Ei enää protestantti

Viime lauantai-iltana (helluntaiaattona) koitti viimein se päivä, kun matkani protestanttina päättyi. Noin 10 vuotta sitten sain konkreettiset ensikosketukset katolilaisuuteen, josta alkoi utelias, mutta hiljainen tutkimusmatkani. Alkuvuosina matka oli puhtaasti älyllistä uteliaisuutta. Viimeiset vuodet olivatkin sitten todellista painimista. 

Ääneen en uskaltanut kertoa, mitä kaikkea hiljaisuudessa luin ja kuuntelin. Pelkäsin paheksuntaa ja kaipasin hyväksyntää siinä määrin, että suuni pysyi tiukasti kiinni. Pelkästä torjutuksi tulemisen uhasta tuli rajoittava rautainen häkki. Matka haastavien kysymysten äärelle ja uskon juurille olikin samalla eräänlainen löytöretki omaan keskeneräisyyteeni ja kypsymättömään luonteeseeni. 

Olen paljon pienempi ihminen kuin olisin toivonut olevani. Mitä toiset ajattelisivat, kiinnosti aika paljon ja se ohjasi toimintaani monella tasolla. Taivuin toisten odotusten edessä (tai sen edessä, mitä kuvittelin toisten minulta odottavan) ja valitsin jonkinlaisen "henkisen epärehellisyyden", jos sen johdosta vain oma elämäni olisi helpompaa. 

Kenenkään ei tarvinnut tehdä minulle oikeasti yhtään mitään. En tarvinnut pelotetta konkreettisesti jalkapuuhun joutumisesta. Pelkkä vertaispaine ja rooliodotukset riittivät kontrolloimaan minua ja elämääni. Tunsin taustani.

Matkan aikana tunteet vaihtuivat: uteliaisuudesta ihastukseen, sitten hämmennykseen ja ajoittain erilaisiin ristiriitaisiin ajatuksiin, mutta lopulta valinnan äärelle. Päivän päätteeksi minun olisi päätettävä. Ei näyttänyt tarkoituksenmukaiselta jäädä vain istumaan aidalle. Jossain vaiheessa olisi mentävä eteenpäin silläkin uhalla, että valintani johdosta leimautuisin. 

Olisi hyväksyttävä, että minuun kohdistuisi tuomitsevia katseita ja asenteita. Hiljaisesti minulle naureskeltaisiin ja takuulla ratkaisuani (lievästi sanottuna) ihmeteltäisiin. En joutuisi fyysisesti jalkapuuhun, vaikka henkisesti jotkut minut kenties sinne laittaisivat. Maailmassa on paljon asioita, joille en mahda yhtään mitään. Joku ovi menisi kiinni, mutta toinen avautuisi.

H-hetken pohdinnat

Päivän koittaessa minua kieltämättä hiukan jännitti, mutta hyvällä tavalla. Tunsin huojennusta ja helpotusta; fiilikset olivat hiukan samanlaiset kuin koulusta valmistuessa. Tietyssä mielessä voikin sanoa, että opiskelin itseni katolilaiseksi. Suuri teologi tai filosofi minusta ei missään tapauksessa tullut (eikä taida tullakaan) ja moni paljon minua fiksumpi päätyy myös päinvastaisiin päätelmiin.

Päivän päätteeksi laitan luottamukseni toisten todistukseen, en kykyyni itse ratkoa kaikkia kysymyksiä. Joku voi pitää tällaista asennetta naiivina hyväuskoisuutena tai lapsellisena yksinkertaisuutena. Myönnän, että en kykene äärimmäisen syvään, alkuperäiseen ja kriittiseen ajatteluun. Minulle se, mitä nähdäkseni luotettavat todistajat kertovat, on oikeutettu tiedonlähde. 

Usko ei voi olla vain jonkinlainen älyllinen kilpajuoksu. Minun ei tarvitse itse päätellä kaikkea läpikotaisin eikä minulla itselläni tarvitse olla jotain suoraa omakohtaista todistusta siitä, että asia on "juuri näin". David Hume ei takuulla tästä syystä antaisi minulle kovinkaan korkeita pisteitä. Hänen kanssaan olen tosin mielelläni eri mieltä. 

