Tähän olen tullut (osa 2.)
Kaiken etsintäni pohjalla on ollut pyrkimys syvemmälle juurille, syvemmälle Raamattuun, syvemmälle Kristukseen, syvemmälle "uskoon joka kerran annettiin pyhille". Olen etsinyt lujempaa perustusta uskolleni kuin vain omakohtaisiin päätelmiini perustuvaa "minun uskoa", "näkyä", "kuulemaani Herran ääntä" tai jotain saamaani hengellistä kokemusta.
Menetin uskoni siihen, että kaikki uskon kysymykset on ratkaistavissa "minä ja Raamattu" -periaatteen avulla. Voin kuunnella muita, mutta lopulta rakennan itse oman oppini niin kuin sen Raamatusta näen. En kuitenkaan luota älyyni enkä hengellisiin kokemuksiini. Tarvitsen arvovaltaisia oppaita.
Olen siis kaivannut auktoriteetteja ja syvempää perustusta kuin vain omia mielipiteitäni. Opillisten näkemysten kirjon keskellä (eri näkemyksille löytyy raamatullisia perusteita) yksilö on lopulta yksin Raamattunsa ja hengellisen kokemisensa kanssa ratkomassa uskon kysymyksiä. Hän tekee itsenäisesti kaikki ratkaisut ja päätelmät. Se ei minusta riitä.
Kristillisyyden ei ole tarkoitus hajota äärimmilleen viritetyksi individualismiksi. Päivän päätteeksi, jonkun täytyy voida arvovaltaisesti päättää asioista. Olenko minä se auktoriteetti, joka päättää? Eikö yläpuolellani ole lopulta mitään tai ketään? Ja jos joku tarjoutuisi minulle luotettavaksi auktoriteetiksi, niin millä perusteella minun täytyisi valita juuri hänet?
Pyrin edelleen kuvauksessani parhaan kykyni mukaan välttämään turhaa kärkevyyttä. Samalla haluan olla äärimmäisen rehellinen silläkin uhalla, että joku kokee kirjoitukseni loukkaavana. Moni voi hyvinkin kokea. Jotkut käyttämäni ilmaisut voivat kolahtaa ja suututtaa, mutta luettakoon se taitamattomuuteni nimiin. Yritän kuvailla, en vähätellä. Asiat nousevat omakohtaisesta pohdinnasta, eletystä elämästä ja omista kokemuksistani. Kirjoitukseni on haastavaa keskustelua, jota olen käynyt itseni kanssa.
Taustassani on paljon hyvää, mutta myös selkeitä puutteita. Yksi on siinä, että helluntailaisten on ollut hyvin vaikeaa keskustella eriävistä hengellisistä näkemyksistä kiihkottomasti. Moni helluntailainen on täysin ehdottomasti vakuuttunut siitä, että juuri helluntailaisuudessa kristinusko on ymmärretty todella oikein. Juuri minun uskoni on sitä oikeaa uskoa, puhdasta kristinuskoa.
Tätä varmuutta ei periaatteessa monen kohdalla voi horjuttaa yhtään mikään. Muihin suuntiin ei ole enää tarvetta katsella tai vilpittömästi selvittää, kuinka itselle vieraissa suunnissa usko on ymmärretty. Sellainen on monesti nähty turhana ajankäyttönä.
Hyvin suuri varmuus oman uskon puhtaudesta ja toisaalta palo oikean uskon puolesta, on kuitenkin usein purkautunut yhteyden kannalta kivuliaasti eli kovina riitoina. Ihmiset ovat ymmärtäneet oikean uskon eri tavoin. Erimielisyydet eivät ole päättyneet hyvin. Toisenlaisiin teologisiin tulkintoihin on suhtauduttu jyrkästi, vaikka samalla on painotettu yksilön suurta vapautta itse päätellä Raamatusta (joka on kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde) vastaukset uskon kysymyksiin. Täysin vapaa itsenäinen Raamatun tulkinta on ollut loukkaamaton periaate, mutta joskus se on johtanut tulkintoihin, joita toiset eivät olekaan hyväksyneet. Siinä vaiheessa desibelit ovat yleensä nousseet.
Olen päätynyt siihen, ettei kristinusko voi olla minulle sisällöltään olennaisesti jotain toista kuin mitä se oli apostolisille seurakunnille 2-4. vuosisadalla. Vincentius Lerinumilaisen säännön mukaan on "pidettävä kiinni uskosta, joka on uskottu kaikkialla, aina ja kaikkien taholta." Minusta tämä on oikea lähtökohta, vaikkakaan ei päätepysäkki. Kristittyjen on voitava arvovaltaisesti sanoa jotain myös sellaisiin asioihin, jotka nousevat myöhemmin tärkeiksi, vaikka niistä ei lukisi täsmällisesti erikseen Raamatussa.
Vincentiuksen sääntöä voidaan kuitenkin haastaa esittämällä 2-4. vuosisadan kirkon turmelleen ja ymmärtäneen aivan väärin oikean uskon. Entä jos kaikki olivat apostolien jälkeen eksyksissä? Keisari Konstantinuksen aikakaudella 300-luvulla rappio oli jo täydellistä. Oikea kristillinen usko palautui myöhemmin nousseen uuden liikkeen myötä.
Helluntailainen perintö edustaa tällaista historiantulkintaa ja sen merkitys on myös omalle uskolleni ollut hyvin keskeinen. Kaikki Raamatun ulkopuoliset historialliset lähteet ovat kristinuskon opin kannalta vailla suurempaa merkitystä. Puhtaasta uskosta harhautunut kirkko ei voi olla uskolleni minkäänlainen auktoriteetti. Apostolien jälkeisestä kristillisyydestä ei ole tarvinnut välittää, koska apostolien jälkeen hävinnyt puhdas usko on palautunut helluntailaisuudessa.
Todellinen ja puhtain kristillinen usko on siis nyt löydettävissä helluntailaisuudessa ja itsenäisissä karismaattisissa seurakunnissa (tämä ei suinkaan tarkoita, etteikö myös muualla olisi aitoja kristittyjä), jotka uskovat koko Raamatun sanoman. Me olemme olleet tarkasti rajattu yhteisö niihin, jotka todella uskovat - ja uskovat myös oikein.
"Vääräuskoisten" lahja
Vaikka helluntailaisuus oli minulle itsestään selvä tosi uskon lähtökohta, uskollisin apostolisen alkuseurakunnan jatkaja ja muihin nähden opillisesti täysin ylivertainen, niin lähdin avoimesti tutkimaan uskon olemusta matkustamalla kristinuskon varhaisimpiin päiviin. Koska esimerkiksi UT:n tekstikokoelman muotoutuminen on historiallisen prosessin tulosta useammalta vuosisadalta, on sen tarkastelu historiallisten vaiheiden valossa täysin perusteltua.
Asian voi ilmaista myös seuraavasti: jos UT:n tekstikokoelman muotoutumista ei tarkastella sen pohjalta, mitä historiassa oikeasti tapahtui, niin todennäköisesti rakennetaan fiktiivinen teoria, joka ei välitä todenmukaista kuvaa oikeasti tapahtuneesta. Omat teoreettiset mieltymykset astuvat kuskin paikalle ja teoriasta tulee herkästi myös sen näköinen. Valmiista lopputuotteesta käsin on mahdollista rakentaa teoria, joka tukee omia ennakko-olettamuksia.
