Keitä ovat kirkkoisät?

Alkuperäinen lähtökohtani kirkkoisiä kohtaan oli, että heillä ei ollut minulle juuri annettavaa. Sillä mitä joku kirkkoisä oli joskus sanonut, ei ollut uskoni kannalta mitään väliä. Näistä lähtökohdista on varmasti hyvin ymmärrettävää, miksi en koskaan lukenut mitään kirkkoisien kirjoituksia tai tutkinut suuremmin kristinuskon historiaa. Koska uskon näkökulmasta historialla ei ollut minulle mitään merkitystä, niin siihen ei kannattanut tuhlata aikaa ja energiaa. 

Versioni varhaisen kristinuskon tapahtumista ei lopulta poikennut kovinkaan paljoa mormonien kertomuksesta, vaikka Joseph Smith toki loisti kertomuksessani poissaolollaan. Kirkkoisille jäi versiossani rooli lähinnä puhtaan uskon turmelijoina. Koska mormonien kuvaus osuu niin sattuvasti yksiin vanhojen käsityksieni kanssa (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta), haluan siteerata heidän kertomaansa. Näin mormonit kertovat luopumuksesta:

”Yleisen luopumuksen aikakausia on ollut kautta maailmanhistorian. Yksi esimerkki on suuri luopumus, joka tapahtui sen jälkeen kun Vapahtaja oli perustanut kirkkonsa (ks. 2. Tess. 2:1–3). Vapahtajan apostolien kuoleman jälkeen evankeliumin periaatteet turmeltuivat ja kirkon organisaatioon sekä pappeuden toimituksiin tehtiin muutoksia ilman valtuutta. Tämän laajalle levinneen pahuuden takia Herra otti pappeuden valtuuden ja avaimet pois maan päältä.

Suuren luopumuksen aikana ihmiset eivät saaneet jumalallista ohjausta eläviltä profeetoilta. Perustettiin monia kirkkoja, mutta niillä ei ollut valtuutta antaa Pyhän Hengen lahjaa eikä suorittaa muita pappeuden toimituksia. Osia pyhistä kirjoituksista turmeltui tai katosi, eikä ihmisillä ollut enää tarkkaa ymmärrystä Jumalasta.

Tämä luopumus kesti siihen asti kunnes taivaallinen Isä ja Hänen rakas Poikansa ilmestyivät Joseph Smithille ja aloittivat evankeliumin täyteyden palautuksen.” (Sitaatti kohdasta Luopumus.)

Tilannekuvani oli jokseenkin samanlainen. Ihanne oli apostolinen aika. Sen jälkeen kuviot alkoivat mennä hyvin nopeasti jyrkkää alamäkeä. Kirkkoisät olivat alamäessä mukana ja myös syyllisiä siihen. Apostolien jälkeen historiassani oli suuri musta aukko, johon loisti valonsäteitä Lutherin myötä, mutta oikeita reformaattoreita olivat kuitenkin anabaptistit (en todellisuudessa tiennyt heistä mitään muuta kuin sen, että he vastustivat lapsikastetta). Mielenkiintoinen kristinuskon historia (apostolinen aika poisluettuna) alkoi suunnilleen John Wesleystä ja todellinen apostolinen usko palautui 1900-luvun alun Hengen vuodatuksessa Azusa-kadun herätyksessä Los Angelesissa.

Taustassani historiallisesti suuntautuneet uskovat eivät lähtökohtaisesti olleet niin kiinnostuneita kirkkoisistä tai ensimmäisten sukupolvien kristityistä, vaan enemmänkin historiallisesta juutalaisuudesta. Ensimmäisten vuosisatojen kristityt eivät olleet kovin hedelmällinen tarkastelun kohde uskon näkökulmasta. Juutalaisuuden tutkimisessa ei tietenkään ole mitään kielteistä (vaan päinvastoin), mutta tämä kertoo paljon taustalla vaikuttaneista asenteista. Kirkkoisät eivät olleet kiinnostavia, koska he sekoittivat erilaisia ihmisten traditioita puhtaaseen apostoliseen uskoon. Kaikkea heidän sanomaansa tulisi näin ollen suodattaa varsin perusteellisesti.

