Tähän olen tullut (osa 1.)

Seuraavat kirjoitukset ovat tämän matkan eräänlainen päätös. Tekstit nousevat siitä, mitä olen käynyt läpi ja mihin olen tullut. Kuvaus on rehellistä vuodatusta. Jos jossain kohden ilmaisuni ovat kärkeviä, niin voin vain pahoitella. Toivottavasti osaat ja jaksat sitä suodattaa. 

Tarkoitukseni ei näet ole tahallisesti kärjistää. Kaiken aikaa olen pyrkinyt vilpittömästi totuudellisuuteen ja taistelemaan niitä ennakkoluuloja vastaan, joiden varaan olisi ollut kaikkein luontevinta ja helpointa heittäytyä. Olen nähnyt vaivaa sen eteen, että rakkaus totuuteen voittaisi kiusaukset helppoihin vastauksiin. 

Tulkintojeni kanssa saa kaikin mokomin olla eri mieltä, mutta vilpittömyyttäni ei kenenkään tarvitse epäillä. Lähtökohtani ei ole ollut katkeruus, paha tahto tai mikään "kätketty agenda", vaan vilpitön etsintä.

Matkan aikana minulle kirkastui, että kyse ei lopulta olisi vain todistusaineiston puntaroinnista. Tunsin samanaikaisesti ahdistusta ja iloa. Löytäminen toi iloa, mutta myös tuskaa, koska ymmärsin seurausten olevan henkilökohtaisesti osin raskaita. 

Totuuden nälkä ja paheksunnan tuska

Tiedostin nimittäin nopeasti, että löytöihini suhtauduttaisiin paheksuen ja jopa vihamielisesti. Millaisia vaikutuksia sillä olisi ihmissuhteisiin? Varmuudella tiesin, että ei ainakaan hyviä. Pelkäsin reaktioita. Olen jo saanut osumia ja tiedän lisää olevan tulossa. 

Ei se tietenkään hyvältä tunnu. Eikö sitten olisi ollut viisaampaa vain pitää suunsa kiinni? Ehkä minun ei koskaan olisi pitänyt lähteä haastamaan "niitä oikeita tulkintoja” Raamatusta? Lopulta en olisi pystynyt vaikenemaan ja nielemään, vaikka kiusaus oli suuri. Vetävät tekijät olivat liian vahvoja.

Tämän kanssa joudun elämään. Haastan silti ripaukseen itsekritiikkiä myös muita kuin vain itseäni. Yksilön näkökulma on nimittäin yksilön näkökulma. Se nousee ainakin osin tietystä taustasta. Tuskin kukaan meistä on täysin vapaa erilaisista tulkintoihin vaikuttavista ennakko-olettamuksista. Sosiaalisilla tekijöillä on vaikutusta siihen, millaiseksi uskomme on muotoutunut; ehkä jopa suorastaan määräävää vaikutusta. Löytyy monia todella vilpittömiä, rukoilevia ja syvällisesti Raamattua tuntevia ihmisiä, jotka ovat eri puolilla hengellistä karttaa; hyviä ihmisiä kaiken lisäksi. Eri ympäristössä versoaa erilaista uskoa.

Olen ollut varsin haluton puhumaan matkastani edes läheisille. Tiedän hyvin, mitä näistä asioista ajatellaan. Tiedän mitä minusta ajatellaan. Käsittelemäni aiheet eivät monien papereissa ole edes tutkimisen arvoisia. Aiheet voi vaivatta ja kevyesti vain ohittaa. Niitä ei tarvitse sen enempää edes huomioida. Löytöni ovat täysin ilmeisin tavoin vääriä, jopa aivan naurettavia, eivätkä siten lainkaan vakavamman huomioinnin arvoisia. 

Toisin tulkitsevat eivät kuitenkaan ole automaattisesti jollain tavoin sokeita, älyllisesti rajoittuneita tai ilkeitä. Erilaisia tulkintoja on mahdollista uskottavasti perustella. Vaikka olisi eri mieltä (ja odotan minulle läheisten ihmisten olevan kanssani eri mieltä), niin silti toista voi ja tulee kunnioittaa. 

Sellaista asennetta pyydän, vaikka en voikaan sitä vaatia. Ehdottomuus “puhtaan apostolisen uskon puolesta” on tietenkin kunnioitettavaa, mutta usein siihen yhdistyy melko kovat asenteet ja kiivaus. Sen tykityksen alle on raskasta mennä, mutta olen siihen vihdoinkin valmis.

Kaikkea kirjoittamaani täytyy kuitenkin tulkita siinä valossa, että olen helluntailaisuudelle elämäni velkaa. Olen syvästi kiitollinen. Uskon helluntailaisuudella olevan valtavasti annettavaa kaikille kristityille. Tämä ei ole kaunis korulause tai mielistelyä, koska tiedän sen olevan oikeasti totta. 