Teorian avulla voi omaan käsitykseen sopivalla tavalla selittää erilaisia asioita, mutta entä jos teoria ei olekaan totta? Tämän takia on historiallisesti selvitettävä, mitä tapahtui oikeasti (uskottavan historiantutkimuksen pohjalta) eikä jälkikäteen rakentaa omaan käsitykseen sopivaa kuvausta valmiista lopputuotteesta käsin.
Raamatuntutkija Harry Y. Gamble vahvistaa asian. Varhaisista kristillisistä kirjoituksista on tehty tilastollisia tutkimuksia, kuinka usein kirjoituksia on siteerattu 2-4. vuosisadoilla. Joitakin tekstejä on siteerattu useammin kuin saattaisi odottaa, mutta joitakin vähemmän kuin odottaisi ja joitakin edelleen erittäin vähän. Kaanonin historiaa tutkitaan liian usein tunnetun lopputuloksen valossa. Tällöin kanonisointi kuvataan historiattomasti suoraviivaisena etenemisenä eri vaiheiden läpi kohti jo ennalta tiedettyä ja selvää lopputulosta. Tällainen kuvaus ei pidä paikkaansa: prosessi oli avoin, se ei ollut mutkaton eikä lopputulos ollut etukäteen selvä. (Gamble 2002.)
Sama koskee erilaisia oppeja ja ilmiöitä kristinuskon sisällä. Kaikki ei ollut kirkasta, selvää ja valmista, kun apostolien sukupolvi väistyi joskus 60- tai 70-luvulla. Meille opetukset näyttäytyvät itsestään selvinä ja annettuina, mutta ne eivät aina ole sitä olleet.
Joistakin opeista (kuten Kristuksen asemasta teologiassa) on käyty ankaria kiistoja vuosikausia ja esim. Areios sai taakseen huomattavan määrän seuraajia. Hän oli älykäs kirjoitukset tuntenut kirkonmies, joka luki varhaisimpia "alkutekstejä" täydellisesti antiikin kreikkaa ymmärtäen, mutta eksyi harhaan ja vei monia mukanansa. Monia UT:n kirjoituksia ei vielä apostolien kuoleman jälkeen oltu edes kirjoitettu. Joitakin UT:n kirjoituksia ei tunnettu käytännössä lainkaan kuin vasta 200-luvulla.
Ymmärsin, että monet helluntailaiset uskon käsitykset olivat varsin nuoria (esim. dispensationalismi). Lähtökohtani kanssa voi myös olla eri mieltä. Kaikki kristityt ovat voineet vakavasti eksyä ja näin myös uskotaan todella tapahtuneen, vain hetki apostolien ajan jälkeen. Tällaiseen historiankertomukseen sitoutumisella on ollut järisyttävän suuri vaikutus kristinuskoon sisäisesti ja minuun henkilökohtaisesti. Ideoilla on totisesti väliä.
Silloin oppihistoriallisesti nuorelta näyttävät opetukset voivat todellakin olla niitä alkuperäisiä apostolisia opetuksia (kuten dispensationalismi), jotka vain kadotettiin hyvin pian apostolien kuoltua, mutta löydettiin jälleen esim. 1900-luvulla Yhdysvalloissa.
Kristityt eivät tämän tulkinnan mukaan enää apostolien jälkeen pysyneet Hengen johdatuksessa "kaikkeen totuuteen". Apostoliset seurakunnat eivät kyenneet pitämään kiinni "apostolisesta uskon talletuksesta", vaan vakavat harhat uivat kavalasti sisälle kirkon oppiin ja elämään kaikkialla, nopeasti ja äkillisesti.
Uskosta usein hengellään maksaneet apostoleja seuranneet piispat ajautuivat johdonmukaisesti ja kaikkialla apostolisesta uskon talletuksesta eksyksiin. Koko piispallinen järjestys ja periaate apostolisesta suksessiosta oli paha erehdys. Historiallisen kristillisen yhteisön uskoon tuleekin suhtautua hyvin epäilevästi. Oikea usko aukeaa vain Raamatusta oikein selitettynä eikä historiallisen yhteisön todistuksella oikeasta uskosta ole enää merkitystä. Vain Raamattu on kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde, joten mikään muu ei ole. On mahdollista, että kaikki ovat apostolien jälkeen olleet väärässä.
Tällaisessa historiankertomuksessa historiallinen kirkko on säännönmukaisesti esitetty hyvin pimeässä valossa. Koska kirkolliset johtajat olivat eksyneet pahuuteen jo aivan varhain, heidän suhteet juutalaisiin olivat huonot ja historiallinen kirkko harjoitti pitkälti vain raakuuksia, niin tästä saattoi vetää selvän johtopäätöksen: historiallinen kirkko ei mitenkään voinut enää olla apostolinen tosi kirkko. Erilaiset räikeät synnit ja rikokset kirkon historiassa ja nykyisyydessä (joita valitettavasti löytyy) ovat olleet tämän kuvauksen polttoainetta, vaikka monet sitkeästi elävät kertomukset ovat paremminkin propagandaa kuin vakavasti otettavaa historiaa.
Jos tähän kertomukseen kristinuskon historiasta sitoudutaan, niin siitä seuraa vakavia ja hyvin vaikeita johtopäätöksiä. Raamatun kanonisoinut kirkko uskoi aivan väärin (varhaisen kirkon uskosta myöhemmin). Se ratkoi traditioonsa ja vääristyneeseen uskoonsa perustuen, mitä kirjoja Raamattuun otettiin mukaan. Kirjoitukset kanonisoitiin nimenomaan siinä valossa, että ne tuli myös selittää kirkon opetuksen mukaisesti. Kokoelman muodostaminen ja sen oikea selittäminen nivoutuivat kiinteästi yhteen.
Koko suljetun UT:n kaanonin käsite, lista arvovaltaisia kirjoituksia "johon mitään ei saa lisätä ja josta mitään ei saa ottaa pois", olisi väärin uskoneelta kirkolta peräisin olevaa, vasta selvästi apostolisen ajan jälkeen kirkossa noussutta traditiota. Apostolien aikaan saakka kaanon-traditiota on historiantutkimuksen valossa aivan mahdotonta johtaa ja monet UT:n kirjoituksista on kirjoitettu useampia vuosikymmeniä apostolien jälkeen.
Kuitenkin Pyhän Hengen ohjauksessa kaanon muodostui täsmällisesti oikeaksi, jokainen teksti viimeistä piirtoaan myöten. Tässä kohdassa kirkko, joka siis oli eksynyt harhoihin, teki moitteetonta työtä. Kirkon käsitys apostolisesta opetuksesta ja uskosta todellakin oli vakavasti väärä, mutta tuohon apostoliseksi uskomaansa perintöön ja liturgiaansa nojautuen, se kanonisoi erehtymättömästi UT:n tekstit, joissa kirkon mukaan kuului oikea apostolinen oppi (niin kuin kirjoitukset kirkon tradition valossa ja kirkon ohjauksessa tuli lukea).