Jos kirkkoisiä joskus käsiteltiin, niin esiin nousivat lähinnä tietyt teemat kuten lapsikaste, filosofian sekoittaminen uskoon tai joidenkin isien juutalaisvastaiset lausunnot. Juutalaisvastaiset kommentit tai muut erilliset kysymykset ja tapahtumat ovat toki oman käsittelynsä ansainneet, mutta lopulta ne ovat silti erillisiä ja erikseen käsiteltäviä kysymyksiä. Jostakin henkilön esittämästä vastenmielisestä kommentista ei seuraa, että mitään hänen sanomaansa ei pitäisi ottaa kovin vakavasti. Kyse on virhepäätelmästä, jota sanotaan kaivon myrkyttämiseksi.

Kirkkoisien kohdalla kaivon myrkyttäminen tapahtui karkeasti seuraavasti: “Jos haluat tutkia kirkkoisiä, niin sinun tulee ensiksi tiedostaa muutamia asioita. Kirkkoisät kastoivat lapsia, omaksuivat erilaisia ihmisten traditioita, ottivat uskoonsa vaikutteita antiikin filosofiasta ja sanoivat juutalaisista vastenmielisiä asioita.” Tällaisesta kasautuvasta syytelmästä saattoi rivien välistä vetää johtopäätöksen, että kirkkoisien opetukset olivat joko vääriä tai vähintään ne olivat hyvin epäluotettavia. Tämä ei kuitenkaan ole pätevää päättelyä, mutta ihmismieli usein toimii näin enkä ollut poikkeus.

Minulla ei myöskään ollut mitään käsitystä ongelmallisten lausuntojen tai erilaisten tapahtumien taustoista ja ympäristöstä. Tietämykseni oli hyvin ohutta, mutta päivän päätteeksi kirkkoisiin liittyi joka tapauksessa niin vakavia ongelmia, ettei niihin kannattaisi tuhlata aikaansa.

Kaikkein oppineimmat vaikuttajat vapaissa suunnissa eivät suhtaudu asioihin tähän tapaan. Haluan tehdä tämän selväksi. He tuntevat hyvin varhaista kristillisyyttä ja erilaisia kehityskulkuja. Tällainen kuitenkin oli oma lähtökohtani. Haasteeni oli osittain myös puhdas tietämättömyys. Minulla ei esimerkiksi ollut juurikaan käsitystä, että on edes olemassa arvossa pidettyjä hyvin varhaisia kristillisiä tekstejä, jotka eivät olleet epämääräisiä gnostilaisten kirjoituksia tms. ja jotka ajoittuivat samoihin aikoihin kuin Uuden testamentin myöhäisimmät tekstit (osin jopa aiemmin).

Kirkkohistorian emeritusprofessori (Helsingin yliopisto) Kaarlo Arffmanin mukaan kristinuskon alussa seurakunnat olivat itsenäisiä, mutta eivät irtonaisia. Seurakunnat muodostivat yhdessä yhden kirkon (ekklesia). Arvostettuja opettajia kiersi seurakunnista toisiin. Näiden “apostolisten isien” tekstit kuvaavat hyvin varhaista uskoa.
 (Arffmanin kirkkohistorian luentomateriaali.)

Varhaisimmat apostoliset isät ovat todellakin hyvin varhaisia. He ottivat uskon myös äärimmäisen vakavasti. Monet heistä antoivat henkensä uskonsa tähden ja olivat erittäin vakavissaan apostolisen uskon perinnön varjelemisen suhteen. Päädyin siis johtopäätökseen, että kirkkoisät olisi syytä ottaa vakavasti. Vaihtoehdot näyttivät minusta lopulta paljon ongelmallisemmilta. 
Ankaran epäilyn tiellä odottaisi monta mutkaa, joihin täytyisi keksiä jonkinlainen ad hoc -ratkaisu. Tie olisi nopeasti kuljettu loppuun.

