Pelastuminen on jumalallistumista (osa 1.)

Mitä pelastuminen oikein tarkoittaa? Onko pelastava armo vain jotain passiivisesti vastaanotettavaa vai onko ihmisen toiminnalla jonkinlainen rooli pelastavan armon sisällä? Mikä on uskon ja tekojen välinen suhde?

Nämä kysymykset ovat olleet itselleni jonkinlaisessa jännitteessä koko elämäni ajan. Toisaalta pelastumisessa on taustassani voimakkaasti korostettu henkilökohtaisen ja erillisen uskonratkaisun merkitystä. Kasteella ei ole nähty olevan juuri merkitystä pelastumisen ja syntien anteeksisaamisen kannalta, vaan se on lähinnä ulkoinen merkki tapahtuneesta sisäisestä muutoksesta, symbolinen riitti uskon kuuliaisuudesta Jeesuksen käskylle. Kun ihminen on kerran rukoillut syntisen rukouksen (joka on helluntailaiselle väline, jossa tapahtuu uudestisyntyminen Jumalan lapseksi) ja saanut sydämeensä täyden pelastusvarmuuden, niin kaikki on ikuisuuden näkökulmasta periaatteessa täysin selvää.

Toisaalta on mainittu pyhityselämän ja Herran pelon merkityksestä. On oltava valmis, kun Herra "tempaa omansa tuulissa ja pilvissä". Armo ei ole vain passiivista, vaan meidän todella on "Kristuksen ylösnousemusvoimassa elettävä uutta elämää". Painotukset ovat kysymyksessä vaihdelleet vuosien saatossa. 

Paavalille itselleen armo näytti olevan luonteeltaan varsin aktiivista: "Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan. Olen tehnyt enemmän työtä kuin kukaan heistä, en tosin minä itse, vaan Jumalan armo, joka on ollut voimani." (1. Kor. 15:10.) Ulkopuolisin silmin voisi sanoa Paavalin ponnistelleen valtavasti. Hän kuitenkin itse sanoo, että kyse on ollut Jumalan armon vaikutuksesta hänessä sisäisesti. Vaikka Paavali on esitetty suurena "tekojen vanhurskauden" vastustajana, myös hänen opetuksessaan käytännön elämällä näyttää olevan ikuisuuden näkökulmasta merkitystä. Tällaisia tekstejä löytyy lukuisia (esimerkiksi Room. 2:1-16, Fil. 2:12-16, Gal. 5:16-21, Gal. 6:7-10). 

Ei ole helppoa sanoa, pitikö Paavali pelkkää uskoa riittävänä pelastukseen. Kun hän puhui uskon vanhurskaudesta kirjeissään roomalaisille ja galatalaisille, niin hän näytti tarkoittavan, että usko itsessään on pelastavaa. Kuitenkin 1. Korinttolaiskirjeessä Paavali näyttäisi kirjoittavan uskosta, toivosta ja rakkaudesta ikään kuin kaikkia kolmea edellytetään. Lahjoista tärkein on rakkaus. (1. Kor. 13:1-3, 13.) (Dulles 1997, 13.)  

Paavalin kirjoitusten yhteensovittamiseksi voidaan esittää, että vanhurskauttava ja pelastukseen vievä usko on elävää, josta Paavali toisaalla puhui "rakkautena vaikuttavana uskona" (Gal. 5:6). Uskosta ja rakkaudesta nousevat teot eivät ole pelastuksen kannalta merkityksettömiä, sillä lopussa "Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan". (Room. 2:6, 2. Kor. 5:10) (Dulles 1997, 13.)  

Syvässä merkityksessään usko merkitsee Paavalille toisenlaista tapaa olla. Usko merkitsee uudenlaista yhteyttä Kristukseen Hengen todellisuudessa (Gal. 3:14). Usko tekee mahdolliseksi elämän "Hengen ohjauksessa" (Gal. 5:25). Paavali kirjoittaa itsestään, että eläessään uskoen Jumalan Poikaan "en enää elä minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2:20). (Dulles 1997, 13.)  