Restorationismin mukaisessa historiantulkinnassa kaanoniin luotetaan ehdottoman horjumattomasti ja sitä pidetään vastustamattomasti itsestään selvänä lähtökohtana. Raamattuun usein suhtaudutaan ikään kuin se olisi suoraan taivaasta valmiina postipakettina tippunut kiistaton tekstikokoelma. Jännite piilee siinä, että näin ei tapahtunut, vaan kaanon tunnistettiin väärin uskoneen kirkon toimesta ja kirkon (aivan väärän) tradition avulla. Jotkut tapaukset olivat pitkään ja aidosti epäselviä eikä niitä tunnustettu likimainkaan kaikkialla.
Tällainen kirjoitus on esim. Ilmestyskirja, johon idässä suhtauduttiin lukuisia vuosisatoja hyvin epäilevästi (olen kirjoittanut kaanonista blogissa toisaalla). Koska traditio oli täysin epäluotettavaa eikä kirkolla koskaan ollut mitään laillista auktoriteettia päättää yhtään mistään, niin ehkä kirkko sittenkin erehtyi? Oliko kyse lopulta vain jonkun porukan mielipiteistä? Jos Henki ei johdattanut kirkkoa kaikkeen totuuteen edes tärkeimmissä uskon kysymyksissä vaan usko vääristyi aivan alusta alkaen, niin kuinka voi luottaa sen ratkaisuihin kaanonin osalta?
Kaanonin rajat eivät reunoiltaan eivätkä laajuudeltaan olleet pitkään aikaan aivan selviä, vaikka sen keskeinen runko muovautui toisen vuosisadan loppuun mennessä. Periaatteessa kirkolla tai kirkon traditiolla ei kuitenkaan tulisi olla opin kannalta mitään merkitystä. Mutta mikä olisi merkittävämpi opillinen kysymys kuin arvovaltaisten tekstien tunnistaminen, jotka toimivat uskon ja moraalin lähteinä? Tai uskontunnustukset? Tällainen kuvaus on minusta hyvin sitkeä pihvi syötäväksi.
On oltava avoin sillekin mahdollisuudelle, että asiat eivät ole, ainakaan kaikilta osin, niin kuin niistä on kerrottu - usein äärimmäisen varmoina totuuksina. Jos omat ajatukset kuitenkin ovat vastustamattomasti oikeita ja täysin luovuttamattomia, niin silloin ei voi olla enää mitään selvitettävää. Omien näkemysten absoluuttinen ylivertaisuus ja täydellinen luotto omaan oikeassa olemiseen voi kenties olla vahvuus väittelyissä, mutta totuutta etsittäessä meidän on oltava nöyrempiä. Ehkä en tiedäkään kaikkea, ehkä jotain on voinut minulta jäädä huomaamatta. Pelkkä poleeminen hyökkäys itselle usein lopulta vieraita näkemyksiä vastaan ei edistä asioita.
Laitoin kaiken pöydälle. Halusin olla valmis seuraamaan todistusaineistoa, minne ikinä se minut veisi, vaikka toiseen suuntaan osoittavien todisteiden seuraaminen ei ole ihmiselle luontaista eikä todellakaan helppoa (enkä tee tietenkään tässä suhteessa mitään poikkeusta). Me haluamme etsiä tukea mieluummin näkemyksille, jotka ovat meille helppoja ja mieluisia.
Vaikeat asiat on kohdattava
Mielestäni matkani voi nähdä olemukseltaan hyvinkin helluntailaisena, vaikka en olekaan valmis antamaan yhtä suurta roolia omakohtaisille kokemuksille kuin helluntailaisuudessa toisinaan (ja varsinkin sen ulkokehällä olevassa karismaattisuudessa) annetaan ja vaikka välineeni (eli historiallinen ote uskoon) pitkälti taustassani torjutaan (historialla ei ole opille merkitystä, koska kristityt eksyivät apostolien jälkeen ja ainoa keino selvittää oikea usko on muutenkin vain lukea se Raamatusta Pyhän Hengen valaisemana). Helluntailaisille oikea usko on erittäin tärkeä asia ja niin sen mielestäni pitääkin olla.
Koska puhtaaseen uskoon on suhtauduttu suojelevasti ja tarkasti, on sen johdosta ekumeniaan asennoiduttu puolestaan varauksellisesti. Asian taustalla ei ole pahaa tahtoa, vaan vääriin opetuksiin on haluttu tehdä selvä pesäero. Kyse on siitä, että aidon kristillisen uskon vesittämiselle ei pidä antaa mitään sijaa. Tällainen huoli on usein ekumeniaan helluntailaisten keskuudessa liittynyt. Raamatun totuuden edessä ei ole varaa tehdä kompromisseja.
"Pahin" esimerkki tästä on uskontojen välinen dialogi, mutta ekumeniapyrkimysten pitkässä päädyssä voi nähdä myös Rooman, johon liittyvät mielikuvat ja asenteet ovat yleisesti helluntailaisuudessa olleet erittäin kielteisiä (nykyisellään varsinkin kirkollistumista vastustavassa ns. perinteisessä helluntailaisuudessa ja tunnustuskuntiin sitoutumattomassa karismaattisuudessa). Katolinen kirkko on helposti eksynein ja vaarallisin kaikista kristinuskon sateenvarjon alle luettavista kirkoista.
Puheet porttokirkosta, antikristuksesta, eksytyksestä, vakavasta harhaopista jne. ovat tässä yhteydessä olleet sangen tavanomaisia, usein aivan valtavirtaa. Monille katoliset eivät voi olla kristittyjä, jos he uskovat niin kuin katekismus opettaa tai vähintäänkin se on hyvin vaikeaa (hyvin moni ei todellisuudessa tiedä, mitä kirkko opettaa eikä ole koskaan lukenut katekismusta). Katolinen kirkko eksyi opetuksissaan niin perusteellisesti, ettei sillä ole opillisesti mitään tarjottavaa.
Osassa helluntailaisia asenteet ovat muuttuneet paljonkin, mutta kirkollistumista voimakkaasti vastustava helluntailaisuus ja karismaatikot pitävät tällaista helluntailaisuuden muotoa alkuperäistä henkeä menettäneenä. Hyvin voimakas katolisen kirkon vastustaminen on kiistatta keskeinen osa helluntailaista perinnettä.
Näihin asenteisiin yhdistyy usein henkilöiden huojumaton varmuus siitä, että he ovat tulkintoineen oikeassa. Näissä oloissa todellisen vuoropuhelun lähtökohdat ovat vaikeita. Helluntailaisuus on kirjava liike eikä kuvaukseni ole suinkaan kaiken kattava (ja asenteet ovat tässä suhteessa monin osin myös muuttuneet avarammiksi), mutta näin ajattelevia on hyvin paljon.
Helluntailaisuuden ytimessä on nimittäin hyvin luja vakaumus siitä, että juuri helluntailaisuudessa kristinusko on ymmärretty todella oikein. Helluntailaisuus on se uskollisin apostolisen opetuksen perillinen ja UT:n alkuseurakunnan aidoin jatkaja. Varhainen kirkko eksyi, laitostui ja siitä tuli jopa puhtaan uskon ankara vihollinen. Nyt apostolisen uskon puhtaus on palautettu nimenomaan helluntailaisuudessa.
Me olemme nyt niitä todellisia kristittyjä. Meidän seurakuntamme on totisesti perustettu apostolisen opetuksen päälle. Helluntailainen perusvakaumus on, että apostolinen opetus aukeaa Raamatusta ja ainoastaan Raamatusta, joka on lisäksi aivan selvä kirja. Vilpittömästi totuutta etsivälle Pyhä Henki kyllä valaisee kirjoitukset suoraan, ilman mitään välikäsiä.