The Oxford dictionary of the Christian Church (viittaan jatkossa ODOCC, käytän ko. laadukasta lähdettä usein) kertoo termin viitanneen neljännen vuosisadan lopulta lähtien enemmän tai vähemmän selkeästi määriteltyyn ryhmään menneitä kirkollisia kirjoittajia. Yleisesti hyväksytyn opetuksen mukaan kirkkoisiin liitettiin luonnehdinnat: ortodoksinen (oikea) oppi, pyhä elämä, kirkon hyväksyntä ja vanha aika. Isien auktoriteettia pidettiin erehtymättömänä ainoastaan, kun he opettivat yksimielisesti (consensus Patrum). Yksittäisten isien opetus oli erehtyväistä, mutta siihen ei tullut suhtautua kevyesti. Modernin tulkinnan mukaan Tertullianus, Origenes ja muutama muu lasketaan tyypillisesti kirkkoisien joukkoon, vaikka ovatkin joiltain osin ongelmallisia.

Seuraavaksi esittelen joitakin kirkkoisiä, joiden kirjoituksia ja ajatuksia käytän tässä tekstissä lähdeaineistona.

Cyprianus (n. 200-258), Karthagon piispa. Pakanaretoorikko, joka kääntyi kristityksi n. 246. Vain kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin Karthagon piispaksi. Omaksui nopeasti syvällisen ymmärryksen Kirjoituksista ja Tertullianuksen opetuksista. Joutui pakenemaan syksyllä 249, mutta jatkoi johtamista kirjeillä. Cyprianus oli keskellä aikansa kovia keskusteluja mm. vainoissa uskosta luopuneiden takaisin yhteyteen ottamisessa (kannatti sopivan katumusharjoituksen ja viivytyksen jälkeen ottamista takaisin) ja skismaatikkojen kasteiden pätevyydestä (vaati skismaatikkojen uudelleen kastamista, koska kirkon ulkopuolella ei kukaan voi toimittaa sakramentteja). Kuoli marttyyrina Karthagossa.

Irenaeus (n.115/130 - n.200), toisen vuosisadan ylivoimaisesti tärkein teologi. Irenaeus oli Polykarpoksen oppilas. Varhaisessa nuoruudessaan Smyrnassa Irenaeus oli kuunnellut Polykarpoksen opetuksia. Hän kertoi, kuinka ”muistaa nuo tapahtumat paremmin kuin viime hetkien tapahtumat”. Irenaeuksen kirjoitusten kautta on selvää, että hän oli Polykarpoksen kautta suoraan kosketuksissa apostoliseen aikaan. Tuntemattomasta syystä Irenaeus muutti vähä-Aasiasta Ranskan Lyoniin. Lyonin seurakunnan pappina hänet lähetettiin Roomaan selvittämään paaville kysymystä montanolaisuudesta vuonna 177. Kun Irenaeus palasi Roomasta oli alueen piispa kuollut marttyyrina ja Irenaeus nimitettiin hänen seuraajakseen.

Justinos Marttyyri (eli n. 100-165), ensimmäinen kristitty filosofi ja uskonpuolustaja, apologeetta. Kääntyi kristityksi n.130 todistettuaan miten kristityt pitivät kiinni uskostaan kuoleman ja kauheuksien edessä (Dial 2.). Justinos jatkoi filosofina (pitäen roomalaista viittaa, jota filosofit pitivät) ja opetti kristinuskoa ensin Efesossa ja myöhemmin Roomassa. Hän oli hyvin tuottelias kirjoittaja. Justinos kirjoitti kristinuskon totuudesta hallitsijoille ja päättäjille, roomalaisille ja juutalaisille. Hänet tuomittiin julmasti kuolemaan joidenkin opetuslastensa kanssa kieltäydyttyään kristittyinä uhraamasta. Marttyyrikertomus on aito. Justinosta pidetään huomattavimpana toisen vuosisadan apologeetoista. Justinokselle muut filosofiat olivat varjoja totuudesta. Kristinusko oli tosi filosofia.

Clemens (tarkkaa kuolinhetkeä ei tiedetä, kirjoitti kirjeensä n. 96), Rooman piispa. Pietarin jälkeen Rooman toinen tai kolmas piispa. Tämän merkitys ei ole selvä, koska Roomassa ei ilmeisesti vielä tuolloin ollut monarkkista piispuutta. On yleisesti uskottu Pietarin nimittäneen hänet henkilökohtaisesti. Lukuisat kolmannen ja neljännen vuosisadan kirjoittajat liittävät hänet henkilöksi, joka mainitaan Filippiläiskirjeessä (4:3). Ensimmäinen Clemensin kirje on kirjoitettu Rooman seurakunnan nimissä Korintin seurakunnalle käsittelemään selkkausta. Laillisia apostolisessa jatkumossa olleita johtajia oli suistettu vallasta. Heidät tulisi palauttaa asemaansa ja heidän johtajuuttaan kunnioittaa.

