Ehtoollinen on elämän lähde

Ehtoollinen (tai eukaristia tai kommuunio) ei yleisesti ottaen näytä olevan kristityille kovinkaan keskeinen teologinen kysymys. Harvemmin ehtoollinen opillisena kysymyksenä herättää suuria intohimoja tai jakaa uskovia eri leireihin (toisin kuin esim. moraaliopetusten suhteen on asian laita). 

Tunteita herättävät kysymykset ovat yleensä sellaisia, joita pidetään opillisesti kristilliselle uskolle ratkaisevan tärkeinä. Sellainen varhaisten kristittyjen yleisesti jakama ajatus, jonka mukaan säännöllinen ehtoollinen olisi jotenkin välttämätöntä kristillisen elämän ylläpitämiseksi, on monille kristityille nykyisin melkoisen vieras. 

Taustassani ehtoolliseen on perinteisesti suhtauduttu hyvin kunnioittavasti. Kuten kaste myös ehtoollinen ilmaisee uskoa. Tässä merkityksessä ehtoollinen on myös osaltaan tärkeä osa kristityn elämää; kyse on Jeesuksen käskystä toimitettavasta symbolisesta riitistä. Vaikuttavia elementtejä ehtoollisella eivät kuitenkaan ole lainkaan leipä ja viini (kuten ei kasteessakaan vesi vaan usko ja sydämen asenne), mutta ihmisen sisäinen asenne (oman elämän tutkiskelu ennen ehtoolliselle osallistumista), uskovien keskinäinen yhteys ehtoollisella ja Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen julistaminen (uskon ilmaiseminen). 

Leipä ja viini eivät muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, mutta ne ovat Kristuksen ruumiin ja veren symboleja. Kyse on muistoateriasta, jolloin muistelemme Kristuksen kärsimyksiä edestämme. Kristus on itse läsnä ehtoollisella, mutta vain uskon kautta ja hengellisesti (mikä ei tietenkään ole lainkaan vähäinen asia), ei sakramentaalisesti leivässä ja viinissä. 

Uuden testamentin kirjoituksia

Käyn seuraavaksi läpi varhaisen kirkon todistusta ehtoollisesta eli eukaristiasta. Kaikkein lähimpänä apostolista aikaa vaikuttaneet todistajat ovat uskottavia todistajia apostolisesta uskosta. Ensiksi on kuitenkin hyvä ottaa pohjaksi Uudesta testamentista tuttuja ehtoollistekstejä:

"Aterian aikana Jeesus otti leivän ja lausui kiitosrukouksen. Hän mursi leivästä palasia, antoi ne oppilaille ja sanoi: "Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini." Hän otti maljan ja lausui kiitossanat. Sitten hän antoi maljan oppilaille ja sanoi: "Juokaa tästä jokainen, sillä tämä on minun vereni. Se on liiton veri, joka vuodatetaan monien puolesta, syntien anteeksiantamiseksi." (Matt. 26:26-28.)

"Minä olen elävä leipä, olen tullut taivaasta. Se, joka syö tätä leipää, saa elää ikuisesti. Minun ruumiini on se leipä, jonka annan, jotta maailma saisi elää." Tämä sai juutalaiset väittelemään keskenään. He inttivät: "Miten hän voisi antaa meille ruumiinsa syötäväksi?" Siihen Jeesus sanoi: "Minä sanon teille, miten asia on. Jos ette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Se, joka syö minun lihaani ja juo minun vertani, saa elää ikuisesti. Minä herätän hänet viimeisenä päivänä. Minun lihani on todellista ruokaa, ja minun vereni on todellista juomaa. Se, joka syö minun lihaani ja juo minun vertani, pysyy minussa. Minäkin pysyn hänessä." (Joh. 6:51-56.)

"Eikö malja, jonka siunaamme, yhdistä meitä Kristuksen vereen? Eikö leipä, josta murramme paloja, yhdistä meitä Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja me olemme yksi ruumis, koska olemme kaikki osallisia tuosta yhdestä leivästä." (1. Kor. 10:16-17.)

"Sen, minkä sain Herralta tiedoksi, olen välittänyt teillekin: Sinä yönä, kun Herra Jeesus ilmiannettiin, hän otti leivän ja lausui kiitosrukouksen. Sitten hän mursi leivästä paloja ja sanoi: "Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää näin minun muistokseni." Aterian jälkeen hän otti maljan ja sanoi: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Tehkää näin minun muistokseni aina, kun juotte siitä." Julistakaa siis Herran kuolemaa aina, kun syötte leipää tai juotte viinimaljasta – siihen saakka, kun hän tulee. Jokainen, joka arvottomalla tavalla syö leipää ja juo Herran maljasta, tekee rikoksen Herran ruumista ja verta vastaan. Leipää syödessään ja viinimaljasta juodessaan ihmisen pitää tutkia itseään." (1. Kor. 11:23-28.)

Kyseiset tekstit voi luonnollisesti lukea siten, että Kristus on ehtoollisella fyysisesti läsnä. Hyvin tyypillisesti (ja ainakin omassa taustassani) kyseiset katkelmat on kuitenkin tulkittu symbolisesti (Jeesus puhuu itsestään toisaalla esim. lammastarhan porttina). Kristuksen ei nähdä tarkoittaneen, että leipä ja viini olisivat kirjaimellisesti Hänen ruumiinsa ja verensä. On myös pidetty väärinymmärryksenä kirjaimellista (ja sakramentaalista) tulkintaa, jonka mukaan ehtoollinen jotenkin välittäisi ikuisen elämän.

Näin esittää myös hyvin arvostettu ja tunnettu reformoitu baptistiopettaja John Piper. Hänen mukaansa katolinen opetus messusta on erittäin vaarallinen harhaoppi: “Meidän tulisi olla huolissamme messun keskeisyydestä katolisessa uskon harjoituksessa. Siinä leipä ja viini todella transsubstantioituvat, niistä tulee Jeesuksen fyysinen ruumis ja fyysinen veri niin, että Herran ehtoollinen tarjoaa pelastuksen voiman syöttämällä sisään Jeesuksen ruumiin ja veren meihin, mitä sen ei koskaan ollut tarkoitus olevan Raamatussa. Se johtaa harhaan miljoonia, mitä siellä tapahtuu.” (Piper 2018.)

