen, puhtaaseen ja aitoon uskoon. Eksytyksen pauloissa olevat katoliset täytyy vapauttaa kaikesta taikauskosta, vainajien kutsumisesta, epäjumalien palvonnasta ja muusta kertakaikkisen kauhistuttavasta pimeydestä. Mariaan kytkeytyvä hengellisyys on todellinen henkivalta, jota täytyy lujasti vastustaa. Pakanuus valitettavasti sekoittui kristinuskoon. Samalla se turmeli perusteellisesti puhtaan apostolisen uskon. Tästä hyvin vääristyneestä kristinuskon kuvajaisesta eli eksytyksestä, luopumuksesta ja valhe-evankeliumista ihmiset tulee pelastaa."  

Epäjumalanpalvontaa ja taikauskoa?

Tämänkaltainen ajattelu ei ole minulle lainkaan vierasta. Se on paremminkin täysin kiinteä osa sitä maailmaa, jossa olen varttunut; toisin sanoen se on minulle hyvin tuttua. Eivät kaikki helluntailaiset (käytän käsitettä nyt hyvin laveassa merkityksessä) toki ajattele näin, mutta mistään pienen marginaalin jakamasta käsityksestä ei suinkaan ole kyse. Käsitykset elävät helluntaiyhteisöjen sisällä hyvin vahvoina ja ne pulpahtavat ajoittain esiin eri yhteyksissä. Vähintäänkin syvä epäluuloisuus on yleisesti jaettu lähtöpiste ja monien mielistä pyhimykset, reliikit ja Maria peräti leikkaavat katoliset kristinuskon ulkopuolelle. Taustalla on vilpitön ja aito huoli ihmisten ikuisuuskohtaloista. Pelissä on kovat panokset.

Onkin varsin tavanomaista, että pyhimysten ja pyhäinjäännösten kunnioittaminen tai esirukousten pyytäminen taivaassa olevilta pyhiltä tulkitaan epäjumalanpalvonnaksi, lähes spiritismiksi tai okkultismiksi. Tässä kohtaa kaikkein radikaalein tulkintalinja ei juurikaan poikkea esim. Jehovan todistajien opetuksista. He vetoavat samalla tavoin Raamattuun (kts. tämä ja tämä) ja hyökkäävät ankarasti pyhiltä esirukousten pyytämistä vastaan sekä vastustavat erilaisten juhlapyhien viettämistä (esim. joulun viettämistä ei ole Raamatussa). Erilaiset ihmeparantumiset (joita siis on paljon ja niitä on erinomaisesti dokumentoitu) Marian ja pyhien esirukousten kautta ovat tästä ajattelusta käsin pahuuden henkivaltojen tekoja. Tunnetuimmat Marian ilmestymiset ovat samoin demonisia tapahtumia. 

Koska kristinuskon historia totisesti on synkkä, niin historia pitää hyvin perustein työntää kauaksi syrjään. Kaikki mitä ei ole selvästi Raamatussa mainittu, on syytä torjua. On syytä harjoittaa vain sitä, mitä Raamatussa nimenomaisesti erikseen käsketään. Raamattu täsmällisesti kieltää vainajien manaamisen ja epäjumalanpalvonnan vakavimmin mahdollisin sanoin.  

Päivän päätteeksi kysymys on selvästä ja vakavasta asiasta: kukapa vilpitön kristitty ei haluaisi pysyä mahdollisimman kaukana vainajahengistä, epäjumalanpalvonnasta ja okkultismista? Kysehän on äärimmäisen vakavista synneistä. Tällaiset opetukset hukuttavat ihmisten sielut. 

Mistään ekumeniasta tai vuoropuhelusta ei näistä lähtökohdista ole tarpeen edes puhua. Toisella puolella pöytää on ei-kristittyjä ja eksyneitä. Heidän kanssaan ei pitäisi käydä vuoropuhelua uskonasioista, vaan heidät pitäisi pelastaa; he ovat ennen kaikkea evankelioinnin kohteita. Helluntailaisesta näkökulmasta katoliset varsin yleisesti ovatkin lähetystyön kohteita. Jumalan Sanan selvän ilmoituksen kohdalla ei ole varaa lipsua. Erittäin varautuneet asenteet nousevat vilpittömästä halusta elää ja uskoa oikein. Pelissä ovat kristinuskon ydinasiat, koko uskon olemus, joten uskossaan vilpittömät ihmiset suhtautuvat aiheeseen hyvin kiihkeästi. Näistä lähtökohdista toisen ymmärtämiseen pyrkivän vuoropuhelun käyminen on lähes mahdotonta.