Helluntailaiset seisovat vilpittömästi ja lujasti sen takana, minkä näkevät oikeaksi. He rakastavat Raamattua, rukoilevat paljon ja monella helluntailaisella on syvä, henkilökohtainen suhde Kristukseen.

Jeesus ei ole helluntailaisille vain etäinen teologinen käsite, vaan henkilökohtainen ystävä. Uskon ei tule olla vain abstraktia teologiaa tai mekaanista suorittamista, vaan se saa myös olla kokemuksellista ja koskettavaa. En halua väheksyä kenenkään hengellisiä kokemuksia, jotka ovat joskus dramaattisia ja usein elämää muuttavia. Pyhän Hengen vaikutuksen tulee koskettaa jokaisen arkitodellisuutta. Nämä kauniit ja tärkeät asiat elävät helluntailaisuudessa.

Jos minussa ei eläisi helluntailaisena perintönä nälkää totuuden puolesta, niin en olisi lähtenyt koko tutkimusmatkalleni. Olisin vain ajatellut, ettei uskon kysymykset ole niin merkityksellisiä ja antanut asioiden olla. Miksi nähdä vaivaa ja tutkia, kun “samaan taivaaseen kuitenkin mennään”? 

Ehkä mennään, mutta sen varjolla ei voi oikeuttaa välinpitämätöntä asennetta uskon kysymysten suhteen. Asiat ovat oikeasti tärkeitä. Usko on vakavasti otettava asia. Etsinnässäni pelkkä uskon kokemuksellisuus ei enää riittänyt.

Olen kristitty, koska uskon kristinuskon olevan totta. Aivan varhaisimmista ajoista alkaen kristittyjen vakaumus on ollut, että kristillistä uskoa ei ole mahdollista vapaasti rakentaa itselleen mieluisaksi. Tämä voi kuulostaa jopa lattealta itsestään selvyydeltä. Yksilöä korostavassa ajassa se on kuitenkin suorastaan radikaali ajatus. Uskossa on toki aina ollut kulttuurillisia eroavaisuuksia ja erilaista hengellisyyttä, mutta siinä on myös ollut tinkimätön ydin. 

Tuo tinkimätön uskon ydin on ollut toisenlainen kuin mitä aiemmin ajattelin. Varhainen kristillisyys on näyttänyt toisenlaiselta ja sen piirissä on uskottu toisin kuin mitä olin ymmärtänyt. Eikä uskon ytimen määrittely ole ylipäätänsä ollut yksilöllisen harkinnan asia.  

Kristinuskossa on nimittäin kyse jostakin paljon suuremmasta kuin yksilön vapaasti itselleen luomasta rakennelmasta - "minun uskosta". Siitä ei valita markkinapaikalta itselle sopivaa versiota samaan tapaan kuin kuluttaja tekee valinnan Big Macin tai Whopperin välillä. 

Valtava kirjo erilaisia kristillisiä liikkeitä ja seurakuntia, erilaisia oppeja ja totuuksia, on jatkuvasti käynnissä oleva kristinuskon sisäinen katastrofi. Kristinusko kun ei ole kuluttajan tarpeisiin mukautuva hyödyke. Usko löydetään ja otetaan vastaan, sen edessä nöyrrytään. Kaikki eivät yksinkertaisesti voi olla oikeassa.

Mikä sitten on sitä kristinuskon luovuttamatonta ja muuttumatonta ydintä? Mitä minun kertakaikkiaan täytyy uskoa? Mitkä moraalisäännöt ovat uskovan velvollisuuksia? Missä vaiheessa astutaan sellaisten rajojen yli, että ei ole mahdollista enää puhua tosi seurakunnasta tai yhteisestä kristinuskosta? Mitä tarkoittaa "ponnistelu sen uskon puolesta, joka kerran annettiin pyhille" (Juud. 6)? 

Kristityt eivät ole näistä kysymyksistä samaa mieltä. Tätä ilmentää myös kristinuskon jatkuva pirstaloituminen yhä pienempiin ryhmiin. Jokainen on mielestään oikeassa, kovaan kiukkuun saakka. Joskus opilliset kiistat päättyvät huutamiseen ja repiviin riitoihin.

Kristinusko on hyvin syvällisesti juurtunut historiaan. "Sana tuli lihaksi", ei vain kauniissa ja mielikuvituksellisessa kertomuksessa tai kenties jotenkin "hengellisessä mielessä", vaan todellisesti, tiettynä hetkenä, ajassa. Häntä saattoi katsella ja koskettaa. Tämä on historiallista, ajassa koettua, todellisuutta. Historialla on valtavasti merkitystä. 

Matka historiaan on ollut poisoppimisen matka

Minulle matka kristinuskon juurille on ollut poisoppimisen matka. Olin omaksunut lukuisat tulkinnat annettuina, itsestään selvinä lähtökohtina. En saanut pelkästään vahvistusta tulkinnoille, joihin olin kasvanut. Monessa mielessä minulle kävi aivan päinvastoin.