Uuden testamentin katkelmista voidaan todella nähdä, että ehtoollinen on uskovien välinen yhteysateria. Mutta millaisesta yhteydestä on kyse? Lisäksi Jeesus kehottaa ehtoollisella "tekemään näin muistokseen", joten ateria on myös muisto. Vaan mitä "muisto" oikein tuossa kontekstissa merkitsee? On myös syytä tutkia itseänsä ennen osallistumista, että ei riko "Herran ruumista ja verta vastaan." Selkeästi omakohtaisella sydämen asenteella on roolinsa ehtoolliseen osallistumisessa.

2. vuosisadan kirkkoisien todistus

Esittelemäni katkelmat eivät ole ainoita varhaisten kirkkoisien todistuksia ehtoollisesta. Paremminkin nämä ovat esimerkkejä, joita voisi esittää paljon enemmänkin ja monilta muilta isiltä. Varhaisimmat kristityt todistajat tarjoavat lisää valoa siihen, mistä ehtoollisessa oikein on kyse. 

Justinos Marttyyri (n. 100-165): 

"Kun kokouksen johtaja on rukoillut ja kansa on vahvistanut sen, diakoneiksi kutsumamme antavat kaikille läsnäolijoille palan kiitosrukouksin siunattua leipää, viiniä ja vettä sekä vievät niitä heille, jotka eivät ole läsnä. Me emme näet ota tätä ravintoa vastaan tavallisena leipänä ja tavallisena juomana. Meidän pelastajamme Jeesus Kristus nimittäin tuli lihaksi Jumalan Sanan kautta ja hän oli lihasta ja verestä meidän pelastuksemme vuoksi. Juuri samalla tavalla - näin meille on opetettu - hänen kiitosrukouksen sanoin siunaamansa ravinto, josta meidän veremme ja lihamme saavat muuttumisen kautta ravintonsa, on tämän lihaksi tulleen Jeesuksen liha ja veri." (Ensimmäinen apologia, luvut 65.-66., suom. Matti Myllykoski.)

Justinos Marttyyrin kommentista voidaan nostaa esiin muutama merkille pantava seikka. Ensiksi, ehtoollisen leivän ja viinin puolesta rukoilee "kokouksen johtaja" ja kansa yhtyy rukoukseen. Justinos ei täsmällisesti avaa, kuka "kokouksen johtaja" on, mutta Justinoksen kirjoitusten tapaan Roomasta jo vuosikymmeniä aiemmin lähtenyt Clemensin kirje kytki "lahjojen uhraamisen" nimenomaan piispan ja presbyteerien tehtäviin (kts. blogiteksti, jossa myös Justinoksen tarkat kuvaukset kattavammin). Ehtoollisen lahjoja jaetaan myös muualla oleville kristityille. 

Toiseksi, ehtoolliselementit eivät ole Justinokselle eivätkä muille hänen ajan uskoville Roomassa tai Efesossa (jossa Justinos aiemmin vaikutti ja opetti) tavallista ruokaa. Mitä ne sitten ovat? Justinoksen mukaan Jeesus Kristus tuli lihaksi ja vereksi eli inkarnoitui sen tähden, että ihmiset voisivat pelastua. Sitten Justinos Marttyyri esittää todella hurjan väitteen: täsmälleen sama tapahtuu ehtoollisella. Leipä ja juoma ovat inkarnoituneen Jeesuksen liha ja veri. Ravinto muuttuu Jeesuksen lihaksi ja vereksi eli ehtoollinen on Justinokselle tietyllä tavoin inkarnaation ihmeen levittämistä, jatkumoa ja laajentamista ulottumaan ehtoollisen lahjoihin. Jumala tuli lihaksi. Kun ihminen osallistuu eukaristiaan, hän todella syö Kristuksen lihan ja veren. Ehtoolliselle osallistuva ravitsee itseänsä "muuttumisen kautta" Jeesuksen lihalla ja verellä. 

Lopuksi, tämä on Justinos Marttyyrille välitettyä uskon perintöä - “näin meille on opetettu”. Justinos ei esitä tässä yhteydessä omaa tulkintaansa tai jonkinlaista oman päättelynsä lopputulosta, vaan ainoastaan kertoo häntä edeltäneiden välittämästä hyvin tärkeästä uskon perinnöstä. 

Justinoksen kommentin perusteella on siis täysin varmaa, että hän ei keksinyt tällaista opetusta itse. Kyse on Justinoksen aikaan vahvasti vakiintuneesta uskon perinnöstä. Kuka Justinokselle on asian opettanut?

Justinos kääntyi kristityksi aikuisena miehenä n. vuonna 130 ja perehtyi kristinuskoon siinä määrin, että opetti sitä ensin Efesossa ja hiukan myöhemmin Roomassa. Koska kyse on todennäköisesti Justinokselle n. vuonna 130 välitetystä traditiosta, niin ajankohdasta johtuen opetuksen välittäjät Efesossa ovat väistämättä apostoli Johanneksen opetuslapsia tai opetuslasten opetuslapsia. Opetuksen juuret menevät tradition johdosta väkisin ensimmäiselle vuosisadalle ja syvälle apostoliseen aikaan. 

Lisäksi Justinos kirjoitti vuosina 150-154 Roomassa “monista miehistä ja naisista, jotka ovat olleet Kristuksen opetuslapsia lapsuudestaan lähtien”, jotka “pysyvät puhtaina 60- ja 70-vuotiaina” ja hän sanoi voivansa "tuoda nähtäväksi sellaisia kaikista roduista" (Ensimmäinen apologia, luku 15). 

Vaikka Justinoksen tietolähteet Efesossa tiputettaisiin pois laskuista (mihin on vaikea nähdä mitään pätevää syytä), niin hän tunsi Roomassakin lukuisia lapsesta asti opetuslapsina olleita 60- ja 70-vuotiaita. Jo iäkkäiden seurakuntalaisten myötä pelkästään Roomassa Justinoksen "näin meille on opetettu" -traditio on suoraan kiinni ensimmäisen vuosisadan apostolisessa kirkossa.