Ihminen on läpikotaisin sosiaalinen olento. Ajatteluumme ja käsityksiimme ympäristömme vaikuttaa ratkaisevasti. En tietenkään ole poikkeus. Käsitykseni erilaisista uskon kysymyksistä ovat muokkautuneet ympäristössä, jossa olen uskoon kasvanut. Syvään juurtuneita käsityksiä ja tuntemuksia ei ole helppoa myöhemmin haastaa. Ne ovat usein jo lapsuudesta ja nuoruudesta opittuja uskon totuuksia. Kun käsitykset ovat juurtuneet vuosien saatossa syvälle, esim. vakavina varoituksen sanoina mahdollisesti kadottavan eksytyksen harhoista, niin näkemysten muuttuminen on lähes mahdotonta. Henkilökohtaisesta historiasta nousevat näkemykset ovat luonnollisia ja sieltä ajattelu lähtee liikenteeseen.

Jos aiemmin oppimaansa suhtautuu myöhemmin varauksella, niin syvälle juurtunut varautuneisuus jää silti jäljelle. Epäjumalanpalveluksesta ja vainajien esille kutsumisesta on hyvin pitkä matka kristilliseen uskoon, vaikka enää ei ajattelisikaan niin kuin oli joskus oppinut. Helluntailaiselle uskon kokemuksellinen ulottuvuus on todella tärkeää. Jos jotain vahvasti kokee, niin siihen väliin ei voi enää mikään ulkopuolinen tieto tulla. Käsitys pyhimyksistä epäjumalanpalvontana on aivan varmasti monilla painautunut syvälle tunteisiin, joten asia koetaan erittäin voimakkaasti. 

Epäilyksen siemen

Miten tähän on tultu? Missä vaiheessa kristityt eksyivät vakavasti puhtaasta uskosta? Mitkä asiat johtivat siihen, että näin täydellinen harhaoppi otti kristityt hallintaansa? 

Minusta kaikkein jyrkimmät tulkinnat vaikuttivat aina epäilyttäviltä. Jos jollekin Raamattu (erityisesti Ilmestyskirja ja lopunaikojen tapahtumat) oli ehdottomalla varmuudella avautunut ja jos joku kerran uskossaan jotain näki selvästi kuin päivänpaisteen, niin ei minulla ollut siihen mitään sanottavaa. Pysyköön uskossaan ja pitäköön kiinni näkemästään. Oma asenteeni pyhimyksiä kohtaan oli ennemmin "pääni pyörittelyä" ja sisäistä naureskelua. Kaikkein jyrkimmät asenteet näyttivät minusta kuitenkin epäuskottavilta - eikä vähiten katolilaisuuteen kääntyneiden johdosta. 

Minun oli yksinkertaisesti mahdotonta ostaa ajatusta, että he vain hupsahtivat okkultismiin, taikauskoisuuteen, epäjumalanpalvontaan, vainajien manaamiseen ja muuhun vastaavaan. Se vaikutti täysin järjettömältä, hyvin epäuskottavalta ajatukselta. En tajunnut henkilöiden tekemiä ratkaisuja, mutta puheet epäjumalanpalvonnasta menivät sentään liian pitkälle. Minulla ei lähtökohtaisesti kuitenkaan ollut tarvetta ottaa asioista selvää, koska siihen menisi vain aikaa ja energiaa. Kuvio alkoi kiinnostamaan enemmän, kun huomasin monien asioiden menneen varhaiskristillisyydessä toisin kuin olin oppinut.

Katolilaisuuteen tai ortodoksisuuteen kääntyneiden osalta tapaukset eivät rajoittuneet Ulf Ekmaniin (joka kyllä "tiesi", että katoliset palvovat Mariaa), jolla oli ollut uskooni suuri vaikutus. Esimerkiksi Francis Beckwith johti Evangelical Theological Societya ja kääntyi katolilaiseksi. Muita erittäin teräviä ajattelijoita olivat esim. luterilaisuudesta kääntynyt huippufilosofi ja jumaluskon puolustaja Rob Koons ja toisaalta entinen anglikaani, nykyinen ortodoksi, maailman johtavia filosofisen teologian edustajia oleva Oxfordin yliopiston emeritusprofessori Richard Swinburne. Katolisuuteen kääntynyt moraalifilosofi Alasdair MacIntyre on alallaan ehdottomasti maailman johtavia nimiä. Merkittävä katolilaisuuteen kääntynyt ajattelija on J. Budziszewski. Hän on hallintotieteen ja filosofian professori Texasin yliopistossa ja taustaltaan baptisti, jonka tie kulki ateismin kautta takaisin uskoon (hänen luentonsa aiheesta tässä). 

Maailman arvostetuimpia historiallisen teologian tutkijoita Yalen yliopistosta, jo edesmennyt Jaroslav Pelikan, joka oli myös luterilainen pappi, kääntyi ortodoksiksi. Thomas Joseph White on käännynnäinen, joka edustaa tomistisen teologian huippuja. Robert Louis Wilken on hyvin merkittävä kirkkohistorioitsija, Virginian yliopiston kristinuskon historian emeritusprofessori ja entinen luterilainen pappi, nykyisin katolilainen. Erittäin tunnettu katolinen teologi on entinen presbyteeripastori Scott Hahn. 