Ignatios Antiokialainen (n. 35-107), Antiokian piispa. Mahdollisesti syyrialaista alkuperää, joka ennen kääntymistään oli kristittyjen vainooja. Origeneksen mukaan Ignatios oli Antiokian toinen piispa ja Pietarin seuraaja. Eusebioksen mukaan kolmas ollen Euodioksen seuraaja (n. 69). Ignatioksen kirjeitä pidettiin suuressa kunniassa, josta todistavat patristiset lainaukset ja hänen nimiinsä laitetut väärennökset. Ignatioksen kirjeet kiistettiin pitkään erityisesti protestanttien tutkijoiden toimesta. Kiista kuitenkin ratkaistiin vuonna 1672 ja kirjeet todettiin aidoiksi. Kiista nousi pintaan uudelleen 1800-luvulla, ja jälleen ne vahvistettiin aidoiksi.

On hyvin todennäköistä, että Ignatios oli Polykarpoksen kanssa apostoli Johanneksen kuunteluoppilaita. Johannes Khrysostomos painottaa erityisesti marttyyrille annettavaa kunniaa, kun Ignatios vastaanotti piispan vihkimyksensä itsensä apostolien käsissä.    

Tertullianus (n. 160-225), afrikkalainen kirkkoisä. Karthagolainen pakana, joka sai hyvän koulutuksen kirjallisuudessa ja retoriikassa. Kristityksi hän kääntyi ennen vuotta 197. Hieronymuksen mukaan Tertullianuksesta tuli pappi. On kuitenkin muita viitteitä, että hän olisi pysynyt maallikkona. Lopulta Tertullianus liittyi montanolaisuuteen (kristillinen lahko).

Tertullianus kirjoitti paljon apologetiikkaa, teologiaa ja askeettisia teoksia. Stoalainen filosofia oli vaikuttanut häneen ja hän oli halukas hyödyntämään filosofiaa välineenä, mutta ei luottanut siihen totuuden lähteenä. Kristinusko on ilmestys, Jumalan lahja ja teko. Tertullianus suosi kirjaimellista ja historiallista Kirjoitusten selittämistä. 

Klemens Aleksandrialainen (n. 150-215), teologi. Mahdollisesti syntyi Ateenassa. Opiskeltuaan kristillisyyttä ja filosofiaa monissa paikoissa, hänestä tuli Pantaenuksen (varhainen teologi) oppilas Aleksandriassa. Hänestä tuli opettaja n. 190 jatkaen Pantaenuksen kuoleman jälkeen, mutta lähti Aleksandriasta vainoissa n. 202. Eusebios Kesarealainen mainitsee lukuisia hänen teoksiaan. Klemens vastasi pakanoiden haasteeseen, jotka väittivät kristinuskon olevan uskonto tietämättömille ja oppimattomille. Kristinuskon lopullinen päämäärä on Klemensin mukaan jumalallistuminen (Matt. 5:48).    

Origenes (n. 185-254), aleksandrialainen eksegeetikko, teologi ja hengellinen kirjoittaja. Syntyi Egyptissä syvästi kristityn kodin lapsena. Kun hänen isänsä Leonidas tapettiin (202) vainoissa, Origeneen marttyyriuden tavoittelu tuli estetyksi äitinsä juonen avulla, joka piilotti Origeneksen vaatteet. Origeneksestä tuli Klemensin tilalle katekumeenikoulun johtaja Aleksandriassa. Hän vietti hyvin askeettista elämää paastoissa ja vapaaehtoisessa köyhyydessä. Origenes matkusti ja luki valtavasti. Vuodet 218-230 hän omisti käytännössä kokonaan kirjalliseen työhön. Hän oli erittäin tuottelias kirjoittaja, mutta osittain Origeneksen opetuksia tuomittiin myöhemmin väärinä ja monet hänen teoksistaan ovat hävinneet. Origenes vangittiin Deciuksen vainoissa Vuonna 250. Origenes joutui kestämään pitkällistä kidutusta muutamien vuosien ajan kuolemaansa saakka.

