Sakramentti: pyhä symboli, taikuutta vai armon kanava?

Mitä sakramentti oikein tarkoittaa? Ensiksi on syytä huomioida, että sakramentin konsepti (voidaan puhua myös "mysteereistä") on ikivanha, vaikka siitä ei ole heti täsmällistä määritelmää ollutkaan (ei ole asian kannalta olennaista takertua sitä kuvaavaan sanaan, jota vapaissa suunnissa yleisesti vierastetaan). Alister McGrathin mukaan varhaiskirkko näki yhteyden "Kristuksessa tapahtuneen pelastustyön ‘mysteerin’ ja kasteen sekä eukaristian sakramenttien välillä."

McGrath kertoo Augustinuksen kiteyttäneen sakramentin monin eri tavoin. Tunnetuin näistä lienee "ajatus sakramenteista ‘näkymättömän armon näkyvinä merkkeinä’. Augustinus ilmaisee kuitenkin selvästi, etteivät sakramentit vain toimi armon merkkeinä, vaan tietyllä tavalla ne saavat aikaan tai tekevät mahdolliseksi sen, mistä ne ovat merkkinä." (McGrath 2012, 567-568.)

Augustinuksen (354-430) mukaan sakramentit, kuten kaste ja ehtoollinen (eukaristia), eivät siis ole ainoastaan merkkejä tai symbolisia riittejä. Ne ovat jollain tavoin myös välineitä niiden asioiden saavuttamiseksi, joiden merkkejä ne ovat (esim. kasteen kautta vedessä puhdistuminen synnistä). McGrath kuitenkin huomauttaa: "Ajatus siitä, että armo ‘aiheutuu’ ei tarkoita, että sakramentti itsessään vaikuttaa armon, ilman Jumalan aloitetta ja toimintaa." Katolisen teologian mukaan on aina ollut niin, että Jumala on perimmäinen vaikuttava syy sakramentin välittämään armoon. Jumala on armon välittäjä, mutta Hän toimii sakramenteissa. Reformaatiossa tällaiset ajatukset suurelta osin hylättiin. (McGrath 2012, 575.) 

Otetaanpa käytännön esimerkki. Tertullianukselle (n. 160-225) kaste on kuvatussa merkityksessä selkeästi sakramentti: “Sen tähden kaikki vedet … sen jälkeen kun on rukoiltu Jumalaa, saavuttavat sakramentaalisen pyhityksen voiman; sillä Henki välittömästi seuraa läheisesti taivaista ja lepää vetten päällä, pyhittäen ne Hänestä ja tullen näin pyhitetyksi, ne imevät itseensä samaan aikaan pyhittämisen voiman.” (On Baptism 4.) Tertullianuksella on tässä siis ajatus, että vesi on jollain tavoin vaikuttava elementti ihmisen pyhittämiseksi. Jumalan Henki toimii näin todellisesti ja kouriintuntuvasti kastevedessä. 

Luonnollisesti luettuna 1. Pietarin kirje (3:21) pitää sisällään saman ajatuksen, jonka Tertullianus esittää: "Samoin teidätkin pelastaa nyt vesi eli kaste, ei saastaisesta elämästä luopuminen. Kasteessa te olette tehneet Jumalan kanssa sopimuksen, joka takaa teille puhtaan omantunnon. Te pelastutte Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta."

Myös Irenaeukselle (n. 115/130 - n. 200) kasteessa vesi ja toimitus ovat jollain tavoin välineitä kasteen välittämän armon saamiseksi (perimmäinen vaikuttava syy on tietenkin aina Jumala). J.N.D. Kelly tiivistää, että kaste oli Irenaeukselle: “Ikuisen elämän sinetti ja meidän uudestisyntymämme Jumalassa, niin ettemme enää ole ainoastaan kuolevaisten miesten lapsia, vaan myös kuolemattoman ja täydellisen Jumalan lapsia... Se puhdistaa sielun ja ruumiin, lahjoittaen Hengen… Olemme saaneet kasteen syntien anteeksisaamiseksi Isä Jumalan nimessä, ja Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan nimessä, joka oli inkarnaatio ja kuoli ja nousi jälleen, ja Jumalan Pyhässä Hengessä. Sen kautta olemme pestyjä, saamme Hengen meihin välitettyinä ja hankimme kuvan taivaallisesta.” (Kelly 1958.)

