Kristittyjen vaarallinen tehtävä apostolien jälkeen

Perusasenteeni historiallista uskoa kohtaan oli, että omat tulkintani olivat siihen nähden ylivertaisia. Siltä osin kuin historiallinen usko poikkeaisi omastani, niin omat tulkintani olisivat luonnollisesti oikeita ja historialliset tulkinnat sitä vastoin vääriä. Jos kristityt olivat läpi kristinuskon historian uskoneet joiltakin osin toisin kuin minä, niin heidän tulkinnoistaan ei mielestäni tarvinnut välittää. Eri tavoin kuin minä uskoneet olivat jotenkin sokeita, ehkä hiukan yksinkertaisia, he eivät olleet oikeasti uskossaan vilpittömiä tai heiltä vain puuttui tuore ilmestys Jumalan ilmoituksesta.

Tietenkään omat tulkintani eivät olleet omiani. Olen aina uskonut ja toistanut muilta opittuja tulkintoja. Ajatteluni nousi historiastani, joka kieltämättä oli värikäs. Jos jokin uskon tulkinta miellytti itseäni enemmän kuin jokin toinen, niin tahtoni painoi paljon tulkinnan valinnassa. Kun suosikkisaarnaajani tulkinnat eivät enää menneet yksiin omien tulkintojeni kanssa, niin saarnaaja vaihtui toiseen. Oikea tulkinta oli samaa mieltä kanssani ja netistä löytyi vaihtoehtoja. Markkinapaikkana oli koko maailma.


Apostolinen usko oli siis minulle sellaista, miten minä Raamatusta sen luin ja kenen tulkinnat kulloinkin allekirjoitin. Siinäpä se. Historiallisilla lähteillä ei tässä suhteessa ollut mitään merkitystä. Minun tuli seurata vain sitä, kuinka asiat itse päättelin ja koin. Puolustukseksi totean, että en ollut ajatellut historiallista näkökulmaa käytännössä lainkaan enkä tajunnut, miten varhaisia monet varhaiskristilliset lähteet olivat. Edustamani hyvin yksilöllinen lähestymistapa uskoon alkoi kuitenkin lopulta syvästi turhauttamaan minua. Kyllästyin siihen perusteellisesti.
 

Gnostilaisia eksytyksiä

Henry Chadwick oli yksi johtavia kirkkohistorioitsijoita, arvostettu teologi ja anglikaanipappi. Seuraavaksi käyn Chadwickin johdolla läpi kristinuskon vaiheita ajanjaksolla välittömästi apostolien kuoleman jälkeen. Hän kertoo, että kristinuskon alkutaipaleeseen liittyy kiinteästi gnostilaisuus. Enemmistö gnostilaisista väittivät olevansa todellisia kristittyjä ja he haastoivat perinteisen kristillisyyden alkukirkossa. Ensiksi väittämällä, että Kristuksessa Jumala olisi saastuttanut itsensä tulemalla lihaksi ja ristiinnaulituksi ja toiseksi kiistämällä kasteen ja eukaristian (eukaristia tarkoittaa oikeastaan kiitosrukousta, viittaa ehtoolliseen, alttarin sakramenttiin, Teologian Sanakirja) eli ehtoollisen merkityksen.

Gnostilaiset syyttivät kirkkoa viinin käytöstä ja sen uskomisesta, että pyhitetyllä leivällä olisi jotain erityistä merkitystä. Ainoastaan kastetut saivat osallistua kiitosateriaan (eukaristia). Osallisuus eukaristiasta oli niin merkittävä kristittyjen jäsenyyden merkki, että vainon aikoina toisella ja kolmannella vuosisadalla pyhitettyä leipää vietiin kastetuille uskoville vankiloihin ja sairasvuoteille.

Gnostilaiset pitivät sakramentteja joko taikuutena tai pelkkinä symboleina, jotka kuvasivat yksilöuskovan sisäistä mielentilaa. He kieltäytyivät juomasta viiniä eukaristian maljasta viinin ollessa paholaisen keksintö ja tekemästä ristinmerkkiä. Moraaliset hyveet eivät suuresti kiinnostaneet gnostilaisia, joiden varmuus omasta pelastuksestaan teki hyveistä yhdentekeviä.

