Traditio ja piispat on syytä ottaa vakavasti

Minulle olisi sosiaalisista syistä hyödyllistä ja helppoa sanoa, että traditiosta ei kannata välittää. En kuitenkaan usko niin, vaikka alkuperäinen asenteeni olikin voimakkaasti perinteitä vastaan. Käsitykseni tradition merkityksestä olivat varsin rajoittuneet ja kapeat. Mieleeni tuli lähinnä (jopa ainoastaan) Jeesuksen sanat fariseuksille: "Te hylkäätte Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnettä. Olette taitavasti mitätöineet Jumalan käskyn, jotta voitte nostaa tilalle oman perinteenne." (Mark. 7:8-9.)



On olemassa myös toisenlaista traditiota, vaikka ajattelussani traditio merkitsi lähinnä vaarallista Jumalan Sanan mitätöimistä ihmisten keksinnöillä ja perinteillä. Oli hyvin tärkeää varoa tekemästä mitään omia lisäyksiä Raamattuun ja juuri sitähän traditio lähes yksinomaan edusti. Jos ensimmäiset kristityt uskoivat tai toimivat vastoin sitä, miten minä asiat Raamatusta luin, niin silloin kyseessä olivat Sanan vastaiset ihmisten perinnäissäännöt.


Näin ollen traditiolle ei muka uskooni jäänyt mitään roolia. Jos sille joku rooli täytyisi antaa, niin traditioni oli: "ei mitään traditiota". Asenteeltani olin spiritualistien perillinen, jotka aikanaan katsoivat käsittävänsä Raamatun paremmin kuin koko heitä edeltänyt 1500 vuoden kristinusko (Arffman 1994, 210). Minusta näytti täysin mahdolliselta, että voisin nyt 2000-luvulla nähdä suoraan Raamatusta jotain sellaista, mitä kukaan ennen minua ei ollut ymmärtänyt.



 

Kaikilla on traditionsa

En tietenkään todellisuudessa ollut traditioista irrallinen. Olisin vedonnut esim. Apostoliseen uskontunnustukseen tai Nikean uskontunnustukseen kysyttäessä, mikä on oikeaa kristinuskoa. Uskoni ydin oli näin ollen syvällisellä ja perustavalla tavalla kytketty historiaan - siihen, mitä joskus uskottiin. 

Myös minä, joka paheksuin kaikenlaista kaavoihin kangistumista, olin muutenkin erilaisten perinteiden marinoima. Olin osa historiallista jatkumoa, josta tulkintani nousivat. Puolueettomasta näkökulmasta tulkintani ei koskaan ole liikenteeseen lähtenyt. Kuinka se voisikaan? Jokaisella on historiansa. Opilliset juureni olivat tukevasti 1800- ja 1900-lukujen Yhdysvalloissa. Lisäksi ajatteluani väritti voimakas yksilön korostaminen niin uskossa kuin kaikessa muussakin. Kaikenlaiset aatevirtaukset olivat jättäneet jälkensä ajatteluuni ja monia niistä en edes tiedostanut (enkä tiedosta nytkään).


Oikea Raamatun selitys oli minulle luonnollisesti se, joka kumpusi taustani tulkintatraditiosta. Vaikkapa oppi ylöstempauksesta nousi toki Raamatusta, mutta historiallisesti kyseessä oli varsin nuori tulkintaperinne. 

Samoin traditiossani esim. pedon merkki yleisesti yhdistettiin ihon alle asennettavaan mikrosiruun. Tämä sopi yksiin sen kanssa, että meillä oli tapana tulkita ajankohtaiset yhteiskunnalliset tapahtumat, päättäjien sanavalinnat, kansainväliset järjestöt, erilaiset symbolit ja merkit erittäin suoraviivaisesti Ilmestyskirjasta käsin - oman tulkintatradition kautta (ei ehdottomina opillisina väitteinä, mutta vaikuttavina ja arvovaltaisina tulkintoina).

Traditio onkin vääjäämättä jokaisen ajatteluun vaikuttava asia (kts. aiempi blogiteksti). Selitämme Raamattua ja ylipäätänsä elämää eriväristen linssien läpi. Asetelma ei olekaan, että olemme ulkoisista vaikutuksista vapaita tarkkailijoita ideologioiden värittämässä maailmassa. Rakentavampi lähtökohta olisi pyrkiä arvioimaan, mikä on hyvää, mikä harmitonta ja mikä huonoa traditiota. Samalla meidän tulisi nähdäkseni tiedostaa realiteetit: uimme traditiossa kuin kalat akvaariossa ja meillä on omat, historiastamme nousevat, ennakko-oletukset monenlaisista asioista. 