Vain uskoa ilmaiseva pyhä riitti?

Vapaakristillisestä taustasta tulevana juureni lähtökohtaisesti torjuvat sakramenttien olemassaolon tai sitten käsitteellä on osittain erilainen merkitys. Esim. Augustinuksen, Tertullianuksen ja Irenaeuksen kuvaukset on tästä vinkkelistä katsottuna syytä torjua väärinä, he ajautuivat asiassa sivuraiteille. Ainoa vaikuttava elementti on nimittäin henkilökohtainen usko, ihmisen kääntymys ja hänen asenteensa, ei aine (kuten vesi, leipä, viini tai öljy), ei se kuka toimituksen toimittaa (esim. ehtoollisella apostolisessa jatkumossa oleva piispa tai pappi) eikä toimituksen muodolla ole juuri merkitystä (toisaalta näillä on paljonkin väliä, mutta siitä lisää tuonnempana). 

Esim. Pietarin kirjeessä mainittu vesi ei ole lainkaan vaikuttava elementti, vaan ainoastaan kasteessa osoitettu kääntyminen ja usko. Kääntymys ja usko pelastavat, ei vesi, vaikka voidaankin ajatella "veden pelastavan" - uskon ja kääntymyksen ilmaisuna.  

Sakramentit (helluntailainen ei koskaan käytä sanaa "sakramentti" eikä hän myöskään puhu uskon "mysteereistä") ovat taustastani tarkasteltuna pyhiä symbolisia riittejä, jotka ilmaisevat uskoa ja kääntymistä Jumalan puoleen. Helluntailaisille ne ovat yleensä ulkoisia merkkejä sisäisestä uskosta ja niitä toimitetaan "Jeesuksen käskystä ja uskon kuuliaisuudesta". Sakramentit eivät saa aikaan uskoa, ne eivät ylläpidä tai syvennä uskoa, mutta ne ilmaisevat uskoa. Pyhinä symboleina niille kuitenkin on annettu suuri arvo ja kunnioitus. 

Ehtoolliskokoukset ja kastetilaisuudet ovat aina erityisiä ja koskettaviakin hetkiä eli kasteeseen ja ehtoolliseen suhtaudutaan helluntailaisuudessa hyvin kunnioittavasti, vaikka niille ei yleensä annetakaan "sakramentaalista" merkitystä (tosin joidenkin helluntailaisten käsitykset kasteesta ja ehtoollisesta ovat käytännössä sakramentaalisia, mutta tämä edustaa selkeästi vähemmistön tulkintaa).

Kun (tai jos) sakramentit "välittävät armoa", niin näin tapahtuu ainoastaan, koska ne ilmaisevat henkilökohtaista uskoa, kääntymistä ja sydämen asennetta. Yksin usko on vaikuttava elementti, ei symbolinen riitti. Sellainen ajatus, että Pyhä Henki todellisesti vaikuttaisi aineessa tai toimituksen muodossa on syytä torjua vääränä.

Tässä valossa myös ehtoollinen on ymmärretty. Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa (6:51, 53-56): "Minä olen elävä leipä, olen tullut taivaasta. Se, joka syö tätä leipää, saa elää ikuisesti. Minun ruumiini on se leipä, jonka annan, jotta maailma saisi elää. (...) Minä sanon teille, miten asia on. Jos ette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Se, joka syö minun lihaani ja juo minun vertani, saa elää ikuisesti. Minä herätän hänet viimeisenä päivänä. Minun lihani on todellista ruokaa, ja minun vereni on todellista juomaa. Se, joka syö minun lihaani ja juo minun vertani, pysyy minussa. Minäkin pysyn hänessä."

Jeesuksen opetus tulee kuitenkin ymmärtää vain hengellisesti. Teksti näyttää sakramentaaliselta, mutta sellainen tulkinta on harha-askel. Tässä yhteydessä viitataan esim. luvun myöhempiin Jeesuksen sanoihin (6:63): "Henki antaa elämän, ruumis on siinä hyödytön. Se, mitä olen teille puhunut, antaa teille Hengen ja elämän." Jeesus ei puhunut konkreettisesti, vaan puhtaasti symbolisesti.