Apostolinen uskon perintö

Myöhemmin Raamatun kaanonin muodostuminen on herättänyt tunteita. Chadwick painottaa, että kirjat tunnistettiin, koska niiden sisältö oli apostolisen evankeliumin mukaista. Niiden virallinen hyväksyntä kaanoniin tuli keskustelujen ja vaiheittain muodostuneen konsensuksen kautta myöhään toisella vuosisadalla ja siitä eteenpäin. Kriteerinä ei niinkään ollut, että kirjoittaja olisi ollut apostoli. Kirjojen sisältö sen sijaan oli apostolisen opetuksen mukaista, kuten toisen vuosisadan seurakunnat olivat sen kuulleet.

Traditio Herran sanoista oli laajalti suullinen. Vielä senkin jälkeen, kun kanonisoidut evankeliumit kiersivät vapaasti, toisen vuosisadan lainaukset Jeesuksen puheista siirtyivät ennemmin suullisessa kuin kirjallisessa muodossa. Noin vuonna 130 Papias Hierapolislainen, varhaiskristillinen johtaja ja mahdollisesti Hierapoliin piispa, tunnisti tradition Matteuksen ja Markuksen evankeliumien kirjoittajista. Hän tunsi myös kertomuksen Jeesuksesta, joka löytyi ei-kanonisoidusta evankeliumista Heprealaisten mukaan. Papias oli hyvin vakuuttunut siitä, että Jeesuksen mieli löytyi paremminkin apostolit tunteneiden suullisesta opetuksesta, kuin kirjoitetuista teksteistä. 

Uuden testamentin kaanonia muodostettaessa kirjalliselle traditiolle annettiin erityinen merkitys. Kaanonin muodostaminen kirjoituksista ei tarkoittanut, että kirkon elävän tradition merkitystä olisi jotenkin väheksytty. Apostolisen tradition kirjoitukset olivat Kristuksen julistuksen yksi ilmenemismuoto - ennemmin kuin sen ydin.

Paljon ennen raamatullista kaanonia kehittyi kolminkertainen piispan, presbyteerin/papin ja diakonin virka. Apostolit eivät olleet ainoastaan Herran ylösnousemuksen todistajia, vaan he olivat myös kirkon päättäjiä ja pastoraalisen toimivallan käyttäjiä. Tradition mukaan Jeesus oli uskonut kirkolleen avainten vallan; hän antoi tehtäväksi päättää kiistat ja antaa käskyjä hairahtuneita yksilöitä koskien. Kun alkukirkko havaitsi, ettei historia tullutkaan välittömästi loppuunsa, niin nähtiin tarve jollekin pysyvälle rakenteelle.

Jerusalemin seurakunta oli apostolisena aikana Jaakobin johdossa. Pakanaseurakunnat olivat presbyteerien/vanhimpien johdossa apostolin, kuten Paavalin, alaisuudessa. Pian nähtiin, että yksi olisi ensimmäinen tasavertaisten joukossa. Ajatus monarkkisesta piispasta kehittyi jossain nopeammin kuin toisaalla. Piispa edusti omaa väkeään piispojen vihkimisissä naapuriseurakunnissa. Piispa tavallisesti kastoi ja johti eukaristiaa, “virheettömästi uhraten lahjat”, jotka sisälsivät myös uskovien almuja leivän ja viinin lisäksi. Kristityille tulikin nopeasti antelias maine myös pakanoiden keskuudessa.

Papistoon liityttiin rukouksella ja kätten päälle panemisella, sitä kautta annettiin myös tehtävään sopiva karismaattinen lahja (2. Tim. 1:6). Alussa papistolla ei pukeutumiseen liittyen ollut muuta ohjetta, kuin pitää yllään jotain “täysin puhdasta”. Modernin kristityn ajattelema liturginen vaatetus kehittyi roomalaisten aristokraattien parhaista sunnuntaivaatteista, joita papisto piti yllään heidän barbaareista koostuneiden seurakuntiensa kokoontuessa.

Toisen vuosisadan gnostilaisuutta vastaan taistellessaan aiemmin mainittu Irenaeus vetosi yleiseen opetukseen, jota apostolien perustamissa seurakunnissa apostolisessa jatkumossa olevien piispojen toimesta opetettiin. Erityinen asema tässä oli Rooman seurakunnalla, jonka perustajina olivat itse apostolit Pietari ja Paavali.

Ensimmäisen vuosisadan loppupuolella Rooman seurakunnan johtaja Clemens kirjoitti seurakuntansa puolesta Korintin kristityille nuhdellakseen heitä. Korintin kristityt olivat luvattomasti heittäneet pihalle papistonsa, jotka olivat “apostolien ensi hedelmiä olemaan piispoja ja diakoneja niille, jotka tulisivat myöhemmin uskomaan”. 

