Mikä on nyt toisin?

"Oletko sä nyt sitten käynyt ripillä? Miten se oikein toimii? Verkon takaa siellä jotakin supistaan - niinkö?" 

"Olen ollut - jo useamman kerran! Se on ihan mahtava juttu ja toivoisin kaikkien kokevan ripin! En nyt tahdo mitenkään varsinaisesti vihjailla, mutta saattaa olla, että se tekisi sinullekin ihan hyvää."

Tähän tapaan meni kesäinen lyhyt ajatustenvaihto yhden pitkäaikaisen ja läheisen ystäväni kanssa. Meitä nauratti ja silmäkulmissamme oli pilkettä, vaikka itse asia oli toki tärkeä ja vakava. 

Miten hengellinen elämäni on käytännössä muuttunut sen jälkeen, kun tulin katolisen kirkon täyteen yhteyteen? Palvonko Mariaa? Rukoilenko kuolleiden puolesta? Kieltämättä herkullisia teemoja, mutta tässä yhteydessä kuitenkin ajattelin kirjoittaa jostain ihan muusta. Ripittäytyminen on nimittäin todella konkreettisesti muuttanut uskonelämääni. Se on ollut minulle väline läheisempään yhteyteen Jumalan kanssa.

Vanhaa ja uutta

Samalla elämässäni on hyvin paljon samaa kuin aina ennenkin. En usko muuttuneeni järisyttävästi jotenkin aiempaa omituisemmaksi. Olen varmasti ollut tavallista varovaisempi joissakin sosiaalisissa kohtaamisissa, mutta se ei suinkaan johdu kirkosta vaan minusta. 

Yksi taisteluni (jota olen aina käynyt) on ulkoisten paineiden käsittelyssä; ulkopuolelta tulevissa paineissa olla tietynlainen ihminen ja olla erinäisistä asioista jotain tiettyä mieltä. Uskon ja moraalin kysymyksissä paine mukautua on erityisen voimakasta, koska kysymykset koskettavat ihmisiä syvältä ja niihin liittyy voimakkaita mielipiteitä. Oma elämä voi olla (hetken) helpompaa, jos tyytyy myötäilemään toisia tai vaikenemaan. 

Rippi on auttanut minua eteenpäin; se on vahvistanut ja vapauttanut. Sitä paitsi on monia asioita, joissa näkemykseni eivät ole muuttuneet moniin vuosiin lainkaan. Paljon yhdistää helluntailaista ja katolista uskoa, vaikka tämä voikin olla molempien suuntien "ääripäissä" hankala pala nieltäväksi. 

Esimerkiksi moraaliopetuksiin perehtyminen voisi vapaista suunnista tulevalle olla erinomainen tapa tutustua katoliseen uskoon. Kirkon moraaliopetuksissa on sellaista rikkautta, jota vapaissa suunnissa voitaisiin ihan aidosti arvostaa. Kyse on todella isosta asiasta, koska kristinuskon on tarkoitus koskettaa ihan elettävää elämää. Usko ei ole ainoastaan opillisia väittämiä, vaan uskon on tultava esiin käytännön elämässä, uskon kuuliaisuutena. "Kaikki kristityt ovat kutsutut, vieläpä velvoitetut kukin omassa säädyssään pyrkimään pyhitykseen ja täydellisyyteen (Lg 42)."

Minulle jo vuosia sitten suurenmoinen löytö olivat kirkon moraaliopetukset. Katekismuksen käskyjä käsittelevä osio oli kultaa. Samoin aikanaan luin ihastuksen vallassa Johannes Paavali II:n Veritatis splendorin. Viimeksi luin Benedictus XVI:n kristillistä rakkautta käsittelevän kiertokirjeen Deus caritas est:in. Suosittelen molempia kirjeitä hyvin lämpimästi. Ja jos nyt haluaa lukea jotakin myös Mariasta, niin vaikkapa Johannes Paavali II:n Redemptoris Mater voisi olla fiksua luettavaa, koska se johdattelee arvovaltaisesti paavilliseen opetukseen Mariasta. 

Epäraamatullinen rippi?

Alkuperäinen lähtökohtani rippiin lienee ollut melko tyypillinen vapaiden suuntien malli. Helluntailaisuudessa yksityinen ja syvällisesti luottamuksellinen ripittäytyminen on suhteellisen harvinaista. 