Historiallisella kristinuskon opetuksella ei periaatteessa ole merkitystä. Ihminen on vapaa itse selvittämään kristinuskon totuuden Raamatusta, vapaana mistään perinteistä tai muista opetuksista. Apostolinen opetus on kuitenkin ymmärretty oikein nimenomaan helluntailaisuudessa ja siten matka puhtaaseen uskoon on matka helluntailaisuuteen (käytän ilmaisua laveassa mielessä ja se kattaa alleen erilaisia tunnustuskuntiin sitoutumattomia itsenäisiä toimijoita).
Periaate Raamatun selvyydestä ei kuitenkaan ole ongelmaton. Entä jos tulkitsen Raamattua toisin? Raamatun selvyyteen sitoutuneelle on luonnollista nähdä toisella tavoin Raamattua tulkitseva jollain tavoin sokeana tai ehkä tältä "vain puuttuu Henkeä" (toisella tavoin tulkitseva voi toki vääristä käsityksistään huolimatta olla aito kristitty, mutta hänen olisi tärkeää todella uskoa oikein).
Kuten Richard Swinburne on todennut: "Niidenkin lukijoiden keskuudessa, joille Raamatun totuus on mielestään ollut täysin selvä, se on ymmärretty hyvin eri tavoin."
Tämä on johtanut toistuviin kiistoihin ja hajaantumiseen - onhan kristinuskon totuus todella tärkeä asia. Näin on käynyt myös helluntailaisuuden sisällä halki sen reilun 100-vuotisen historian ja näyttäisi edelleen käyvän. Uskossa ei ole kyse henkilökohtaisista teologisista mieltymyksistä, vaan pelissä on totuus kaikkein tärkeimmissä asioissa. Kiihkeät asenteet ovat siis ymmärrettäviä, koska kyse on siitä, mitä on oikea kristinusko. Väärät opit ovat erittäin vakava juttu.
Henki ei kuitenkaan ole voinut valaista eri tavoin ja keskenään aivan ristiriitaisesti lukemattomia seurakuntia ja liikkeitä, joille "Raamatun totuus on selvä". "Raamatun selvä sana" on todella ymmärretty usein monin ja keskenään ristiriitaisin tavoin. Jotkut eivät siis ole vilpittömiä, jotkut ovat hiukan sokeita, jotenkin eksyneitä tai heiltä "puuttuu Henkeä". Mitä muuta toisesta voi oikein ajatella, jos itse on absoluuttisella varmuudella ymmärtänyt Raamatun selvän sanoman tismalleen oikein?
Tai sitten Raamattu ei olekaan täysin selvä, vaan se vaatii selittämistä ja tulkintaa. Periaate Raamatun selvyydestä on kuitenkin luovuttamatonta uskon ydintä, joten erilaisten tulkintojen keskellä epäilykset kohdistuvat herkästi toisella tavoin pyhiä kirjoituksia tulkitsevan motiiveihin tai johonkin hänen ominaispiirteeseen. Koska ongelma ei voi olla metodissa (minä, Raamattu ja Hengen valaisu), niin sen täytyy olla väärin uskovassa henkilössä.
Minusta sen sijaan ongelma oli nimenomaan metodissa: "minä ja Raamattu"-periaate näytti johtavan hyvin subjektiivisiin ja jopa mielivaltaisiin tulkintoihin. Oikea usko ei voisi olla vain yksilöllisen harkinnan tai hengellisten kokemusten asia.
Tosi kristityn usko
Kuka on tosi kristitty? Taustassani asia on usein nähty seuraavasti (kuvaus on omakohtainen, ei mikään ehdottoman tieteellinen tiivistelmä). Kristitty on ennen kaikkea uudestisyntynyt Jumalan lapseksi. Ihminen saa synnit anteeksi ja uudestisyntyy rukoilemalla ns. syntisen rukouksen. Tyypillisesti tämä tapahtuu toistamalla saarnaajan tai tilaisuuden johtajan perässä syntisen rukous.
Syntisen rukous on kaunis rukous, jossa monen ihmisen elämän suunta on muuttunut täysin enkä vähättele sitä lainkaan. Usein syntisen rukoukseen on myös liittynyt julkilausumaton odotus voimakkaasta hengellisestä kokemuksesta. Jotkut kokevat syntisen rukouksen voimakkaasti, toiset eivät koe juuri mitään.
Tämä on lähtökohta, uskonelämän kaikkein tärkein asia. Syntisen rukous on "sakramenttien sakramentti", kristityn elämän alku. Syntejä ei saada anteeksi sakramentaalisesti kasteessa, kristityn elämä ei ala kasteessa, vaan syntisen rukouksessa ja kääntymiskokemuksessa. Kaste on ulkoinen merkki sisäisestä uskosta ja se kuuluu uskoon, mutta kasteen rooli on lopulta melko kehällinen. Kaste voi toki olla uskoa vahvistava kokemus, mutta olennaista on kääntymiskokemus eikä muodollinen riitti. Jumala vaikuttaa vain uskossa, ei kastevedessä. Pelastuksen kannalta kaste on aivan epäolennainen asia.
Syntisen rukouksen rukoiltuaan (eli uudestisyntymän jälkeen) kristityn täytyy tietenkin uskoa oikein. Oikein uskovat ovat tietyissä kysymyksissä samaa mieltä. Nämä kysymykset ovat ratkaisevia siinä mielessä, että niistä on mahdollista tunnistaa tosi kristinusko.
Nyt en viittaa niinkään uskontunnustuksiin. Vaikka uskontunnustuksilla on perinteisesti taustassani ollut varsin pieni rooli (Apostoliseen uskontunnustukseen toki sitoudutaan ja sen sisältö on äärimmäisen tärkeä), niin se ei suinkaan tarkoita, etteikö olisi olemassa varsin tarkkoja linjoja aidon ja alkuperäisen, apostolisen uskon tunnistamiseksi.
Todelliseen ja puhtaaseen uskoon perustavat ovat näistä asioista samaa mieltä. Kun henkilö menee kasteelle kuuliaisuudesta Jeesuksen käskylle ja tunnustaa kasteen yhteydessä uskovansa, niin on olemassa selkeä jaettu käsitys siitä, mitä tähän uskoon ainakin sisältyy.
Koska kaste ilmaisee omakohtaista ja kypsää uskoa, on lasten kohdalla tyypillistä odottaa ymmärryksen kasvua suunnilleen 15-vuoden ikään saakka. Kaste on kuuliaisuuden askel Jeesuksen käskylle. Ehtoollinen on symbolinen muisto- ja yhteysateria, jota vietetään Jeesuksen käskystä.
Sakramentaalisuuteen suhtaudutaan torjuvasti ja korkeakirkollista ilmaisua halutaan ehdottomasti välttää. Jonkinlainen sakramentaalinen vaikutus kasteen ja ehtoollisen suhteen voidaan joskus tunnustaa, mutta huomio kiinnittyy ennen kaikkea hengellisiin kokemuksiin eikä muodollisiin riitteihin, jotka eivät välttämättä ole kokemuksen tasolla kovinkaan ihmeellisiä. Sakramenttien "heikkous" tai "puute" on siinä, että helluntailainen arvioi Pyhän Hengen vaikutusta ja toimintaa vahvasti henkilökohtaisen kokemuksen tasolla. Vaikuttaako Pyhä Henki väkevästi, jos en koe tai tunne juuri mitään?