Noin vuonna 165 Roomassa pystytettiin muistomerkit heidän marttyyriapostoleidensa hautapaikoille: Pietarille Vatikaanin kukkulalle ja Paavalille Ostian tien varteen. Rooman piispat olivat jo tuolloin tietoisia, että he olivat aidon tradition ja apostolisten kirjoitusten oikean selityksen uskottuja vartijoita. Piispojen kokoontumisissa, synodeissa, ratkottiin yhdessä monimutkaisia kysymyksiä (onko skismaatikkojen kaste pätevä jne.). Niistä tuli välttämätön keino yksimielisyyden säilyttämiseksi. Kolmannen vuosisadan aikana synodeista tuli vuosittaisia. Tärkeissä oppiin liittyvissä kysymyksissä niissä tehtyjen päätösten tuli olla yksimielisiä.
 

Piispat ja rakenteet apostolisen perinnön puolustajina 

Chadwick kertoo, että piispojen ja presbyteerien sekä diakonien palvelutehtävä oli kiinteästi kytköksissä pätevän eukaristian viettoon. Kuitenkin presbyteeri-piispojen keskuudesta yksi nousi ylempään asemaan ja häntä alettiin kutsua piispaksi, kun hänen kollegansa olivat presbyteerejä. Tähän vaikutti neljä eri tekijää. 

Ensiksi, piispalle tuli luonnollisesti oikeus vihkiä kirkollisiin tehtäviin. Toiseksi, kirjeenvaihto seurakuntien välillä käytiin presbyteeri-piispojen puheenjohtajien toimesta. Kolmanneksi, juhlallisissa kirkollisiin tehtäviin vihkimisissä muiden seurakuntien johtajat tulivat niihin mukaan ja osallistuisivat kätten päällepanemiseen ja rukouksiin, jotka myönsivät Hengen voiman ja yhteisön auktoriteetin Kristuksen ruumiina. Useat keskinäiset vierailut ja keskinäinen kirjeenvaihto auttoivat konkretisoimaan käsityksen kirkon yhtenäisyydestä, yksimielisyydestä ja universaalisuudesta. Lopuksi, gnostilaisen lahkon aiheuttama kriisi osoitti ilmeisen tarpeen yhdelle henkilölle yhtenäisyyden painopisteenä.

Usein apostolinen aika nähdään jonkinlaisena ideaalina ja ajatellaan, että piispuuden myötä tapahtui siirtymä elinvoimaisuudesta muotomenoihin ja maallikkojen demokratiasta kirkolliseen autoritaarisuuteen. Totuus on, että mahdollisesti on ollut vain muutama jakso kirkkohistoriassa, kun vapaus niin läheisesti tarkoitti anarkiaa kuin sub-apostolisena aikana (vuodet 100-156). 

Pitää paikkansa, että toisen vuosisadan puolivälistä alkaen oli vahva suhtautuminen uskoon ja kirkkojärjestykseen, kuten opillisissa muotoiluissa, liturgisissa käytänteissä ja Raamatun kirjoituksissa. Tämän prosessin taustalla oli kuitenkin kaikkien jakama olettama, että koska kirkko on yksi, sen uskon ja käytäntöjen tulisi olla yhdenmukaisia. 

Erot olivat peruja lähetystyön alkuajoista: joissakin seurakunnissa yksi mies oli vastuussa ja joissain ei ollut yhtä johtajaa tarjolla. Tuolloin seurakuntaa johti joukko vanhimpia (presbyteeri tarkoittaa samaa asiaa). Paljon lähetystyötä tehtiin yksilöiden toimesta, joilla ei ollut mitään erityistä auktoriteettia mistään seurakunnasta tai apostolilta. Johtavilla seurakunnilla oli tehtävänä asettaa järjestykseen tällaiset seurakunnat osana liittoumaa. Käytäntöön jossa yhdessä kaupungissa oli yksi piispa presbyteerien ja diakonien kanssa, päästiin toisella vuosisadalla ilman kiistoja. Myöhempi luonnollinen kehitys antoi erityisen aseman Rooman, Aleksandrian ja Antiokian piispoille.   