Ehtoollinen on muistoateria, jossa muistelemme Kristuksen passiota. Symbolit voivat olla pyhiä symboleja, mutta ne pysyvät silti vain symboleina. Leipä pysyy tavallisena leipänä ja viini pysyy tavallisena viininä. Mitään muutosta niissä ei tapahdu eivätkä ne ole todellisesti ehtoollisella vaikuttavia elementtejä. Kristus on ehtoollisella kylläkin erityisellä tavalla läsnä, mutta ainoastaan uskon kautta ja vain hengellisesti, ei reaalisesti leivässä ja viinissä (kts. kirjoitukseni ehtoollisesta). 

Leipä ja viini ovat vain pyhiä symboleja, jotka viittaavat Kristuksen ruumiiseen ja vereen. Kyse on symbolisista ilmaisuista samaan tapaan kuin Jeesuksen puhuessa itsestään lammastarhan porttina. Jumala toimii vain uskon ja aineettoman todellisuudessa. Vaikka aine ei ole todellisesti vaikuttava elementti, sillä nähdään olevan oma tärkeä tehtävänsä: se auttaa ajatuksia ja uskoa kiinnittymään oikeisiin asioihin. Aine tai toimitus voi auttaa ihmistä vapauttamaan uskonsa esim. ruumiin parantumiseksi. Tähän tapaan ajatellaan esim. sairaiden puolesta rukoiltaessa tai voideltaessa heitä öljyllä. 

Peruutetaanpa apostoliseen aikaan saakka ja tarkastellaan vielä kastetta. Uuden testamentin kastekuvaukset ovat kristinuskoon joko pakanuudesta tai juutalaisuudesta kääntyneiden kastekuvauksia. Kun ihminen kääntyi, niin sitä seurasi usein välittömästi kaste. 

Evankelikaalisin silmälasein katsottuna kuvio meni näin: apostolisena aikana kaste ilmaisi uskoa ja kääntymystä ajallisesti hyvin pian sen jälkeen, kun usko oli syntynyt. Kaste siis pelasti - uskon ja kääntymyksen ilmaisuna. Uuden testamentin kastetekstit voivat toisinaan vaikuttaa sakramentaalisilta, mutta se on väärinymmärrys (niin kuin ehtoollisenkin kohdalla). 

Apostolisen ajan kontekstissa kasteessa ihminen sai synnit anteeksi, koska tuolloin kaste oli uskon ja kääntymyksen ilmaisu. Kaste voidaan näin tulkita ikään kuin “apostolisen ajan syntisen rukoukseksi”. Samanlainen malli olisi lähtökohtaisesti ihanteellinen ja toivottava nykyisinkin (helluntailainen ideaali on alkukirkon malli), mutta sitä on tullut sekoittamaan lapsikaste ja muut seikat. (Sakramenteista vain uskoa ilmaisevina symboleina tarkemmin, kts. Kreeft.)

Tulkintaa voi historiallisten tapahtumien valossa perustella. Pitänee paikkansa, että apostolisena aikana kaste seurasi hyvin pian kääntymyksen jälkeen (vaikka kasteen yhteydessä annettiin opetusta jo apostolisena aikana). Usko myös tunnustettiin ennen kastetta ja on hyvin mahdollista, että Roomalaiskirjeen (10:8-10) teksti "pelastut, jos tunnustat ääneen, että Jeesus on Herra, ja jos uskot sydämessäsi, että Jumala herätti hänet kuolleiden joukosta" viittaisi varhaiseen uskontunnustukseen. 