Virkapappeus torjutaan helluntailaisuudessa jyrkästi ja kaikenlaista hierarkiaa kohtaan on yleensä asennoiduttu hyvin vastentahtoisesti, vaikka samalla näkyvien julistajien asema onkin ollut aina todella keskeinen (johtajan asema perustuu Hengen voiteluun, Raamatun tuntemukseen, luontaisiin vaikuttamiskykyihin eikä "apostolisessa suksessiossa" siirtyvään virkaan). Yleistä pappeutta korostetaan helluntailaisuudessa hyvin voimakkaasti ja se on ainoa tunnustettu pappeuden muoto. Todellinen valta opettaa on yksin Raamatulla.
Liturgiset "muotomenot" torjutaan, koska sellainen riistää Hengen vapauden. Pyhän Hengen toimintaan liitetään helluntailaisuudessa yleisesti "ilmapiirin kokeminen" ja erilaiset spontaanit karismaattiset ilmiöt. Siihen maailmaan liturginen meno ei oikein hyvin istu. Rituaalit ja toimitukset näyttävät herkästi pelkiltä "tyhjiltä muotomenoilta", jos niihin ei yhdisty karismaattisia kokemuksia. Voiko niissä silloin oikeasti vaikuttaa Henki?
Todellinen universaali seurakunta (kirkosta ei mielellään puhuta) ei ole mikään näkyvä kirkko eikä sillä ole osoitetta. Se on puhtaasti näkymätön uskovien yhteisö (ilmenee näkyvästi tosin erilaisina paikallisseurakuntina) ja tämän takia kristittyjen hajaannus ei ole sen suurempi ongelma (jos vain muut kristityt myös uskoisivat oikein). Mitään historiallista ja alkuperäistä näkyvää "kirkkoa" ei ole olemassa, koska kristityt eksyivät apostolien jälkeen erinäisiin harhoihin. Apostolinen historiallinen kirkko lakkasi harhojen ja eksymisen myötä olemasta.
Raamattu (66 kirjan kaanon) on ainoa tunnustettu kristillisen totuuden lähde. Muilla historiallisen kristinuskon lähteillä ei ole mitään merkitystä. Kun Raamattu on hiljaa, niin me olemme hiljaa (esim. pikkulasten kasteista ei täsmällisesti mainita Raamatussa). Raamatun tiukkaan sanalliseen erehtymättömyyteen sitoutuminen on monelle äärimmäisen tärkeää. Kaikki tätä vähempi on nähty antautumisena jonkinlaiseen liberaaliteologiaan tai Raamatun inspiraation väheksymisenä. Jokaisen historiallisen yksityiskohdan on Raamatussa oltava tismalleen kohdallaan, koska muuten kirjoitusten luotettavuudelta häviää täysin pohja eikä inspiroidussa tekstissä voi olla pienimpiäkään virheitä.
Vanhurskauttaminen tapahtuu armosta ja yksin uskosta (pelastuminen on eräänlainen taivaallinen vaihtokauppa). Ihminen pelastuu, jos hän pitää tosi uskosta kiinni.
Hyvin tärkeitä ovat olleet myös erilaiset lopunaikoihin liittyvät opetukset ja rohkeat tulkinnat (kuten tempaus ja oman ajan tapahtumien aktiivinen tarkastelu Ilmestyskirjan symboliikan valossa). Usein näihin painotuksiin on yhdistynyt hyvin syvä epäluulo erilaisia kansainvälisiä toimijoita kohtaan. Tässä suhteessa esim. EU, YK, keskuspankit ja vaikkapa Vatikaani näyttävät hyvin epäilyttäviltä ja ne ovatkin yhdistyneet erilaisiin tulkintoihin lopunajoista. Sanapari "uusi maailmanjärjestys" herättää lopunajoista kiinnostuneiden huomion hyvin herkästi.
Keskeinen uskon suoranainen identiteettikysymys on lapsikasteen torjuminen ehdottomasti pätemättömänä kasteena - onhan kaste merkki henkilökohtaisesta uskosta eikä sakramentti. Raamattu ei asiasta erikseen mainitse. Jos Raamattu ei erikseen käske jotain tekemään, niin sellaista ei tulisi tehdä. Lapsikastetta kohtaan asenteet ovat hyvin vastenmielisiä osin myös siksi, että lapsia usein kastatetaan ilman pienintäkään aikomusta oikeasti kasvattaa heistä kristittyjä.
Helluntailaisesta apostolisesta vaikutuksesta vahva todistus on myös karismaattisuus. Apostoliseen uskoon liittyvät apostolinen voitelu ja karismaattiset kokemukset, jotka työnnettiin syrjään reformaation myötä syntyneissä kirkoissa. Tässä suhteessa helluntailaisuus on ikään kuin reformaation huipentuma: uskonpuhdistuksen myötä (osin) puhdistunut usko yhdistyy helluntailaisuuden myötä viimeisten päivien Hengen vuodatukseen. Kyse on alkuperäisen apostolisen seurakunnan palautuksesta.
Helluntailaiseen hengellisyyteen liittyy aivan kiinteästi aktiivinen Jumalan äänen kuuleminen sekä erilaiset näyt ja ilmestykset. Näihin tukeutuen perustetaan uusia seurakuntia ja käynnistetään erilaisia hengellisiä kampanjoita. Hyvin monet asiat ovat ehdollisia erilliselle hengelliselle "kokemiselle". Arkisemmalla tasolla helluntailainen arvioi esim. hengellisiä tilaisuuksia omakohtaisella kokemuksella tilaisuuden "ilmapiiristä". Uskon kokemuksellinen ulottuvuus on ylipäätänsä hyvin tärkeää ja se yhdistyy karismaattiseen hengellisyyteen. Pyhän Hengen vaikutusta arvioidaan yleisesti omakohtaisten kokemusten valossa.
Vanhempien helluntailaisten mielestä on palattava alkuperäiseen helluntailaisuuteen, jonka henkeä nykyinen helluntailaisuus on esim. kirkollistumiskehityksen myötä pahasti menettänyt. Perinteinen helluntailaisuus on aidoin apostolisen kristinuskon ilmentymä ja joitakin muodollisia eroja lukuunottamatta, UT:n apostoliset seurakunnat olivat käytännössä perinteisiä helluntaiseurakuntia. Moni on tästä äärimmäisen vakuuttunut.
Nuoremmat karismaatikot taas kääntävät katseet uusiin karismaattisiin aaltoihin, joissa apostolinen henki vaikuttaa nyt vahvimmin. Maalaan jälleen varsin leveällä pensselillä (asiat ovat käytännössä monitahoisempia), mutta jäsentämisen kannalta se on hyödyllistä.
Tätä on vesittämätön, raamatullinen ja puhdas kristinusko. "Tosi kristitty" on sitoutunut tähän uskoon. Aidon apostolisen uskon tunnustavat pitävät tästä uskosta ehdottomasti kiinni. Kääntäen saman hiukan toisin, yksilö saa vapaasti ja itsenäisesti selvittää vastaukset uskon kysymyksiin Raamatusta, mutta näiden opetusten kohdalla perinteen haastaminen (jonka tulkintoja voi erittäin uskottavasti haastaa) synnyttää takuulla kiukkuisia reaktioita. Syy on selvä: todellinen Raamattu-uskollisuus merkitsee uskollisuutta tälle uskolle.