Yksityistä ripittäytymistä vapaissa suunnissa toki tapahtuu. Ripittäytyminen (helluntailainen ei puhu ripittäytymisestä, vaan syntien tunnustamisesta) ei siis ollut minulle suinkaan tuntematonta, mutta käytännön hengellisyyden kannalta ripittäytymisen rooli ei helluntailaisuudessa ole mitenkään merkittävä. Rohkenen kuitenkin väittää, että ihmisessä on "vakioasetuksena" sisäänrakennettu tarve ripittäytymiselle. Me haluamme tunnustaa syntimme, vaikka tuntisimme niistä häpeää ja syyllisyyttä. Kuului rippi tietyn suuntauksen käytäntöihin tai sitten ei, "asetuksistamme" löytyy sille paikka.

Vapaissa suunnissa katolisen kirkon malliin nähden taustalla ovat opilliset erot. Helluntailaiselle on itsestään selvää, ettei Joh. 20:21-23 ole mikään rippikäytännön alkupiste eli kyseinen teksti tulkitaan eri tavoin. Lisäksi helluntailaisuudessa painottuu yleinen pappeus hyvin voimakkaasti (missä vastaavasti katolilaisuutta on ehkä useinkin kiusannut vinoutunut klerikalismi), vaikka karismaattiset julistajat saavatkin erittäin vahvan aseman.

Johtopäätös on selvä: on olemassa vain yleistä pappeutta (olemme kaikki "kuninkaallista papistoa", 1. Piet. 2:9), joten synnit voi halutessaan tunnustaa kenelle tahansa ja synneistä voi myös päästää kuka tahansa. Ei ole olemassa jotain "erityisiä pappeja" (UT puhuu papeista muutenkin melko vähän, ennemmin esim. "apostoleista, profeetoista ja opettajista", 1. Kor. 12:27-29), joille synnit tulisi tunnustaa. Täsmälliset raamatulliset perusteet rippikäytännölle on helluntailaisuudessa nähty yksiselitteisesti riittämättömiksi (katolisesta opetuksesta rippiä koskien tarkemmin kts. KKK 1420-1498).

Syntejä on toki hyvä tunnustaa (1. Joh. 1:9). Tosi uskova kuitenkin puhdistuu jatkuvasti synnistä, tunnusti hän syntinsä tai jätti ne tunnustamatta. Usko kyllä riittää ja jos vain sydämessä on täydellinen pelastusvarmuus, niin taivaaseen pääsee varmuudella. Mutta hyvään suhteeseen kuuluu, että jos tekee toiselle väärin, niin sitä myös pyydetään anteeksi. Synnit voi tarvittaessa tunnustaa suoraan Jumalalle. Tähän yleisesti vahvasti kehoitetaan.

Ensikosketuksia rippiin

Valmistauduin ensimmäiselle ripille mielestäni varsin perusteellisesti. Tein huolellisesti välitilinpäätöstä Jumalani edessä siitä, missä kohdin olin Häntä vastaan rikkonut. Vilpitön ja rukoillen Jumalan ohjausta pyytävä omantunnon tutkiskelu edeltää varsinaista ripittäytymisen hetkeä. Ainakin olin vilpitön ja mielestäni varsin perusteellinen. Listani ei ollut ihan lyhyt.

Odotin voimakkaasti vapauttavaa kokemusta. Katolinen "markkinointipuhe" usein kertoo, että rippi on vapauttavaa. Se onkin takuulla hyvin tyypillinen kokemus. Myös omalla kohdallani rippi oli vapauttava kokemus, mutta totuus on silti hiukan monitahoisempi. Pitäisin hiukan harhaanjohtavan mainospuheen, jos esittäisin kokeneeni ravistelevan vapauden heti siinä hetkessä. Kyllä, koin ripin vapauttavana, mutta vaiheittain. Tunteeni vähän aikaa heiluivat, josta kerron kohta hiukan lisää. 

Helluntailaisuudessa hengellisten kokemusten, armolahjojen ja ihmeiden merkitystä ei voi vähätellä. Hengen toiminnassa huomio kiinnittyy tyypillisesti hengellisiin kokemuksiin. Helluntailainen on kiinnostunut siitä, mitä ihmiset "hengessään kokevat" (esim. saarnoja voidaan analysoida, tuntuiko "puheessa voitelua"). Mutta parantavat tai käänteentekevät kokemukset eivät ole aina kovinkaan ihmeellisiä. Joskus niihin liittyy myös tietty määrä kipuilua. Usein muutos on prosessi eikä dramaattinen sähköisku.