Systemaattisen teologian professori Michael Root oli luterilaisena teologina laatimassa katolisten kanssa yhdessä tehtyä julistusta vanhurskauttamisopista. Hänen osaltaan prosessi johti kääntymiseen katoliseksi! Suomessa Oskari Juurikkala on entinen ateisti ja nykyinen katolinen pappi. Hän on myös äärimmäisen lahjakas - harva tekee kolme väitöskirjaa alle 40-vuotiaana! Dogmatiikan tutkija Pauli Annala liittyi joitakin vuosia sitten katoliseen kirkkoon ja aikoinaan saman liikkeen teki ekumeniikan ja dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen. Muita mielenkiintoisia katoliseen kirkkoon kääntyneitä huipputeologeja ovat systemaattisen teologian professori Bruce D. Marshall, historiallisen teologian professori Mickey Mattox sekä historiallisen teologian ja dogmatiikan professori Reinhard Hütter. Kovan profiilin tapauksia riittää monia muitakin (kts. tämä). 

Eksyivätkö kyseiset henkilöt epäjumalanpalvontaan, taikauskoon ja spiritismiin? He eivät päällisin puolin vaikuttaneet pahoilta, tyhmiltä tai sokeilta. Valtavan määrän ensikäden aineistoa läpikäyneet maailman eturivin kristinuskon (protestantti)tutkijat, kiistatta hyvin älykkäät ja vilpittömät kristityt, lopulta vain ajautuivat todellisen kristinuskon ulkopuolelle? He ehkä vilpittömästi etsivät totuutta, tunsivat kristinuskoa ja kirjoituksia niin syvällisesti kuin vain nyt on älykkäälle, vilpittömälle ja vuosikymmeniä tutkimusta tehneelle ihmiselle mahdollista, mutta se ei heitä auttanut. Veikö pakanuus, taikausko ja epäjumalanpalvonta lopulta voiton erittäin älykkäiden, korkeasti oppineiden ja vilpittömien rukoilevien kristittyjen sydämissä ja mielissä? Varmaankin mahdollista, mutta se ei näyttänyt ainakaan kovin todennäköiseltä. 

Täytyi olla olemassa mahdollisuus, että en oikeasti tuntenut asioita kuin korkeintaan pinnallisesti. Täytyi voida olla mahdollista, että he tiesivät asiat minua paremmin. Miltä alustalta lähestyisin asioita, jos en oikeasti edes tiennyt, mistä oikein puhuttiin? En halunnut paikata ohutta tietämystäni isolla kauhalla itsevarmuutta, jonka ammensin historiastani ja hämyisistä lähteistäni. Halusin ymmärtää, mikä oli oikeasti asioiden historia, niiden syntyä ja kehitystä, enkä vain pitää järkkymättä kiinni siitä, mihin olin kasvanut sisään. Halusin hahmottaa, milloin kristityt eksyivät, jos he eksyivät. Niin moni asia oli mennyt toisin kuin olin "varmuudella tiennyt". Oliko mahdollista, että en ollut tässäkään asiassa nähnyt aivan kaikkea? Mistä eksytykset oikein tulivat?

Pyhimysten ja pyhäinjäännösten alkuperä

Historioitsija David Farmer vahvistaa pyhimysten kunnioittamisen toiselta vuosisadalta alkaen. Kristityt uskoivat Kristuksen tähden henkensä antaneen marttyyrin olevan varmasti taivaassa. Näin marttyyri saattoi rukoilla apua pyytävien puolesta Herran luona - tästä uskosta nousi alunperin käytäntö esirukousten pyytämisestä pyhiltä. Pyhien haudoilla harjoitettiin marttyyrien kunnioitusta.

Väitteet, että pyhimykset ovat antiikin kulttien peruja, ikään kuin ne toimisivat näille jonkinlaisena korvikkeena, on täysin keinotekoinen. Sen sijaan niihin liittyvät alttarit, erilaiset vuosipäivät ja ikonografia ovat saaneet vaikutteita välimerellisen pakanuuden malleista. Pyhimysten alkuperä juontaa kuitenkin juutalaisuuden ja varhaisen kristillisyyden uskoon ja käytäntöihin. Juutalaiset pitivät edesmenneitä profeettoja, patriarkkoja sekä marttyyreja suuresti arvossa pystyttäen muistomerkkejä heidän luittensa paikoille. Kristityt jatkoivat juutalaisten käytäntöä. Tietyin muutoksin kristityt osoittivat kunnioitusta paitsi pyhiään, myös makkabealaisia ja juutalaisia profeettoja kohtaan. (Farmer 1997.)

