Rooman piispa

Kristuksen perustaman "opetuslasten yhteisön" (kirkon) tunnusomainen piirre oli aivan alusta alkaen näkyvä hierarkia. Tässä hierarkiassa apostoli Pietarilla oli erityinen, johtava rooli. Johtamisen hierarkia ei historiallisesti (eikä UT:n mukaan) kadonnut apostolien kuoltua. Siirtymä apostolisessa suksessiossa toimineiden piispojen johtamaan kirkkoon tapahtui aikanaan luonnollisesti (kts. blogikirjoitus, erityisesti kappale "Rooma apostolisen perinnön tärkeimpänä vaalijana"). Ongelmia sen sijaan aiheuttivat rakenteiden ulkopuolella toimineet liikkeet, jotka eivät suostuneet apostolisen suksession piispalliseen järjestykseen (kts. blogikirjoitus). 

Kuinka sitten Pietarin johtoasema, jos hänellä sellaista edes oikeasti oli, ilmeni historiallisesti? Tulisiko universaalissa kirkossa olla Pietariin liitettyä johtoasemaa enää kenelläkään sen jälkeen, kun Pietari on kuollut? Onko apostolinen suksessio ylipäätänsä totta vai onko kyseessä ainoastaan ihmisten keksintö? Onko kenelläkään Jeesuksen perustamassa "opetuslasten yhteisössä" (eli kirkossa) enää valtaa johtaa ja opettaa? Ehkä nyt vain on koittanut Hengen vapaudessa elävien itsenäisten kristittyjen aika, joita johtaa ja opettaa suoraan ainoastaan Pyhä Henki?

Tässä yhteydessä ei ole tarpeen toistaa kaikkea aiemmin kirjoittamaani. Tarpeellista pohjustusta tähän kirjoitukseen ovat edelliset kirjoitukseni, joiden lukemista lämpimästi suosittelen (kts. tämä ja tämä). Tässä kirjoituksessa teen joitakin nostoja siihen, mitä protestantit ja katoliset tutkijat ovat Pietarin johtoasemasta sanoneet. Tämän jälkeen käyn kiinni paaviuden historialliseen kaareen ja sen varhaisiin vaiheisiin. Ensin kerron kuitenkin omat lähtökohtani. Kuvaukseni on omakohtainen, mutta siinä on todennäköisesti paljon sellaista, johon muutkin voivat osin samaistua.

Minun kirkko-oppini

Lähtökohtani näihin kysymyksiin ovat olleet täysin selvät. Konseptina periaate apostolisesta suksessiosta on yksiselitteisesti torjuttu. Paaviutta ei olla ainoastaan torjuttu. Se on usein suoraan nähty jopa kristinuskon vihollisena. Keskeinen lähtökohta jyrkkään epäluuloisuuteen paavia kohtaan on ollut rohkeissa, suosituissa ja luovissa Ilmestyskirjan tulkinnoissa (juuret asenteisiin ovat jo kauempana historiassa, kts. Ilmestyskirjan tulkinnoista), mutta myös historian tapahtumissa. 

Tosi kirkon perusta ja auktoriteetti on apostolinen opetus. Opin ja moraalin perusta on johdettavissa vain Raamatun kirjoituksista - oikein selitettynä (käytännössä merkitsee yleensä yksimielisyyttä omien tulkintojen kanssa). Tosi apostolinen kirkko on siis siellä, missä Raamattua selitetään oikein.

Raamatun oikein ymmärtämisessä historiallisella kirkon opetuksella tai kirjoitusten historiallisella syntytilanteella ei ole juuri merkitystä. Voin esimerkiksi ottaa Ilmestyskirjan käsittelyyni ymmärtämättä lainkaan sen symboliikkaa ja taustoja historiallisessa kontekstissaan. Jos vilpittömästi etsin, niin voin yksinkertaisesti luottaa siihen, että kirjan symboliset merkitykset avautuvat minulle suoraan. Mitään edeltävää käsitystä tekstien historiallisesta ympäristöstä, tyylilajeista tai muista taustoista ei tällöin tarvita. 

Historiallisen kristinuskon tutkiminen voi olla mielenkiintoista ja sivistävää. Opillisesti sillä ei silti ole väliä. Tästä syystä minua ei koskaan kiinnostanut kirkkohistoria. En voinut ymmärtää ihmisiä, jotka olivat kristinuskon historiasta kiinnostuneita. Oikeassa uskossa nimittäin oli kyse ainoastaan Raamatun tekstien oikein selittämisestä. Raamattu on uskon ainoa perusta. 

Tieteellistä Raamatun tutkimusta kohtaan asenteet ovat karismaattisessa kentässä usein olleet varauksellisia. "Hengen armoitus" on merkinnyt enemmän kuin akateeminen tausta (tässä suhteessa tosin on yleisesti tapahtunut selkeää muutosta ja asenteet vaihtelevat paljon). Raamattu on täysin selvä kirja. Se aukeaa yksityisesti suoraan vilpittömälle lukijalleen. Meitä opettaa nyt Pyhä Henki. Hän valaisee kirjoitukset lukijoille yksityisesti ja suoraan. 

Apostolit tietyllä tavoin toki johtavat kirkkoa edelleen, mutta vain Raamatun kautta, eivät apostolisessa suksessiossa toimivien piispojen muodossa. Helluntailaisessa hengellisyydessä korostuu voimakkaasti kokemuksellisuus eli omakohtainen näkemys tai tunne Pyhän Hengen vaikutuksesta. Henki voikin avata yksilölle Raamattua suoraan ainutlaatuisena "ilmestystietona" - ilman välikäsiä tai tutkintoja. Lopulta se mitä minä Raamatusta suoraan näen, painaa puntarissa paljon enemmän kuin historiallinen usko. Periaatteessa on jopa mahdollista, että Raamattu aukeaa minulle tavalla, jolla se ei ole koskaan kenellekään aiemmin auennut. Minun uskoni on luotettavampaa kuin historiallisen yhteisön usko.