Toisella tavoin uskovat voivat hyvin olla kelpo kristittyjä, mutta heidän uskonsa on vähintäänkin "vesitetty versio" oikeasta ja puhtaasta kristinuskosta. Olennaista on nimenomaan uskoa oikein; löytyyhän "hyviä ihmisiä" kiistatta myös ei-uskovista. Ne jotka uskovat oikein, uskovat samoin kuin me uskomme.
Erityisesti kääntymiskokemus (syntisen rukous), oikein uskominen ja karismaattinen Hengen vaikutus määrittelevät tosi kristillisyyttä, vaikka esim. hyveillä on toki myös väliä (eri yhteisöissä painottuvat erilaiset elämäntapoihin liittyvät asiat). Oikeiden opetusten tiedolliseen omaksumiseen kiinnitetään kuitenkin paljon enemmän huomioita kuin elämäntapoihin. Eihän kukaan teoilla pelastu. Samoin tietyt symboliset riitit kyllä kuuluvat kristinuskoon, mutta ne vain ilmaisevat uskoa ja ovat sisäisen uskon ulkoisia merkkejä, ne eivät varsinaisesti välitä armoa. Riittejä tärkeämpää on todella omaksua tiedollisella tasolla syvällinen ymmärrys oikeasta uskosta ja kokea Hengen vaikutusta.
Tiivistäen: huomio on ennen kaikkea oikeassa uskossa ja Hengen vaikutuksessa, joka yksilön tasolla ilmaistaan "kokemisena". Hyvin voimakas sitoutuminen tiettyyn tulkinnan perinteeseen osoittaa, kuinka valtava opillinen merkitys traditiolla on myös helluntailaisuudessa, vaikka tradition asema virallisesti kiistetään. Pelkästään Raamattuun vedoten on mahdollista päätyä myös varsin toisenlaisiin tulkintoihin kuin helluntaitradition sisällä on esitetty - ja erittäin hyvin perustein.
Helluntaiperinteen mukaisen tulkinnan haastaminen herättää voimakkaita ja paheksuvia reaktioita yhteisön sisällä, kun esim. merkittävä julistaja ottaakin julkisesti Ilmestyskirjaan, kasteeseen tai vaikkapa kristilliseen sionismiin toisenlaisen kannan.
Tulkinta ei suinkaan ole siten perinteestä vapaata. Repivät riidat ovat usein olleet se hinta, mikä henkilön on täytynyt maksaa, jos hän on avoimesti lähtenyt esittämään liikkeen traditiosta poikkeavia tulkintoja. Oikea ymmärrys Raamatusta on elänyt helluntailaisen perinnön sisällä.
Päivän päätteeksi, onhan julistajan vain seurattava sitä valoa, minkä hän Raamatusta näkee tai näkyä, jonka Henki hänen sydämelleen laskee. Tulkinnat ja kokemukset vaihtelevat. Kun ihmiset lukevat Raamattua eri tavoin, niin jossain vaiheessa rajat ylittyvät ja pahimmillaan molemmat ovat toisilleen harhaoppisia. Usein ihminen on "omasta" tulkinnasta täydellisesti vakuuttunut.
Karismaattista ja omasta uskon tulkinnasta absoluuttisesti vakuuttunutta julistajaa on luontevaa seurata. Vahvat johtajat painottavat, kuinka vain Raamattuun voi todella luottaa, mutta usein ärsyyntyvät suuresti heidän tekemien tulkintojen haastamisesta Raamattuun tukeutuen.
Tätä taustaa vasten olen ajanut itseni kirjoituksillani hankalaan paikkaan. Kristinuskon historiaan uppoutumisen myötä omat ajatukseni ovat muuttuneet, osin merkittävästi. Samalla on syytä huomauttaa, että yhteistä rajapintaa löytyy edelleen todella paljon. Blogin avulla olen jäsentänyt ja jakanut läpikäymääni. Matka on ollut hyvin antoisa, mutta se on myös ahdistanut. Löytöni historiasta edustavat monille erittäin vakavia harhoja, joita vastaan on lujasti taisteltava.
Mahdollisena vaihtoehtona olisi hyväksyä restorationismin mukainen historiantulkinta. Jos varhaisessa kristillisyydessä uskottiin toisin kuin omassa taustassa uskotaan, niin se on lähinnä todistus varhaisen kristillisyyden pikaisesta rappiosta ja luopumuksesta. Se vain osoittaa, kuinka harhaopit todella valtaavat uskovat hyvin helposti, kavalasti ja salaman nopeasti. Tästä tulkinnasta käsin asioita tarkasteleva ei koe historiaa kutsuksi arvioida uudestaan omia näkemyksiä. Historiassa vaikuttanut kirkko oli vakavasti eksyksissä ja sille on syytä kääntää selkä. On pitäydyttävä tiukasti ensimmäisen vuosisadan puhtaassa ihanteessa.
Raamattu ei kuitenkaan tiukasti aina määrää siitä tehtävää tulkintaa. Erilaiset tulkinnat voivat olla raamatullisia ja perusteltavissa olevia; myös sellaiset tulkinnat, jotka eivät ole itselle kovin helppoja tai mieluisia. Se miten Raamattua on omassa taustassa selitetty, ei ole vääjäämättä ainoa mahdollinen tapa tulkita sitä. Enkä puhu tässä yhteydessä skeptikoista tai liberaaliteologeista, jotka ovat olleet tyypillinen "helppo maali", vaan hyvin vakavasti Raamatun ottavista ja erittäin varhaisista kristinuskon tulkinnoista.
Jo historiallisen tiedon näkökulmasta apostolisten seurakuntien todistukseen on suhtauduttava hyvin vakavasti. Jos Raamatun tunnistaneen ja koonneen yhteisön todistuksella kristinuskosta on jotain merkitystä, niin se voi uskottavasti antaa lisää valaisua kysymykseen uskon olemuksesta.
Varhaiset kristilliset opetukset
Olivatko varhaiset kristilliset opit oikeaa kristinuskoa vai jopa eksytystä? Millaisina kristittyinä voimme pitää esim. Rooman piispa Clemensiä tai Ignatios Antiokialaista? Tiesikö 2. vuosisadan merkittävin teologi Irenaeus, miten ihminen saa synnit anteeksi? Ymmärsikö hän, mikä todellisuudessa on kristillisten riittien oikea olemus ja merkitys kristinuskossa? Osasiko Irenaeus kertoa, miten voidaan tietää, mitä on tosi kristinusko?
Keisari Konstantinus Suuren perinnöstä ei ole mahdollista vielä 2.-3. -vuosisatojen kristinuskon kohdalla edes puhua. Kristinuskolla ei tuolloin ollut mitään virallista asemaa ja kristityt olivat pitkälti vainottu yhteisö.