Perimmäisellä tasolla kaste palautuu vain keinoksi ilmaista uskoa ja kääntymistä; uskon alku oli kaste, koska se oli samanaikaisesti apostolisena aikana kääntymiskokemus (niin kuin vastaavasti ns. syntisen rukous on nykyään evankelisessa kristillisyyden uomassa). Jumala ei toimi tai vaikuta ollenkaan veden kautta, vaan pelkästään ihmisen henkilökohtaisen uskon kautta. Aineella tai riitillä ei yleispätevästi lopulta ole juurikaan merkitystä eivätkä ne ole millään tavoin vaikuttavia elementtejä. Kyse on uskon ilmaisemisesta tavoilla, jotka osoittavat kuuliaisuutta Jeesuksen käskylle (tämän johdosta on äärimmäisen tärkeää toimittaa kaste veteen upottamalla).  

Tämän tulkinnan valossa kristityt eksyivät varsin pian apostolisen ajan jälkeen siinä, kuinka ihminen liitetään Kristuksen ruumiiseen. “Vedellä pesulle” annettiin apostolien kuoleman jälkeen sellainen sakramentaalinen merkitys, mitä sillä ei koskaan pitänyt olla. 

Sakramentin rooli on tästä näkökulmasta sellainen, että se ainoastaan palvelee ja auttaa uskoa linkittymään Jumalaan. Pelkästään usko ja sydämen asenne ovat objektiivisesti ja todellisesti vaikuttavia asioita. Jumala toimii vain "hengen todellisuudessa". 

Toimitusten muodolla, sillä kuka niitä toimittaa tai aineella ei ole vaikutusta, mutta niillä on kuitenkin väliä. On tärkeää olla uskollinen raamatulliselle esimerkille: ehtoollisen elementit ovat leipä ja viini, eivät jotkin muut ruoka-aineet. Kaste on hyvin tärkeää suorittaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, oman suun tunnustuksen perusteella sekä veteen upottamalla. Muuten ei voida puhua pätevästä kasteesta.

Kaste on vain pyhä symbolinen riitti, mutta se on silti hyvin merkityksellinen uskon kuuliaisuudesta Jeesuksen käskylle. Kaste ei ole Jumalan teko, mutta usko on. Kaste ei synnytä uskoa, mutta se ilmaisee uskoa. Kaste ei objektiivisesti "saa aikaan mitään", pelkästään usko ja kääntyminen saavat. Ihmisen pelastumisen kannalta kasteella ei ole periaatteessa mitään merkitystä, vaan ainoastaan uskolla ja kääntymyksellä. Tämä herättää yksilötasolla kysymyksen: mitä merkitystä kasteella minulle oikeastaan edes on? Kaste kuitenkin liittyy pelastukseen: kuuliaisuuden askeleena Jeesuksen käskylle ja julkisena uskon ilmaisuna.

Varhaisessa kirkossa kysymyksillä "kuka", "mitä", "missä" ja "miten" oli "mysteereistä" puhuttaessa paljon merkitystä. Edellisessä blogikirjoituksessa huomioin, kuinka Clemens (kirjoitti n. 96) kirjoitti pitkät pätkät ensimmäisellä vuosisadalla Korintin seurakunnalle ohjeita yhteisiin kokoontumisiin. Hänen mukaansa minkään ei tullut tapahtua sekavasti ja sattumanvaraisesti, vaan oli hyvin tärkeää, kuka hoitaa toimituksia ja missä ne toimitetaan. Piispojen syrjäyttäminen oli vakava synti ja esimerkiksi "ehtoollisen lahjojen uhraaminen" kuului nimenomaan heidän tehtäviinsä. Jokaisen tuli pysyä tiukasti tehtäviensä rajoissa. Samoin Ignatios Antiokialainen (n.35-107) kirjoitti aivan 2. vuosisadan alussa: "Katsottakoon se oikeaksi eukaristiaksi, mikä on annettu piispan toimesta tai jonkun sellaisen toimesta, jolle piispa on sen uskonut."

Yksimielisyyttä ja erimielisyyttä

Hyvin laaja yksimielisyys vallitsee kristittyjen kesken siitä, että usko, opetuslapseus ja sakramentit kuuluvat erottamattomasti yhteen. Onhan usko pelastuksen kannalta välttämätöntä ja luottamus Jumalaan kristityn vaelluksessa ensisijaista. Lisäksi yksimielisyys vallitsee siitä, että sakramentit ilmaisevat uskoa Jumalaan ja kääntymystä Hänen puoleensa. 