Justinos Marttyyri oli uskossaan hyvin tosissaan ja hän oli myös lukenut mies. Kun Justinos kääntyi kristinuskoon, niin häneen teki vaikutuksen uskovien vakaumus. Hän sanoo: “Niin minäkin, joka iloitsin Platonin opetuksista ja olin kuullut kristittyjä syytettävän, näin kuinka pelottomasti he suhtautuivat kuolemaan ja kaikkeen muuhun, mitä pidetään pelättävänä.” Justinoksen mukaan nautinnonhaluinen ihminen tuskin antaisi itsensä ilmi päästettäväksi hengiltä. Kristityissä ei ollut hedonismia. (Toinen apologia, luku 12., suom. Matti Myllykoski.)

Kuvaus Justinoksen marttyyrikuolemasta on säilynyt hyvin tarkasti. Kuvauksessa kerrotaan, kuinka hän tiukasti vastasi syyttäjälleen. Rationaalinen ihminen ei luovu jumalanpelosta jumalattomaan elämään. He eivät uhraisi epäjumalille. Justinos ja muut pyhät miehet tiesivät vastaavansa elämästään Jumalansa edessä ja vääjäämättömän kohtalonsa koituvan lopulta pelastukseksi. Heidän päänsä hakattiin irti ja kristityt ottivat salaa ruumiit talteen vieden ne soveliaaseen paikkaan. (Justinoksen marttyyrikuolema, suom. Matti Myllykoski.)

"Samalla tavoin vehnäjauhojen uhraaminen, joka käskettiin toimittaa spitaalista parantuneiden puolesta, on ehtoollisleivän esikuva. Meidän Herramme Jeesus Kristus käski meidän uhrata sen muistoksi hänen kärsimyksestään kaikesta pahasta puhdistettujen sielujen vuoksi. Hän käski meitä samalla myös kiittämään Jumalaa siitä, että tämä on ihmisen vuoksi luonut maailman ja kaikki, mitä siinä on. Kiitämme myös siitä, että hän on vapauttanut meidät pahuudesta, jossa me synnyimme, ja että hän on täydellisesti hävittänyt vallat ja voimat Kristuksen kautta, joka kärsi Jumalan tahdon mukaan.

Kuten jo mainitsin, Malakian kautta - hän on yksi kahdestatoista profeetasta - Jumala puhuu teidän aiemmin suorittamistanne uhreista näin (Mal. 1:10-12): “Minun tahtoni ei ole teissä, sanoo Herra, enkä ota vastaan teidän uhrejanne teidän käsistänne. Sillä auringonnoususta sen laskuun saakka minun nimeni on kunnioitettava kansojen keskuudessa. Kaikkialla uhrataan suitsukkeita ja puhtaita ruokauhreja minun nimelleni, sillä minun nimeni on suuri kansojen keskuudessa, sanoo Herra. Te olette kuitenkin häpäisseet sen.”

Hän tarkoitti, että me pakanat tuomme hänelle kaikkialla uhreja, toisin sanoen ehtoollisleivän ja -maljan. Näin hän ennusti, että me kunnioittaisimme hänen nimeään, mutta te häpäisette sen." (Dialogi Tryfonin kanssa, luku 41., suom. Outi Lehtipuu.)

Justinos Marttyyri todistaa tässä hyvin yleisestä varhaisesta kristittyjen uskosta, että eukaristia on uuden liiton uusi uhri ("uhrata sen muistoksi"). Vanhan testamentin ennustukset toteutuivat eukaristiassa. Nyt oli koittanut aika, jolloin pakanat kaikkialla maailmassa tuovat uhreja eli eukaristian. 

Irenaeus (n. 130-n. 200): 

"Hän on vahvistanut maljan olevan Hänen veri ja sillä Hän kostuttaa meidän veren. Samoin leivän Hän on vahvistanut olevan Hänen ruumis, josta Hän antaa ravinnon meidän ruumiille. 

Kun sitten sekoitettu malja ja valmistettu leipä ottaa vastaan Jumalan Sanan, ja eukaristiasta tulee Kristuksen ruumis ja veri, näistä asioista meidän lihamme olemus kasvaa ja saa tukea, kuinka voivat he vakuuttaa, että liha on kyvytön vastaanottamaan Jumalan lahjaa, mikä on ikuinen elämä, mikä ravitaan Herran lihalla ja verellä ja mikä on hänen osansa? (...) että liha joka ravitaan maljalla, joka on verensä ja saa kasvua leivästä, joka on ruumiinsa (… ) Ja kuinka he sanovat, että liha menee rappioon eikä ota osaa elämään, jota ravitaan Herran ruumiilla ja verellä. Muuttakoot joko mielensä tai kieltäytykööt valmistamasta mainitsemiani uhreja. Mutta meidän mielipiteemme on harmoniassa eukaristian kanssa ja eukaristia jälleen vahvistaa meidän mielipiteemme. Ja me uhraamme hänelle asioita, jotka ovat hänen (…) Sillä niin kuin leipä maasta saadessaan Jumalan rukouksen ei ole enää tavallinen leipä, vaan eukaristia, joka koostuu kahdesta asiasta, maallisesta ja taivaallisesta, niin myös meidän ruumiimme, osallistuessaan eukaristiaan ei ole enää katoavainen, vaan sillä on iankaikkisen ylösnousemuksen toivo." (Against Heresies 5.2.2.-3.)

Ruoka ja juoma muuttuvat vastaanottaessaan Jumalan Sanan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Tämä on henkilökohtaisesta näkemyksestä riippumaton tosiasia. Kun saamme ravinnoksi Herran lihan ja veren, niin ruumiimme vastaanottaa Jumalan lahjana ikuisen elämän. Rukouksen jälkeen ei ole enää tarjolla tavallista leipää, vaan eukaristia. Eukaristiaan osallistuvalla ruumiilla on Irenaeuksen mukaan ylösnousemuksen toivo, josta Apostolinen uskontunnustus myös kertoo. 