Ajatteluumme vaikuttaa merkittävästi ympäristömme ja historiamme. Seuraavaksi luonkin katsauksen tradition ja sen vastakappaleen piispuuden merkitykseen varhaisessa kristinuskossa. Historian rooli tunnistettiin varhaisessa kristinuskossa erittäin merkittävänä asiana.

 

Todistajat 1. vuosisadalta

Ignatios Antiokialainen (n. 35-107) opettaa hierarkisesta kirkon järjestyksestä, joka hänen mukaansa tarjoaa välineen yhteyteen. Magnesian kristittyjen tulee olla yksimielisiä. Piispa istuu kuin Jumalan paikalla, papit ovat ikään kuin apostolien neuvosto. Diakonit toimivat Kristuksen palvelusvirassa. Mitään joukkoa jakavaa ei tule sallia. Piispan ja johtajien kanssa täytyy ehdottomasti pitää yhtä. 

(lgnatioksen kirje Magnesian kristityille, luku 6., suom. Niko Huttunen. Teoksesta Apostoliset isät.)

Kirjeessään Tralleksen kristityille Ignatios edelleen painottaa kirkon hierarkista järjestystä ja ykseyttä. Piispalle alistuminen on elämistä Kristuksen tapaan ja mitään ei tule tehdä ilman häntä. Presbyteereille tulee alistua kuin apostoleille. Diakoneja on syytä kunnioittaa kuin Kristusta. Ei ole seurakuntaa ilman näitä. 

(lgnatioksen kirje Tralleksen kristityille, luku 2.-3., suom. Niko Huttunen. Teoksesta Apostoliset isät.)

Filadelfian kristityille hän kirjoittaa, että Jumalan omat pysyvät piispan seurassa tai tekevät parannuksen ja liittyvät seurakuntaan. Hajaannus on Ignatiokselle kauhistuttavaa. Joka seuraa hajaannusta aiheuttavaa, ei peri Jumalan valtakuntaa. Ei saa olla kuin yksi ehtoollinen ja alttari. Samoin on vain yksi piispa. Tämä on Jumalan tahto. (lgnatioksen kirje Filadelfian kristityille, luvut 3.-4., suom. Niko Huttunen. Teoksesta Apostoliset isät.)

Kirkkohistorian emeritusprofessori (Helsingin yliopisto) Kaarlo Arffman huomio, kuinka jo hyvin varhaisista Ignatios Antiokialaisen kirjeistä voidaan nähdä piispojen tehtävä oikean uskon säilyttäjinä apostolisissa seurakunnissa. Heidän suuri arvovaltansa on todennäköisesti pitkälti pohjautunut siihen, että piispat pitivät kiinni apostolisesta perinteestä. Ennen piispaksi asettamista hänet oli tutkittu ja hänen uskollisuudesta apostolista traditiota kohtaan oltiin vakuuttuneita. Piispojen opetus olisi jatkumoa apostoliselle arvovallalle. (Pohjautuu sähköposteihin, julkaistu Arffmanin luvalla.)

Ensimmäinen Clemensin kirje (n. 96) painokkaasti tuomitsi Korintin kapinan presbyteerejään vastaan. Se on hyvin häpeällistä eikä lainkaan kristillistä. Tällaisen toiminnan johdosta Jumalan nimi tulee pilkatuksi. Kapinoitsijoiden tulee tehdä parannus. Ylimielisyydelle on tultava loppu. Parempi olla vähäpätöinen “Kristuksen laumassa” kuin jäädä lopulta tyystin ulkopuolelle. (Ensimmäinen Clemensin kirje, luvuista 47. ja 57., suom. Siiri Toiviainen Rø. Teoksesta    
Apostoliset isät.)

The Oxford dictionary of the Christian Church kommentoi apostolista seuraantoa (eli apostolista suksessiota), että se oli Clemensin toimesta vahvasti korostettu ennen ensimmäisen vuosisadan loppua. Historiallisen kirkon sisällä tarve suksessiolle oli opetettu laajasti. Piispojen on nähty olevan apostolien seuraajia. Piispat ovat hoitaneet apostolien tehtäviä, heidän valtakirjansa menee apostoleihin asti, he seuraavat toisiansa piispainistuimissa, ja vihkimisessä papilliseen virkaan he saavat Pyhän Hengen lahjan valtuutuksena hoitaa tehtäväänsä. (ODOCC 2005.)