Paavalille usko yhdistyy kiinteästi Pyhän Hengen sisäiseen vaikutukseen. Kristitylle Jumalan tahdon täyttäminen on tärkeää, mutta lähtökohta on hänelle toinen kuin lain ikeen alaiselle. Jumalan tahdon mukainen elämä tulee näkyviin Hengen hedelminä (Gal. 5:22-25) eikä niiden esiintyminen ole automaatio, vaan Henkeä tulee myös totella. Vastakohtana Hengen hedelmille ovat lihan hedelmät (Gal. 5:19-21). Paavali antaa hyvin vakavan varoituksen sanan galatalaisille kristityille lihan hedelmistä: näihin syyllistyvä on vaarassa menettää osallisuuden Jumalan valtakunnasta. (Aejmelaeus 2018, 201-203.)

Jeesuksen opetukset ovat vielä lukunsa erikseen. Niistä löytyy runsaasti esimerkkejä tekojen merkityksestä. Hänen opetuksensa tyypillisesti esitetään (taustassani) kuitenkin kohdistuneen lain alaisille, kun taas Paavalin kautta tuli todellinen ilmestys uskon vanhurskaudesta pakanoille (myös Paavalin opetuksessa teoilla näyttäisi olleen ikuisuusnäkökulmasta merkitystä, kuten yllä mainituista paikoista voi lukea). 

Toisaalta Ilmestyskirjan päätössanoista voisi myös tulkita, että Kristuksen opetukset ovat todella universaaleja ja teoilla olisi ikuisuuden näkökulmasta väliä: "Rikolliset, tehkää rikoksianne, kun vielä ehditte. Saastaiset, vielä on aikaa liata itsenne entistä pahemmin. Oikeamieliset, olkaa edelleen oikeamielisiä (huom. vanhemmat käännökset käyttävät sanaa vanhurskas). Pyhät, tulkaa entistä pyhemmiksi. Minä tulen pian. Tuon tullessani jokaiselle sen palkkion, jonka hänen tekonsa ansaitsevat. Minä olen kuin alfa ja omega, ensimmäinen ja viimeinen kirjain, alku ja loppu. Onnellisia ne, jotka pesevät vaatteensa. Heillä on lupa kulkea portista kaupunkiin ja syödä elämän puusta. Ulos jätetään huoripukit, noidat ja muut koirat, murhaajat ja epäjumalien palvojat ja kaikki muutkin valhetta rakastavat." (22:11-15.)

Pyhä elämä on välttämättömyys

Tarvitseeko kristityn sitten noudattaa käskyjä pelastuakseen? Millaista on pelastava usko? Yksi tapa saada lisää valoa asioihin on selvittää, mitä vanhimmassa kirkossa yleisesti uskottiin. On mahdollista tarkastella opetuksia, jotka ovat suoraan kytköksissä apostoliseen aikaan. Kaikkialla hyvin varhain jaettu usko antaa todennäköisen syyn olettaa, että sen alkuperä on apostoleissa. 

Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä (n. 96) Clemens kirjoittaa, että meidät on kutsuttu Kristuksessa ja oikeamieliseksi julistaminen perustuu uskoon. Näin Jumala on aina tehnyt ihmiset oikeamielisiksi. Julistus ei perustu ihmisen hurskauteen tai hyviin tekoihin. Pian Clemens jatkaa, kuinka usko, ikuinen elämä ja vanhurskaus ovat Jumalan lahjoja. Johtopäätös tästä on kuitenkin tietynlaisessa jännitteessä: “meidän on kamppailtava, jotta meidät lasketaan niiden joukkoon, jotka odottavat häntä kärsivällisesti. Siten saamme osamme luvatuista lahjoista.” Ihmisellä on Clemensin mukaan aktiivinen ja täysin kriittinen osuus kyseisten Jumalan lahjojen sisällä.