Ruumiin ylösnousemus on kristinuskon jymyjuttu. Eukaristian lahjojen syöminen jollain tavoin Irenaeuksen mukaan välittää eukaristiaan osallistuvalle toivon iankaikkisesta ylösnousemuksesta. Irenaeus korostaa eukaristian aineellista ulottuvuutta hyvin merkityksellisenä seikkana. Hänelle kyse ei ole vain omakohtaisesta uskon ilmaisemisesta. Hän kohdistaa tekstinsä gnostilaisia vastaan, jotka pitivät sakramentteja joko taikuutena tai pelkästään symboleina (kts. blogiteksti).   

"Antaessaan ohjeita opetuslapsillensa uhrata luotujen asioiden ensihedelmät Jumalalle, ei niin että itse tarvitsisi niitä, vaan etteivät itse olisi hedelmättömiä tai kiittämättömiä, hän otti luodun asian, leivän, ja kiitti ja sanoi: Tämä on minun ruumiini. Ja samoin maljan, mikä on osa luotua mihin mekin kuulumme, hän tunnusti olevan hänen verensä, ja opetti uuden liiton uuden uhrin, jonka kirkko, vastaanottaen tämän apostoleilta, uhraa Jumalalle halki koko maailman … josta Malakia 12 profeetan joukosta edeltä puhui: En välitä teistä, sanoo Herra Kaikkivaltias, eivätkä teidän uhrilahjanne ole minulle mieleen. Auringonnousun maista auringonlaskun maihin saakka minun nimeni on suuri. Kaikkialla minulle uhrataan suitsukkeita ja puhtaita ruokauhreja, sillä minun kunniani on suuri kansojen keskuudessa, sanoo Herra Kaikkivaltias, viitaten selkeimmällä tavalla, että aiemmat ihmiset (juutalaiset) lakkaavat uhraamasta Jumalalle, mutta kaikkialla uhrataan hänelle, puhdas uhri, ja että hänen nimensä on palvottu pakanoiden keskuudessa." (Against Heresies 4.17.5.)

Irenaeus uskoi leivän ja viinin todella olevan Kristuksen ruumis ja veri. Eukaristia oli uuden liiton uusi uhri. Irenaeus kertoo erikseen kyseisen opetuksen olevan apostolien välittämää uskon perintöä kirkolle. Malakian profetoimana uusi uhri on "puhdas uhri", Herran liha ja veri, ja sitä uhrataan Jumalalle kaikkialla. 

Toisaalla Irenaeus myös kirjoittaa, että eukaristia ei ole lihallinen vaan hengellinen uhri ja tässä merkityksessä kyse on "puhtaasta uhrista". Jumalalle uhrataan leipä ja malja kiittäen maan hedelmistä ihmisten ravinnoksi. Kun uhri on viimeistelty, niin kutsutaan vielä Pyhää Henkeä osoittamaan uhri (Kristuksen ruumis ja veri) syntien anteeksisaamiseksi ja ikuiseksi elämäksi niille, jotka ottavat vastaan eukaristian. Eukaristian toimittamista suorittavista henkilöistä Irenaeus sanoo, että "jotka suorittavat nämä uhrit Herran muistoksi". (Fragments from the Lost Writings of Irenaeus, 37.)

 

Irenaeuksen mukaan eukaristian hedelmät riippuivat myös uskosta ja asenteesta. Hän kirjoittaa, kuinka meidän tulisi uhrata viattomasti ja viittaa Jeesuksen sanoihin: "Jos olet viemässä uhrilahjaa alttarille ja muistat, että lähimmäiselläsi on jotain sinua vastaan, tee näin: jätä lahjasi alttarin eteen, käy tekemässä sovinto hänen kanssaan ja anna lahjasi vasta sen jälkeen." (Matt. 5:23-24.) Kainin sydämessä oli kateutta ja pahuutta, Abel uhrasi vanhurskaasti. Samalla tavoin jotkut osallistuvat uhriin vain ulkonaisesti eivätkä osoita sopivaa yhteyttä toisiin uskoviin eivätkä pelkää Herraa tai hellivät salaista syntiä. He eivät onnistu pettämään Jumalaa eikä uhri heitä lainkaan hyödytä, vaan heidän tulisi tehdä parannus pahuudestaan. (Against Heresies 4.18.)

Irenaeus oli tiukasti apostolisen tradition mies. Jos hän sanoi opetuksen olevan peräisin apostoleilta, niin ainakin hän itse vahvasti uskoi niin. Hän kertoi, että totuutta ei tarvitse etsiä toisaalta, kun se oli kerran helposti löydettävissä kirkosta. Apostolit olivat tallettaneet totuuden yltäkylläisesti kirkon käsiin niin kuin rikas mies rahansa pankkiin. Jos tulisi riitaa tärkeistä kysymyksistä, niin tulisi kääntyä apostolisten seurakuntien puoleen. (Against Heresies 3.4.1.) Todellinen tieto oli apostolien opissa, jota piispojen jatkumo varjeli tarkasti. Vain siellä oli totuus. (Against Heresies 4.33.8.) 

Irenaeuksen omia tietolähteitä olivat ainakin Polykarpos, Aasian seurakunnat, Polykarpoksen seuraajat, Efeson seurakunta, Johanneksen "kasvoista kasvoihin nähneet miehet" ja Rooman seurakunta (kts. blogiteksti). 

Klemens Aleksandrialainen (n. 150-215) kertoo, että "Jeesuksen veren juominen on osallistumista Herran kuolemattomuuteen" ja jotka "uskoen osallistuvat eukaristiaan ovat pyhitetyt niin ruumiissa kuin sielussa" (The Instructor 2.2.). Klemens Aleksandrialaisen mukaan eukaristia ei ole mekaaninen rituaali, jossa vastaanottajalla ei ole mitään osaa sakramentin välittämän armon saamisessa, vaan ihmisen osa on osallistua siihen uskoen. Toisaalla hän kertoo, että Saalemin kuningas ja pappi Melkisedek, antoi Vanhan testamentin esikuvana eukaristiasta pyhitettyä leipää ja viiniä (The Stromata 4.25.).    