Itse ripittäytyminen ei ollut minulle aivan kevyttä eikä se ollut helppoa. En tullut hetkeen kevyellä askeleella. Rippi ei ollut hurmoksellinen tai jotenkin tyrmäävä hengellinen kokemus. En kokenut voimakkaita virtauksia tai lämpöä kehossani tai mitään muuta vastaavaa. Otin armon vastaan puhtaasti uskossa. Pappi oli hyvin empaattinen ja rohkaiseva. Hetki oli herkkä ja minä olin hauras. Tavallaan tilanne muistutti jollain tavoin ns. syntisen rukousta. Tulin Jumalan eteen syntien kanssa ja sain ottaa vastaan armon uskossa.

Ripin jälkeen kärsin kuitenkin eräänlaisesta "krapulasta". Kyselin itseltäni, tunnustinko oikeasti kaiken. Vastaukseni on, että tunnustin niin hyvin kuin muistin ja osasin. Samalla prosessoin sitä, mitä kaikkea olikaan tullut tehtyä. Kävin tuota prosessia mielessäni läpi ennen ripittäytymistä, mutta se jatkui osin vielä ripin jälkeenkin. Se, mitä olin tehnyt, ei ollut OK. Syntien läpikäyminen ja tunnustaminen oli lopulta vapauttavaa, mutta jouduin samalla kohtaamaan asioita, jotka laittoivat minut pienelle paikalle. Muutamana päivänä tunteet vähän heiluivat.

Olin nimittäin ajatellut olleeni ihan "hyvä uskova". Käsitykseni korjaantui. Kuva ei ollut kaikilta osin ihan niin siisti kuin olin itsestäni ajatellut. Minun oli korkea aika rehellisesti kohdata totuus ja pysähtyä katsomaan, miten uskonvaellus oli mennyt. Monenlaista oli tapahtunut. 

Olin itse rakentanut omat standardit sille, mikä olisi "ei niin paha juttu" ja vastaavasti liioitellut vähäpätöisempiä asioita (en ainakaan koskaan polttanut tupakkaa!). Tässä rakennelmassa omat synnit eivät olleet niin vakavia. Mutta nyt olin pakotettu olemaan rehellinen, nöyrtymään ja kohtaamaan asioita, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt juurikaan edes huomiota tai jotka olin ohittanut vähäpätöisinä. Lopulta rippi oli rauhoittava, vapauttava ja sisäisesti parantava kokemus, mutta koin tämän vaiheittain enkä dramaattisena "salamakokemuksena". 

Usko ei ole vain mielessä 

Rippi on tehnyt minulle hyvää. Olen tarvinnut sitä. Se on muuttanut elämääni. Jos rippi olisi pelkkä katolisen kirkon keksintö, niin siinä tapauksessa se olisi tavattoman hyödyllinen keksintö. Jonkun olisi pakko keksiä se! 

Rippi on auttanut nöyrtymään, pysähtymään, puhdistumaan ja muuttumaan. Minulle on tehnyt hyvää katua, tehdä tiliä elämästäni ja tietenkin vastaanottaa uskossa armo kohdalleni. Rippi on auttanut minua katsomaan, menenkö todella oikeaan suuntaan ja missä kohdissa minun tulisi korjata kurssiani. 

Minulle on ollut hyväksi repäistä itseäni ajoittain, edes pieneksi hetkeksi, irti kiihkeästi rullaavasta arjesta ja katsoa, millä reitillä oikein menen. Kristityn ei nähdäkseni tulisi elää elämäänsä vain vakionopeudensäätimellä tai yltiöpäisen itsevarmasti. Suuren Jumalan edessä meidän on syytä tuntea kunnioitusta. 

Rippi on kääntänyt huomiotani enemmän käytännön elämään ja uskon harjoittamiseen, ei vain oikeiden oppien opetteluun ja tiedollisen uteliaisuuden tyydyttämiseen. Olen monesti syyllistynyt turhan pitkälle vietyyn järkeilyyn, elävästä uskon harjoittamisesta irrallaan. Usko onkin toisinaan näyttäytynyt minulle jonkinlaisena teologisena tietokilpailuna. 

Näin ajattelevana pelastuksessa on ollut kyse ennen kaikkea siitä, että osaisin antaa oikeat vastaukset moninaisiin opillisiin kysymyksiin. Pelastava usko on ollut vain päässä. Jos vain uskoisin oikein ja tuntisin horjumatonta pelastusvarmuutta, niin voisin olla varma pelastuksestani. Pelastuksessani ei ole aina niinkään ollut kyse siitä, että "jäljittelisin Jumalaa" (Ef. 5:1) ja "eläisin valon lapsena" tuottaen "hyvyyden hedelmiä" ja syntiä välttäen (Ef. 5). 