Kuinka tämä uskon kamppailu tapahtuu käytännössä? Clemensin mukaan uskon täytyy ensinnäkin kiinnittää ajatukset Jumalaan. Kristuksessa kutsutun on tavoiteltava Jumalalle mieluisaa elämää. Kristityn täytyy elää Jumalan tahdon mukaan totuuden tietä kulkien. Jumala vihaa ahneuden, riitaisuuden, ylpeyden, turhamaisuuden ja epävieraanvaraisuuden harjoittajia. Kaikenlainen pahuus ja laittomuus on hylättävä. (Ensimmäinen Clemensin kirje, luvuista 32 ja 35, suom. Siiri Toiviainen Rø.)

Edelleen Clemensin mukaan Kristuksen oman on elettävä Kristuksen käskyjen mukaisesti. Jumala on ottanut meidät hyväksyen vastaan Kristuksen ristin työn tähden. Se ei kuitenkaan merkitse, että kristityn vaelluksella ei ole pelastuksen kannalta merkitystä. Rakkaudesta pääsevät osallisiksi ne, jotka Jumala katsoo sen arvoisiksi. Rakkaudessa täydellisiksi tulevat saavat paikan pelastettujen joukossa. Johtopäätös on, että meidän on anottava Jumalan armoa voidaksemme elää rakkauden elämää. Autuaita ovat rakkaudessa käskyt pitäneet. Synnit annetaan anteeksi rakkauden tähden. (Ensimmäinen Clemensin kirje, luvuista 49. ja 50., suom. Siiri Toiviainen Rø.)

Toinen Clemensin kirje jatkaa samaa linjaa. On syytä huomauttaa, että kyseessä ei ole kuitenkaan Rooman piispan kirjoittama kirje, vaan suuresti arvostettu varhainen saarna. Kirje lukeutuu apostolisten isien kirjoituksiin. (Teoksesta Apostoliset isät.) Ei ole mahdollista olla aviorikoksen, turmeluksen ja ahneuden ystävä, jos tahtoo pelastua. Maailmassa olevaista on parasta vihata ja rakastaa sitä, mikä on katoamatonta Jumalan luona. Kristukselle kuuliaiset pelastuvat. Tottelemattomat joutuvat ikuiseen kadotukseen. Kasteensa puhtaana säilyttäneet pääsevät Jumalan valtakuntaan. Tekojen täytyy olla oikeita. (Toinen Clemensin kirje, luvusta 6., suom. Katja Kujanpää.)

Kirje jatkaa myöhemmin, että on tulossa tuomion päivä. Silloin tulevat julki ihmisten salaiset ja julkiset synnit. Kun vielä on mahdollista kääntyä, niin mahdollisuuteen tulee tarttua. Jeesuksen armosta pääsevät osallisiksi ne, jotka eivät toteuta pahoja halujaan. Ylellisestä elämästä varoitetaan vakavasti. (Toinen Clemensin kirje, luvusta 16., suom. Katja Kujanpää.)

Ignatios Antiokialainen (n. 35-107) kirjoittaa, että todellinen usko ei tule näkyviin sanoissa, vaan teoissa. Synti ja viha eivät kuulu uskoville. Tällaisessa uskossa on oltava kestävä loppuun saakka. (lgnatioksen kirje Efesoksen kristityille, luvusta 14., suom. Niko Huttunen.)

Hermaan Paimen kertoo, että Herran pelko on pelastuskysymys. Herran pelko varjelee tekemästä pahaa ja toisaalta se ohjaa tekemään hyvää. Herran pelko määrää ihmisen omistautumaan Jumalalle ja noudattamaan Hänen käskyjään. Herran käskyjä noudattavilla on elämä Jumalan yhteydessä. (Hermaan Paimen, luvusta 37., suom. Susanna Asikainen.)