N. vuonna 190 Klemens Aleksandrialaisesta tuli merkittävä uskon opettaja Aleksandriassa. Kristinuskon kannalta kyse oli hyvin tärkeästä keskuksesta ja siellä oli mm. suurin juutalaisväestö koko antiikin maailmassa. On pidetty yllättävänä, että Paavali ei koskaan saarnannut Aleksandriassa. Perinteisesti Aleksandrian seurakunnan perustajana on pidetty Markusta, Pietarin tulkkia, joka Papiaksen mukaan kirjoitti ylös kaiken muistamansa Herran sanoista ja teoista (Markuksen evankeliumi). (The Oxford Dictionary of the Christian Church 2005.)   

Todistajia 3. ja 4. vuosisadalta

Origenes (n. 185-254): 

"Me kiitämme kaikkien Luojaa, ja yhdessä kiitoksen ja rukouksen kanssa kaikista siunauksista joita olemme saaneet, me myös syömme meille annetun leivän ja tästä leivästä tulee rukouksen kautta pyhä ruumis, joka pyhittää ne, jotka vilpittömästi ottavat siihen osaa." (Origen Against Celsus 8.33.)

Origeneen mukaan leivän olemus muuttuu rukouksen myötä pyhäksi ruumiiksi. Siihen osallistumisella on myös hengellinen vaikutus: se pyhittää. Tässä tärkeä osuus on myös osallistujalla, sillä hänen täytyy olla vilpitön uskossaan. Toisaalla Origenes kirjoittaa, ettei se mikä on Jumalan Sanan ja rukouksen kautta pyhitetty automaattisesti pyhitä ihmistä. Jos näin olisi, niin myös kelvottomasti taivaallista leipää syövät pyhittyisivät. Sen sijaan hyödyksi on taivaallinen leipä sille, joka ottaa siihen osaa puhtaalla omallatunnolla ja puhtaalla mielellä. (Matteuksen evankeliumin kommentaari 11.14.).

Cyprianus (n. 200-258): 

"Sillä jos Jeesus Kristus, meidän Herramme ja Jumalamme, on itse Isä Jumalan ylimmäinen pappi ja on ensiksi uhrannut itsensä uhrina Isälle, ja on käskenyt tekemään tämän Hänen muistokseen, niin varmasti pappi totisesti täyttää Kristuksen virkaa matkiessaan mitä Kristus teki ja hän sitten uhraa täyden tosi uhrin kirkossa Isä Jumalalle, kun hän ryhtyy uhraamaan sen, sen mukaan mitä näkee Kristuksen itsensä uhranneen. Hän jatkaa: Me mainitsemme Kristuksen ristin kärsimykset kaikissa uhreissa, sillä Herran passio on uhri, jonka uhraamme. Tämän tähden meidän ei tule tehdä mitään muuta kuin mitä Hän teki." (Epistle 62, Caecilius, on the Sacrament of the Cup of the Lord.)

Cyprianuksen mukaan ehtoollisella Kristuksen ristin uhri tulee yliluonnollisesti läsnäolevaksi. Kyse ei ole mistään uudesta ristiinnaulitsemisesta, vaan samasta uhrista, joka on "täysi tosi uhri". Pappi toteuttaa Kristuksen virkaa ehtoollisen toimittamisessa Jeesuksen antaman esimerkin mukaisesti. On oltava uskollinen Jumalan käskylle ja toimittava Herran antaman esimerkin mukaisesti.

Johannes Khrysostomos (n. 347-407): 

"Sillä me aina uhraamme saman uhrin, ei yhtä lammasta tänään ja huomenna toista, vaan aina saman asian, niin että uhri on yksi. Ja kuitenkin näin järkeillen, kun kerran uhri tehdään monessa paikassa, niin onko sitten monia Kristuksia? Mutta Kristus on yksi kaikkialla, ollen täydellinen ja kokonainen täällä ja täydellinen ja kokonainen siellä myös, yksi ruumis. Niinpä vaikkakin uhrattuna monissa paikoissa, Hän on yksi ruumis eikä monia ruumiita, niin myös Hän on yksi uhri. Hän on meidän ylimmäinen pappimme, joka uhrasi uhrin, joka puhdistaa meidät. Sen me myös uhraamme nyt mikä uhrattiin silloin, mitä ei voi kuluttaa loppuun. Tämä tehdään sen muistoksi, mikä tehtiin silloin. Sillä Hän sanoo ‘tehkää tämä minun muistokseni’. Me emme uhraa eri uhria kuin ylimmäinen pappi aiemmin, vaan aina saman, tai tarkemmin sanottuna suoritamme Uhrin muiston." (Homily 17 on Hebrews.)

Khrysostomos opettaa varsin selvin sanoin, ettei eukaristian uhri ole mikään uusi uhri tai ristin uhrin uusimista. Eukaristialla Kristuksen ainutkertainen ja täydellinen uhri tulee yliluonnollisesti "ajan ylitse" läsnäolevaksi siinä hetkessä ja paikassa, jossa eukaristiaa vietetään. Tästä on kyse uhrin muistossa: mennyt tapahtuma tulee todelliseksi tässä hetkessä, perfekti tulee preesensiksi. Ristin tapahtumat tulevat kokonaisina ja täydellisinä läsnäoleviksi eukaristiassa eli osallistujat ovat hyvin suuren mysteerin äärellä. Jos Jumala on "ajan ulkopuolella" ja kaikki hetket ovat Hänelle jatkuvasti läsnä, niin ajatus on mahdollista jollain tasolla ymmärtää. "Sille osoittivat kunnioitustaan kaikki ne maan asukkaat, joiden nimi ei ole luomisesta saakka ollut teurastetun Karitsan elämänkirjassa." (Ilm. 13:8).

Louis Bouyer kirjoittaa, kuinka “tehkää tämä minun muistona” tulee ymmärtää tuon ajanjakson liturgisen ja rabbiinisen kirjallisuuden valossa. Tässä yhteydessä kyse ei ole ihmisen paluusta historian tapahtumaan jollain tavoin mentaalisesti. Muisto viittaa uhriin Abodah-rukouksessa temppeliuhrien vihkimiseksi ja berakah painottaa sen uhriluonnetta aterialla. Kyse on tiettyjen uhrien rituaalisesta elementistä. Lisäksi “muisto” antaa erityisesti pääsiäisuhrille sen lopullisen merkityksen. Leivän ja viinin berakah’in kautta Jeesus lakkauttaa aikaisemmat uhrit ja kytkee ne itseensä. 