Paremminkin taustalla on ollut ajatus, jonka mukaan minun ei tarvitsisi kuin uskoa oikein, koska Jeesus on jo tehnyt kaiken. Minulla on ollut vapaus olla passiivinen katselija, kun Jeesus on hankkinut edestäni suuren voiton. "Oikea uskovainen" läpäisisi teologisen kuulustelun puhtain paperein tai sitten hänellä olisi jotain voimakkaita hengellisiä kokemuksia, jotka osoittaisivat hänen olevan lähellä Jumalaa.

Tavoiteltavampaa olisi tulla käveleväksi tietosanakirjaksi uskon kysymyksissä kuin olla täynnä rakkautta lähimmäisiä kohtaan. Luonteen hyveitä löytyy muualtakin; ne ovat kivoja, mutta lopulta kehällisiä pelastuksen ison kuvan kannalta. Itsekkyys ei ole niin vakava juttu. Jos vain mielessään uskoo oikein ja on varma pelastuksestaan, niin kaikki menee lopulta hienosti.

Tietenkin opilliset kysymykset ovat tärkeitä (nehän koskettavat myös sitä, mikä on oikein ja väärin) ja hengelliset kokemukset todellisia. Mitään "hällä väliä" -linjaa en ole edustanut koskaan. Minusta on aina ollut tavoiteltavaa pyhittyä ja välttää syntiä. Rippi on tuonut näkökulmaani kuitenkin selvää muutosta, painotukset ovat muuttuneet. Nykyisin "joudun" esittämään itselleni toisenlaisia kysymyksiä kuin ennen. 

Jo käsitteeseen rippi on sisäänrakennettuna tietynlainen käsitys kristinuskosta. Kristinusko ei ole vain joukko erilaisia opillisia väitelauseita, jotka tiedollisesti ja älyllisesti hyväksyn. Oppi on hyvin tärkeää, mutta kristinusko on enemmän kuin ainoastaan oppeja - se merkitsee kokonaisvaltaisesti tapaa elää ja olla. 

Rippi merkitsee sitä, että sillä on väliä, mitä teen tai jätän tekemättä, mitä sanon tai jätän sanomatta tai kuinka vaikkapa suhtaudun toisiin ihmisiin. Synti ei ole yhdentekevä asia. Rippi on pakottanut minua kääntämään katsettani omaan vaellukseeni sen sijaan, että huomioni olisi vain muiden synneissä ja puutteissa. Tämä on hyvinkin Jeesuksen opetusten mukaista, joka opetti: "Miten huomaat tikun toisen silmässä, kun et näe tukkia omassa silmässäsi? (...) Ota ensin tukki omasta silmästäsi, senkin teeskentelijä (Matt. 7:1-5)." 

Rippi ohjaa vähemmän omahyväiseksi ja toisia tuomitsevaksi. Oma (vähäinen) kokemukseni on, että olen vähemmän taipuvainen heittelemään toisia kivillä, jos olen rehellisesti ja säännöllisesti tutkinut omaa elämääni. Huomiota ja energiaa ei enää samalla tavoin riitä osoittamaan sormella toisia, jos olen pyrkinyt "ensin tunnistamaan tukin omassa silmässä."

Miksi rippi?

Rippi on pakottanut minut kohtaamaan ennakkoluuloni ja epäilykseni toisia kohtaan. Olen toistuvasti syyllistynyt epäilemään muiden vääriä motiiveja ja pahoja asenteita, vastoin heidän omia puheita.

Kovin usein olen tulkinnut toisten puheita ja toimintaa kielteisessä valossa. Tulkintani toisista on esimerkiksi ollut: "tuo ei oikeasti tarkoita sitä, mitä hän sanoo ja tekee, vaan hän toimii noin ainoastaan saadakseen toisilta hyväksyntää ja arvostusta. Hän tekee noin vain varjellakseen omaa mainettansa ja esittäen jotakin, mitä hän ei oikeasti tarkoita."  

Analyysini on tietenkin voinut olla oikea. Samalla ei ole minun osani tuomita toisia. Katekismus opettaa: "Välttääkseen tuomitsemasta liian herkästi jokaisen tulee tulkita lähimmäisensä ajatukset, sanat ja teot niin myönteisesti kuin mahdollista." (KKK 2478.) Olen toiminut päinvastoin, monet kerrat mielessäni ja asenteissani, mutta myös puheissani. Aiemmin en kiinnittänyt koko asiaan juurikaan edes huomiota, vaan olen ohittanut toisten tuomitsemisen vähäpätöisenä ja merkityksettömänä. Mutta ei se ole vähäpätöistä ja merkityksetöntä, vaan syntiä. 