Helppoa se ei tietenkään ollut. Jos on kymmeniä vuosia kuullut erilaisia väitteitä ja niiden esittäjät ovat olleet äärimmäisen vakuuttuneita sanoistaan, niin ei sellaista vastaan ole helppoa nousta. Siinä tilanteessa mieluummin on hiljaa tai nyökyttää päätään. Vahvistusharhan vallassa mieluiten laittaa silmät ja korvat kiinni, kun todisteet osoittavatkin toiseen suuntaan kuin haluaisi. 

Välillä olin itsekseni raivoissani. Tajusin miten pitkään erilaiset valheet ja vääristelyt olivat eläneet ja kuinka niitä edelleen haluttiin pitää elossa. Joskus kiukun vallassa pohdin, ovatko erilaiset mielipiteet meille lopulta rakkaampia kuin totuus. Onko ihminen vain matkustaja, opittujen "totuuksien" edessä pelkkä sätkynukke? Ehkä meille on joskus kerrottu kuinka asiat ovat ja sen jälkeen me vain tanssimme tuon "totuuden" tahdissa.

Mutta totuus kestää ja joskus se on itsepäisesti vastoin sitä, mitä itse on tottunut asioista ajattelemaan. Asiat eivät automaattisesti taivu tahtooni ja joskus diagnoosi voi olla kivulias. Mieli voi silti muuttua. Jos kristinusko olisi vain jonkinlainen alkeellisten ihmisten rakentama myytti, niin miksi ylipäätänsä uskoa? Mikä velvollisuus ihmisellä olisi uskoa johonkin, jos se ei olisi edes totta?  

Varhaisin kristillinen yhteisö varjeli ja taisteli uskon puolesta, usein marttyyrin kohtaloon saakka. He olivat tosissaan. Joskus uskon hintana aivan kirjaimellisesti pää lähti. Viime kädessä kyse onkin siitä, mitä ajattelemme heidän todistajanlausunnoistaan. Me emme olleet paikan päällä tapahtumien aikoihin eikä meidän korvissa kaikunut apostolien sanat, mutta heidän todistuksensa on meille välitetty.  

Uskommeko todistajia? Minä uskon. Historiallisen todistuksen valossa minusta näytti hyvin luonnolliselta, että jos halusin selvittää kristillisen uskon olemusta, minun olisi kuultava myös Raamatun välittäneen yhteisön todistusta. Yhteisöä, joka välitti kristinuskon ja joka alkoi puhua UT:n "kirjoituksista" toisella vuosisadalla. 

UT:n kirjeet saaneet seurakunnat ymmärsivät takuulla jotain olennaista uskon sisällöstä ja olemuksesta. Apostolien jälkeen juuri apostoliset seurakunnat sanoivat "tuo on oikein" ja "tuo on väärin". Heidän todistuksensa on kulkeutunut meidän päiviimme saakka. Halusin uppoutua tuohon todistukseen ja ymmärtää, kuinka maailmaa muuttanut ilmiö syntyi ja muovautui.   

Esimerkiksi kaikkien kristittyjen rakastama pyhä Raamattu on syvällisesti juurtunut varhaisen yhteisön uskoon. Varhaisen kristillisyyden usko on se ilma, jota pyhien kirjoitusten kirjoittajat ovat hengittäneet. Kanonisoituja kirjoituksia luettiin kirkon liturgiassa ja osa arvovaltaisista teksteistä tuli laajempaan tietoisuuteen vasta kolmannella vuosisadalla. Tuo historiallinen ympäristö on Raamatun koti. 

Raamattu ei ilmestynyt samaan tapaan kuin vaikkapa Mormonin kirjan väitetään ilmestyneen. Raamattu annettiin ihmisten kautta ja aikaa vieneen historiallisen prosessin välityksellä. Eri kirjoilla on oma historiansa. Suuri osa UT:n teksteistä vieläpä syntyi vasta apostolien kuoltua, jotkut aivan ensimmäisen vuosisadan lopulla ja toisen vuosisadan alussa. Lopulta kaanon sai muotonsa, kirkon uskon ja tradition pohjalta. Jumala valitsi toimia näin. 

Kirkolla ja traditiolla on siinä tapauksessa väistämättä uskoni kannalta merkitystä, vaikka kirjakokoelman muotoutumisen jälkeen ne onkin toisinaan haluttu pyyhkiä täysin pois kuvasta. Kyseisen pyhien kirjoitusten kokoelman kokoaja on kirkko, erityisesti 300- ja 400-luvuilla. Jos UT:n kaanonin pyrkii jotenkin jälkikäteen rakentamaan kirkon ja tradition roolin sivuuttaen vähäpätöisenä ja epäolennaisena, niin siitä aivopähkinästä saa takuulla pään kipeäksi. 