Bouyerin mukaan eukaristia ja Kristuksen risti ovat viimeisellä ehtoollisella saaneet jakamattoman uhriluonteen Jeesukselta. Kristus antautuu ehtoollisella pääsiäislampaaksi, uhriksi Jumalalle ja eukaristiassa tämä “tunnustetaan”. Kristitylle eukaristiasta tulee samanaikaisesti Jeesuksen pelastava teko ja “muisto”. Paavalin sanoin eukaristiaa juhliessaan kristityt “julistavat” tätä kuolemaa. Jumalalle Kristuksen kuoleman “muistaminen” on lupaus uskollisuudesta heidän pelastamisessaan. (Bouyer 1968.)

Alister McGrath kirjoittaa Kyrillos Jerusalemilaisen (n. 313-386) luentojen osaltaan todistavan kristittyjen uskosta erityisesti Jerusalemissa noina aikoina: “Kyrillos selvästi ajattelee leivän ja viinin muuttuvan jollakin tavalla Kristuksen ruumiiksi ja vereksi: ‘Omasta tahdostaan (Jeesus Kristus) muutti kerran veden viiniksi Galilean Kaanaassa. Miksi emme siis uskoisi, että hän voi muuttaa viinin vereksi? - - Meidän tulisi siis olla täysin vakuuttuneita siitä, että olemme osallisia Kristuksen ruumista ja verestä. Sillä tässä leivän muodossa hänen ruumiinsa annetaan sinulle ja tässä viinin muodossa hänen verensä annetaan sinulle, niin että osallistumalla Kristuksen ruumiiseen ja vereen voit tulla yhdeksi ruumiiksi ja vereksi hänen kanssaan.” (McGrath 2012, 584.)

Todistajia 1. vuosisadalta

Vieläkin varhaisempia todistuksia löytyy. Clemens (kirjoitti n. 96) hyvin todennäköisesti tunsi sekä Pietarin että Paavalin ja puuttui voimakkaasti ehtoollisen viettoon Korintissa. Erityisesti piispojen tehtäviin kuului "lahjojen uhraaminen" ja Clemensin mukaan oli erittäin tärkeää, kuinka toimitus suoritettiin ja kuka sen suoritti (kts. blogiteksti). Clemensin ja Justinoksen kuvausten perusteella eukaristia oli yhteisten kokoontumisten keskiössä ja niitä toimitettiin uuden liiton uutena uhrina. Irenaeuksen mukaan Rooman seurakunta puuttui Clemensin äänellä Korintin tilanteeseen vahvalla kirjeellä "uudistaen heidän uskonsa ja julistaen tradition, jonka oli viime aikoina saanut apostoleilta (Against Heresies 3.3.3.)". 

Didakhe (1. vuosisata): 

"Kun kokoonnutte yhteen Herran päivänä, murtakaa leipää ja kiittäkää. Tunnustakaa ensin syntinne, jotta uhrinne olisi puhdas. Kenenkään, jolla on riitaa ystävänsä kanssa, ei pidä tulla mukaan teidän joukkoonne, ennen kuin riitakumppanit ovat sopineet. Näin teidän uhrinne ei saastu. Herra näet on puhunut näin: "Aina ja kaikkialla uhraa minulle puhdas uhri, sillä minä olen suuri kuningas, sanoo Herra. Minun nimeni on ihmeellinen kansojen keskuudessa." (Luvusta 14., suom. Anne-Marit Enroth-Voitila.)

Ignatios Antiokialainen (n. 35-107): 

"Te kaikki, kukin erikseen ja yhdessä, kokoontukaa Jumalan suosiossa nimenne tähden. Silloin pidätte yhteisen uskon ja pysytte yhteydessä Jeesukseen Kristukseen, joka inhimillisesti katsoen on Daavidin sukua, Ihmisen Poika ja Jumalan Poika. Tällainen kokoontuminen johtaa siihen, että mieleltänne eheinä tottelette piispaa ja presbyteerejä ja murratte yhtä leipää (1. Kor. 10:16). Siitä tulee kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky niin, ettette kuole vaan saatte aina elää Jeesuksen Kristuksen yhteydessä." (lgnatioksen kirje Efesoksen kristityille, luvusta 20., suom. Niko Huttunen.)

McGrath kommentoi Ignatioksen sanoja: “Ajatus tässä on selvästi se, ettei eukaristia ole vain merkki ikuisesta elämästä, vaan jonkinlainen väline sen saavuttamiselle.” Hän kuitenkin huomauttaa, että asiaa ei pidä ymmärtää väärin. Kyse on Jumalan toiminnasta ja aloitteesta. Jumala on armon välittäjä, mutta Hän toimii sakramenteissa. Reformaatiossa tällainen ajattelu suurelta osin hylättiin. (McGrath 2012, 575.)

Ignatios kirjoittaa samassa kirjeessä jo aiemmin, että ensinnäkin on hyvin tärkeää olla tiiviisti liittynyt piispaan. Kaiken tulisi sointua yhteen. Hän varoittaa vakavasti, että “joka ei ole sisällä uhritemppelissä, jää vaille Jumalan leipää (Joh. 6:33).” Ignatios jatkaa, että uskovien tulee pyrkiä usein kokoontumaan yhteen ehtoollisen viettoon ja Jumalaa kunnioittaakseen. Silloin Saatanan vallat kaatuvat. Yksimielinen usko mitätöi paholaisen teot. (lgnatioksen kirje Efesoksen kristityille, luvusta 5., suom. Niko Huttunen.)

Ignatios hyvin vahvasti painottaa, että ehtoollinen on Jeesuksen Kristuksen ruumis: “He eivät osallistu ehtoolliseen eivätkä rukouksiin, koska he eivät tunnusta ehtoollisen olevan Pelastajamme Jeesuksen Kristuksen ruumis. Tuo ruumis kärsi syntiemme takia, ja hyvyydessään Isä herätti sen eloon.” Nämä ihmiset ovat muutenkin Jumalaa vastaan eivätkä välitä leskistä, orvoista ja ahdingossa olevista. Tällaisia ihmisiä on syytä Ignatioksen mukaan välttää. (lgnatioksen kirje Smyrnan kristityille, luvuista 6.-7., suom. Niko Huttunen.) 