Jos niin koen tai sellainen "näky henkeeni lasketaan", voin esimerkiksi itse perustaa uuden seurakunnan. Minun ei tarvitse sitoutua mihinkään edeltäviin rakenteisiin. Ratkaisevaa on vain se, mitä olen omakohtaisesti "kokenut hengessäni". Todellinen kirkko on pelkästään hengellinen; se on kokonaan historiallisen järjestyksen ulkopuolella oleva asia. 

Koska kirkko on puhtaasti näkymätön ja hengellinen, ei näkyvälle kristittyjen ykseydelle ole mitään tarvetta. Mitä merkitystä on jollain hallinnollisilla rakenteilla ja auktoriteettikysymyksillä? Olennaista on uskovien sydänten yhteys. Universaalisti kristityt voivat aivan vapaasti levittäytyä ympäri maailman lukemattomiksi eri liikkeiksi ja seurakunniksi, kunhan vain rakastavat toisiansa. Tässä ei ole mitään ongelmallista. Näkyvä ykseys ei välttämättä ole edes tavoiteltava asia.

Henki nimittäin liikkuu, missä tahtoo. Henkilökohtainen Hengen ilmoitus on tärkeämpää kuin muiden tai laajemman yhteisön esittämät tulkinnat. Jos koen toisin, niin minun on syytä seurata hengellistä kokemustani. Rakenteet sitä vastoin usein kahlitsevat Hengen virtojen liikehdintää. Henki ylittää ihmisrakennelmat. Kirkollistuminen säännönmukaisesti kuivattaa todellisen ja elävän uskon.

Jos joskus oli olemassa näkyvä Kristuksen perustama kirkko, niin ei sellaista ole ollut olemassa missään enää pitkään aikaan. Kristuksen perustama näkyvä historiallinen kirkko eksyi. Tosi kirkko on vain näkymätön, mutta se ilmenee näkyvästi siellä, missä Henki liikkuu ja Raamattua selitetään oikein. Kun Henki tukahdutetaan ihmisten aiheuttamaan kuivuuteen, niin Hän nousee spontaanisti vanhojen rakenteiden ulkopuolelta uutena virtana. Oikein onkin seurata uusia Hengen virtoja eikä takertua vanhoihin rakenteisiin. "Uutta viiniä ei lasketa vanhoihin leileihin".

Apostolit olivat ainutkertaisen Kristus-tapahtuman ainutkertaisia todistajia eikä sellaista ole mahdollista siirtää eteenpäin. Apostolien arvovalta ei näin ollen siirtynyt heidän kuoltuansa enää minnekään. Mitään apostolista suksessiota, erityistä valtaa johtaa, opettaa tai antaa syntejä anteeksi, ei siten ole koskaan siirtynyt eteenpäin. Ainoa uskon auktoriteetti on Raamattu.

Apostolista suksessiota ei ole olemassa (kts. blogikirjoitus) ja jos onkin, niin sillä ei ole mitään käytännön merkitystä. Tältä pohjalta on täysin selvää, että paavius torjutaan ja on äärettömän vaikeaa nähdä mitään skenaariota, jonka pohjalta sitä voitaisiin koskaan hyväksyä. Apostolisen ajan jälkeen on nimittäin olemassa vain yhdenlainen pappeus ja se on yleinen pappeus. Erilaisia armoituksia ja armolahjoja on toki olemassa. Ne eivät kuitenkaan perustu "kätten päälle panemisen kautta" välitettyyn armolahjaan historiallisessa jatkumossa (mitään lahjaa ei historiallisessa jatkumossa siirry eteenpäin riitin kautta), vaan spontaaniin Pyhän Hengen voiteluun. Me olemme kytköksissä apostoliseen sukupolveen vain Pyhän Hengen ja Raamatun kautta. Historiallista yhteyttä ei todellisuudessa tarvita.

Tampereen yliopiston historian professori Christian Krötzl toteaa, että valitettavasti reformaation värittämä historiantulkinta on usein kuvannut kaiken keskiaikaiseen kirkkoon liittyvän varsin pimeäksi (Krötzl pitää käsitystä selkeästi virheellisenä). Paavit on nähty maallisten hallitsijoiden kätyreinä, jotka vain antoivat teologisen hyväksyntänsä hallitsijoiden politiikalle. (Krötzl 2004.) 

Krötzlin luonnehdinta kuvaa osuvasti lähtökohtiani kysymykseen Rooman piispasta. Taustassani asenteet ovat vaihdelleet kuitenkin paljon. Yleisenä linjana on ollut voimakas epäluuloisuus, mutta erittäin ankara vastustaminen on myös tyypillistä. Syntilistahan on pitkä: ristiretket, inkvisitiot ja halki historian kulkeneet juutalaisvainot, joiden ehdoton huipentuma oli toisen maailmansodan tapahtumissa. Ilmestyskirjasta on usein aivan selvästi tunnistettu Rooman kirkko "seitsemällä kukkulalla" ja paavi jopa antikristuksena. On kiistatonta, että varsin uskaliaat lopunaikojen tulkinnat ovat merkittävä osa helluntailaista hengellisyyttä. Noissa tulkinnoissa paavin rooli on ollut usein merkittävä - kristittyjen vihollisena.