Raamatun ja ensimmäisten vuosisatojen kirkon asettaminen vastakkain on hyvin haastava yhtälö. UT:n tekstit kirjoitettiin tuossa maailmassa ja Raamatun idea kokoelmana teksteistä "johon mitään ei saa lisätä ja josta mitään ei saa ottaa pois" syntyi tuossa maailmassa.

Alkuperäisen uskon äkillinen häviäminen

Lähtökohtaisesti kristillisyyteni oli melko täydellisesti historiasta irti revittyä. Historialla ei yksinkertaisesti ollut minulle lainkaan merkitystä, koska saatoin itse selvittää asiat Raamatusta. Kristinuskon oppihistorian tutkiminen näytti minusta omituiselta, mutta lukivathan ihmiset muutenkin historiaa.  

Olen kasvanut maailmassa, jossa historiallisesta kirkosta piirretty kuva on lievästi sanottuna synkkä. Alussa usko oli puhdasta ja yksinkertaista. Apostolien jälkeen tapahtui hyvin nopeasti koko kristikunnan vajoaminen suoranaiseen pimeyteen. Vastustamattomia rappion merkkejä olivat esim. erittäin varhain ilmaantunut lapsikaste, sakramentaalisuus, virkapappeuden kehittyminen ja Hengen vapauden kahlinneet liturgiset muotomenot. Ne osoittivat vastustamattomasti, kuinka nopeasti puhdas apostolinen usko alkoi rappeutua - heti apostolisen ajan jälkeen. Piispat ajoivat metsään ja kirkko heidän mukana.

Usko turmeltui jokseenkin täysin viimeistään 300-luvulle tultaessa, vaikka kenties jossakin säilyi joitakin pieniä tosi uskosta kiinnipitäneitä ryhmiä. Kristityt eksyivät siis kauttaaltaan harhoihin. Todellinen seurakunta (kirkko oli ilmaisuna lähtökohtaisesti väärä ja ilmaisuun suhtaudutaan usein nihkeästi) palautui lopulta 1900-luvun alussa Kaliforniassa helluntailaisuudessa. Kristinuskon kaksi suurta vaihetta olivat apostolinen aika ja helluntailaisuuden myötä koittanut "viimeisten päivien suuri Hengen vuodatus", mutta puhtaan uskon palauttaminen tosin alkoi 1700-luvulla John Wesleyn ajoista ja jossain mielessä jo Lutherista. 

Tämän kertomuksen omaksuminen heijastui omalla kohdallani hengellisenä ylimielisyytenä. Minun uskoni oli muihin nähden ylivertaista. Se oli ehdottomasti aidoin apostolisen perinnön jatkaja. Vanhat kirkot olivat täysin kuolleita. 

Meillä oli todellinen ja alkuperäinen apostolinen usko sekä Hengen voitelu. Meillä oli oikeasti koko Raamattu ja vain Raamattu, niin kuin Pyhä Henki Sanan valaisee. Me olimme täysin uskollisia Sanalle, vapaita ihmisten perinnäissäännöistä ja traditioista. Eikä meillä ollut pelkkää Sanaa, vaan myös Hengen voimaa. 

Keskeinen osoitus todellisesta apostolisuudesta oli nimenomaan Hengen voitelu. Helluntailaisuuteen kuuluu elävä karismaattisuus, ihmeet ja merkit, näyt ja profetiat. Me emme yksinkertaisesti tarvitse mitään hierarkiaa, koska jokaisella uskovalla on suora yhteys Pyhän Hengen kanssa ja Raamattu on selvä kirja.

Miltä näytti muualla? Jotkut helluntailaiset olivat ekumeenisempia, mutta minä en ollut. Kristinuskon historialla ei kertakaikkiaan olisi minulle mitään annettavaa - apostolinen aika poislukien. Helluntailaisuuden ulkopuolella usko näytti minusta melko kuolleelta.  

Kokemukseni on toki täysin omakohtainen enkä puhu muiden puolesta. Rohkenen kuitenkin väittää, että helluntailaisuutta (ja vielä enemmän helluntailaisuudesta irtautuneita suuntia ja itsenäisiä seurakuntia) leimaa varsin vähäinen mielenkiinto historiallista teologiaa kohtaan. Me olemme olleet paljon innostuneempia juutalaisuudesta kuin varhaisesta kristillisyydestä (pidän juutalaisuuden tutkimista erittäin tärkeänä ja täysin perusteltuna). 

Näiden tutkimista ei tietenkään tarvitse asettaa vastakkain, mutta se kiteyttää olennaisen yleisistä asenteista. Vahvasti erilaisten rituaalien merkitystä painottava juutalaisuus on taustassani nähty mielenkiintoisena jopa erilaisia juhlapyhiä myöten, mutta liturginen varhainen kristillisyys sen sijaan "Hengen vapautta kahlitsevana". Kirkkoisät turmelivat apostolisen uskon, eivät suinkaan säilyttäneet sitä.