 

Rooma apostolisen perinnön tärkeimpänä vaalijana

Arffmanin mukaan Rooman seurakunta oli nähtävästi apostolisten seurakuntien joukosta tärkein apostolisen tradition vaalija alusta saakka. Epäilemättä tähän oli kaksi syytä: Pietari ja Paavali olivat toimineet Roomassa ja siellä sijaitsivat myös heidän hautansa. Tämän lisäksi Jeesuksen nähtiin antaneen Pietarille tehtävän kirkon ohjaamiseksi. Tästä oli evankeliumeissa kirjoitettu laajasti. Nykytutkimuksen mukaan kyseisiä paikkoja ei voi käsittää toisin. Kun tilanne sitä edellytti, niin neuvoa kysyttiin täten Roomasta, ja Rooman seurakunta näki roolikseen tarpeen vaatiessa ohjata muita seurakuntia (1. Clemensin kirje). 


Rooman seurakunnan johtoasemasta ennen ensimmäisen vuosisadan loppua on viittauksia varsin vähän, mutta kokonaisuutena niillä on Arffmanin mukaan paljon painoa. Huomioimisen arvoista on myös, että Rooman seurakunnan ja piispan arvovallan torjuvia kirjoituksia ei löydy. On hyvin todennäköistä, että varhainen kirkko uskoi Pietarin johtoaseman siirtyneen eteenpäin hänen jälkeensä. Evankeliumien kirjoittajien (erityisesti Matteuksen ja Luukkaan) laajoja kuvauksia Jeesuksen Pietarille antamasta tehtävästä on vaikea ymmärtää, jos Pietarin poismenon jälkeen hänen tehtävällään ei enää ollut mitään väliä. Tällaiselle väitteelle tukea antavia lähteitä ei ole olemassa, huomioi Arffman.

Irenaeuksesta (n. 115/130 - n. 200) lähtien Rooman seurakunnan ja piispan johtoasema on jo selvästi dokumentoitu, kommentoi Arffman. Rooman piispan vallan rajoja sen sijaan ei oltu missään tarkemmin määritelty ja eräät Rooman piispat tulkitsivatkin valtaansa tavalla, jota kirkko ei hyväksynyt. Johtoasemaa ei kiistetty edes idässä. Kyse oli vain siitä, missä Rooman piispan vallan rajat kulkivat. 200-luvulla todisteita tästä löytyy edelleen runsaammin. Esimerkiksi Karthagon piispa Cyprianus puolusti painokkaasti Rooman piispan johtoasemaa (esim. Katolisen kirkon ykseydestä IV). Cyprianus tosin riitaantui myöhemmin Rooman piispan kanssa jolloin hän painotti, ettei Rooman piispa voinut yksin määrätä kirkon säännöistä.  

Rooman osalta kysymystä siitä, johtiko Rooman seurakuntaa aluksi jonkinlainen johtoryhmä (jossa Clemens oli eräänlainen puhemies) vai yksi ainoa piispa, Arffman pitää melko vähäisenä laajemman kehityskulun rinnalla. (Arffmanin kommentit nostoja sähköpostikirjeenvaihdosta, julkaistu hänen luvallansa.) Ignatioksen kirjeet vievät piispuuden kiistattomasti aivan varhaisimpaan kristillisyyteen, vaikka sovellukset ovatkin voineet aluksi alueellisesti vaihdella.

Mielenkiintoinen esimerkki tästä kehityskulusta löytyy tutkijoiden mukaan Uudesta testamentista. Michael Mullins toteaa tutkijoiden universaalisti olevan sitä mieltä, että 2. Pietarin kirje on kirjoitettu Pietarin kuoleman jälkeen. Kirjeen kirjoittaja on kuitenkin ollut riittävän varma puhumaan Pietarin nimissä ja auktoriteetilla. Kirjeen juuret voidaan hyvin osoittaa Roomaan viittauksen johdosta 1. Pietarin kirjeeseen sekä kirjeen “pietarillisen” yhteyden takia. (Mullins, Michael. 1991. Called to be saints : Christian living in first-century Rome. Dublin : Veritas., s. 148-149.)