Jotkut tulkinnat eivät nykyisellään ole enää edustavia. Helluntailaisten asenteet vaihtelevat varovaisesta avoimuudesta aina hyvin jyrkkään vastustukseen. Jyrkimmät tulkinnat (paavi antikristuksena tai muuten kristinuskon vihollisena) eivät ole missään tapauksessa täysin kadonneet, vaikka eivät ne valtavirtaa edustakaan. Epäluuloisuus ja kielteiset asenteet elävät yleisesti vahvoina, vaikka monien mielestä vanhat tulkinnat olisikin tunnistettu virheellisiksi. 

Nykyisin paavin käymä uskontojen välinen dialogi aiheuttaa syvää huolta. Monet ovat vakuuttuneita, että paavi on luomassa esim. jonkinlaista kristinuskon ja islamin yhdistelmää (historian tapahtumien valossa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon pyrkivän vuoropuhelun voi myös nähdä valtavana askeleena eteenpäin).

Perusasenteena on siis säilynyt epäily. Tästä asenteesta käsin kaikenlaiset ekumeeniset pyrkimykset nähdään joidenkin mielissä pyrkimyksinä vesittää puhdasta evankeliumin totuutta. Samalla nykyisin esiintyy aivan uudenlaista pyrkimystä tulkita paavia jopa suopeasti, mutta asenteet jakautuvat jyrkästi. Toisaalta tällaisiin avauksiin suhtaudutaan herkästi pyrkimyksinä vesittäen "salonkikelpoistaa" aitoa apostolista helluntaiuskoa. Tulkintojen jana on pitkä: jotkut voivat varovaisesti nähdä paavin jopa rakentavana voimana, joillekin paavi on täysin varmasti porttokirkon johtaja.  

Kallio nimeltä Pietari

Protestantit ja katoliset Raamatun tutkijat ovat tutkimuksessaan Peter in the New Testament tulleet yhteisymmärrykseen siitä, että Pietari oli johtava apostoli ja että hänelle annettiin erityinen vastuu koko kirkon ykseydestä ja tehtävästä. Uuden testamentin kuvaukset Pietarista osoittavat myöhäisempään paavi-instituution suuntaan. Paaviudelle on siten löydettävissä runsaasti raamatullista tukea. Paaviutta ei kuitenkaan ole mahdollista todistaa ainoastaan Raamattuun vedoten. Vatikaani II:n perustelu paaviudelle on, että jos piispojen kollegio seuraa apostolien kollegiota, niin silloin piispallisessa kollegiossa täytyy myös olla joku, joka seuraa Pietarin johtajuutta. (Dulles 1987.)

Anglikaanien ja katolisten yhteinen tutkimus (ARCIC II) nostaa esiin Pietariin liitetyistä teksteistä seuraavia nostoja. Pietarille annetaan erityinen asema apostolien joukossa. Pietarilla on erityisen merkittävä asema, jos eri viittauksia katsotaan yhtenä kokonaisuutena. Tällaisia ovat Simonin nimeäminen Keefakseksi, Jeesuksen messiaanisuuden tunnustanut usko, kutsuminen kallioksi, kutsu veljien vahvistamiseen ja lampaiden ruokkimiseen, maininta ensimmäisenä kahdestatoista ja kolmen “ydinryhmässä” (Pietari, Jaakob, Johannes) sekä ylösnousseen Kristuksen ilmestyminen Pietarille. Apostolien teot nostavat alkuosassa esiin Pietarin johtajuuden, vaikka kirja painottaa toisessa osassa Paavalin apostolisuutta. Esimerkkinä mainitaan, että Pietari on ensimmäinen evankeliumin julistaja juutalaisille ja hän on ensimmäinen, joka aukaisee varhaisen kristillisyyden ovet pakanoille. Myös Paavali tunnistaa Pietarin johtoaseman apostolien joukossa. Hän hyväksyi Pietarin johtajuuden Jerusalemin neuvostossa. Paavali ei kuitenkaan epäröinyt vastustaa Pietaria, kun Pietari toimi väärin.

Pastoraalinen johtaminen ei kuitenkaan rajoittunut Pietariin. Ilmaisu "sitominen ja päästäminen" kohdistetaan kylläkin nimenomaisesti juuri Pietariin (Matt. 16:19), mutta sitä käytetään myös uudestaan myöhemmin (Matt. 18:18) Kristuksen opetuslapsilleen osoittamassa lupauksessa. Samalla tavoin kirkon perusta on liitetty Pietariin (Matt. 16:18), mutta myös koko muuhun apostolien joukkoon toisaalla Uudessa testamentissa (Ef. 2:20). Vaikka Pietari toimi helluntaina puhemiehenä, niin Kristus oli antanut tehtävän evankeliumin julistamisesta koko maailmalle jo aiemmin "niille yhdelletoista" (Apt. 1:2-8). Vaikka Paavali ei ollut "niiden kahdentoista" joukossa, niin hän johti Herralta itseltään saamalla auktoriteetilla. Paavali väitti jakavansa Pietarin ja muiden kanssa vastuun ja apostolisen vallan (Gal. 2:7-8, 1. Kor. 9:1).  

Pietarin johtajuus on palvelemista eikä yksinvaltiutta. Vakavasta epäonnistumisestaan huolimatta Pietarilla on erityinen merkittävyys Uudessa testamentissa. Kyse ei ollut Pietarin kyvyistä, vaan kyse oli hänen erityisestä kutsumuksesta. Vaikka Pietarin tehtävä on erityinen, niin se on apostolinen tehtävä eikä se ole muista irrallaan. Pietarin johtajuus on Jeesuksen opetuksen mukaisesti palvelevaa johtajuutta eikä hallitsemista. Hän voi myös heikkoudessaan tarvita apua ja jopa nuhteita. Pietarin tehtävä on auttaa kirkkoa voittamaan uhkat ykseydelle ja yhtenäisyydelle. Samankaltainen rooli on nähty olevan Rooman piispalla muihin piispoihin nähden.