Kristinuskon historiankertomuksen ytimessä on siis elänyt ajatus helluntailaisuuden myötä tapahtuneesta apostolisen tosi uskon palauttamisesta. Apostolisen ajan jälkeen kristityt eksyivät nopeasti, yleismaailmallisesti ja ilman sen suurempaa vastarintaa. 

Todellinen vuoropuhelu historiallisen teologian kanssa tai sen tuntemus on yleisesti ollut hyvin ohutta. Tämä on ymmärrettävää, koska taustalla elää vahvana kertomus hyvin nopeasti turmeltuneesta uskosta. Mitään valaisua ei apostolisen ajan jälkeisestä kristinuskosta siten ole löydettävissä; eksyiväthän kristityt erinäisiin harhoihin. Historia on vain historiaa ja katseet tulee kiinnittää ainoastaan Raamattuun. Vain se on todella erehtymätön, jokaista sanaa myöten. On tukeuduttava yksin Raamattuun ja Hengen voimaan.  

Helluntailaisesta näkökulmasta blogini sisältö ja löydöt ovatkin pitkälti harhaa. Tästä seuraa minulle blogin kirjoittajana nihkeä johtopäätös: minut on nähtävä eksyneenä ja harhojen levittäjänä. Asiat tulevat henkilökohtaiselle tasolle ja läheisiin ihmissuhteisiin saakka. 

Olen pitänyt suuni tiukasti kiinni perhesuhteiden, ystävyyssuhteiden, paheksunnan ja vihanpurkausten välttämisen sekä yleisen hyväksynnän hakemisen nimissä. Olen varjellut omaa sosiaalista elämääni ja halunnut pitää ihmiset tyytyväisinä. Tämän johdosta en ole uskaltanut tai halunnut puhua löydöistäni. Alistuin paineen edessä. En halunnut olla ulkopuolinen ja paheksuttu. 

Raamatullinen usko

"Todellinen apostolinen usko, puhdas kristillinen usko, löytyy Raamatusta oikein selitettynä." Tunsin tämän vastauksen kysymykseen kristinuskon tosi olemuksesta perusteellisesti lähtiessäni tutkimaan historiallista uskoa. 

Vaan kuinka Raamattu selitetään oikein? Tämä kysymys ajoi minut lopulta kriisiin. Oli selvää, että tosi kirkko olisi uskollinen apostoliselle opetukselle. Mutta kuinka minä tietäisin, kenen tulkinta on oikea? En tiedä mitään kristillistä suuntausta, joka mainostaisi olevansa Raamatun vastainen. Erilaiset seurakunnat ja liikkeet julistavat kuorossa "olevansa todella Raamattu-uskollisia". Niin ne ovatkin, mutta keskenään ristiriitaisesti ja eri tavoin. 

Tulkinnat ovat lopulta vain erehtyväisiä ihmisten tulkintoja. Sinulla on sinun tulkintasi Raamatusta ja minulla on minun tulkintani Raamatusta. Mitä sitten tehdään, kun olemmekin eri mieltä? Koska apostolien jälkeen ainoa opin normi on yksin Raamattu, niin mitään "virallista selitystä" Raamatusta ei ole olemassa. Selitykset ovat erehtyväisiä. Kirjoituksia selittävä opetuksen traditio ei voi velvoittaa tai sitoa kenenkään vapautta tulkita Raamattua vapaasti. Jokaisen täytyy viime kädessä vain seurata sitä valoa, minkä itse Raamatusta näkee. On vakavasti varottava, että "ihmisten perinteet mitätöivät Jumalan Sanan" (Mark. 7).  

Historiallinen kirkko oli hyvin lujasti sitoutunut kirjoituksiin. Myös harhaoppiset olivat sitoutuneita kirjoituksiin ja heillä oli täysin uskottavia selityksiä pyhistä kirjoituksista. Eri puolilla oli ihmisiä, jotka olivat teräviä, tunsivat varhaisimpia kopioita kirjoituksista ja osasivat muinaista kreikkaa täydellisesti. Minä en epäile myöskään heidän vilpittömyyttänsä. Kaikki edellytykset "puhtaalle" Raamatun selitykselle olivat kunnossa. Kyse ei ollut uskollisuudesta kirjoituksille, vaan kirjoitusten selittämisestä. Kaikki uskoivat olevansa uskollisia kirjoituksille.

Alkuperäistä asennettani kristinuskon olemuksen löytämiseksi voinee kuvailla seuraavasti. Uskova voi ja hänen tulee selvittää itse kristinuskon totuus suoraan Raamatusta. Pyhä Henki valaisee hänelle kirjoitukset suoraan. Ihmiset ovat erehtyväisiä, joten on nojauduttava vain Raamattuun. 