Katolisen opetuksen mukaan pyhille tunnustetaan edelleen hyvin samankaltainen rooli. Heitä pyydetään rukoilemaan koko maailman puolesta, mutta heitä voi lähestyä myös henkilökohtaisissa asioissa. Kun pyhät rukoilevat, heidän nähdään olevan erinomaisella tavalla osallisia Jumalan suunnitelmasta. Pyhien yhteyden nähdään ohjaavaan rukoilevaan elämäntapaan. (Kompendium 2013, s. 196.)

Katekismus kertoo pyhistä: “Kun kirkko julistaa pyhiksi joitakin uskovia, eli julistaa juhlallisesti, että nämä uskovat ovat harjoittaneet sankarillisesti hyveitä ja eläneet uskollisina Jumalan armolle, se tunnustaa heissä pyhyyden Hengen voiman. Kirkko vahvistaa uskovien toivoa antamalla heille pyhät esikuviksi ja esirukoilijoiksi.”

Charles Gusmer selvittää, että Uusi testamentti käyttää termiä "pyhät" eri merkityksessä. UT:ssa pyhillä viitataan kaikkiin kastettuihin. Katoliset ovat tottuneet käyttämään termiä siten, että sillä viitataan moraaliseen pyhyyteen. UT:n käytössä ilmaisu "pyhä" korostaa kasteessa kristityn lahjaksi saamaa osallisuutta Jumalan elämästä. (Gusmer 1989.)

Tässä ei ole mitään kovin ihmeellistä. Käytämme sanoja eri merkityksissä. "Hiiri" voi viitata pieneen eläimeen tai "hiiri" voi tarkoittaa tietokoneissa apuna käytettävää laitetta. Samoin sanaa "pyhä" on mahdollista käyttää eri tavoin ja molemmat tavat todella viittaavat "pyhyyteen" sanan tosi merkityksessä. (kts. lisää esimerkkejä.)

Epäjumalanpalveluksen katolinen opetus tuomitsee hyvin jyrkästi. Pyhäinjäännösten ja kristillisten kuvien kohdalla puhutaan kunnioittamisesta, ei palvonnasta: "Kristillinen kuvien kunnioittaminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen käskyn kanssa, joka kieltää epäjumalien kuvat. Sillä 'kunnioitus, jota osoitamme jollekin kuvalle, kohdistuu siihen, mitä kuva esittää', ja 'se, joka kunnioittaa kuvaa, kunnioittaa siinä esitettyä henkilöä'. Kunnioitus, jota osoitamme pyhille kuville, on 'harrasta kunnioitusta', eikä suinkaan palvontaa, sillä palvonta kuuluu yksin Jumalalle." (Katekismus, s. 520, 524)

Katolinen opetus on tässä täysin yksiselitteinen: palvonta kuuluu yksin Jumalalle, ei pyhille eikä Marialle. Sen sijaan pyhille, jotka ovat "sankarillisesti harjoittaneet hyveitä" Jumalan armon avulla, osoitetaan kunnioitusta. Palvonnan ja hartaan kunnioituksen välillä on siis täysin oleellinen ja ratkaiseva ero.

Milloin sitten kuvaan ilmestyivät pyhäinjäännökset? The Oxford Dictionary of the Christian Church:in mukaan Polykarpoksen marttyyrikuolema (n. 155) on ensimmäinen päivänselvä historiallinen vahvistus pyhäinjäännöksistä. Marttyyrien maallisia jäännöksiä kunnioitettiin Uuden testamentin tekstien jälkeisenä aikana. Raamatusta reliikit löytyvät Elian viitan (Jordan jakautui kahtia), Elisan luiden (kuollut heräsi henkiin) ja Paavalin pääliinojen (demonit ja sairaudet lähtivät) muodoissa.

Polykarpoksen ja Stefanoksen luut

Polykarpoksen (n.69-155) marttyyrikuolema on Smyrnan seurakunnan huolellisesti taltioima. Kuvaus on kokonaisuudessaan silmiä kostuttavan vaikuttava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Siinä näkyy myös hyvin varhainen pyhien kunnioittaminen, heidän kunniakseen vietettävät päivät sekä reliikit.

Referoin seuraavaksi kuvausta tapauksesta: Ennen rovion liekkeihin heittämistään Polykarpos rukoili ja silminnäkijät pääsivät todistamaan ihmettä. Mies oli keskellä liekkejä, mutta tuli ikään kuin vain kaartui hänen ympärilleen eikä Polykarpoksen ruumis palanut. Palavasta lihasta nousi suitsukkeen tuoksu. Pyöveli pisti Polykarposta lopulta tikarilla, koska ruumis ei yksinkertaisesti palanut. Tämän jälkeen liekit sammuivat suuresta määrästä verta ja ruumiista lähti kyyhkynen. Kaikki paikalla olleet hämmästelivät suuresti tapahtunutta. Tuota Smyrnan seurakunnan piispaa kirjoittajat ylistävät aikansa apostolisena opettajana, jonka puheet toteutuivat ja tulisivat toteutumaan.