Apostolit olivat ainutlaatuisia Kristuksen ainutkertaisen pelastavan työn todistajia. Seurauksena tästä, Pietarille sanotut “tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni” ei merkitse, että samat sanat voidaan laittaa koskettamaan Rooman piispaa identtisessä merkityksessä. Siitä huolimatta yhtenäisyyden ja ykseyden palveluvirka pysyy Pyhän Hengen ohjauksessa niiden keskuudessa, jotka jatkavat apostolista tehtävää (tarkoitetaan piispoja apostolisessa suksessiossa). Ehkä hiukan yllättäen anglikaanit toteavat, että uudelleen yhdistyvässä kirkossa on tarve jollekin osoitetulle maailmanlaajuiselle johtoasemalle yhteyden merkkinä ja suojana. Heidän mukaan sen tulisi olla Rooman piispan etusija. Kun UT:n tekstejä tarkastellaan kokonaisuutena, niin ne osoittavat selkeästi Pietarin toimivan johtajana. (AUTHORITY IN THE CHURCH II, kpl. 2-9.)

Paaviuden historiallinen kaari

Seuraavassa tiivistän Avery Dullesin (1987) kuvausta paaviuden historiallisesta kaaresta. Rooman etusija on esitetty historian saatossa eri tavoin. Patristisena aikana opilliset kiistat ratkaistiin apostolisen tradition perusteella. Kiistoissa katseet kääntyivät apostolisiin seurakuntiin. Rooman seurakunnan apostolinen traditio oli rikkaampi kuin muilla. Pietarin ja Paavalin perinnön varjelijana Rooman seurakunnan traditio todisti evankeliumin totuudesta.  

Jatkossa Rooman seurakunnalle osoitettu auktoriteetti siirtyi yhä enemmän Rooman piispalle. Häneen  katsottiin Pietarin perijänä, jonka päälle Herra oli valinnut rakentaa kirkkonsa. Viidennellä vuosisadalla Leo I viittasi Pietarin mystiseen läsnäoloon hänen persoonassaan, jonka tunnisti Khalkedonin kirkolliskokous. Mystinen läsnäolo on varsin erilainen perustelu verrattuna varhaiseen viittaukseen tradition jatkuvuudesta. Ne kuitenkin osoittivat samaan suuntaan: Rooman seurakunnan hyväksymä oppi oli luotettavin todistus apostolien uskosta.

Myöhäisellä keskiajalla paaviudessa tapahtui jälleen uusi käänne. Ajanjakson paavin valtaa korostaneet teologit opettivat, että paavi saattoi koska tahansa ohittaa kenen tahansa piispan valtuudet. Sama koski myös keisaria ja maallisia hallitsijoita. 

1600-luvulta alkaen tehtiin selkeämpi ero maallisen ja kirkollisen vallan välillä. Nyt yliampuvia väitteitä paavin maallisesta auktoriteetista tehtiin vähemmän. Paaviutta opiskeltiin silti pääosin vallan kautta. Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous (1870) oli kyllä tietoinen siitä, että paavin valta kirkossa oli rajoitettu, mutta he eivät kyenneet tarkentamaan asiaa. Vahvasti ultramontanismi -enemmistön vaikutuksesta konsiili puhui ikään kuin paavi olisi ainoa Kristuksen sijainen. Vihamielisen kriitikon (kuten Otto von Bismarckin) ei ollut vaikeaa lukea dokumentteja (väärin) ikään kuin muut piispat olisi riisuttu arvovallasta ja heistä olisi tehty vain paavin asiamiehiä. 

Vatikaanin toinen kirkolliskokous (1962-1965) yhdistää paavin etusijan palvelemiseen. Paavin etusija tulee nähdä suhteessa kirkon katolisuuteen (yleinen, yhtenäinen). Tämän näkökulman mukaan paavin tehtävä on valvoa kirkon yhteyttä ja ykseyttä. Varmistamalla seurakuntien välisen yhteyden hän tekee palvelusta kaikille paikallisille seurakunnille. Paikallisella tasolla presbyteerit muodostavat yhdessä kollegion kokoontuen yhden pääpresbyteerin alle, joka on piispa. Samoin maailmanlaajuisessa mittakaavassa on olemassa pääpiispa, joka on piispojen kollegion keskuspiste. 

Paavin tehtävä on palvella eri seurakuntia varmistamalla koko kirkon yhteys. Paikallisesti uskon ja yhteyden rakentaminen on piispojen velvollisuus eikä paavin. Jos paikallisiin kysymyksiin ei löydy muuten ratkaisuja, niin ainoastaan niissä oloissa tulee ylemmän auktoriteetin tulla väliin. (Dulles 1987.)

Oskari Juurikkala kuvailee, kuinka aikoinaan Tuomas Akvinolaisen (k. 1274) kirkko-opissa paavin asema ei ollut niin voimakas kuin millainen se oli hänen jälkeensä aina 1900-luvun alkuun saakka. Historiallisesti paavin asema ylikorostui ja vääristyi vastakkainasettelun ympäristössä. 

Juurikkala nostaa esiin kolme tähän vaikuttanutta tekijää. Ensiksi paavin vallan painottamiseen myöhäisellä keskiajalla vaikutti kirkon ja maallisen vallan jännittyneet suhteet. Kirkko halusi alleviivata oikeutta maallisista hallitsijoista riippumattomaan hallintoon. Maallistuneet hallitsijat sen sijaan halusivat käyttää kirkkoa omien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen. 