The Oxford dictionary of the Christian Church kirjoittaa 2. Pietarin kirjeestä, että se on ikään kuin Pietarin taholta kirjoitettu (1:18, viittaa Mark. 9:2), mutta kyse on kuitenkin hyvin erilaisesta tekstistä ensimmäiseen verrattuna. Lukuisat merkit kertovat sen olevan selvästi myöhäisempi. Kirje on kirjoitettu ehkä vuoden 150 tienoilla. Tekstin tyylilliset erot ensimmäiseen kirjeeseen verrattuna sekä sen mielenkiinnon kohteet ja ajankohtaan liittyvät viittaukset merkitsevät, että on käytännössä mahdotonta kirjeen olevan Pietarin kirjoittama. Yksi nosto on vaikkapa se, että Paavalin kirjeet ovat sen mukaan kirjoituksia (3:16). Tällaisen aseman ne kuitenkin saavuttivat vasta pitkän ajan päästä Paavalin kuoleman jälkeen. Hyvin epäröiden kirje kanonisoitiin. (ODOCC 2005.)

 

Todistajat 2. vuosisadalta ja hiukan myöhemmin

Kirkon yhdestä uskosta Irenaeus (n. 115/130 - n. 200) kirjoittaa, että sen usko periytyy apostoleilta ja heidän opetuslapsiltaan. Vaikka seurakunnat ovat ympäri maailmaa, ne pitävät kiinni yhteisestä uskosta “kuin sillä olisi vain yksi mieli”. Jumala on Kaikkivaltias Isä ja Kristus inkarnoitui meidän pelastumisen tähden. Jumalattomat tuomitaan ikuiseen tuleen, mutta Jumalan käskyt pitäneet saavat lopulta katoamattoman palkinnon Hänen armollisuudestaan. Apostolinen traditio on Irenaeuksen mukaan sama kaikkialla. 

(Against Heresies 1.10.)

Irenaeuksen mukaan ainoastaan apostolien perustamiin seurakuntiin voi luottaa oikeassa uskon ja totuuden opetuksessa. Näissä seurakunnissa piispojen katkeamaton jatkumo varmistaa opin totuuden: “Jokainen, joka haluaa nähdä totuuden, voi nähdä jokaisessa seurakunnassa koko maailmassa apostolisen tradition selkeänä ja ilmeisenä. Me voimme listata heidät, jotka nimettiin piispoiksi seurakuntiin apostolien toimesta ja heidän seuraajansa meidän päiviimme saakka.” Irenaeus esittää, että seurakunnat uskottiin juuri piispojen johtoon ja apostolit antoivat heidän asemansa heille. (Against Heresies 3.3.)



Tästä syystä harhaoppisilta puuttuu oleellinen pätevyys, he eivät ole apostolien jatkajia eikä heillä ole totuuden lahjaa. On välttämätöntä seurata apostolisessa suksessiossa olevia pappeja ja piispoja, joilla tämän johdosta on “totuuden lahja”. (Against Heresies 4.26.) 

Rooman johtoasemasta Irenaeus kirjoittaa, että se on kaikista seurakunnista muinaisin ja mahtavin. Pietarin ja Paavalin seurakunnasta löytyy apostolinen traditio, jonka pohjalta voidaan kumota luvattomia kokouksia pitävät harhaoppiset. Kaksi kunniakkainta apostolia eli Pietari ja Paavali perustivat ja organisoivat seurakunnan Roomassa. Irenaeus luettelee, kuinka Roomassa usko periytyy piispojen apostolisen suksession johdosta Pietarista ja Paavalista saakka. Rooman seurakunnan kanssa on muiden seurakuntien välttämätöntä olla yhtä mieltä sen johtavan auktoriteetin tähden. (Against Heresies 3.3.) 
   

Arvostettu kirkkohistorioisija ja teologi Oxfordin yliopistosta J.N.D. Kelly kuvaa Irenaeuksen opetusta kirjoituksista ja apostolisesta traditiosta siten, että niissä oli tieto ilmestyksestä. Apostolinen todistus löytyi kirkosta, jossa se siirtyi sukupolvelta toiselle. Elävä traditio siirtyi kirkossa vaikkapa barbaariheimoihin, “jotka ottivat vastaan tämän uskon ilman kirjaimia”. Traditio oli ikään kuin tiivistelmä kristillisen ilmestyksen ytimestä. Piispat varjelivat apostoleista siirtynyttä traditiota, jota viime kädessä suojeli Pyhä Henki kodissaan eli kirkossa. Traditio säilyi myös kirjoitetuissa teksteissä, mutta niiden selittäminen oli kirkon etuoikeus. Siellä oli apostolinen traditio, jonka valossa kirjoitukset ymmärrettiin oikein. (Kelly 1958.)