Rooman kristityille Ignatios kertoo, etteivät tämän maailman nautinnot merkitse mitään hänelle. Hän tahtoo Kristuksen ruumista, taivaallista leipää, ja juomaksi Kristuksen veren. (lgnatioksen kirje Rooman kristityille, luvusta 7., suom. Niko Huttunen.)

Kuten Clemens kirjoitti, myös Ignatioksen mukaan oikean ehtoollisen (eukaristian) antaa (apostolisessa jatkumossa oleva) piispa tai piispan valtuutuksella toimiva. Se on Jumalalle mieluisaa ja pätevää ja piispa antaa sille hyväksyntänsä. Kirkkoon liittyviä asioita ja toimituksia ei tule tehdä ilman piispaa. (lgnatioksen kirje Smyrnan kristityille, luvuista 8.-9.)

Ignatios Antiokialainen kirjoittaa kirjeensä eri seurakunnille matkallaan Roomaan ollessaan pidätetty, koska hänet oli tuomittu uskonsa tähden. Hän kirjoittaa: "Olen Jumalan vehnää ja maata villipetojen hampaissa niin, että minut havaittaisiin puhtaaksi Kristuksen leiväksi." (Ignatioksen kirje Rooman kristityille, luku 4.)

Kirjeet on osoitettu seurakunnille, joissa vielä Ignatioksen kirjoittaessa on ollut elossa apostoleita kuulleita kristittyjä (kuten esim. Johannesta, Paavalia ja Pietaria). Ignatios Antiokialainen myös todennäköisesti tunsi useampiakin apostoleja (tai vähintään apostolien seuraajia). Kuinka pitkään Ignatios oli uskonut ehtoollisesta siten kuin hän kirjoitti? On melko varmaa, että hän ei keksinyt itse opetuksia. Todennäköisin vastaus on, että hän oli uskonut siten koko kristityn vaelluksensa ajan. Hänen uskonsa alkuperä menee siis kauemmaksi kuin lukuisat Uuden testamentin kirjoitukset ja ne kumpuavat apostolisen kirkon kovasta ytimestä.

Antiokia oli varsin merkittävä kristinuskon keskus jo varhaisimmista ajoista alkaen. Apostolien perintö eli siellä vahvana ja Ignatios oli piispana Antiokiassa vain muutama vuosi Paavalin ja Pietarin kuoleman jälkeen. Apostolien teot (11:25-26) kertovat Antiokiasta: "Barnabas lähti Tarsokseen etsimään Saulosta ja löydettyään toi hänet Antiokiaan. Yhdessä he viettivät vuoden seurakunnassa ja opettivat suuria ihmisjoukkoja. Antiokialaiset Herran seuraajat olivat ensimmäisiä, joita alettiin kutsua kristityiksi."   

The Oxford Dictionary of the Christian Church kertoo eukaristiasta: “Patristisena aikana oli erittäin vähän kiistaa aiheesta, mutta painotukset olivat erilaisia eri puolilla kirkkoa.

Se, että eukaristia välitti uskovalle Kristuksen ruumiin ja veren oli universaalisti tunnustettua alusta alkaen ja erittäin usein kieltä käytettiin tavalla, joka viittasi eukaristian elementteihin siten, että ne itse olivat Ruumis ja Veri. Sielläkin missä elementeistä puhuttiin ‘symboleina’ tai ‘vertauskuvina’, niin ei ollut aikomusta kieltää (Kristuksen) todellista läsnäoloa lahjoissa (viinissä ja leivässä).”

ODOCC:n mukaan varhainen käsitys ‘symbolista’ tarkoitti sitä, että se myös oli samalla se asia, mitä se edusti ja hiukan myöhemmin kuvaus leivästä ja viinistä symboleina tippui kokonaan pois. Vasta reformaation aikoihin ehtoollisesta tuli isoja kiistoja Lutherin ollessa hyvin lähellä kirkon alkuperäistä teologiaa, kun taas Zwinglille ehtoollinen oli pääosin muistoriitti.   

ODOCC jatkaa, että lisäksi vähintään ensimmäisen vuosisadan lopusta lähtien eukaristiaa pidettiin jossain mielessä uhrina. Juutalaisuudessa leipä ja viini olivat uhrielementtejä ja sanat ‘liitto’, ‘muisto’ ja ‘vuodatettu’ on yhdistetty uhriin. Varhaisina Uuden testamentin jälkeisinä aikoina jatkuva eläinuhrien torjuminen ei pidättänyt kristittyjä kuvaamasta eukaristiaa uhriksi alusta alkaen. (ODOCC 2005.)

Eukaristian ihmeet

Eukaristia -ihmeitä on lukuisia ja monet niistä ovat hyvin dokumentoituja. Esimerkiksi ehtoollisleipä on todella muuttunut sydänlihaksen kudokseksi ja säilynyt hyvin pitkiä aikoja todisteena ihmisille. Tällaiset ihmeet ovat hämmentäviä; niitä on paljon ja kuten todettua ne ovat usein todella hyvin dokumentoituja.

Yksi tunnetuimmista on Lancianon ihme Italiassa. 700-luvulla Lancianossa eräs munkki horjui uskossaan eukaristian ihmeen takia, eli että Jeesus todella olisi läsnä ehtoollisen lahjoissa. Tällä kertaa tapahtui kuitenkin ihme ja lausuttuaan sanat leipä muuttui lihaksi ja viini muuttui vereksi. Munkki itki ilosta ja kutsui muutkin alttarin ympärille. 

Ihme tutkittiin ja todettiin, että kyseessä todella oli ihmisen liha ja veri. Lopulta liha ja veripisaroita laitettiin reliikkilippaaseen. Ensimmäisen tutkimuksen jälkeen kirkko salli jälleen lisää tutkimuksia vuonna 1574. Tutkijat ja todistajat päätyivät jälleen samaan lopputulokseen. 800 vuotta myöhemmin ei edelleenkään ollut näkyvää merkkiä pilaantumisesta lihassa ja veressä.