Otan vastaan sen, mikä "on annettu eteenpäin". Minusta se on uskottavaa. Aika paljon siitä, mitä tiedämme, on kirjoista luettua tai muilta opittua. Omakohtaisiin päätelmiin ja havaintoihin nojautuva tieto on lopulta hyvin vähäistä.

Absoluuttinen ja täysin kirkas selkeys kaikissa mahdollisissa kysymyksissä ei ollut vieläkään käsissäni. Mitä enemmän tutkin, sitä kirkkaammin tajusin oman tietämättömyyteni. Päivän mittaan kävin mielessäni läpi, kuinka lopulta laitan luottamukseni Jumalaan enkä omaan ymmärrykseeni. 

Uskon siihen, että Hän on johdattanut kristittyjä ja varjellut kirkkoa oikeassa uskossa. Uskon siihen, että oikea usko ei kauttaaltaan vakavasti turmeltunut tai peräti täysin hävinnyt jo 2.- ja 3. vuosisadalla vain palatakseen alkuperäisessä puhtaudessaan joskus erittäin pitkän ajan päästä (tällä perusteella en suinkaan väitä, että jokainen kehityskulku tai käytäntö olisi aina ollut toivottava tai oikea). 

Täysin horjumattoman varmuuden etsiminen lienee inhimillistä, mutta jossain vaiheessa tarvitaan hiukan uskoakin. Lopulta luotan siihen, että kirkko on "Jumalan projekti". Ihmisten (valitettavasti joskus kauhistuttavista) epäonnistumisista huolimatta uskon, että Jeesus on pysynyt mukana. Ihmiset ovat olleet monesti uskottomia, mutta Jumala on pysynyt uskollisena. 

Uskon, että apostolinen kirkko ei lakannut olemasta, vaikka jotkut paavit olisivat jättäneet toimillaan (tai passiivisuudellaan) paljon toivomisen varaa eivätkä olisi aina näyttäneet kovinkaan apostolisilta. Oikea usko ei hävinnyt, vaikka Kristuksen nimissä on kiistatta joskus toimittu syrjivästi ja nuivasti.

Luotan siihen, että Jeesus ei vain "startannut jotain projektia", jonka jälkeen Hän vetäytyi hiljaisesti ja passiivisesti syrjään seuratakseen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän todella "olisi heidän kanssaan loppuun asti" eikä vain passiivisena tarkkailijana. 

Luotan siihen, että historia ei ole silkka kosminen vahinko ja puhdasta sattumaa, vaan Jumalan kaitselmuksen alaisuudessa oleva asia, vaikka kaikkea en tajuaisikaan. Raamattu ei peittele sitä faktaa, että jo aivan varhaisimmassa kirkossa oli myös hyvin vakavaa syntiä ja pahoja epäonnistumisia. Kaikesta huolimatta uskon, että Jeesus ei jättänyt kirkkoansa.

Kirkkoonotto

Kun olin messussa, en enää odottanut mitään suurempaa hengellistä kokemusta. Ajattelin niin, että minun täytyy vain ottaa sakramentit vastaan uskon kautta. Olin tehnyt osuuteni. Minusta ei olisi enää puristamaan itsestäni ulos jotain voimakkaita kokemuksia. Ehkä en saisi minkäänlaista hengellistä kokemusta. Luvassa ei varmuudella olisi mitään spontaania. Esimerkiksi vahvistuksen sakramentissa lukisin osuuteni osin ihan suoraan paperista. Kaikki tapahtuisi takuulla hyvässä järjestyksessä.

Aiemmin olin ajatellut, että ehkäpä saisin jonkin voimakkaan kokemuksen ensikommuunion yhteydessä. Nyt odotukseni olivat varsin maltilliset. Ja olin asian kanssa aivan sinut. Kristuksen voiman ei olisi tarpeen manifestoitua voimakkaana tunnekokemuksena. 