Erimielisyys koskee sitä, ovatko sakramentit todella itsessään, todellisesti ja yleispätevästi, myös Jumalan "armon kanavia" (eli toimiiko Pyhä Henki todellisesti ja erityisellä tavalla sakramentissa) vai ovatko sakramentit “vain” ihmisen uskon tai kääntymyksen ilmauksia ja merkkejä.

Hyvin tärkeä sana tässä yhteydessä on sana “vain”. Sakramentteihin uskovan mukaan sakramentit ilman muuta myös ilmaisevat uskoa tai kääntymystä ja usko on aina läsnä sakramenttien toimituksessa. Niiden vaikuttavuudessa ei kuitenkaan ole kyse "vain" omakohtaisen uskon ilmaisusta vaan jonkinlaisesta uskon ja sakramentin yhteispelistä: Jumala todellisesti toimii sakramenttien kautta ja ihminen ottaa uskoen vastaan Jumalan lahjat.

Sakramentit torjuvan mukaan ne sen sijaan “vain” ilmaisevat henkilökohtaista uskoa ja kääntymistä Jumalan puoleen. Ne ovat "vain" Jeesuksen asettamia symbolisia merkkejä ja riittejä. Sakramentit eivät itsessään synnytä ja ravitse uskoa eivätkä ne ole yleispätevästi vaikuttavia armon välineitä. Pelkästään usko vaikuttaa, mutta sakramentit voivat auttaa ihmistä uskomaan ja ne ovat siten tarpeellisia. Tästä vallitsee erimielisyys. Käsitteet siis tarkoittavat eri osapuolille osin eri asioita.

Vapaissa suunnissa "sakramentit" ovat symboleja ja merkkejä, mutta eivät armon kanavia. "Sakramentit" ainoastaan ilmaisevat uskoa ja kääntymystä Jumalan puoleen. Kristus on sakramenteissa läsnä, mutta vain uskon kautta ja hengellisesti, ei todellisesti aineessa (vedessä, leivässä, viinissä, öljyssä) tai riitissä. 

Onko sakramentti vain symbolinen riitti tai merkki, joka ilmaisee uskon kuuliaisuutta Jeesuksen käskylle? Vai onko se todellisesti vaikuttava, täysin erityinen, Jumalan läsnäolon ilmentymä? Millainen merkitys näillä riiteillä tulisi olla? Tässä on yleisesti selkeä teologinen jakolinja vapaiden suuntien ja vanhojen kirkkojen välillä, koska käsitteet ymmärretään sekä olemukseltaan että merkitykseltään eri tavoin. Yksi tapa asian selvittämiseksi on tutustua varhaisen kristillisyyden uskoon.

Armon väline?

Pienten lasten kastaminen alleviivaa tätä erimielisyyttä. Kysymys on Raamatun tulkinnasta, mutta myös tulkintaan vaikuttavista taustaolettamuksista. Kun sakramentit nähdään vain henkilökohtaista uskoa ilmaisevina symboleina, niin pikkulasten kastamisessa ei ole mitään järkeä. Se on mahdottomuus, ei pätevä kaste lainkaan ja sellainen on ehdottomasti torjuttava täysin vääränä. Pikkulasten kastaminen ei voi missään tapauksessa olla apostolisen kirkon peruja. Pikkulapsi ei voi ilmaista henkilökohtaista uskoa eikä hän tietenkään voi myöskään osoittaa kääntymystä, joten hänen kohdallaan “sakramentti” ei siis voi olla pätevä. 

Jos pikkulapsia kuitenkin voidaan täysin pätevästi, ja jopa apostolisena perintönä kastaa (kts. blogikirjoitus), niin sellainen haastaa hyvin voimakkaasti: siinä tapauksessa kaste ei olisikaan vain henkilökohtaista uskoa ja kääntymystä ilmaiseva symbolinen riitti, vaan myös todellinen armon kanava. Pyhä Henki oikeasti ja todellisesti toimisi vedessä ja riitissä. Kaste välittäisi Jumalan armoa.