Toisena tekijänä Juurikkala mainitsee kirkon sisällä vaikuttaneen liikkeen, joka pyrki alistamaan paavin yleiselle kirkolliskokoukselle. Paaviuden rappio ja vastapaavien aiheuttamat ongelmat 1300-1500-luvuilla ovat liikettä selittäviä taustatekijöitä. Maallisten hallitsijoiden oli kuitenkin helpompi käyttää valtaa kirkossa paikallisten nimitysten kautta. Tämä johti uhkaan kirkon riippumattomuudelle. Lopulta seuraus oli liikkeen aikomusten kannalta päinvastainen, sillä reaktio oli paaviuden korostaminen. 

Kolmas tekijä oli vahvasti Pyhän Hengen toimintaa korostanut liike kirkon sisällä, joka myös arvosteli ankarasti kaikkia näkyvän kirkon muotoja. Myös protestanttien opetus kirkosta provosoi vastavetona katolisessa teologiassa entistä voimakkaammin näkyvän kirkon painottamiseen. (Juurikkala 2020.)

Ei irrallaan muista

Paaviutta ei ole mielekästä käsitellä irrallaan kirkolliskokouksista, koska paaviuden ja kirkolliskokousten välinen suhde on hyvin kiinteä. Anglikaanien ja katolisten yhteinen tutkimus (ARCIC III) summaa varhaisen kristillisyyden toimintamallia seuraavasti. Rooma, Antiokia, Aleksandria, Konstantinopoli ja Jerusalem saivat kirkossa laajemman vastuun muista seurakunnista. Rooman piispan kohdalla tämä vastuu oli maailmanlaajuinen. Rooman piispan Pietariin liitetty muille seurakunnille suoritettu palvelustehtävä jäljittyi Pietarin ja Paavalin apostoliseen tehtävään.

Aivan alkuajoista lähtien piispat kokoontuivat yhteen keskustelemaan uskon tärkeistä kysymyksistä. Alueelliset synodit kokoontuivat ajoittain johtavien piispojen kutsusta. Pitkälti kyse oli papiston kokoontumisista, mutta myös maallikkoja osallistui niihin toisinaan. Muistiinpanoja kokoontumisista on säästynyt toiselta vuosisadalta alkaen. Vasta neljännellä vuosisadalla järjestettiin ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous, jonka kutsui koolle keisari Konstantinus (Nikea 325). Aiheena oli Areioksen kirkkoa jakanut opetus. Nikean vahvistama uskontunnustus otettiin vastaan luotettavana kristillisen uskon lausumana ja sitä edelleen kehitettiin myöhemmissä kirkolliskokouksissa. 

Kirkolliskokousten päätösten merkittävyys paikallisella tasolla voidaan juontaa jo Jerusalemin kirkolliskokoukseen (Apt. 15). Antiokian kristityt ottivat iloiten vastaan Jerusalemin kirkolliskokouksen päätöksen. Samalla tavoin kiistanalaisia kysymyksiä käsiteltiin myöhemmin alueellisissa ja ekumeenisissa kirkolliskokouksissa. Keskusteluja käytiin luottaen Pyhän Hengen johdattavan kokoukseen osallistujia. 

Vaikka varhaisilla kristityillä oli hyvin lujia erimielisyyksiä ympärileikkauksesta ja juutalaisesta laista (Gal. 1–2, Apt. 15), niin tarve kristillisen uskon ykseydelle ja apostolisuudelle (Juud. 3) nähtiin kirkossa aivan ensisijaisena. Kirkon laajentuessa oli tarve selkeille rakenteille. Niin paikallisella kuin laajemmalla tasolla auktoriteetti oli piispoilla, jotka toimivat yhteydessä toisiinsa. Presbyteerit ja diakonit toimivat paikallisella tasolla omissa tehtävissään. (ARCIC III Walking Together on the Way, kpl. 42-45.)

Christian Krötzl nostaa esiin sen tosiasian, että 300- ja 400-lukujen ekumeeniset kirkolliskokoukset kokoontuivat keisarien aloitteesta. Nikean (325), Konstantinopolin (381), Efesoksen (431) ja Khalkedonin (451) kirkolliskokoukset ovat muodostaneet kaikkien kristillisten suuntausten opin pohjan. Roomaa kohdeltiin Nikeassa samanarvoisena kuin Antiokian, Aleksandrian ja Jerusalemin hiippakuntia. Tämä osoittaa myös erinomaisen hyvin, kuinka kiinteä yhteiskunnallinen merkitys on ollut teologisilla kysymyksillä sen jälkeen, kun vuonna 313 Milanon suvaitsevaisuusjulistuksessa kirkko sai vapauden uskonnon harjoittamiseen Konstantinuksen toimesta. (Krötzl 2004.)

Tilanteen ymmärtämisessä on hedelmällistä nähdä ajanjakson poliittinen jännite, joka heijastui kirkkoon sisäisesti. Arffman kertoo, että Konstantinopolin merkitys taloudellisesti ja poliittisesti kasvoi huomattavasti, kun siitä tuli pääkaupunki. Kuten hyvin tunnetaan, niin Rooma sen sijaan kuihtui. Voisiko keisari päättää poliittisena johtajana, kuka johtaa kirkkoa? Konstantinopolin piispat pyrkivät kirkon johtoasemaan, jota Rooman piispat pitivät uutena keksintönä. Rooman piispat saattoivat osoittaa johtoasemansa tärkeimpänä apostolisen tradition säilyttäjänä ja Pietarin seuraajina. (Arffman 2009.)