The Oxford Handbook of Early Christian Studies mukaan siinä, miksi tietyt kirjat valittiin Uuteen Testamenttiin, oli keskeistä Irenaeuksen “uskon sääntö”. Tämä tarkoitti Irenaeuksesta sitä, että kirjoitukset olivat aitoja ja luotettavia Jeesuksen ja hänen tosi opetuslastensa opetusten välittäjiä. Irenaeus oli menetelmän pioneeri ja muut (kuten Tertullianus) kehittivät edelleen hänen ajatustaan arvovaltaisen tradition keskeisestä merkityksestä.

“Uskon sääntö” oli myös keskeinen hermeneuttinen menetelmä; kirjallista apostolista traditiota tuli selittää apostoleilta suullisesti perityn uskon kautta. (The Oxford Handbook of Early Christian Studies 2008.)

Tätä “uskon sääntöä” harhaoppeja vastaan jalosti edelleen Tertullianus. Ainoastaan Kristuksen nimittämät tuli ottaa vastaan. Apostolit perustivat seurakuntia ja antoivat niille valtuutuksen julistaa evankeliumia eteenpäin. (Kelly 1958.)

Tertullianus (n. 160-225) kirjoittaa, että sitä oppia on pidettävä totena, joka on linjassa apostolisten ja “äitiseurakuntien” oppien kanssa. Sen sijaan näiden seurakuntien opetusta vastaan menevä oppi on valhetta. Harhaoppiset näyttäkööt luettelonsa piispoistaan; “Tällä tavoin nimittäin apostoliset seurakunnat määrittelevät arviointiperusteensa - näin esimerkiksi Polykarpos kertoo Johanneksen perustaneen Smyrnan seurakunnan ja samoin Klemens Pietarin perustaneen Rooman seurakunnan.” Harhaoppisten keskinäinen ristiriitaisuus on jo itsessään ilmeinen osoitus harhasta. Apostolit ja apostolien oppilaat eivät opettaneet ristiriitaisesti. Jos on oikein utelias, niin voi käydä apostolisissa seurakunnissa, joista löytyy edelleen heidän oppituolinsa ja luetaan apostolien alkuperäisiä kirjeitä. Erityinen auktoriteetti on Roomassa. Sinne vuodattivat verensä Pietari ja Paavali ja Johannes heitettiin kiehuvaan öljyyn, josta hän selvisi vahingoittumattomana. (Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi, suom. Juha Pihkala.)

Tertullianus mainitsee myös naispappeuden. Hänelle se oli täysin absurdia: “Harhaoppisten parissa jopa naiset - mikä julkeus! - uskaltavat opettaa, käydä kiistakeskusteluja, ajaa ulos riivaajia, luvata parantumisia, ehkä jopa kastaa.” 

(Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi, suom. Juha Pihkala.)

Nykyäänkin katolinen kirkko torjuu naispappeuden. Johannes Paavali II kirjoitti vuonna -94 apostolisessa kirjeessään, ettei kirkolla ole yksinkertaisesti valtaa moiseen. Asia on lopullinen ja siitä on uskovien välttämätöntä aina pitää kiinni. Kyse on normista, jonka kirkko on aina tunnistanut. (Paavi Johannes Paavali II:n apostolinen kirje: Ordinatio sacerdotalis.) Franciscus vahvistaa asian olevan katolisessa kirkossa lopullinen. Hän toteaa Johannes Paavali II:n sanoneen siihen viimeisen sanan. (Reuters 2016.) 



Systemaattisen teologian ja patristiikan professori (Itä-Suomen yliopisto) Serafim Seppälän (myös ortodoksinen munkki) mukaan kirkkoisä Epifanios (n. 315-403) torjui naispappeuden vetoamalla Mariaan. Jos Jumalan suunnitelmaan olisi kuulunut naispappeus, niin sen olisi aivan ensimmäisenä saanut maailmankaikkeuden Kuningasta kohdussaan kantanut nainen. Seppälä kertoo, että alkukirkkoon sinänsä naispappeus olisi istunut oikein hyvin eikä kyse ole ainakaan patriarkaalisen kulttuurin vaikutuksesta. Ympärileikkauksen kumoaminen oli hyvin paljon radikaalimpi asia. Lisäksi juutalaiseen uskontoon otettiin muutenkin etäisyyttä, vaikkapa syntyperän perusteella määräytyvän pappeuden tai temppelipalveluksen suhteen. 


(Seppälä 2010, 148.)