Pieni lapsi ei tietoisesti ymmärrä yhtään mitään. Pikkulapsen kohdalla kyse olisi puhtaasti sakramentin kautta välittyvästä armosta; se ei voisi olla mitään muuta. Pikkulasten kastaminen ikään kuin alleviivaisi kasteen sakramentaalista luonnetta, koska silloin sakramentti ei voisi olla vain henkilökohtaisen uskon ja kääntymyksen ilmaisuna toimiva pyhä symbolinen riitti (usko on kasteessa aina läsnä, mutta pienten lasten kohdalla ei henkilökohtainen usko, vaan kirkon usko). Tässä yhteydessä en ota kantaa pikkulasten kastamiseen liittyviin käytännön ongelmiin (kuten nimikristittyjen syntymiseen), vaan sen periaatteelliseen mahdollisuuteen pätevänä ja vaikuttavana toimituksena sekä apostolisena käytäntönä. 

Historiallisesti perustelut ovat hyvin uskottavia. Todennäköinen ja luonnollinen selitys pikkulasten kasteille on historiallisen aineiston valossa (pelkästään UT:n valossa voidaan perustella erilaisia tulkintoja riippuen erilaisista tulkintaan vaikuttavista ennakko-olettamista, kts. aiempi kirjoitus), että käytännön alkuperän menee aina apostoliseen kirkkoon saakka. Tiedostan toki samalla erittäin hyvin, ettei tällaista tulkintaa yksinkertaisesti ole mahdollista taustassani hyväksyä eikä suurin osa omistani tule koskaan sitä hyväksymään periaatteessa pätevänä, mahdollisena ja kelvollisena.

On tärkeää huomioida, että imeväisten kastaminen ei suinkaan ole uskosta irrallinen toimitus. Aikuisten kastaminen on katolisen käsityksen mukaan teologinen standardi. Imeväisten kastaminen on siten pastoraalinen sovellus teologisesti normatiivisesta aikuisten kasteesta. Kun imeväiset kastetaan kirkon uskoon, niin on tärkeää, että lapsen vanhemmat tai kummit ovat valmiita kasteesta seuraavaan vastuuseen. Kanonisen lain ohjeistus puhuu vakuutuksista, että kasteen lahja voi kasvaa uskossa ja kristillisessä elämässä (kaste on uskon sakramentti). Jos annetut vakuutukset eivät ole vakavia, niin ne ovat peruste lykätä kastetta ja jos ne puuttuvat kokonaan, niin sakramentin antamisesta tulee kieltäytyä. Kasteen lahjan tulee voida kasvaa uskossa, että sakramentin tosi merkitys voi täyttyä. (Gusmer 1989.)  

Imeväiskasteen kohdalla on siis samoin ehdottoman välttämätöntä, että kastettu hyväksyy ja omaksuu kasteensa myöhemmin henkilökohtaisesti. Kääntymys nähdään tällöin prosessina, ei vain henkilökohtaisena tekona, jossa yksilö liitetään kirkkoon kasteen kautta. Ihmisen kääntymys ei ole vain henkilökohtainen teko, vaan sitä edeltää julistava yhteisö. Samalla henkilökohtainen ja syvä suhde Jeesukseen on kristilliselle elämälle välttämättömyys. (Ekumeenisesta asiakirjasta, kpl. 48-49.)  

Helluntailaiset torjuvat imeväiskasteen. Helluntailaisesta näkökulmasta kyseessä ei ole lainkaan tosi kristillinen kaste, koska kastettavan tietoinen uskon vastaus puuttuu. Katolisen vastauksen mukaan hedelmällisempää kuin erottelu "uskoviin" ja "lapsiin" olisikin tehdä jako aikuisten kasteeseen (jotka tunnustavat uskon kasteen yhteydessä) ja lasten kasteeseen (jotka kristillisen kasvatuksen toimesta kasvavat uskon tunnustamiseen myöhemmin). (Gusmer 1989.)  