Millaista Hermaan Paimenen mukaan sitten aivan konkreettisesti on kristityn vaellus? Ensinnäkin pahoista teoista on pidättäydyttävä. Sellaisia ovat aviorikokset, irstailu, juopottelu, kohtuuton ylellisyys, ylenpalttiset rikkaudet, ylpeys ja rehentely, valehtelu, tekopyhyys ja jumalanpilkka. Lisäksi mainitaan mm. varastaminen, riistäminen, ahneus, pahat himot ja omahyväisyys. (Hermaan Paimen, luvusta 38., suom. Susanna Asikainen.)

Toiseksi kristityn on tehtävä hyvää. Hyvistä teoista seuraa myös onnellisuutta elämään. Sellaisia ovat usko, Herran pelko, rakkaus, yksimielisyys, oikeudenmukaisuus, totuus ja kärsivällisyys. Lisäksi on pidettävä huolta leskistä, orvoista ja köyhistä. Vieraanvaraisuus, hiljainen elämä, iäkkäiden kunnioittaminen ja oikeudenmukaisuuden harjoittaminen kuuluvat kristityn elämään. Loukkaukset tulee kestää eikä pidä olla kaunainen muita kohtaan. Ahdistuneita on syytä rohkaista, uskossaan hairahtuneita ja synnintekijöitä oikaistava. (Hermaan Paimen, luvusta 38., suom. Susanna Asikainen.)

Polykarpos (n. 69-155) kirjoittaa filippiläisille, että pelastus perustuu Kristuksen kautta toteutuvaan Jumalan armolliseen tahtoon. Se ei perustu tekoihin. Kuitenkin Polykarpoksen mukaan teoilla on hyvin tärkeä rooli Jumalan armon sisällä. Jumala herättää Kristuksen tavoin heidät, jotka elävät Jumalan tahdon mukaan. Kristittyjen on pysyttävä etäällä ahneudesta, pahan puhumisesta, valheesta ja kaikesta vääryydestä. Pahaan ei saa vastata pahalla, vaan tulee muistaa Herran opetukset armollisuudesta. (Polykarpoksen kirje filippiläisille, luvuista 1.-2., suom. Nina Nikki ja Outi Kaltio.)

Justinos Marttyyri (n. 100-165) kommentoi jämäkästi, että kristityksi ei paljastu Kristuksen opetuksia lainaamalla. Ne pelastuvat, jotka tekevät taivaallisen Isän tahdon. Kyse ei ole puheista, vaan kristillisestä elämästä. Hurskaat loistavat lopulta auringon lailla, mutta vääryydentekijät heitetään ikuiseen tuleen. (Ensimmäinen apologia, luku 16., suom. Matti Myllykoski.)

Justinos kirjoittaa myös, että kukaan ei voi tekoineen päästä Jumalalta piiloon. Tekojensa mukaan jokainen ihminen lopulta joko pelastuu tai hänet tuomitaan ikuiseen rangaistukseen. Jos vain ihmiset tämän tietäisivät, niin kukaan ei valitsisi pahuutta. Sillä jos ihmiset ymmärtäisivät, että tahtominen ja tekeminen eivät pysy Jumalalta piilossa, niin jo pelkän rangaistuksen tähden he eläisivät hyveellisesti. (Ensimmäinen apologia, luku 12., suom. Matti Myllykoski.)

Justinos kertoo vielä, että on viisautta uskoa siihen mikä on ihmiselle mahdotonta ja Jumalalle mahdollista. Jeesuksen opetuksen mukaisesti ei tule pelätä niitä, jotka voivat tappaa vain ruumiin. Jumalaa tulee pelätä, sillä Hän voi heittää ihmisen helvettiin. Siellä rangaistaan väärin eläneitä. Helvetissä ovat ne, jotka eivät ole uskoneet Kristuksen opetuksia. (Ensimmäinen apologia, luku 19., suom. Matti Myllykoski.)