Voidellut opettajat tosin ovat uskolle hyödyllisiä. Emme kuitenkaan ole riippuvaisia mistään inhimillisistä auktoriteeteista, vaan ainoastaan Raamatusta. Raamattuhan on selvä kirja. Raamatun yliluonnollisesta luonteesta johtuen tekstien historiallisten taustojen tai tyylilajien tunteminen ei ole välttämätöntä (vaikka se voi olla sinänsä rikastuttavaa), koska mitkään aikaan, paikkaan, kulttuuriin ja tilanteeseen sidoksissa olevat seikat eivät vaikuttaisi yliluonnolliseen ilmoitukseen. Inspiroitu ilmoitus ylittäisi kaikki tällaiset sidonnaisuudet.

Suhtautumistani Raamattuun voi hyvin verrata siihen, kuinka jotkut suhtautuvat Mormonin kirjaan: Raamattu oli ikään kuin suoraan taivaasta valmiina ja kiistattomana laskeutunut teos. Sen kirjojen inspiraation vahvistamiseen ei tarvittaisi mitään tai ketään muuta. Raamattu, kaikki sen 66 kirjaa, oli annettu ja itsestään selvä uskon lähtökohta. Sieltä voisin itsenäisesti selvittää, mitä on kristinusko. Koska vain Raamattu oli uskon ja moraalin perusta, niin silloin mikään muu ei ollut. 

Kun yksin Raamattu on opin ainoa perusta, niin silloin mikään muu ei ole. Apostolien jälkeen kaikki valta oli yksin Raamatulla, sen 66 kirjalla. Ja kun valta arvovaltaisesti opettaa oli yksin Raamatulla, niin sitä ei enää ollut kenelläkään muulla.

Miksi edes tarvitsisin mitään opettajia tai auktoriteetteja? Mitä opetusvaltaa heillä minuun nähden olisi? Pyhä Henki valaisisi totuuden minulle suoraan Raamatusta. En olisi riippuvainen mistään inhimillisistä auktoriteeteista, koska minulla oli selvä Raamattu. Lukisin vain Raamattua ja sen tulkinnassa voisin luottaa Hengen johdatukseen. Mikään opetus tai kukaan henkilö ei voisi eikä saisi tulla minun ja Raamatun väliin. Voin itse päätellä vastaukset kristinuskon kysymyksiin suoraan Raamatusta, kun vilpittömästi rukoillen luen pyhää tekstiä. 

Lopulta se mitä joku saarnaaja sanoisi tai joku seurakunta uskoisi, olisi kannaltani melko yhdentekevää. Yksi pahimpia historiallisen kirkon harha-askelia olikin jako papiston ja maallikoiden välillä, koska oli olemassa vain yhdenlaista pappeutta - yleistä pappeutta. Raamattuhan on selvä kirja, josta kaikki vastaukset yksinkertaisesti luetaan.  

En ollut koskaan juuri lukenut kristinuskon historiaa tai oppihistoriaa. Sellaiselle ei ollut silmissäni mitään tarvetta. Miksi? Koska voin lukea asiat suoraan Raamatusta. Historialla ei uskoni kannalta olisi mitään merkitystä. UT:n kaanon nykymuodossaan oli minulle itsestään selvä, vastustamattomasti ja vääjäämättömästi ilmestynyt suljettu kirjakokoelma. Vain nämä kirjoitukset olivat inspiroituja, eivät mitkään muut. Vain nämä kirjoitukset olivat opin ja moraalin lähde, ei mikään tai kukaan muu.

Ratkaisevaa olisi se, mitä Raamatusta näin ja kuinka Pyhä Henki uskon kysymykset avaisi juuri minulle. Jos jokin asia olisi tärkeä, niin se olisi kyllä aivan selkeästi Raamatussa. Voin luottaa vain Jumalan Sanaan niin kuin Pyhä Henki sen juuri minulle (tai voidellun julistajan kautta) avaa. Tulkinnat ja ihmiset ovat erehtyväisiä, joten luottamus täytyy laittaa yksin Raamattuun. 

Mitkään selitykset ja tulkinnat eivät sido minua, jos itse näen Raamatusta asiat toisin. Vapauteni tulkita Raamattua oli rajatonta, koska ainoa todellinen auktoriteetti oli apostolien jälkeen Raamatulla. Mitään laillisia auktoriteetteja ei enää apostolien ajan jälkeen ollut. 

Eikö minun tulisi seurata vain sitä valoa, minkä Raamatusta itse näin? Erilaiset suuret opin ja moraalin kysymykset ratkaisen itsenäisesti avaamalla Raamatun ja luottaen Hengen johdatukseen. Oikea seurakunta on siellä, missä uskotaan niin kuin minä uskon. Se on oikean seurakunnan varma merkki: oikea seurakunta on uskollinen Raamatulle (niin kuin minä sen ymmärrän).

Varma Sanan ilmoitus

Monet ovat tulkinnoistaan äärimmäisen vakuuttuneita. Lukuisten hengellisten vaikuttajien luottamus siihen, että juuri heidän tulkintansa ovat kaikkein lähimpänä puhdasta kristillistä uskoa, on hyvin lujaa luokkaa. Usein esiin nouseva termi on “Raamattu-uskollisuus”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitoutumista tiettyyn Raamatun tulkintaan. 