Johannes Khrysostomos (n. 347-407), Konstantinopolin piispa. Opiskeli lakia suuren puhujan Libanioksen alaisuudessa Antiokiassa. Siellä hän opiskeli myös teologiaa. Vuonna 381 hänestä tuli diakoni ja hänet vihittiin papiksi v. 386. Saarnakykyjensä johdosta nimi Khrysostomos eli kultasuu. Saarnansa hän kohdisti erityisesti aikansa nimikristitityjen moraaliseen uudistumiseen. Vastentahtoisesti hän otti vastaan Konstantinopolin piispan tehtävät v. 398. Olosuhteet eivät olleet helpot, sillä kaupungin hovi, papisto ja ihmiset ylipäätään olivat korruptoituneita. Khrysostomoksen suora tyyli tuotti hänelle hankaluuksia ja hänet erotettiin keisarinnan toimesta useampaan kertaan - lopulta lopullisesti. Edes konstantinopolilaisten, paavin ja koko lännen kirkon tuki ei auttanut pelastamaan häntä. Khrysostomos karkoitettiin ja lopulta hänet tarkoituksella tapettiin pakottaen kävelemään ankarassa säässä.

Polykarpos (n. 69-155), Smyrnan piispa. Mitä ilmeisimmin hän on ollut johtava kristitty roomalaisessa Aasiassa toisen vuosisadan puolivälissä. Polykarpos on tärkeä linkki apostolisen ajan ja Irenaeuksen sekä muiden merkittävien kristittyjen kirjoittajien välillä, jotka kukoistivat toisen vuosisadan lopulla. Polykarpos oli jämäkkä oikeaoppisuuden puolustaja ja käytti paljon energiaansa taisteluun harhaoppeja, kuten markionismia ja valentinolaisuutta, vastaan. Elämänsä lopulla Polykarpos kävi tapaamassa Rooman piispa Anicetusta keskustellen mm. pääsiäisen vietosta. Palattuaan Smyrnaan hänet pidätettiin pakanajuhlan aikaan ja poltettiin kuoliaaksi. Polykarpoksen marttyyrikuolema on kirjoitettu Smyrnasta Filippin seurakunnan pyynnöstä. Irenaeus todistaa siitä, että Polykarpos oli “kanssakäymisessä Johanneksen kanssa ja muiden Herran nähneiden kanssa.” 

Viittaan myös Didakheen, mikä on varhainen kristillinen manuaali moraaliin ja kirkon käytänteisiin. Teos antaa paljon varhaisesta kristillisestä liturgiasta kiinnostuneelle. Teoksen kirjoittajaa, kirjoitusaikaa ja -paikkaa ei tiedetä. Useimmat tutkijat sijoittavat Didakhen 1. vuosisadalle. Teos kuvaa kristillisen yhteisön elämää mahdollisesti Syyriassa.

Lainaan myös Hermaan Paimenta. Teos on peräisin 2. vuosisadalta ja se lasketaan apostolisiin isiin. Hermaan elämästä ei tiedetä varmuudella muuta kuin mitä hän teoksessa itse sanoo. Kirja perustuu Hermaan saamiin näkyihin. Useat nykytutkijat tukevat Muratorian kaanonin esittämää näkemystä, jonka mukaan teos on Paavi Piuksen (kuollut n. 154) veljen kirjoittama. Teosta pidettiin hyvin suuressa arvossa ja kreikkalaisessa kirkossa se luettiin kirjoituksiin. Athanasios todistaa, kuinka teoksen moraaliopetusta arvostettiin suuresti ja sitä käytettiin katekumeenien kouluttamiseen. Latinalaisessa kirkossa sitä pidettiin huomattavasti pienemmässä arvossa. 