Olin nähnyt, ettei ihmisillä eukaristian jälkeen ollut äänekkäitä karismaattisia kokemuksia. Toimitus näytti hyvin tavanomaiselta inhimilliseltä riitiltä. Karismaattisissa aalloissa Pyhän Hengen vaikutus tunnistetaan tyypillisesti nimenomaan voimakkaista kokemuksista. Pyhä Henki on siellä, missä on itkua, naurua, kaatumisia ja voimakkaita tunteiden ilmaisuja. Manifestaatiot kertovat todellisesta Hengen aallosta. Sakramentaalinen kristillisyys on toisenlaista. Inhimillisesti riitit näyttävät vaatimattomilta.  

Hengelliset kokemukset ovat toki upeita ja uskoa vahvistavia. Sellainen usko, johon ei sisälly minkäänlaista Jumala-kokemusta, näyttäisi minusta edelleen hyvin vieraalta. Täydellisesti uskon kokemuksellisen ulottuvuuden ohittava kristillisyys näyttäisi kuivalta uskonnollisuudelta, jossa on jäljellä enää ainoastaan eloton kuori. Minusta kokemukset ovat osa elävää uskoa ja todelliseen suhteeseen kuuluvat tunteet. 

Uskon ei tulisi olla pelkästään korvien välissä opinkappaleina. Kokemukset ja tunteet ovat mieluisa mauste, kenties enemmänkin kuin vain mieluisa mauste. Kaikki ei kuitenkaan voi levätä niiden varassa. Tunteet heittelevät ja niihin perustuva usko voi olla melkoista vuoristorataa.

Kokemuksista riippuva usko ajautuu kriisiin, kun hengellisen terveyden vaaliminen vaatiikin työtä, rutiinia ja vaivannäköä eikä hengellisiä elämyksiä. Joskus Jumala on hiljaa. Olen nähnyt kaikenlaista: voimakkaita huutoja, omituista kehon liikehdintää, kuullut kultahippusista, nähnyt (ja myös kokenut) itkua, naurua, äärimmäisiä tunteita jne. 

Näiden metsästäminen näyttää minusta vääristyneeltä hengellisyydeltä. Ihminen voinee jollain tasolla myös virittää itsensä erilaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Ylilyönneistä huolimatta mikään skeptikko minusta ei suinkaan ole tullut. Suorat Jumala-kokemukset ovat hyvin todellisia. Joskus Jumalan kohtaaminen voi itkettää tai naurattaa.

Mitä en kokenut? En tuntenut ahdistusta, sisäistä levottomuutta, häpeää, syyllisyyttä tai pelkoa. En tuntenut liittyväni pimeyden henkivaltoihin tai kokenut suistuneeni kadotukseen vievään eksytykseen tms. Esim. mikään eksyttävä "Maria-henki" ei ilmestynyt kokemusmaailmaani enkä nähnyt tai kokenut muitakaan "mörköjä". Toisaalta en myöskään kuullut ääniä, saanut jotain suoraa ilmoitusta, en nähnyt taivaiden aukeavan edessäni tai muuta vastaavaa. Oloni oli levollinen. 

Mutta tulin yllätetyksi. Se, mitä koin, oli ihmeellistä ja unohtumatonta. Otettuani vastaan vahvistuksen sakramentin tunsin jossain vatsan alueella erikoista lämpöä (tiedän tämän kuulostavan hihhuloinnilta, mutta en osaa oikein muutenkaan tapahtunutta kuvailla). Oloni oli toisenlainen, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla. Koin, että jotain todella tapahtui. Se oli Jumalan kosketus.

Kun otin vastaan ensikommuunion, olin hämmentynyt. Analyysit olivat poissa. Otin eukaristian vastaan kuin lapsi. Ymmärrystä etsivä usko sai siinä hetkessä väistyä. Se oli intiimi ja realistinen kohtaaminen Jeesuksen kanssa. Voiko paljon ihmeellisempää olla?  

Mitä oli edessäni? Kristus! Hän itse, konkreettisesti, todellisesti, sakramentaalisesti. Aiemmin ehtoollinen oli ollut minulle hyvin pitkälti eräänlainen mentaalinen ja hengellinen harjoitus, jossa yritin kovasti muistella Kristuksen kuolemaa ja elää Golgatan hetkeä mielessäni uudelleen läpi. En tahdo ollenkaan vähätellä sitä, koska mietiskely on arvokasta ja eräänlaista rukousta, mutta tässä hetkessä "muisto" sai paljon syvemmän merkityksen kuin koskaan aiemmin. 