Konseptina ekumeeninen kirkolliskokous on kuitenkin hankala. Perusongelma on siinä, ettei ole olemassa yksimielisyyttä, milloin kirkolliskokous on ekumeeninen. Ortodoksit hyväksyvät vuosien 325-787 seitsemän yleistä kirkolliskokousta. Näissä idän piispoilla oli enemmistöedustus ja aiheet koskettivat idän kirkon haasteita. Katolisen kirkon mukaan ekumeeninen kirkolliskokous sen sijaan edellyttää Rooman piispan hyväksynnän. (Arffman 2009.)

Pietarin jälkeen

Seuraavaksi teen pikakelauksella läpileikkauksen paaviuden varhaisiin vuosiin Robert Louis Wilkenin (2012) kirjan pohjalta. 

Varhaisista paaveista saatavilla olevat tiedot ovat varsin niukkoja. Esiin nousevat lähinnä ensimmäisen vuosisadan lopulla kirjeen Korinttiin kirjoittanut Clemens (kirje on sävyltään varsin tiukka ja Clemens sanoo kirjoittaneensa sen Pyhän Hengen kautta, kts. edellinen kirjoitus) sekä marttyyrina n. 138 kuollut Telesforus. Victor (189-198) oli ensimmäinen latinankielinen Rooman piispa, joka puuttui voimakkaasti pääsiäisen viettämisen ajankohtaan idässä. Victorin toiminta näytti joistakin käskevältä, mutta hänen eleensä ennakoi tulevaa. Mikään toinen seurakunta kuin Rooman seurakunta ei ollut yhtä kiinnostunut siitä, mitä muualla kristillisessä maailmassa tapahtui. Rooman seurakuntaan vedottiin muiden taholta aidon kristillisen tradition varjelijana. Jo toisella vuosisadalla Irenaeus vetosi Rooman seurakunnan ylivoimaiseen auktoriteettiin, jossa apostolinen traditio oli varjeltuna. 

Kolmannella vuosisadalla Cyprianuksella oli kastetta koskeva kiista Rooman piispan kanssa. Samoin kuin muutama vuosikymmen aiemmin pääsiäistä koskeneen kiistan kohdalla, Rooman näkemys sai lopulta laajasti kirkon hyväksynnän. Cyprianuksen kanssa käydyssä kiistassa Stefanus I vetosi Jeesuksen sanoihin “sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.” Vaikka Cyprianus näki Stefanus I:n ylittäneen valtansa ja Cyprianus muutti tapahtumien johdosta aiempia kirjoituksiansa, joissa hän tunnusti Rooman ainutlaatuisen aseman kirkossa, niin hän edelleen uskoi Roomalla olevan ainutlaatuinen kutsumus kirkon ykseyden varjelemisessa. 

200-luvun puolivälissä Rooman piispalla oli vertaansa vailla oleva arvovalta lännessä eli Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Pohjois-Afrikassa. Idässä tilanne oli toinen. Idän seurakunnissa katseet kääntyivät Aleksandrian tai Antiokian piispojen suuntaan. Maantiede vaikutti siihen, kuinka lännessä ja idässä kirkon hallinto ylimmällä tasolla nähtiin. Lännessä oli Rooma. Idässä Konstantinopoli oli valtakunnan pääkaupunki ja myös Jerusalemin asema kohosi jälleen viidennellä vuosisadalla. Tästä kehityksestä johtuen idässä oli neljä “patriarkkaa”. 

Nikean kirkolliskokouksen (325) jälkeen esiintyi paljon erilaista kärhämää kirkon sisällä. Kansalliset kirkolliskokoukset eivät hyväksyneet toisten kirkolliskokousten lausuntoja. Näissä vaikeissa vaiheissa Rooman rooli kasvatti sen auktoriteettia entisestään. Tuolloin käydyt kiistat koskivat pääosin kreikkalaisten piispojen kysymyksiä, mutta Rooman piispat antoivat tukensa Nikean kirkolliskokoukseen sitoutuneille ja käyttivät näin auktoriteettinsa Nikean opetusten puolustamiseksi. 

Julius I (337-352) teki aloitteen Sardican kirkolliskokouksen koolle kutsumiseksi, jossa kiistoja oli tarkoitus käsitellä. Kirkolliskokous päättyi skismaan. Kului useita vuosikymmeniä ennen kuin teologiset kiistat ratkesivat. Rooma oli tälläkin kertaa voittavalla puolella. Paaviuden historian kannalta kirkolliskokous oli hyvin merkittävä: Sardican piispat vahvistivat Rooman piispan aseman piispojen välisten kiistojen ratkaisijana. 

Damasus valittiin Rooman piispaksi vuonna 366. Hän teki kovasti töitä vanhan pakanallisen Rooman kristillistämiseksi. Damasus antoi Hieronymukselle tehtävän tehdä asianmukainen Raamatun käännös, joka korvaisi aiemmat kielellisesti karkeammat versiot. Näin syntyi Vulgata, josta tuli läntisen maailman Raamattu. Paavi Siricius (384-399) aloitti käytännön, jossa hän lähetti kirjeitä vastauksena kirkon ongelmiin muissa seurakunnissa. Ohjeet olisivat sitovia. Ensimmäisen hän lähetti vuonna 385 vastauksena espanjalaisen piispan kysymyksiin. Tämä oli jälleen yksi erottava piirre Rooman piispaan muihin nähden, koska Siriciuksen edeltäjät olivat lähinnä toimineet tuomioistuimena kiistakysymyksissä. 