Aristides kirjoittaa 120-luvun Ateenassa, että kristityt tekevät armollisia tekoja, mutta he eivät halua muiden näkevän niitä. Vanhurskaus merkitsee ponnistelua ja on myös jotain tulevaisuudessa olevaa: “Ja he kilvoittelevat tullakseen vanhurskaiksi odottaen näkevänsä Kristuksensa ja saavansa häneltä suuressa kirkkaudessa sen, mitä tämä on heille luvannut.” Toisessa maailmassa kristityt odottavat saavansa palkan teoistaan. (Seppälä 2017.)

Samoin toinen kreikkalainen, Athenagoras, kirjoittaa 170-luvulla, että tietoisuus vielä koittavasta tilinteosta Jumalan edessä saa heidät valitsemaan vaatimattoman ja rakkaudellisen elämäntavan. Usko Jumalaan vaikuttaa siten, että he elävät elämää, joka voi näyttää muista halveksuttavalta. Oman edun tavoittelun näkökulmasta kristinusko ei siis välttämättä ole houkutteleva vaihtoehto, mutta kristittyjen aikaperspektiivi ei olekaan vain tässä maailmassa. (Seppälä 2017.)

Vanhimmassa kirkossa uskottiin, että pelastuksen saattoi menettää, vaikka olisi kerran tullut kasteessa kristityksi. Hyvin varhainen apostolisiin isiin lukeutuvan Barnabaan kirje toteaa koko uskon olleen meille turhaa, jos emme pysy Jumalan lapsina lujina. Pimeyden Herra pyrkii viettelemään vääryyteen. On tarkasti huolehdittava ja nähtävä vaivaa, että noudattaa Jumalan käskyjä. Ne ovat uskovien ilo. Jos ihminen nukahtaa synteihin, niin hän voi joutua ulos Jumalan valtakunnasta. On rukoiltava, että todella kuuluisi valittujen joukkoon. (Barnabaan kirje, luku 4., suom. Nina Nikki.)

Irenaeus (n. 130 -n.200) kirjoittaa Jumalan tuomitsevan jokaisen oikein. Pimeyden voimat sekä jumalattomat ja maalliset ihmiset joutuvat iankaikkiseen tuleen. Kuitenkin Jumala antaa armossaan ikuisen elämän vanhurskaille ja Hänen käskynsä pitäneille. Jotkut ovat olleet tässä rakkaudessa “alusta alkaen”, toiset kääntymyksestään lähtien. Heidät Jumala puettaa ikuiseen kirkkauteen. (Against Heresies 1.10., oma suomennos.)

Toisaalla Irenaeus kirjoittaa, kuinka me kaikki olemme Jumalan luomina Hänen lapsiaan. Olennaista on kuitenkin olla Jumalan lapsi uskon kuuliaisuudessa ja oikeassa opissa. Täytyy tehdä Jumalan tahdon mukaan. Tottelemattomat ovat suorastaan paholaisen lapsia. On eri asia olla Jumalan lapsi luomisen perusteella, kuin olla sitä myös tekojensa mukaan. Ne jotka eivät ole kuuliaisia, jäävät perintöä vaille. (Against Heresies 4.41., oma suomennos.)

Irenaeus opettaa siteerattuaan Vuorisaarnassa olevia Jeesuksen hyvin haastavia käskyjä, että lakia ei ole kumottu. Se on paremminkin laajennettu ja levitetty meidän keskuudessamme. Kiintymys ja alamaisuus Kristusta kohtaan on nyt istutettu sisimpään. Vapautta ei annettu, että menisimme pois Jumalan luota. Kenelläkään ei ole itsessään voimaa pelastaa itseään. Saamme Jumalalta armoa Hänen rakastamiseensa. Mitä enemmän ihminen rakastaa Jumalaa, sitä enemmän hän myös saa ottaa vastaan taivaallista hyvää. (Against Heresies 4.13., oma suomennos.)