Myös Perkele näki Polykarpoksen olleen elämässään alusta lähtien tahraton ja voittaneen itselleen todellisen palkinnon. Tämän johdosta vihollinen ei antanut kristityille hänen ruumistaan. Sitä kovasti toivottiin ja lukuisat halusivat koskettaa tuota pyhää ruumista. Vihollisen kiihottamana valtiaalta pyydettiin, ettei ruumista annettaisi kristityille. Pyyntö oli ovela; kristityt ehkä hylkäisivät Kristuksen ja ryhtyisivät Polykarpoksen palvojiksi. Juutalaiset sinnikkäästi vaativat samoin. Kristityt kuitenkin todistavat, etteivät voisi koskaan palvoa ketään toista kuin Kristusta. Hän on Jumalan Poika ja kärsi viattomana syntisten tähden. Kristityt kuitenkin rakastavat marttyyreja, Herran matkijoita ja oppilaita. Heidän omaa kuningastaan kohtaan osoittamansa hellyyden ja lämmön tähden, on sopivaa ja oikein rakastaa heitä. Kirjoittaja huokailee halusta olla marttyyrien työtoveri ja yhdessä marttyyrien kanssa Kristuksen opetuslapsi.

Sadanpäällikkö havaitsi paikalla olleiden juutalaisten aikaansaaman aggression ja päätti polttaa ruumiin. Kirjoittaja kertoo, että kristityt kävivät keräämässä hänen “jalokiviä ja kultaa kalliimmat luunsa”, jotka laitettiin sopivaan paikkaan talteen. Kirjoittaja todistaa myös muistopäivästä reliikkien luona: “Kun meillä on mahdollisuus kokoontua, Herra suo meidän juhlia iloiten ja riemuiten Polykarpoksen marttyyriuden muistopäivää siellä. Se tapahtuu niiden muistoksi, jotka ovat kilpailleet jo aiemmin, ja harjoitukseksi ja valmistautumiseksi tuleville marttyyreille.” (luvut 15-18, Susanna Asikaisen käännöksestä.)

Burns & Jensenin mukaan varhaista kulttia marttyyreista leimasi luottamus siihen, että marttyyrit rukoilevat kristittyjen edestä. Augustinuksen aikana löytyneet Stefanoksen reliikit ja niihin liittyneet parantumisihmeet vahvistivat marttyyreiden tällaista roolia. Augustinus opetti, että Jumala vahvisti näin uskoa Kristukseen, jonka tunnustamisen tähden marttyyrit olivat kärsineet ja reliikkien kautta vahvisti, että heidän kuollut lihansa liittyisi ylösnousemuksessa heidän sieluihinsa kuolemattomuudessa. Paras tapa kunnioittaa marttyyreja oli Augustinuksen mukaan kuitenkin heidän esimerkkinsä seuraaminen. Vandaalien vuosisadalla monilla kristityillä olikin mahdollisuus sangen konkreettisella tavalla seurata marttyyrien antamaa esimerkkiä.

Stefanoksen luihin liittyy valtavasti yliluonnollisia ihmeitä. Burns & Jensen kertovat, miten espanjalainen presbyteeri Paul Orosius kuljetti mukanaan osaa Stefanoksen reliikeistä palatessaan Palestiinasta Afrikkaan toukokuussa 416. Ne olivat löytyneet juuri Orosiuksen ollessa siellä. Pyhäinjäännösten säilyttämiseksi rakennettiin alttareita ja kaikkien yllätykseksi alkoi tapahtumaan ihmeparantumisia. Augustinus oli aiemminkin todistanut ja kokenut ihmeitä, esim. sokean julkisen parantumisen marttyyrien reliikkien kautta Milanossa.

Augustinuksen asenne ihmeisiin oli kuitenkin varautunut. Hän varoitti vääristä profeetoista ja muistutti, että kristittyjen tulisi huolehtia ennemmin rakkauden teoista ja että heidän nimensä on kirjoitettuina taivaassa, kuin ottaa vastaan ihmeitä. Augustinus oli ajatellut ihmeiden liittyvän pääosin aikaan, jolloin kirkko levisi juutalaisia juuriansa laajemmalle. Ihmeiden aalto johti kuitenkin Augustinuksen ajatusten muuttumiseen.