Ainakin he ottivat uskon vakavasti ja elivät hyvin lähellä apostoleja. Ignatios kirjoitti kirjeensä matkalla marttyyriksi, leijonien ruoaksi Colosseumille Roomaan, vain joitakin vuosia apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen (jonka hän todennäköisesti henkilökohtaisesti tunsi). On ilmeistä, että Ignatioksen kirjeet vastaanottaneissa seurakunnissa oli monia apostolien opetusta henkilökohtaisesti kuulleita seurakuntalaisia. Näyttäisi siltä, että niitä myös pidettiin suuresti arvossa apostolisissa seurakunnissa. Olivathan Ignatioksen kirjeet vielä vuosisatoja myöhemmin mukana joissakin listoissa kanonisista kirjoituksista. Koskettavat marttyyrikertomukset ovat säilyneet myös Polykarpokselta ja Justinos Marttyyrilta.
Muotoilen asian näin: Clemens, Ignatios Antiokialainen, Justinos Marttyyri, Irenaeus ja tietenkin Augustinus olivat katolilaisia. Erilaiset katolilaiset opit voidaan yhdistää aivan varhaisimpiin kirkon johtajiin ja apostolisiin seurakuntiin. Varsin leimaavasti katolilaiset opit ovat varhaisimpia kristillisen kirkon opetuksia ja ne menevät aikaan, jolloin kirkko oli hyvin nuori.
Tämä usko oli aidosti kristittyjen jakamaa. Eivät kaikki opit ole toki olleet varhaisessa kirkossa valmiina (kuten esim. oppi kolminaisuudesta), vaan osa täsmentyi, tarkentui ja kehittyi vuosisatoja käydyn teologisen debatin siivittämänä. Opillinen ydin on kuitenkin selkeästi nähtävissä jo hyvin varhain. Monet nykyisin äärimmäisen kiistanalaisina pidetyistä opillisista kysymyksistä eivät kohdanneet varhaisessa kirkossa juuri mitään vastarintaa (varsinkaan apostolisilta seurakunnilta). Olen kirjoittanut aiheista tarkemmin blogissani aiemmin ja tässä yhteydessä teen ainoastaan eräänlaisen läpileikkauksen.
Varhaisessa kirkossa kristityksi tultiin kasteen kautta. Se oli “aiempien syntien anteeksianto vedessä”, uudestisyntyminen “vedestä ja Hengestä”, “ikuisen elämän sinetti” ja “hengellinen ympärileikkaus”. Apostolisen tradition, Irenaeuksen ja Origeneen mukaan imeväisten kaste oli apostoleilta peritty käytäntö. Käytännöstä on olemassa hyvin varhaisia historiallisia todisteita eikä sitä torjuttu pätemättömänä käytäntönä missään (useampi UT:n kirjoitus sen sijaan oli kiistanalainen). Aihe ei ole varhaisessa kirkossa mikään kiistakysymys, vaan yleisesti hyväksytty asia. Näin tapahtui ympäristössä, jossa apostoliseen traditioon suhtauduttiin suurella vakavuudella.
Ehtoollinen, eukaristia, oli alkukirkon hengellisen elämän keskiössä. Eukaristia oli yhteyttä Kristuksen ruumiiseen yhdessä apostolisessa kirkossa (apostolinen opillisesti ja organisaationa) ja kullekin kristitylle ehtoollinen yleispätevästi välitti Jumalan armoa. Ignatiokselle ehtoollinen ei ollut vain yksilön omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa muistelua, vaan siinä ihmiset oikeasti ravittiin “kuolemattomuuden välittävällä lääkkeellä”. Skismassa kirkkoon olevien eukaristiaa ei pidetty pätevänä.
Kristuksen uskottiin todellisesti olevan läsnä leivässä ja viinissä, ei vain symbolisesti tai hengellisesti. Säännöllistä ehtoollista Kristuksen ruumiissa ja veressä eukaristian kautta pidettiin välttämättömänä ylläpitämään kristittyä elämää. Eukaristia oli kirkossa koko jumalanpalveluselämän keskiössä. Niin kuin Ignatios vakavasti varoitti “joka ei ole sisällä uhritemppelissä, jää vaille Jumalan leipää.” Messun uhriluonne oli kirkossa hyvin selkeästi läsnä, eukaristia oli uuden liiton uhri.
Ensimmäisille kristityille, toisin kuin gnostilaisille jotka tuomittiin harhaoppisiksi, eukaristia, kaste ja vahvistus (konfirmaatio) eivät olleet vain symbolisia riittejä. Ne olivat yleispätevästi vaikuttavia, koska Jumala oli uskollinen ja vaikutti niissä. Kirkko oli hierarkkinen. Sakramentteja toimittivat ainoastaan apostolisessa jatkumossa olevat piispat tai papit, “että kaikki mitä tehdään olisi varmaa ja pätevää”.
Varhaisen kirkon messu oli huomattavan samankaltainen katolisen messun kanssa. Esimerkiksi katolisen kirkon katekismus julkaisee Justinos Marttyyrin kuvauksen messusta sellaisenaan. Kerrottuaan Justinoksen kuvauksen messun kulusta katekismuksessa avataan, kuinka eukaristinen liturgia on säilynyt samankaltaisena halki vuosisatojen. Clemens jo vuosikymmeniä Justinosta aiemmin kuvailee tarkasti, kuinka liturgiassa mikään ei ole sattumanvaraista, vaan kaikki on suoritettava oikein.
Kristityn täytyi uskoa pelastuakseen. Pelastavaan uskoon liittyi erottamattomasti kristityn vaellus. Usko oli tien kulkemista, uskon kuuliaisuutta, jumalallistumista. Kenelläkään ei katsottu olevan itsessään voimaa hankkia itselleen pelastusta, vaan Jumalan armon vaikutus tuli esiin vanhurskaana elämänä, joka oli pelastuksen edellytys. Pelastuakseen kristityn tuli olla kuuliainen Kristuksen käskyille.
Taivaaseen pääsy ei ollut alkukirkossa automaatio ja itsestäänselvyys. Kun ihmiset kääntyivät kristityiksi, he tekivät parannuksen vanhasta elämästään ja aloittivat uuden elämän kristittynä kasteessa. Uutta elämää leimasi todellinen kilvoittelu pyhyyteen. Irenaeuksen mukaan Jeesuksen Vuorisaarna aivan oikeasti koskettaa kristittyjä. Se on tarkoitettu noudatettavaksi. Kristityt kulkivat tietä, jonka päässä odotti taivas, mutta eivät omin voimin, vaan Jumalan armon avustamina.
Marttyyrikuolemassa ei ollut mitään pelottavaa verrattuna iankaikkisen tuomion mahdollisuuteen. Kaikki eivät nimittäin päässeet taivaaseen. Hyvin lähellä apostolista aikaa eläneen Justinos Marttyyrin mukaan helvetti oli todellisuutta niille, jotka olivat eläneet väärin. Sanoma anteeksiannosta ja armosta oli luonnollisesti opetuksessa läsnä, mutta niin oli myös kääntymyksen välttämättömyys, iankaikkinen kadotus ja vanhurskas elämä pelastuskysymyksenä.
Vakaviin synteihin langenneen piti julkisesti tunnustaa syntinsä eli ripittäytyä. Usko ymmärrettiin yhteisöllisesti. Syntien anteeksianto tapahtui kirkon kautta, joka käytti Jeesuksen antamaa valtaa "sitoa ja päästää". Kyse ei ollut jokamiehenoikeudesta.