Eri suuntauksilla on omat tekstinsä Raamatusta, joita painotetaan muiden tekstien kustannuksella. Jotkut tekstit otetaan äärimmäisen vakavasti ja niihin ladataan maksimaalinen määrä merkitystä. Toiset tekstit sen sijaan "täytyy tulkita Raamatun kokonaisuuden valossa", joka jälleen mukailee “Raamattu-uskollisen” tulkintaa "selvästä Raamatun kokonaisilmoituksesta". Syntyy kaanon kaanonin sisälle, omien teologisten mieltymysten pohjalta.

Tällainen ajattelu on ymmärrettävästi johtanut kristinuskon sirpaloitumiseen. Koska kristinusko on sirpaloitunut lukemattomaan määrään yksilöllisiä ja ristiriitaisia, mutta kuitenkin äärimmäisen varmoja tulkintoja, niin uskoon liittyvät kysymykset ovat menettäneet merkitystään. Tavallisen pulliaisen eväät on nopeasti kiistoissa syöty, joten miksi tuhlata aikaa kiihkoiluun?

Periaatetta "Raamattu-uskollisuudesta" sovelletaan eri tavoin. Kenties soittimia ei tulisi käyttää hengellisissä tilaisuuksissa lainkaan? UT ei puhu abortista suoraan ja selkeästi mitään (Didakhe puhuu). Eikö meidän sitten tulisi puhua abortista mitään? Kun Raamattu vaikenee, niin me vaikenemme? Vai onko kyse ennen kaikkea UT:sta nousevasta teologiasta, jota voidaan kyllä soveltaa uutena aikana nouseviin uusiin olosuhteisiin (abortti tosin tunnettiin antiikissa hyvin)? 

Mutta emmekö silloin ole jälleen subjektiivisten tulkintojen tiellä, jos Raamattu ei selvästi ja erikseen jostain asiasta mainitse? Puhummeko jostakin vain silloin, kun Raamattu selkeästi ja erikseen siitä puhuu? Ilmestyskirjan lopussa sanotaan: “Minä vakuutan jokaiselle, joka kuulee tämän kirjan ennussanat: Jos joku panee niihin jotain lisää, panee Jumala hänen kärsittävikseen kaikki kirjassa kuvatut onnettomuudet. Jos joku ottaa niistä jotain pois, ottaa Jumala häneltä pois osuuden elämän puusta ja pyhästä kaupungista, joista tässä kirjassa on kerrottu.” (Ilm. 22:18-19.) 

Viittaako teksti itsestään selvästi 66 kirjan protestanttiseen kaanoniin? Tähän tapaan tekstiä on hyvin yleisesti taustassani tulkittu. Vaan syyllistyykö näin esittävä henkilö itse lisäämään jotain kirjan sanoihin ja lukemaan tekstiin sisään merkityksiä, joita se ei oikeasti esitä? Milloin tulkinta tekstistä ylittää sopivat rajat? Luemmeko vain Raamattua ja laitamme sen jälkeen suumme kiinni? 

Halusin vilpittömästi tietää, mitä minun tulisi uskoa. Turhauduin kristinuskoon, jossa ihmiset vain "itsenäisesti lukevat" totuuden Raamatusta ja ovat sen jälkeen tavattoman vakuuttuneita "omista" tulkinnoista. Kun sitten joku tulkitseekin Raamattua toisin, niin on tämä automaattisesti jotenkin alempana. Kaikenlaisia kokemisia, ilmestyksiä ja näkyjä olin todistanut pohjattomasti. Erilaiset rajattoman varmat tulkinnat oikeasta uskosta olivat tulleet tutuiksi. 

Monen ajatus näytti olevan: "Juuri minä olen käsittänyt kristinuskon olemuksen ja opetukset oikein, tarkemmin kuin kukaan ennen minua. Minun tulkintani on ehdottomasti se oikea tulkinta." Mutta entä jos olenkin väärässä?

Kun on "vain Raamattu, minä ja Pyhä Henki", niin lopulta ilmenevä usko on varsin omakohtaisen tulkinnan tuotosta. Totuus kaventuu yksilön näkökulmaksi uskosta - "minun uskoksi". Onko minulla todella rajaton vapaus tulkita selvää Raamattua niin kuin vilpittömästi itse näen? Ratkaisenko minä lopulta itsenäisesti (toki Raamatusta ja Pyhän Hengen avulla) erilaiset uskon suuret kysymykset? Muuta mahdollisuutta ei oikeastaan näytä jäävän jäljelle.

Onko juuri minun näkökulmani ja juuri minun tulkintani kristinuskon totuudesta (tai suosikkisaarnaajani näkökulma) se viimeinen sana? Sitoutuminen “vain Raamattuun” on käytännössä aina sitoutumista tiettyyn näkemykseen ja tulkintaan Raamatusta. Mitä harhaoppisuus oikeastaan edes tarkoittaa, jos mitään objektiivista opin standardia ei ole olemassa? 