Stefanoksen reliikkien kautta tapahtui lukuisia parantumisia ja jopa kuolleista heräämisiä. Augustinus raportoi 70 yliluonnollista ihmettä yksistään Hippossa. Calamassa lista oli pitempi ja Augustinus kehotti Evodiusta tallentamaan ihmeet Uzaliksessa. (Burns & Jensen 2014.)

Myös Stefanoksen luiden löytyminen oli yliluonnollinen ihme. Vuonna 415 lähellä Jerusalemia sijaitsevan (Caphargamala) seurakunnan pappi nimeltä Lucian näki pitkän vanhan miehen lähestyvän häntä ja kutsuvan kolmesti nimeltä. Mies käski Lucianin mennä Jerusalemiin ja kertoa piispa Johannekselle, että hänen tulisi avata haudat, joissa miehen ja joidenkin muiden Kristuksen palvelijoiden jäänteet olisivat. Niiden kautta Jumala avaisi monille armonsa portit. Tämä näky toistui kahdesti.

Toisen kerran jälkeen Lucian lähti Jerusalemiin ja kertoi tapahtuneesta piispa Johannekselle. Niin lähdettiin kaivamaan maata tietystä paikasta ja löytyi kolme arkkua. Arkkujen löytymisen aikaan piispa Johannes oli kirkolliskokouksessa Diospolisissa ja otti mukaansa muitakin piispoja. Kun Stefanoksen arkku avattiin, maa järisi ja arkusta nousi miellyttävä tuoksu. Paikan päälle kokoontuneiden ihmisten joukossa oli monia sairaita ja heistä 73 henkilöä parani. He suutelivat pyhiä reliikkejä ja ottivat nämä talteen. Piispa myöntyi jättämään pienen osan niistä Caphargamalaan, loput kannettiin arkussa Jerusalemiin hymnejä ja psalmeja laulaen. (The Finding of the Relics of St. Stephen.)

Marttyyrien kultista on jäänyt huomattava todistusaineisto. Erityisesti hautojen kannet ilmaisevat, kuinka uskovat pyysivät marttyyreja muistamaan heitä. (Burns & Jensen 2014.) 

Anglikaanien ja katolisten teologien yhteinen tutkimus kertoo, että edeltä menneiden pyhien kanssa koettu elävä yhteys Kristuksessa oli kiinteä osa seurakuntien hengellistä kokemusta varhaisina vuosisatoina (Hep. 12:1, 22-24; Ilm. 6:9-11; 7; 8:3-4). Kristuksen äidillä oli ainutlaatuinen asema tässä “todistajien pilvessä”. (kpl. 35.)

Edelleen tutkimus toteaa, että Raamattu ei suoraan opeta uskovia pyytämään esirukouksia edeltä kulkeneilta pyhiltä. Kyseessä ei kuitenkaan ole epäraamatullisena poissuljettava käytäntö. Raamattu opettaa pyytämään esirukouksia siskoilta ja veljiltä Kristuksessa (Jaak. 5:13-15). Taivaallista todellisuutta leimaa jatkuva rukous ja ylistys (Ilm. 5:9-14, 7:9-12, 8:3-4). Tällaisten todistusten myötä kristityt ovat havainneet, että rukouksessa voidaan vaikuttavasti pyytää apua uskovilta, joiden elämää leimasi pyhyys (Jaak. 5:16-18). Uskovien rukoillessa Jumalaa Pyhässä Hengessä he saavat apua toisten uskovien rukouksista. Erityistä rukoustukea antavat todella Kristuksessa elävät ja synnistä täysin vapaat kristityt. On syytä huomata, että liturgiset muodot rukouksista on Jumalalle osoitettuja. Rukousten kohteena eivät siis ole pyhät, vaan heitä pyydetään rukoilemaan puolestamme. Pyhiltä rukousten pyytäminen ei kuitenkaan saa sumentaa uskovien suoraa pääsyä Taivaallisen Isän luokse, joka haluaa antaa lapsillensa hyviä lahjoja (Matt. 7:11). Kaikissa tapauksissa käsitys rukouksesta, joka sumentaa tätä ymmärrystä, on vastoin Raamattua ja traditiota. (kpl. 70.)

Vainajahenkien manaaminen on täysin toinen asia kuin pyhien kanssa koettu yhteys. "Kuolleiden esiinmanaamisen" kirkko kieltää hyvin jyrkästi. (Katekismus, s. 521.) Samalla tavoin taikauskon katolinen opetus torjuu tiukasti ja varoittaa lankeamasta siihen. Näin voi käydä esim. rukouksen ja pyhäinjäännösten yhteydessä: "joka katsoo rukousten ja sakramentaalisten merkkien tehoavan silloinkin, kun ne toimitetaan ulkonaisesti ilman niiden edellyttämää sisäistä asennetta, on langennut taikauskoon (Katekismus, s. 520)."