Pelastus on yksin armosta

Ansaitaanko pelastus siis hyvillä töillä? Irenaeuksen mukaan kukaan ei voi hankkia itselleen pelastusta omin voimin, vaan kyse on siitä armosta, jonka Jumalalta saamme. Vanhimmassa kirkossa armon vaikutus nähtiin kuitenkin aktiivisena, jollain tavoin ihmisen toimintaan kytköksissä olevana. 

Augustinus (354-430) opettaa, ettei ihminen voi elää pyhää ja Jumalalle mieluisaa elämää ellei Jumala ole häntä vanhurskauttanut ja pyhittänyt. Kyse on Jumalan aloitteesta: ”Armo vanhurskauttaa, jotta vanhurskautettu voisi elää oikein. Ensin on siis armo, sitten hyvät teot.” (Simpl. 1, 2, 3. Kään. Timo Nisula) Ja edelleen: ”Jos siis Jumalan laupeus ja kutsu ei edeltäisi kaikkea, kukaan ei voisi uskoa, niin että alkaisi tulla vanhurskaaksi ja saisi kyvyn tehdä hyvää. Ennen mitään ihmisen ansiota on siis armo.” (Simpl. 1, 2, 7. Kään. Timo Nisula)

Alister McGrath kirjoittaa Augustinuksen suosineen Jeesuksen opetusta “Ilman minua te ette saa aikaan mitään (Joh. 15:5).” Ihminen on täydellisesti ja radikaalisti riippuvainen Jumalasta pelastuakseen. Itsessään ihminen on avuton. Jumala ei kuitenkaan jätä ihmistä avuttomuuteen, vaan antaa armonsa. Jumalan armon avulla ihmisluonto voi uudistua. Armossa on kyse Jumalan aloitteesta ihmistä kohtaan, eikä ihmisellä ole tässä ansiota. Ainoastaan Jumalan armon avulla ihminen voi parantua. (McGrath 2012, 499.)

McGrath kiteyttää, että Augustinuksen mukaan vanhurskautuminen todella tapahtuu Jumalan armosta. Jumalan lahja ja armo ovat ihmisen kaikkien hyvien tekojen lähde ja perusta. Kristuksen työn tähden Jumala voi tarjota ihmiselle ihmeellisen armonsa, joka johtaa pelastumiseen. Kaiken perusta on Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan. (McGrath 2012, 501.) 

Samaan tapaan opettivat kreikkalaiset isät. Kirkkoisiin syvällisesti perehtynyt teologi David Bentley Hart tiivistää, kuinka Athanasios, Basileios Kesarealainen, Gregorios Nazianzilainen ja Gregorios Nyssalainen käsittivät pelastuksen. Pelastusta ei nähty oikeudellisena tapahtumana, jossa syntinen saa matkalipun taivaaseen. Pelastuksessa oli kyse liittymisestä Jumalaan Kristuksessa. Se oli osallisuutta jumalallisesta luonnosta (2. Piet. 1:4). Hart toteaa monien suosineen ilmausta “Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi”. (Hart 2010, 282-283.) Myös McGrathin toimittama Modernin teologian ensyklopedia (2000) kirjoittaa, että varhaiskirkon käsitellessä pelastumista ns. jumalallistaminen oli ensisijainen aihe. Tämä käy selvästi ilmi mm. Athanasioksen ja kappadokialaisisien teksteistä.

Kristinusko on tosi filosofia

Filosofian historioitsija Pierre Hadot kertoo, että juutalaisuuden ja kreikkalaisen filosofian yhteydet menivät ajallisesti varhaista kirkkoakin pidemmälle. Esimerkkinä hän mainitsee juutalaisfilosofi Filon Aleksandrialaisen. Silti oli yllättävää, että sata vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen kristityt puhuivat uskostaan ainoana filosofiana. (Hadot 2010, 243.)

Kreikkalaiselle filosofialle erityisen keskeinen oli termi Logos. Kun Johanneksen evankeliumin alku samaistaa Jeesuksen Logokseen, niin Jumala Sana voitiin ymmärtää maailman luovaksi järjeksi ja kristinusko voitiin ymmärtää filosofiaksi. (Hadot 2010, 244.)