Kaikkein perusteellisin tutkimus tehtiin vuosina 1970-71. Joukko erittäin osaavia tutkijoita selvitti lihan ja veren olemusta tieteellisten standardien ja dokumenttien mukaisesti. Edelleen vuonna 1981 käyttäen vielä kehittyneempää teknologiaa asiaa tutkittiin ja löydöksiä ei ainoastaan vahvistettu, vaan niihin saatiin lisää tietoa. 

Keskeiset havainnot oli mm., että liha on peräisin ihmissydämestä. Jälkiä säilöntäaineista ei löydy. Veri on ihmisen verta ja veriryhmää AB. Tutkimusta tehnyt professori vakuutti, että ruumiista otettu veri olisi huonontunut nopeasti. Kun otettiin huomioon, että näytteet ovat vuosisatoja vanhoja, niissä ei ole säilöntäaineita, niitä ei ole koskaan ilmatiiviisti sinetöity reliikkiastiaan, niiden olisi pitänyt pilaantua. Kuitenkin professori korosti, että näytteet olivat samanlaatuisia kuin tuore liha ja veri. Havaintoihin liittyi muutakin perin ihmeellistä. (Kuvaus referoitu artikkelista: Saunders, The Miracle of Lanciano.)

Vuonna 2004 Johannes Paavali II kirjoitti Lancianon arkkipiispalle: “Todellakin Kristus, joka uhrasi itsensä kokonaan ihmiskunnan pelastukseksi (Mark. 10: 45), valitsi ikuistaa hänen itsensä antavan, uhrautuvan antaumuksen eukaristian sakramentissa (Luuk. 22: 19-20). Meille kristityille eukaristia on meidän kaikki: se on meidän uskomme keskus ja kaiken hengellisen elämän lähde. Tämä on erityisesti totta Lancianon kaupugille, jolle on uskottu kaksi eukaristista ihmettä, jotka … tekevät siitä monien pyhiinvaellusmatkojen kohteen Italiasta ja koko maailmasta.” (Johannes Paavali II 2004.)

Yksinkertaisin selitys

Erehtyminen on inhimillistä, mutta kaste ja eukaristia eivät olleet varhaisessa kirkossa mitä tahansa juttuja. Nämä asiat olivat aivan kristinuskon tiukassa ytimessä. Eukaristia oli hengellisen elämän huippu, yhteisten kokoontumisten keskiössä. 

Ehtoollinen oli niin selkeästi koko kristillisen uskon sydämessä, että asiassa ei sopinut sooloilla. Varhaiset kirkkoisät myös suoraan väittivät, että opetukset olivat peräisin apostoleilta. Lähtökohtaisesti todistajanlausunto on tosi ja pätevä tiedonlähde ellei sitä erikseen osoiteta vääräksi (kts. blogiteksti). Missä siis ovat kumoajat? On vähintään hyvin omituista, että kumoajat puuttuvat täysin (gnostilaisia tulkintoja lukuunottamatta), jos oletetaan kyseessä olevan apostolisen perinnön vastaiset opetukset. 

On totta, että kirkkoisät puhuivat leivästä ja viinistä myös symboleina. The Oxford Dictionary of the Christian Church -ensyklopedian kirjoittaneiden historioitsijoiden mukaan on kuitenkin erehdys lukea heidän tarkoittaneen “vain symboli” tai “vain merkki”, kun he puhuivat symboleista ja merkeistä. Symboli ei tarkoittanut kirkkoisien teksteissä “ainoastaan symboli”, vaan se oli myös itse asia, johon symboli tai merkki osoitti. Samoin "tehkää näin minun muistokseni", ei ajankohdan juutalaisessa liturgisessa kielessä ollut niinkään kehoitus mentaalisesti tapahtuvaan muisteluun, vaan kyse on uhriin liitetystä ilmaisusta.

Ovatko opetukset eukaristiaa koskien peräisin apostoleilta? On erittäin todennäköistä, että näin on. Harvardin yliopistossa vaikuttava historianfilosofi Aviezer Tucker kertoo, että useammasta itsenäisestä todistajanlausunnosta muodostuvaa tietoa kutsutaan sosiaaliseksi tiedoksi. Lukuisten itsenäisten todistusten ei tarvitse edes olla kovin luotettavia välittääkseen tietoa, toisin kuin yksittäisten todistusten kohdalla (jolloin todistajanlausunnon pitää olla luotettava). Tucker osoittaa varsin vakuuttavasti, että lukuisat todistukset ovat pätevä tiedon lähde. Tiedon ei tarvitse enää perustua muihin lähteisiin. Täsmälliset, ennakoimattomat, itsenäiset, mutta johdonmukaista informaatiota välittävät todistukset muodostavat Tuckerin mukaan luotettavan tiedon lähteen. (Tucker 2015, 17-19.) Samaan suuntaan osoittavia ja itsenäisiä kirkkoisien todistajanlausuntoja voidaan historiallisen tiedon näkökulmasta pitää hyvin uskottavana todistuksena apostolisesta uskosta.

Sellainen ajatus, jonka mukaan yksittäiset kirkkoisät ovat täysin epäluotettavia todistajia, ei historiallisen tiedon näkökulmasta edes muuttaisi asiassa lopputulosta. Jos kirkkoisät yhdessä todistivat jostakin, kuten eukaristiasta tai kasteesta, niin se on historiallisesta näkökulmasta erittäin luotettavaa tietoa. Tuckerin mukaan lukuisat, johdonmukaiset ja itsenäiset todistukset muodostavat erittäin luotettavan historiallisen tiedonlähteen, vaikka niitä pidettäisiin yksittäisinä todistajanlausuntoina epäluotettavina. Kun useat ja erilliset todistukset osoittavat samaan suuntaan, niin todennäköisesti niillä on sama alkuperä. Yksinkertaisin ja selitysvoimaisin vastaus kaikelle historialliselle aineistolle on, että varhaisen kirkon kiistaton opetus todella on apostolista traditiota. Se on aikamoinen jymyjuttu.