Jos Raamattu on opin ainoa perusta, niin minulle harhaoppinen on sellainen henkilö, joka tulkitsee Raamattua toisin kuin minä tai minun seurakuntani. Ei ole erotuomareita. Ei ole olemassa ketään, joka voisi viheltää pilliin. Kaikki tukeutuvat Raamattuun, mutta ymmärtävät sen sanoman toisin.

Totuus on, että myös helluntailaisuudessa (laveassa merkityksessä) tradition ja hengellisten auktoriteettien rooli on valtava. Tämä on myös oman arkailuni taustalla. Täysin avoin ja vapaa Raamatun tulkitseminen ei todellisuudessa ole lainkaan avointa ja vapaata. "Väärät" tulkinnat johtavat kiivaisiin reaktioihin. 

Kun "oikeita" tulkintoja haastetaan, niin sellainen herättää voimakkaita tunteita. Eikö tulkinta olekaan vapaata, jos sitä harjoitetaan asianmukaisten hermeneuttisten periaatteiden pohjalta? Ankarien ja kiivaiden kiistojen valossa yksilön vapaus tulkita Raamattua ei lopulta olekaan niin vapaata kuin kenties esitetään olevan.

Käytännössä ihmiset tukeutuvat erilaisiin auktoriteetteihin Raamatun selityksessä. Nämä auktoriteetit tuntevat Raamatun hyvin ja ovat todella tosissaan uskon suhteen, mutta he ovat myös vahvoja ja karismaattisia persoonia. Tulkinta Raamatusta ulkoistetaan usein heille eivätkä hengelliset auktoriteetit myöskään varsinaisesti pidä tulkintojensa haastamisesta. 

Päinvastoin, reaktiot ovat erittäin voimakkaita ja kiistat repiviä. Mutta miksi mitkään tulkinnat sitoisivat minua, jos itse näen Raamatusta toisin? Eikö jokaisen tule vain seurata sitä valoa, minkä Henki Raamatusta osoittaa?

Jos yksityinen tulkinta ja henkilön suoraan Raamatusta Hengen johdossa saama valo meneekin vastoin yhteisön tulkintoja, niin reaktiot ovat usein erittäin ärtyneitä, jopa vihamielisiä. Esim. Ilmestyskirjan tulkinnat ovat olleet kuin hengellisiä räjähteitä. Jos joku tulkitsee Ilmestyskirjaa toisin kuin yhteisön sisällä on hyväksyttyä, niin silloin alkavat äänenpainot kiristyä. 

Kasteeseen liittyvien ja läpeensä sakramentaalisten Raamatun tekstien tulkitseminen sakramentaalisesti herättää myös vahvoja reaktioita. Oman yhteisön traditio, mikä se kenelläkin sattuu olemaan, luo näin käytännössä viitekehyksen, jonka sisällä “vapaus tulkita Raamattua” on pidettävä. “Vapaa yksityinen tulkinta Hengen valaisussa” on tällöin olemassa ennemmin ideana kuin todellisesti. 

Käytännössä idea ei toteudu, vaan yhteisön traditio sanelee tulkinnan raamit. Kun yksilön tulkinnat joskus menevätkin ristiin yhteisön tradition kanssa, niin edessä on jännitteitä. Usein jännitteet purkautuvat esim. uuden seurakunnan tai hengellisen järjestön syntymisenä. Näin käy tyypillisesti vahvojen johtajapersoonien kohdalla. Olemassa olevien rakenteiden alle taipuminen on vaikeaa. Tavallinen seurakuntalainen puolestaan vaihtaa seurakuntaa. Jos vanha oppi ei kelpaa, niin toisella puolella kaupunkia voi olla tarjolla jo sopivampi vaihtoehto.

“Yksin Raamattuun” tukeutuminen merkitsee siten tukeutumista tiettyyn tulkinnan perinteeseen, tiettyyn traditioon. “Raamattu on selvä ja jokainen voi itsenäisesti tulkita sitä niin kuin Henki avaa” -periaate jää toteutumatta. Missä on vapaus tulkita itsenäisesti “selvää Raamattua” silloin, kun löydetty vastaus opilliseen kysymykseen onkin toisenlainen? 

Vapaus tulkita Raamattua vapaasti Hengen johdossa irrallaan ulkopuolisista auktoriteeteista osoittautuu rajatuksi. Tradition rooli on lopulta siten massiivinen myös erilaisissa itsenäisissä seurakunnissa, joissa seurataan vain Raamattua - niin kuin Henki valaisee. 

Johtopäätökseni oli, että tämä tie on kuljettu loppuun. Yhtälö ei yksinkertaisesti toimi. Ilman rakenteita, järjestystä ja auktoriteetteja me emme ikinä löydä yksimielisyyttä. Siltä minusta näyttää.