Pierre Hadot kertoo, että jumalallisen Logoksen mukaan elävät kristityt olivat siis filosofeja. Kristityillä on koko Logos eli täydellinen järki, joka on ruumiillistunut Kristuksessa. Kreikkalaisilla filosofeilla oli ollut Logoksesta vain palasia. Apologeetoiksi kutsutut kristityt pitivät toiselta vuosisadalta alkaen esillä Logosta, kun kertoivat kristinuskon olevan tosi filosofia kreikkalaisroomalaiselle yhteiskunnalle. Klemens Aleksandrialaisen mukaan kristinusko “opettaa meidät käyttäytymään niin, että muistutamme Jumalaa ja hyväksymään jumalallisen suunnitelman kaikkea koulutustamme ohjaavaksi periaatteeksi”. (Hadot 2010, 244-245.)

Hadot painottaa, että antiikin filosofia ei ollut silkkaa spekulointia. Se oli ennen kaikkea elämäntapa. Tässä valossa täytyy myös ymmärtää kristinusko oikeana filosofiana. Kuten antiikin filosofia, myös kristinusko on elämäntapa, joka ohjaa ihmisen koko olemista maailmassa. (Hadot 2010, 246.)

Ymmärrys kristinuskosta nimenomaan elämisenä jumalallisen Logoksen mukaan näkyi myös luostarien kehityksessä. Hadot kertoo, että Klemens Aleksandrialaisen ja Origeneen perinteeseen kuuluneet kirkkoisät kolmannella vuosisadalla, kuten Basileios Suuri ja kuudennen vuosisadan munkit, hahmottivat myös luostariliikkeen Logoksen mukaan elämisenä; tosi filosofiana. Jotkut kristityt elivät autiomaissa varsin askeettista elämää. Pyrkimys oli noudattaa evankeliumien sanoja ja todella jäljitellä Kristuksen elämän esimerkkiä. (Hadot 2010, 247.)

José Orlandiksen mukaan askeettisuus ja naimattomuus ovat aina kuuluneet kristillisyyteen. On ollut ihmisiä, jotka näin tehden ovat halunneet omistautua Jumalalle erityisellä tavalla. Ensimmäisinä kolmena vuosisatana ei kuitenkaan ollut erillisiä luostareita, vaan “valtakunnan tähden” (Matt. 19:12) naimattomat elivät osana muuta kristillistä yhteisöä. Luostarit syntyivät 300-luvun alussa ja niiden juuret menevät Egyptiin. Myöhemmin asketismin vaikutus näkyi Rooman aristokraattien keskuudessa. Erityisesti Hieronymus rohkaisi askeettiseen elämään. Monet luopuivatkin valtavista perinnöistään ja pyrkivät omaisuutensa lahjoittamisen kautta seuraamaan Kristusta. (Orlandis 1999.)

Arffman kertoo, että varhaisille kristityille katoavaista maailmaa tärkeämpää tuli olla tuleva elämä. Askeettinen elämä oli tavoiteltavaa. Siihen liittyi paastoaminen sekä lihasta ja viinistä luopuminen. Perjantai oli yleinen paastopäivä Jeesuksen kuoleman muistoksi. Askeesia saattoi ilmentää myös seksuaalisena pidättäytymisenä aviopuolisoiden kesken. (Arffman 2009.)

Hadotin mukaan kristinuskon rinnastaminen filosofiaan oli antiikissa luontevaa nimenomaan siksi, että se oli tapa elää ja olla. (Hadot 2010, 254.) Meille filosofiasta saattaa tulla mieleen teoreettinen spekulointi, mutta näin ei ollut antiikissa. Hadot kuvaa, että todellinen filosofi oli velvollinen erottautumaan tästä maailmasta. Hän todella muutti perusteellisesti koko elämänsä suunnan. (Hadot 2010, 253.)