Myös helluntailaiset vahvistavat, että Jumalan armo vaikuttaa jo imeväisen elämässä. Ihmisen pelastumisessa aloitteen tekee Jumala. Tämä Jumalan aloite ihmisen pelastamiseksi ei rajoitu vain aikuisiin, vaan se koskettaa myös imeväisiä. Raamatusta voidaan esimerkiksi nähdä, että Johannes Kastaja täyttyi Pyhällä Hengellä jo äitinsä kohdusta (Luuk. 1:15, Jer. 1:5). (Ekumeenisesta asiakirjasta, kpl. 46.) 

Taikauskoa, vain uskoa, vai mitä sitten?

Usein kuulee esitettävän, että katolinen opetus sakramenteista on taikauskoa. Nimenomaisesti taikauskoa on se, että kirkon opetuksen mukaan sakramentit vaikuttavat ex opere operato. Kirkon opetuksen mukaan ilmaisu ex opere operato tarkoittaa sitä, että sakramentit vaikuttavat Kristuksen täydellisesti täytetyn työn tähden (“suoritetun toimituksen perusteella”). Niiden vaikutus perustuu Kristuksen ja Pyhän Hengen voimaan. Kristus toimii sakramenteissaan. Niiden kautta Herra itse välittää kunkin sakramentin kuvaaman armon. Tuo armo ei ole riippuvainen siitä, kuinka pyhä on sakramentin jakaja. Kuitenkin on myös sakramentin vastaanottajan sisäisestä asennoitumisesta kiinni, tuottaako sakramentti hedelmää. (Katekismus 2005, 302.)  

Paavin huonekunnille vuodesta 1980 saarnaajana toiminut ja karismaattisessa katolilaisuudessa vaikuttava Raniero Cantalamessa, jonka paavi Franciscus aivan hiljattain valitsi kardinaaliksi, avaa osaltaan sakramenttien vaikutusta. Cantalamessan mukaan henkikaste voi elvyttää ja tehdä todelliseksi kauan sitten kasteessa saadun armon. Tämän ymmärtämiseksi on tärkeää ymmärtää teologiaa sakramenteista. 

Hänen mukaansa katolisessa teologiassa voidaan puhua pätevästä, mutta sidotusta sakramentista. Tällä viitataan siihen, että sakramentin hedelmien tiellä voi olla esteitä. Hän sanoo: “Sakramentit eivät ole maagisia rituaaleja, jotka toimivat mekaanisesti ilman henkilön tietoa tai poislukien minkä tahansa vastauksen hänen taholta.” Kyse on Kristuksen armon ja ihmisen vapauden välisestä yhteistyöstä. Cantalamessa lainaa Augustinusta, joka sanoi “Hän joka sinut loi ilman sinun yhteistyötä, ei pelasta sinua ilman sinun yhteistyötä.”

Cantalamessan mukaan kasteessa Pyhän Hengen voimasta saatava armo on runsas. Siinä lahjoitetaan uskon, toivon ja rakkauden hyveet, Jumalan lapseus ja tietenkin anteeksiantamus. Tämä on Jumalan osuus, joka lahjoitetaan siemenen muodossa. Ihmisen osa on usko, joka on toinen osatekijä kasteen lisäksi. Niin kuin Raamattu sanoo: “Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä.” (Joh. 1:12) Cantalamessa kuvaa, kuinka usko “aktivoi uudelleen” kasteen. Parannuksen teko ja uskon valinta päästää Jumalan työn vapaaksi ihmisen elämässä. Niin Pyhä Henki pääsee kauniisti vaikuttamaan kristityn elämässä. (Cantalamessa 2017.)

Charles Gusmerin mukaan sakramenttien ymmärtämisessä keskeistä on, että ne heijastavat inkarnaation todellisuutta. Jumala valitsi siten, että Hän kohtaa ihmisen inhimillisessä todellisuudessa - "Sana tuli ihmiseksi ja asettui asumaan meidän keskellemme" (Joh. 1:14 ja 1. Joh. 1:1-4.). Kristus itse on alkuperäinen sakramentti ja sakramentaalinen todellisuus laajenee Jumalan tahdosta kirkkoon ja yksittäisiin sakramentteihin. Katolisen opin mukaan sakramentit ovat itsessään ja yleispätevästi vaikuttavia: ne eivät ainoastaan ilmaise armoa, vaan saavat aikaan armon, jonka merkkeinä ne ovat. 