"Muisto" ei ollut ainoastaan jonkin sellaisen mentaalista muistelua, mikä kuitenkin oli poissa ja historiaa, vaan Hän oli todellisesti ja sakramentaalisesti läsnä. Eukaristia saisi konkreettisesti aikaan yhteyden Kristukseen. Pyhä Henki toimisi riitissä ja aineessa täysin erityislaatuisella, käsittämättömällä tavalla ja se olisi vihdoinkin kohdallani realismia, ei enää vain teologiaa. Tästä pidemmälle karismaattisessa kokemuksessa ei olisi edes teoriassa mahdollista päästä. 

Eukaristian jälkeen sain kokea joitakin minuutteja kestäneen ihmeellisen kokemuksen. Muutaman minuutin vietin polvillani kirkon penkissä. Olin vain hiljaa. Kaikki näytti ihmeelliseltä. Tuona aikana ei päässäni liikkunut varmaan juurikaan mitään. Ne olivat upeita minuutteja. 

Minun oli yksinkertaisesti vain tosi hyvä olla. Olin hiljaa, ilman mitään ajatuksia. Aika meni todella nopeasti. Minä vain olin ja ihmettelin. Kokemuksellisesti käsitin jotain siitä, miksi varhaiset kristityt pitivät säännöllistä eukaristiaa täysin välttämättömänä kristillisen elämän ylläpitämiseksi. 

Se, mitä sain sakramenteissa kokea, oli ihmeellistä, ihanaa ja hyvin todellista. Se oli kokemus pyhyydestä. Se oli karismaattinen kokemus uskonnollisessa riitissä. Sakramentit eivät olleet minulle niinkään älyllisiä kokemuksia, vaan astuin niihin uskossa. Analyysi ei tavallaan pysty tavoittamaan suoraa kokemusta. Uskooni tuli jotain uutta, se ei ollut enää pelkästään henkistä, sisäistä tai älyllistä. 

Koin riiteissä kauneutta ja pyhyyttä. Niiden äärellä minulla oli tervetullut, rakastettu ja hyväksytty olo. Inhimillisessä riitissä, johon Pyhän Hengen voima liittyi, sain kohdata Jumalan. Sakramentti oli kuin halaus taivaasta, erityislaatuinen Jumalan kohtaaminen inhimillisessä riitissä. Otettuani vastaan vahvistuksen ja eukaristian sakramentit tunsin suurta sisäistä rauhaa, levollisuutta ja iloa. 

Tässä yhteydessä en kirjoita pidemmin ripistä. Ripittäytyminen ei ollut minulle kovin helppoa, oikeastaan se oli hiukan "raastava harjoitus", vaikkakin lopulta vapauttava. Jouduin nöyryyttämään itseni. Tulin vakuuttuneeksi siitä, että rippi todella muuttaa ihmisen elämää. Säännöllisesti, vilpittömästi, nöyränä ja katuvaisena ripittäytyvä (mitä muuta mahdollisuutta oikeasti edes on, jos ripillä kerran käy?) todella käytännössä nöyryyttää itsensä Jumalan edessä. Rippi on harjoitus, joka auttaa tunnistamaan tukin omassa silmässä eikä tikkua toisen silmässä. Rippi on varmuudella mahtava apu hengelliseen kasvuun.

Minulla on ollut monia ihania hengellisiä kokemuksia. Tarkoitukseni ei ole laittaa hengellisiä kokemuksiani jonkinlaiseen ranking-järjestykseen. Ehkä en jatkossa saa tällaisia kokemuksia. Ehkä jatkossa otan sakramentit vastaan ainoastaan uskossa. Kokemus ei ole olennaista, vaan Pyhän Hengen toiminta. Mutta olen näistä kokemuksista kiitollinen. Voimakkaan hengellisen kokemuksen voi saada myös riiteissä. Se ei ole minulle teoriaa. Olen kokenut sen.