Historioitsija Jussi Hanska kommentoi, että hyvin hajanaiset rakenteet olivat varhaisen kirkon suurimpia heikkouksia. Eri puolilla kehitys meni eri suuntiin. Ilman järjestäytymistä ja selkeitä rakenteita opillinen ykseys olisi todennäköisesti hajonnut. Kristinusko olisi voinut tarkoittaa kovin monenlaisia asioita. Piispat varjelivatkin puhdasta kristillistä oppia harhaoppien ja erilaisten karismaattisten johtajien aiheuttaman hämmennyksen keskellä. 

Kirkkohistorian emeritusprofessori Arffman vahvistaa, että 100-luvulla oikean uskon tietämisestä tuli seurakunnille oikeastaan eloonjäämiskysymys. Hajaannusta aiheuttivat erilaiset ilmestykset ja profetiat, gnostilainen uskon selitys ja kysymys kanonisista teksteistä. Valtavirran näkemykseksi tuli, että oikea usko löytyisi kaikkein suurimmalla varmuudella apostolien perustamista seurakunnista ja sieltä, missä he olivat pitkiä aikoja toimineet. Tuntomerkki näille seurakunnille oli jonkun apostolin hautapaikka. Nämä apostoliset seurakunnat tulivat tietyllä tavoin katolisen kirkon "kantavaksi rakenteeksi".

Voivatko rakenteet olla siunaus?

Oma käsitykseni oli alunperin, että piispat ja kirkolliset rakenteet nousivat kahlitsemaan Hengen vapautta ja yleistä pappeutta. Ajattelin, että kyse oli vallanhimossa nousseista ihmisten keksinnöistä. En kuitenkaan tiennyt, että rakenteet olivat olleet täysin välttämättömiä kristinuskon säilyttämiseksi. Kyse ei ollut paikallisseurakuntien alistamisesta byrokraattisten rakenteiden alle, vaan apostolisen uskon pelastamisesta ja säilyttämisestä hyvin sekavan tilanteen keskellä. Tällainen löydös meni vastoin omaksumaani käsitystä. Rakenteet eivät sittenkään kahlinneet, vaan ne pelastivat. 

Varhaisille kirkon johtajille näytti olevan myös täysin ratkaisevaa ja äärimmäisen tärkeää, että apostolinen uskon perintö säilyisi. Ei ollut yhdentekevää, mitä asioista uskoi. Tämä soi yksiin sen kanssa, mitä ajattelin. Kristinusko ei voinut tarkoittaa mitä tahansa. Usko ei ollut vain omien näkyjen tai hengellisten mieltymysten asia eikä se voinut olla puhtaasti yksilöllistä "minun uskoani". Hierarkia oli tätä taustaa vasten tarpeellista ja lopulta ymmärrettävää. 

Omasta historiastani käsin hierarkia oli toisaalta hyvin tuttua, koska monet vapaiden suuntien näkyvät järjestöt ovat voimakkaasti johtohahmoihinsa henkilöityneitä. Toisaalta taas olin tottunut hyvin vahvaan yleisen pappeuden painottamiseen. Olin tottunut siihen, että ratkaiseva uskonelämää ohjaava tekijä oli omissa Raamatun tulkinnoissa ja siinä, mitä Henki juuri minulle sanoi ja mitä minä kulloinkin koin. Puhtaasti yksilöllisiin tulkintoihin ja kokemuksiin pohjautuva usko osoittautui kuitenkin vaaralliseksi varhaisessa kristillisyydessä. Erilaiset ilmestykset ja profetiat aiheuttivat sekaannusta uskovien keskuudessa. Apostolinen usko ei varhaisille kristityille voinut olla vain henkilökohtaisista mielipiteistä tai hengellisistä kokemuksista nouseva asia.
 Minusta näytti siltä, ettei se voisi olla sitä minullekaan lähes 1900 vuotta myöhemmin.

 

Lähteet

• Henry Chadwick teoksessa: McManners, John. 1993. The Oxford history of Christianity. Oxford : Oxford U.P. Kirjoituksen lainaukset pohjautuvat enimmäkseen tähän lähteeseen.

• Chadwick, Henry. 1993. The early Church : [the story of emergent Christianity from the apostolic age to the dividing of the ways between the Greek East and the Latin West]. London : Penguin.

• Hanska, Jussi. 2005. Kristuksen sijaiset maan päällä? : paaviuden historiaa apostoli Pietarista Johannes Paavali toiseen. Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura., s. 24.

• Ote sähköpostikeskustelustani kirkkohistorian emeritusprofessori Arffmanin kanssa.