Hän samaan hengen vetoon jatkaa, etteivät epäilyt sakramenttien "maagisesta" ja "mekaanisesta" luonteesta ole oikeita. Katolinen usko siihen, että sakramentit ovat itsessään ja yleispätevästi vaikuttavia, ilmaisee sen sijaan lujan vakaumuksen Jumalan aloitteen ja armon ensisijaisuudesta sakramentissa. Sakramenteilla on kuitenkin "dialoginen luonne": ne muodostavat yhteyden Jumalan ja yksilön välille, jos ihminen ei itse aseta sakramenttien tielle esteitä. (Gusmer 1989.)

Sakramentin "dialogisesta luonteesta" löytyy esimerkki Jeesuksen toiminnassa. Matteuksen evankeliumi kertoo tapauksesta, jossa Jeesus ei "tehnyt siellä montakaan voimatekoa, koska häneen ei uskottu." (Matt. 13:53-58.) Jos Kristus itse on alkuperäinen sakramentti, niin ko. tapaus hyvin osoittaa, kuinka sakramentin luonteeseen kuuluu yhteistyö ihmisen ja Jumalan välillä. Sakramentit eivät siten ole luonteeltaan mitään mekaanista "magiaa". Kuten Cantalamessa toteaa, ihmisen osa on usko.

Sakramenttien viettäminen oli kiinteä, erottamaton ja aivan keskeinen osa varhaista kristillistä uskoa. Jumalan uskottiin toimivan sakramenttien välityksellä. Sekä usko että sakramentit olivat välttämättömiä. Mitä olisi heille ollut usko ilman sakramentteja? Mitä heille olisi ollut sakramentit ilman uskoa? Usko oli välttämätöntä, mutta tuon kristillisen uskon sisällä Jumalan uskottiin toimivan sakramenttien, uskon mysteerien, välityksellä.

Reformaation tuoma muutos

Ajan kuluessa suhtautuminen sakramentteihin kuitenkin muuttui. Kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffman kuvaa, kuinka reformaation aikoihin erilaiset aatevirtaukset muokkasivat ihmisten ajattelua. Eräs mielenkiintoinen ajattelutavan muutos liittyi materian ja hengen suhteeseen. Euroopassa levisi uusi kiinnostus Platonin filosofiaa kohtaan. Tässä aallossa uskonnon kannalta oli keskeistä, että platonistisessa perinteessä hengen ja materian välille tehtiin jyrkkä ero. 

Hengen maailma oli todellinen maailma ja aineellinen oli vain todellisen katoava varjokuva. Tältä pohjalta lähestyttiin myös kristinuskoa. Raamatusta löydettiin tukea ajatukselle, että Jumala on Henki ja ihmisellä on sielu. Koska Jumala on Henki, Hän koskettaa vain ihmisen sielua. Usko olikin vain ihmisen sisimmän kanssakäymistä Jumalan kanssa. Usko oli näkymättömän omantunnon kuuntelemista ja rukousta, mielen muutosta ja turvautumista Jumalaan.

Tähän liittyi radikaalissa muodossa ajatus, että kun Jumala on Henki, niin Hän ei toimi materian kautta. Tällainen ajatus oli hyvin laajalle levinnyt humanistipiireissä jo ennen Lutheria. Reformaattorit joutuivat ottamaan tähän kantaa ja syntyi puhtaasti henkisen uskonnon ihanne. Ihmisen sisäinen kanssakäyminen Jumalan kanssa oli ollut aina tärkeää. Nyt näissä piireissä alettiin kuitenkin väittämään, että kristillinen usko on vain ihmisen sisimmän kanssakäymistä Jumalan kanssa ja sisäistä muutosta. Uusi näkökulma oli, että kaikki aineellinen on merkityksetöntä. Luther oli asian suhteen varovaisempi ja tunnusti Jumalan toimivan sakramenttien kautta. Zwingli ja Calvin jo selkeämmin hengellistivät ehtoollisen ja spiritualistit tyrmäsivät sakramentit täysin merkityksettöminä. (Arffman 2016.)