Totta on, että idän piispat eivät nähneet Rooman piispan auktoriteettia samoin. Konstantinopolin kirkolliskokouksen jälkeen (381) he totesivat, että Konstantinopolia tulisi kunnioittaa toisena Rooman jälkeen “uutena Roomana”. Kirkolliskokouksen isät kuitenkin lisäsivät, että sekä Rooman että Konstantinopolin asema nousee niiden historiasta valtakunnassa eikä piispojen apostolisista juurista. Leo ja häntä seuranneet Rooman piispat torjuivat tämän tiukasti. Heidän mukaan Rooman arvovalta nojasi Kristuksen Pietarille osoittamiin sanoihin. Se ei perustunut siihen, millainen asema kaupungeilla oli ollut imperiumissa. 

Wilkenin mukaan on vielä yksi huomiota herättävä ero Rooman piispan ja idän piispojen välillä. Rooman piispat nimittäin vetivät tiukkoja rajoja siihen, missä määrin keisari sai puuttua teologisiin ja kirkko-opillisiin kysymyksiin. Kyse ei ollut aina kirkon ja valtion välisestä erosta, koska keisarit olivat kristittyjä ja he näkivät itsensä Jumalan asettamina johtajina kristillisessä valtakunnassa. 

Paavit itsevarmasti vetivät kuitenkin selkeät rajat, mihin keisarit saivat laillisesti puuttua. Heidän mukaan piispat tekivät Jumalan edessä tiliä uskovien hengellisestä tilanteesta ja myös keisari kuuluisi tuohon joukkoon. Molempien valta oli tosin peräisin Jumalalta. Kuitenkin hengellinen auktoriteetti oli maallista suurempaa, koska siinä oli kyse ihmisten sieluista. Idän piispat sen sijaan olivat, Konstantinopolin patriarkka mukaan lukien, huomattavasti myöntyväisempiä alistumaan keisarin auktoriteetin alle myös kristillisessä opetuksessa. Paavien itsevarmuus ja itsenäisyys poliittisen auktoriteetin edessä muovasi lopulta aivan ratkaisevalla tavalla koko keskiajan historian tapahtumia. (Wilken 2012.)

Krötzlin mukaan Calixtus I (217-222) oli ensimmäinen Rooman piispa, joka yhdisti suoraan Matt. 16:18 Rooman piispan tehtävään. Pietari oli Jeesuksen asettama kallio, jonka päälle kirkko rakennettaisiin. Myöhemmistä piispoista Krötzl tekee joitakin nostoja. Pietarin ja Paavalin rooliin paavin asemassa vetosivat voimakkaasti Damasus I (366-384) ja Siricius (384-399). Leo I (440-461) ansioksi on laskettu paavin johtoaseman laajentaminen Itä-Roomaan. Hän viesti, kuinka Rooman piispat ovat Pietarin manttelinperijöitä ja siten Jeesuksen sijaisia. (Krötzl 2004.)

Arffmanin mukaan tarkempia kuvauksia virastaan paavit antoivat vasta 300-luvun lopulta alkaen. Kyse ei ollut vallanhimosta vaan siitä, että kreikkalaisessa kirkossa kirkolliskokoukset alkoivat asettelemaan Konstantinopolin piispaa kirkon johtoon. Taakse jäivät Aleksandrian ja Antiokian piispat. Kuitenkaan edes tässä tilanteessa Rooman piispan asemaa kirkon ykkösjohtajana ei rohjettu kiistää. Tämä osaltaan kertoo painavasti siitä, että Rooman piispan johtoasema tunnustettiin kaikkialla. Konstantinopolissa kristinusko haluttiin kytkeä Rooman valtakunnan hallintoon varsin ongelmallisin tavoin.

Arffman kuvaa tilanteeseen liittyneitä ongelmia ja asetelmaa seuraavasti: "Ehkä merkittävin ongelma oli se, että Sassanidien valtakunnan alueella idässä toimineet seurakunnat leimautuivat vallanpitäjien silmissä vihollisen (eli Rooman valtakunnan) 'viidenneksi kolonnaksi' ja joutuivat vainotuiksi. Ne eivät tästä syystä myöskään osallistuneet yleisiin (eli realistisesti sanottuina Rooman valtakunnan kreikankielisen osan) piispojen kokouksiin, vaan alkoivat ajautua eroon muusta kirkosta. 

Sen sijaan Rooman piispat korostivat, että kristinusko oli tarkoitettu kaikille kansoille. Rooman ja Konstantinopolin piispojen suhteessa Rooman piispa ei siis ollut uusien valtavaatimusten esittäjä, vaan perinteen puolustaja. Heidän mielestään kristinusko oli pidettävä sellaisena kuin se oli vanhastaan ollut. Myös johtorakenne oli säilytettävä sellaisena kuin se oli ennen keisari Konstantinuksen aikaa muotoutunut. Rooman piispan johtoasemaakaan ei saanut muuttaa pelkäksi teoreettiseksi 'kunnia-asemaksi' vaan sillä oli oltava todellinen sisältö. Tämä näkyi etenkin siinä, että Rooman piispojen mielestä kirkolliskokousten päätöksetkin tulivat voimaan vasta, kun Rooman piispa oli omalta osaltaan hyväksynyt ne." (Ote Arffmanin viestistä. Hän käsittelee mm. näitä kysymyksiä toukokuun lopussa ilmestyvässä kirjassaan "Mistä tiedämme, mitä on oikea kristinusko?")

Kontekstilla on väliä

Vielä lopuksi jokunen sana historian tulkinnasta. Se on nähdäkseni tarpeellista tällaisen äärimmäisen jännittyneen aiheen yhteydessä. Paaviuden historiassa on kiistatta ja kaunistelematta vastenmielisiä vaiheita. Kaikkia toimijoiden tekoja ei tietenkään pidä missään tapauksessa hyväksyä. Ihmisen synnillisyys on todellisuutta. Historiassa on paaveja, jotka eivät todellakaan näytä Pietarin seuraajilta. 