Jeesus opetti kerran fariseuksen ja tullimiehen rukouksista. Fariseus oli kiitollinen siitä, että hän ei ollut niin kuin muut, jotka tekivät kaikenlaista pahaa. Hän oli tyytyväinen itseensä. Tullimies sen sijaan löi katuen rintaansa ja anoi Jumalalta armoa. Jeesus opetti, että "joka korottaa itsensä, nöyryytetään, mutta se, joka itse nöyrtyy, korotetaan." (Luuk. 18:9-14.)

Ripittäytyessä ihminen nöyrtyy. Hän on Jumalan edessä alastomana ja heikkona. Hän osoittaa katumusta ja tunnustaa tarvitsevansa Jumalaa. Rippi auttaa elämään todeksi Jeesuksen opetusta käytännössä, olemaan Jumalan edessä ennemmin armoa tarvitseva tullimies kuin toisia ylenkatsova ja itsetyytyväinen fariseus. 

Ripin myötä maanpäällinen vaellus on alkanut minulle näyttämään pyhiinvaeltajan matkalta. Aiemmin olen ollut jo perillä, kaikki on ollut varmaa ja selvää eikä ole ollut mitään tarvetta kilvoitella ja tehdä matkaa. Kun olen uskonut, niin siinä on tavallaan jo ollut kaikki. Maan päällä voi nautiskella, toteuttaa itseänsä ja lopulta päästä taivaaseen. Uskooni ei ole mahtunut juuri kilvoittelua. Miksi pitäisi kilvoitella?

Teologiassa puhutaan toisinaan ilmaisusta "jo nyt, mutta ei vielä". Kristus on jo voittanut "kaikki mahdit, vallat ja voimat" ja me olemme osallisia Hänen voitostaan (Ef. 1:15-23). Kuitenkaan Kristuksen lunastuksen vastaanottajat eivät ole mitään passiivisia sivustaseuraajia, vaan heidän on todella itse osallistuttava aktiiviseen taisteluun pimeyden voimia vastaan. Tuo taistelu on alati käynnissä (Ef. 6:10-18). Kristuksen voiton vastaanottaneita varoitetaan ankarasti osallistumasta "pimeyden tekoihin", koska muuten seuraukset ovat vakavia (Ef. 5:1-17). Tätä tarkoittaa "ei vielä". Kristus on jo voittanut pimeyden vallat, mutta silti me vielä näemme ympärillämme paljon pimeyttä, syntiä ja kuolemaa.

Ennen minulle (ainakin käytännössä) uskonvaelluksessa oli ainoastaan "jo nyt" -vaihe eikä siinä ollut tilaa juuri lainkaan "ei vielä" -vaiheelle. Nyt uskooni on tullut mukaan myös "ei vielä" -vaihe. Tämä ei tarkoita yöunien menettämistä ja neuroottista rauhattomuutta (Kristus on jo voittanut), mutta se kuitenkin merkitsee sitä, että en voi olla pelkästään passiivinen katselija. Minun todella on taisteltava syntiä ja pimeyttä vastaan (Ef. 6:10-12). Minun on "katsottava tarkasti, että en elä niin kuin tyhmä vaan niin kuin viisas" (Ef. 5:15). 

Tämä kaikki tapahtuu tietenkin Kristuksen ylösnousemusvoiman avulla (Ef. 1:19). Minusta näyttää siltä, että tässä näkökulman muutoksessa on jotain tavattoman oikeaa ja tervettä. Rippi on ohjannut minua siihen. Olen keskeneräinen ja matkalla, mutta painotukseni on nyt toisenlainen. Uskoon kuuluu myös kilvoittelu.

"Ettekö te uskottomat tiedä, että maailman lähenteleminen on Jumalan pettämistä? Joka tahtoo olla maailman rakastaja, päätyy Jumalan viholliseksi." (Jaak. 4:4)  

Todellista vastakulttuuria on katua syntejä ja pyrkiä elämään hyveissä. Rippi on vastakulttuuria moraalista relativismia, nautintoja palvovaa hedonismia, ylpeyttä, ahneutta ja kateutta vastaan. "Korostettakoon uskoville (...) sitä parannukselle ominaista seikkaa, että syntiä on inhottava loukkauksena Jumalaa vastaan (SC 109)." Pyhitykseen ja täydellisyyteen pyrkiminen ei ole vaihtoehto, vaan velvollisuus. Tätä olen tarvinnut.