Eusebios (n. 260-340) todistaa myös Klemens Aleksandrialaisen opettaneen traditiosta. Apostolien seuraajat säilyttivät oikean opin perintätietoa “Pietarista ja Jaakobista ja Johanneksesta ja Paavalista asti”. Papiaksesta Eusebios kirjoittaa, kuinka hän oli oppinut apostolien opetukset heidän seuraajiltaan. Papias todisti tradition kautta oppimistaan “muutamista ihmeellisistä asioista” ja muusta tietämyksestä.

 (Eusebiuksen kirkkohistoria 1997, suom. Ivar A. Heikel.)

Origenes (n. 185-254) kirjoitti osaltaan apostolisesta traditiosta hyvin samaan tapaan kuin kaikki muutkin. Jotkut ajattelevat itse uskovansa oikein, mutta uskovat vastoin edeltäjien uskoa. “Kirkon opetus on todellakin kuitenkin siirretty eteenpäin järjestyksessä apostoleista ja säilyy seurakunnissa nykyisenä aikana, ja edelleen säilytetään. Yksin se tulee uskoa totuutena, mikä ei millään tavoin ole eripurassa kirkko-opillisen ja apostolisen tradition kanssa.” (De Principiis 1.)

Onko traditio luotettavaa?

Tietoteorian näkökulmasta on hyvin perusteltua uskoa varhaisimpien kristillisten johtajien todistusta apostolisesta uskosta. Meillä on erinomaiset syyt uskoa heidän antamiansa todistajanlausuntoja. Varhaisen kirkon traditioon on siis syytä ottaa vakava asenne.
 
Filosofian professori Daniel Bonevac vahvistaa, että todistajanlausunto on lähtökohtaisesti luotettava tiedonlähde. Joitakin ehtoja tälle toki on. Todistajan täytyy olla luotettava. Hänen tarkoituksensa on oltava tiedon välittäminen, ei tarinan kertominen tai harhaanjohtaminen. Jos henkilö kuitenkin on luotettava ja hänen pyrkimyksensä on välittää paikkansapitävää tietoa, niin todistajanlausunto on oikeutettu tiedonlähde. Kun tieto on peräisin luotettavasta lähteestä, niin kyse on luotettavasta tiedosta. (Daniel Bonevac 2020.) 

Jos todistajanlausuntoa kuitenkin epäilee, niin sitä voi verrata muihin luotettaviin todistajanlausuntoihin ja näin varmistua todistuksen oikeellisuudesta (Bonevac 2020). Vainio kertoo, että tämän ns. eksternalismin mukaan luotettavasta tiedonlähteestä peräisin olevaa uskomusta on lähtökohtaisesti oikeutettua pitää totena, mikäli sitä ei erikseen osoiteta vääräksi (Vainio 2011, 105).

Tämän monimutkaisemmasta asiasta ei lopulta ole kyse. Uskoakseni todistajia minun ei tarvitse rakentaa monimutkaista päättelyketjua tai hienostunutta selvitystä, vaan voin hyväksyä luotettavien todistajien lausunnon. Tämä on tiedollisesti täysin hyväksyttävä ja oikeutettu lähtökohta.

Tiedon ei tarvitse perustua ankaraan älylliseen omakohtaiseen ponnistukseen, perusteelliseen selvitykseen tai hienoihin päättelyketjuihin, jos tietoa on kerran saatavissa luotettavilta todistajilta. Apostoliseen traditioon suhtauduttiin varhaisessa kirkossa hyvin vakavasti. Sitä varjeltiin tiukasti ja luotettavasti erityisesti seurakunnissa, jotka olivat apostolien perustamia ja joissa apostolit olivat kauan toimineet (Arffman). Tietoteorian näkökulmasta on olemassa hyvät perusteet hyväksyä, että varhaisen kristillisen yhteisön ja piispojen todistus on luotettavaa tietoa apostolisesta uskon perinnöstä.

Minulle traditioon tutustuminen ja sen ottaminen vakavasti avasi täysin uusia näkymiä. Minun ei olisikaan vain itse pääteltävä asioita "halki, poikki ja pinoon". Toisaalta en voisi enää sivuuttaa historiallisia todistajia ylimielisesti, vaikka vastaan tulisi asioita, jotka haastaisivat - ja niitähän tuli. Lopulta olisi oma päätökseni, mitä löytöjen kanssa tekisin, mutta vakavasti ne olisi otettava. Olin jännittävän ja tunteita herättävän löydön äärellä.