Professori John Haldane muotoilee itse katolisena asian siten, että katoliset oppivatkin erottamaan toisistaan sanoman sisällön ja toisaalta sen kertojien ominaisuudet. On myös erotettava toisistaan, mikä on hengellisen viran arvo ja toisaalta miten vajavaisia virassa olevat henkilöt voivat olla. (Haldane 2022.)

Anglikaanien ja katolisten yhteisessä tutkimuksessa rehellisesti todetaan (ARCIC I), että paaviuteen kohdistuva ihanne ei ole koskaan täysin toteutunut käytännössä tai teoriassa. Joskus Rooman piispan itselleen ottamat tehtävät eivät ole olleet kytköksissä piispalliseen etusijaan. Joskus Rooman piispa on toiminut virkaansa nähden kelvottomasti. Joskus kuva Rooman piispan virasta on hämärtynyt siihen liitettyjen tulkintojen takia. Ja joskus ulkopuolelta kohdistuneet paineet ovat tehneet paavillisen viran harjoittamisen lähes mahdottomaksi. Oikein ymmärrettynä Rooman etusija kuitenkin tarkoittaa, että Rooman piispa suojelee seurakuntien uskollisuutta Kristukselle ja seurakuntien välillä. (ARCIC I AUTHORITY IN THE CHURCH I, kpl 12.)

Ei kuitenkaan ole älyllisesti rehellistä tarkastella asioita ja ilmiöitä täysin irrallisena historiallisesta kontekstistaan. Henkilöitä ja tapahtumia on tulkittava historiallisissa yhteyksissään. Ihmiset ja instituutiot eivät ole ympäristöstään irrallisia, vaan yhteisön oloilla ja yhteiskunnallisella ympäristöllä on kiinteä yhteys käyttäytymiseen ja tapahtumiin. Vaikkapa paaviutta on aivan välttämätöntä tarkastella kussakin yhteiskunnallisessa ja historiallisessa ympäristössään. Kieltämättä tällainen ote vaatii asioihin paneutumista pintaa syvemmälle. Tulkitsemme historiallisia toimijoita ja tapahtumia 2020-luvun länsimaisen ihmisen näkökulmasta käsin, usein historiallisen näkökulman unohtaen. 

Heikki Saari tekee joitakin rakentavia nostoja R.G. Collingwoodin historianfilosofisista näkemyksistä. Collingwoodin mukaan historiallisessa selittämisessä ja ymmärtämisessä on ensiksikin välttämätöntä, että historiallisten toimijoiden tekoihin johtanutta ajattelua ja päättelyä käydään läpi uudelleen. On todistusaineiston pohjalta osoitettava, että toimijoilla on ollut aikomuksia ja motiiveja, jotka tekevät teoista ymmärrettäviä niiden historiallisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössä. Toiseksi tapahtumat, teot ja instituutiot on ymmärrettävä toimijoiden omasta näkökulmasta käsin. On otettava huomioon historian toimijoiden motiivit, edut, uskomukset ja tulkinnat omista toimistaan niiden historiallisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössään. Ihmisten toimintaa ja ajatuksia ei voi irrottaa heidän yhteisönsä ja yhteiskunnan oloista. (Saari 2015.) 

Yhteiskunnallinen ja historiallinen ympäristö on ollut täysin erilaisessa asennossa antiikissa, varhaisella keskiajalla, renessanssissa, valistuksen aikana ja niin on nytkin. Historiallisella ja yhteiskunnallisella ympäristöllä, toimijoiden motiiveilla ja heidän omilla tulkinnoilla teoistaan on väliä. Historiallisten taustojen huomioiminen ei merkitse heittäytymistä täysiveriseen relativismiin. Se vain on yksinkertaisesti oikeudenmukaista ja reilua historian toimijoita kohtaan. Tietenkin esim. 10 käskyä ovat aina olleet päteviä, mutta kontekstilla on silti väliä. Esimerkiksi ristiretket tai inkvisitiot ovat varsin monitahoisia kokonaisuuksia, jotka tapahtuvat juuri tietyssä historiallisessa kontekstissa (ja joihin liittyy paljon vääriä käsityksiä). Niistäkin löytyy suomeksi laadukasta historiantutkimusta, jos löytyy kiinnostusta oikeasti asioita selvittää (kuten Krötzlin ja Jaakko Tahkokallion kirjat).

Lähteet

• Krötzl, Christian (2004): Pietarin ja Paavalin nimissä : paavit, lähetystyö ja Euroopan muotoutuminen (500-1250)
• Dulles, Avery (1987): The Catholicity of the Church
• Lainaukset Raamatusta: raamattu.fi 
• Anglican-Roman Catholic International Commission (ARCIC): Authority in the Church II
• Juurikkala, Oskari (2020) teoksessa: Kirkko, kirkot ja kirkkoisät: Varhaiskristillisen teologian vaikutus kirkoissa
• Anglican-Roman Catholic International Commission (ARCIC): Walking Together on the Way
• Arffman, Kaarlo (2009): Kristinuskon historia
• Ote sähköpostihaastattelusta Kaarlo Arffmanin kanssa. Hän käsittelee teemaa tulevassa kirjassaan "Mistä tiedämme, mitä on oikea kristinusko?"
• Wilken, Robert Louis (2012): The First Thousand Years: A Global History of Christianity
• John Haldane, haastattelijana Richard Marshall. Aquinas amongst the analytics. 3:16.
• Anglican-Roman Catholic International Commission (ARCIC): AUTHORITY IN THE CHURCH I
• Saari, Heikki (2015) teoksessa: Historianfilosofia — Klassiset ajattelijat antiikista nykyisyyteen