Käytän joissakin kohdin lähteenä Eusebios Kesarealaista (n. 260-340), joka on “kirkkohistorian isä”. Hänen Kirkkohistoria on erinomainen lähde kristinuskon historiaan apostolisesta ajasta Eusebiokseen saakka. Erityisesti idän kirkkoon teos tarjoaa mainion näkymän ja siinä on pitkiä lainauksia aiemmista teoksista. Eusebios selittää joitakin asioita väärin, mutta tämä tulee ymmärtää hänen pyrkimyksenään kriittiseen arviointiin eikä tahallisena faktojen vääristelynä.

Augustinus (354-430), koko kirkon historian todennäköisesti suurin ja vaikutusvaltaisin henkilö. Kääntyi kuultuaan Ambrosiuksen saarnoja. Augustinuksesta tuli Hippon (Algeriassa) piispa vuonna 395. Hän joutui käsittelemään elämänsä aikana useita kirkon kiistoja, joiden käsittelyssä hänen vaikutuksensa oli hyvin merkittävä. Augustinus tunnetaan Hieronymuksen rinnalla “kristinuskon toisena perustajana”. Augustinuksen tekstit muodostivat perustan teologiselle uudistukselle varhaiskeskiajalla. 

Historioitsija Svante Nordinin mukaan Augustinusta pidetään lännen älyllisenä kärkihahmona ajanjaksolla Tuomas Akvinolaiseen saakka. Augustinusta on kiittäminen myös kreikkalaisen filosofisen perinnön välittämisestä. Hän hahmotti taivaallisen ja maallisen valtion suhteen tavalla, joka vaikutti suuresti poliittiseen ajatteluun. Augustinus vaikutti merkittävästi historiankuvaan ja hänen tuotantonsa nähdään luoneen edellytykset eurooppalaisen kulttuurin synnylle.


Aikajana joihinkin alkukirkon keskeisiin tapahtumiin:



    •    4 eKr Herodeksen kuolema 

    •    n. 30 kristinuskon synty

    •    35 Stefanoksen marttyyrikuolema 

    •    49/50 Jerusalemin kirkolliskokous 

    •    62-65 Paavalin marttyyrikuolema 

    •    64 Pietarin marttyyrikuolema 

    •    n. 70 Jerusalemin alkuseurakunnan toiminta päättyy

    •    n. 100 apostoli Johanneksen kuolema 

    •    n. 150 markionilaisuus eriytyy katolisesta kirkosta 

    •    n. 160 Uuden testamentin kirjakokoelma alkaa hahmottua 

    •    165 Justinos Marttyyri kuolee 

    •    170-200 montanolaisuus eriytyy omaksi kirkoksi 

    •    180-200 Irenaeus vastustaa gnostilaisuutta 

    •    n. 250 Deciuksen vaino ja Origeneen kuolema  

    •    313 Milanon käskykirje sallii kristinuskon 

    •    325 Nikean ensimmäinen kirkolliskokous 

    •    381 Konstantinopolin kirkolliskokous ratkaisee areiolaisen riidan

    •    430 Augustinus kuolee
 

Lähteet

• Cross, F. L.; Livingstone, Elizabeth A. 2005. The Oxford dictionary of the Christian Church. Oxford : Oxford University Press. 3rd ed. rev. (Sama kuin ODOCC, lähteenä kaikissa mainituissa isissä ja teksteissä ellei erikseen mainittu toisin.)

• Irenaeuksen lähteinä olen käyttänyt Catholic Encyclopedia: St. Irenaeus. https://www.newadvent.org/cathen/08130b.htm 

• Quasten, Johannes. 1992. Patrology. Vol. 1, The beginnings of patristic literature. Westminster, MD : Christian Classics.

• Ignatioksen kuvauksessa käytetty myös: Catholic Encyclopedia: St. Ignatius of Antioch, https://www.newadvent.org/cathen/07644a.htm

• Augustinuksen kuvauksessa Alister E. McGrath ; suomennos Satu Kantola. 2012. Kristillisen uskon perusteet : johdatus teologiaan. Helsinki : Kirjapaja., s. 33. sekä

 

• Svante Nordin ; suomentanut Jukka Heiskanen. 1999. Filosofian historia : länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin. Oulu : Pohjoinen., s. 138.

• Aikajanan lähteinä olen käyttänyt ODOCC, Catholic Encyclopedia: https://www.newadvent.org/cathen/ & Arffman, Kaarlo. 2004. Kristinuskon historia. Helsinki : Edita.