Pyhät siis ovat esirukoilijoita ja esikuvia, eivät osa vainajien manaamisriittejä tms. Paavalin mukaan esikuvissa ei ole mitään pahaa, vaan hän päinvastoin rohkaisi muita ottamaan itsensä esikuvaksi (1. Kor. 11:1): "Seuratkaa minun esimerkkiäni, niin kuin minäkin seuraan Kristusta."  Alkukirkossa pyhät eivät olleet Kristuksen kilpailijoita eivätkä he tulleet Kristuksen paikalle. Kyse oli rakkauden osoituksesta ja syvästä kunnioituksesta esimerkillisiä Kristuksen seuraajia kohtaan, kuten Polykarpoksen tapaus osoittaa. Hänen pyhäinjäännöksiänsä ei palvottu, mutta hänen luunsa olivat "jalokiviä ja kultaa kalliimmat". 

Nikean uskontunnustuksessa pyhien yhteydelle (communio sanctorum) on annettu laajempi merkitys kuin että sillä viitattaisiin vain elossa olevien kristittyjen väliseen yhteyteen: kuulumme kirkkoon (Jumalan kansaan), joka pitää sisällään myös pyhät taivaassa. Ilmestyskirjan kuvaukset tarjoavat näkymää taivaallisen liturgian viettämiseen ja nämä kuvaukset antavat toivoa maan päällä vaeltavalle kirkolle (Jumalan kansalle) pyhiinvaelluksellaan kohti taivasta. (Gusmer 1989.) 

Kolbe

Yksi tällainen pyhä on fransiskaanimunkki Maximilian Kolbe. Hänen opiskellessaan Roomassa 1912-1919 Kolbe todisti paavinvastaisia mielenosoituksia ja inspiroitui organisoimaan Marian Armeijan. Se toimi syntisten ja kirkon vihollisten käännyttämiseksi Marian esirukousten kautta. Munkit hyödynsivät kaikkein uusimpia painotekniikoita traktaattien levittämiseen sekä yli 200 000 kappaleen päivittäisen uutislehden ja yli miljoonan kappaleen kuukausijulkaisun jakeluun. 

Kolben elämään oli suuresti vaikuttanut näky, jonka hän sai ollessaan 12-vuotias. “Tuona yönä kysyin Jumalanäidiltä, mitä minusta oli tuleva. Sitten hän tuli luokseni pitäen kahta kruunua, yksi valkoinen, toinen punainen. Hän kysyi minulta, olinko halukas ottamaan toisen näistä kruunuista. Valkoinen merkitsi että minun tulisi pysyä kestäväisenä puhtaudessa, punainen että minusta pitäisi tuleman marttyyri. Sanoin ottavani vastaan ne molemmat.”   

Valmistuttuaan papiksi Kolbe perusti luostarin lähelle Varsovaa, pappiseminaarin, radioaseman ja useita järjestöjä ja julkaisuja. Hän teki myös 1930-luvulla lähetystyötä Japaniin ja perusti myös Nagasakin laitamille luostarin ja pappiseminaarin. Luostari on edelleen toiminnassa. Shintolaisten uskomusten perusteella Kolbe päätti rakentaa väärälle puolelle vuorta. Se oli kuitenkin oikea puoleksi atomipommin pudotessa Nagasakiin. Toisella puolella luostari ja munkit olisivat tuhoutuneet. 

Toisen maailmansodan aikaan hän tarjosi luostarissaan lähellä Varsovaa suojaa pakolaisille, mukaan lukien kaksi tuhatta juutalaista. Gestapo kuitenkin pidätti hänet ja Kolbe päätyi Auschwitzin keskitysleirille.

Heinäkuussa 1941 eräs mies oli hävinnyt Kolben sellistä ja tästä rangaistuksena valittiin 10 miestä nääntymään kuoliaaksi, että enää ei paettaisi (paenneeksi luultu mies löydettiin myöhemmin hukkuneena leirin käymälästä). Yksi valituista miehistä nimeltä Franciszek Gajowniczek suri perhettään ja Kolbe tarjoutui vapaaehtoisesti ottamaan hänen paikkansa. 

Sellissä olonsa aikana Kolbe johti miehiä lauluin ja rukouksin. Kolmen viikon nestehukan ja näännytyksen jälkeen enää Kolbe ja kolme muuta olivat elossa. Heidät tapettiin myrkkyruiskeella.

Vuonna 1982 Kolbe kanonisoitiin. Tätä oli todistamassa myös Franciszek Gajowniczek. Kanonisoinnin jälkeen katoliseen kalenteriin lisättiin pyhäpäivä Kolben mukaan. 

Mikä tapahtuneesta sitten tekee ihmeen? Professori Yujin Nagasawa esittää kysymyksen: “Voiko olla ihmettä, joka ei sisällä luonnonlakien rikkomista?” Hän esittää, että tällainen voisi olla äärimmäisen altruistinen teko. Nagasawan mukaan henkensä uhraaminen muukalaisen edestä on tällainen teko ja hän käyttää Kolben tapausta esimerkkinä. Luonnonlakeja ei rikottu, joten siinä mielessä tapaus ei ole ihme. Ihmisessä on kuitenkin biologisesti äärimmäisen vahvana selviytymisvietti. Kolbe uhrasi itsensä muukalaisen edestä. Se ei suoraan mene vastoin luonnonlakeja, mutta on jotain siihen verrattavissa olevaa. Nagasawa huomauttaa, että altruismin puolesta on olemassa tieteellisiä teorioita, mutta kyseessä oleva äärimmäinen altruismi menee näiden teorioiden “tuolle puolen”. Evoluutioteorian tai genetiikan näkökulmasta Kolben tapauksessa altruismista ei ole mitään hyötyä.

Nagasawa siteeraa luennossaan japanilaista kirjailija Susaka Endoa, joka kirjoittaa Kolbesta: “En ajattelisi niinkään ihmeenä, jos taivaasta olisi yhtäkkiä pudonnut leipää tai valot taivaasta olisivat sokaisseet natsivirkailijat, kun pappi lukittiin nääntymisselliin. Olennaisempaa on, että pelastaakseen edessään olleen itkevän miehen, Kolbe sanoi ilman epäilystä: ‘minulla ei ole vaimoa eikä lapsia, kun olen pappi. Sallikaa minun olla hänen sijaisensa’, ja meni vapaaehtoisesti nääntymisselliin vain kuollakseen. Minä haluan sanoa, että tämä on ihme.”

“Jollain tapaa paradoksaalisesti äärimmäisen altruistiset teot voidaan nähdä yhtä ihmeellisinä tai mahdollisesti jopa ihmeellisempinä kuin määrittelemämme ihmeet, koska ne eivät riko luonnonlakeja”, Nagasawa sanoo. Hänen mukaansa on hyvin helppoa tehdä vaikutus ihmisiin rikkomalla luonnonlakeja, mutta se ei välttämättä suoraan tarkoita itse teon olevan merkityksellinen. Kolben teko ei riko luonnonlakeja, mutta on jotain siihen rinnastettavaa ja samalla paljon arvokkaampaa.

Nagasawan esimerkki Kolbesta on kuvaus ihmeestä, joka ei riko tavanomaisia luonnonlakeja, mutta on silti ihme. Tämän pyhän uhrautuminen toisen edestä oli niin ihmeellistä, että sen voidaan katsovan täyttävän ihmeen kriteerit kuitenkin selviytyen läpi myös Humen skeptisyyden ihmeitä vastaan. 

Milloin syntyi pyhimyskultti? Mistä ovat peräisin pyhäinjäännökset? Milloin kristityt alkoivat "rukoilemaan pyhimyksiä"? Vastaus on, että näiden kaikkien alkuperä menee aivan varhaisimpaan kristinuskoon. Jo pitkään ennen kuin esim. läntisessä kirkossa edes juuri huomioitiin Heprealaiskirjettä (kts. tämä kappaleesta "Jälkiapostolinen kehitys kristittyjen auktoriteettina"), oli kirkossa pyydetty esirukouksia edeltä kulkeneilta pyhiltä ja osoitettu heitä kohtaan harrasta kunnioitusta. Asia ei ole ollut varhaista kirkkoa repinyt kiistanalainen kysymys. Jos kristityt eksyivät pyhien yhteydessä okkultismiin, niin siinä tapauksessa tuon eksymisen alkuperä menee aivan kristinuskon alkuhetkiin saakka. Se ei näytä kovinkaan uskottavalta. 

Lähteet

• Farmer, David Hugh (1997): The Oxford dictionary of saints
• Katolisen kirkon katekismus (2011)
• Katolisen kirkon katekismuksen kompendium (2013)
• The Oxford Dictionary of the Christian Church (2005)
• Polykarpoksen marttyyrikuolema, luvut 15.-18., suom. Susanna Asikainen. Teoksesta Apostoliset isät.
• Burns, J. Patout, Jr. & Jensen, Robin Margaret (2014): Christianity in Roman Africa : the development of its practices and beliefs
• The Finding of the Relics of St. Stephen, pohjautuu: Lives of the Saints,  Alban Butler.
• Anglican-Roman Catholic International Commission (ARCIC): Mary: Grace and Hope in Christ
• Gusmer, Charles W. (1989): A Review/Appreciation of "Perspectives on Koinonia"
• Lainaukset Raamatusta: raamattu.fi 
• Kolben kertomus koottu artikkeleista: Maximilian Kolbe & St. Maximilian Kolbe
• Nagasawa, Yujin (2018): ‘A Short Introduction to Miracles’, Talks at Google.