Kristillinen oppi levisi ennen kaikkea suullisesti, mutta myös kirjallisesti. Olennaista oli tunnistaa apostolinen traditio, joka toimi keskeisenä kriteerinä myös myöhemmin kanonisoiduille kirjoituksille. Elävän tradition merkitys ei vähentynyt kirjoitusten roolin kasvaessa, vaan “uskon sääntö” tarjosi puitteet kirjoitusten oikealle tulkinnalle.
Tätä oli kristinusko. Näin uskoneesta kirkosta on peräisin esim. Apostolinen uskontunnustus. Eksyivätkö apostoliset isät ja varhaiset kirkkoisät harhoihin? Oliko puhdas usko jo tässä vaiheessa täysin turmeltunut? Olivatko kaikki yksinkertaisesti väärässä?
Restorationismin näkökulmasta näin tapahtui. Vuoropuhelu varhaisen kirkon kanssa ei ole sen eksymisen tähden lainkaan tarpeen. He eivät pitäneet kiinni oikeasta kristinuskosta, vaan ajautuivat hyvin nopeasti rappioon.
Kun kaiken kristinuskon totuuden lähde on vain ja ainoastaan Raamattu, niin minulle (vähintäänkin jollain tasolla) eksynyt henkilö on sellainen, joka lukee Raamattua toisin kuin minä itse sitä luen. Historiallista kristinuskon opetusta tai käytäntöä ei tarvitse sen kummemmin ottaa huomioon, koska inspiroitua on yksin Raamattu. Kirjoituksia voi ja ne jopa tulee selittää irrallaan siitä uskosta, jossa esim. viimeiset UT:n kirjoitukset on selkeästi kirjoitettu. Olihan historiallisen kirkon opetus aivan väärää.
John Henry Newman kuvasi kirkkoisien merkitystä seuraavasti: Olennaista on, että isät ovat todistajia maailmanlaajuisesti tunnustetuille kristinuskon opeille. Kyse ei ole siitä, että he esittävät opit omina päätelminään pyhistä kirjoituksista. He eivät puhu mielipiteistä, vaan “tämä on totta, koska sitä pidetään, ja on aina pidetty totena, kaikkien seurakuntien toimesta, meidän aikoihimme asti, keskeytyksettä, alituisesti apostoleista lähtien”. Isät siis ovat muinaisen apostolisen uskon todistajia. Pelkästään heidän omiin tulkintoihinsa saatettaisiin aivan perustellusti suhtautua toisin, koska voihan Raamattua tulkita eri tavoin. Näin ei isien kohdalla kuitenkaan ole, vaan heillä oli keinot selvittää apostolinen uskon perintö. (Newman.)
Kenties varhainen kirkko oli vain niin innostunut traditiostaan, että piti siitä kiinni pyhien kirjoitusten kustannuksella tai jopa suoraan kirjoitusten vastaisesti? Ehkäpä varhainen kristinusko ei vain antanut pyhille kirjoituksille sitä arvovaltaa, mikä niille totisesti kuuluu ja sen johdosta kirkko eksyi harhoihin?
Tekikö traditio tyhjäksi Jumalan Sanan?
Tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa. Löytyy lukemattomia sitaatteja kirkkoisiltä pyhien kirjoitusten arvostuksesta ja kirjoituksia todella arvostettiin hyvin suuresti. Tämä tulee näkyviin esim. siinä, että kirjoituksia usein varjeltiin jopa hengen menettämisen uhalla.
Varhaisen kirkon kiistat olivat ennen kaikkea hermeneuttisia kiistoja. Kirjoitukset kuuluivat kirkolle ja ne tuli selittää apostolisen perinteen mukaisesti. Tämän perinteen selvittämiseksi erityinen opetusvalta oli apostolisilla seurakunnilla, joissa apostolista perintöä valvoivat piispat. Kirkko ei hyväksynyt sellaisia selityksiä kirjoituksista, jotka menivät vastoin sen oppia. Myös harhaoppiset uskoivat ja vetosivat pyhiin kirjoituksiin. Ja kuten todettua, monesti aivan uskottavasti Raamattuun tukeutuen.
2. Pietarin kirje kertoo (kirjoitettu todennäköisesti Roomassa vuosina 120-150, joidenkin tutkijoiden mukaan jopa tätä myöhemmin kts. McDonald) Paavalin kirjeiden ja muiden kirjoitusten vääristä tulkinnoista: "Näistä samoista asioista hän puhuu kaikissa kirjeissään. Niissä on joitain vaikeatajuisia kohtia, joita oppimattomat ja epävakaat ihmiset sitten vääristelevät. Niin he tekevät muillekin vastaaville kirjoituksille, ja se koituu heidän tuhokseen." (2. Piet. 3:16.)
Tuskin kukaan pitää itseänsä henkilönä, joka vääristelee kirjoituksia. Kyseinen Raamatun pätkä puhuu aina jostakin toisesta. Oma tulkinta on se oikea tulkinta ja jonkun toisen (omasta tulkinnasta eroava) tulkinta sen sijaan vääristelee kirjoituksia. Mistä sitten voi tietää, mikä selitys on oikea? Mistä löytyy aito usko? Nämä olivat jo toisen vuosisadan kristinuskon avainkysymyksiä.
Varhaiset kristityt eivät tunnustaneet sellaista oppia, että "jokainen voi itsenäisesti Raamatusta ratkoa uskon kysymykset" tai irrallaan muista auktoriteeteista täysin itsenäisesti selittää kirjoituksia. Myöskään Uusi testamentti ei tällaista kristillisyyttä opeta (2. Piet. 1:20-21). (tästä tarkemmin Barr.)
Yksi avainteksti täysin vapaan ja itsenäisen Raamatun tulkinnan puolesta on ollut 2. Tim. 3:15-17: "Lapsesta saakka olet tuntenut myös pyhät kirjoitukset. Ne voivat antaa sinulle viisautta, niin että uskot Kristukseen Jeesukseen ja pelastut. Jokainen niistä on Jumalan Hengen tuote. Siksi niistä kaikista on hyötyä opetuksessa, nuhtelemisessa, kurinpidossa ja oikeamielisyyteen kasvattamisessa. Niiden avulla Jumalan oma valmistuu kaikenlaisen hyvän tekijäksi."
On esitetty, että ihminen voi kyseisen katkelman perusteella täysin itsenäisesti, Hengen valaisussa vapaasti tulkita Raamattua, irrallaan mistään muista auktoriteeteista ja kirkon opetuksesta. Ainoastaan Raamattu on opin peruste, joten mikään muu ei ole. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö yhteisö olisi hyödyllinen uskon kysymyksissä, mutta lopulta yksilö voi täysin vapaasti Raamatusta ratkoa uskon kysymykset itsenäisesti.
Professori James Barr toteaa, että näin ei ole eikä kyseinen katkelma käy todistetekstinä tällaisen näkemyksen puolesta. Pastoraalikirjeiden (Timoteus ja Titus) lukija huomaa nopeasti, että kyseisten kirjeiden huomio on erityisesti seurakuntajärjestyksessä, auktoriteeteissa ja traditiossa (2. Tim. 3:14). Tämä on se asiayhteys ja laajempi konteksti, jonka sisällä jakeet on luettava. Katkelma ei opeta sellaista itsenäistä Raamatun tulkintaa, joka on irrallaan muusta opetusauktoriteetista ja kirkon selityksestä (1. Tim. 3:15). Muutenkin ilmaisut "voivat antaa sinulle viisautta" ja "niistä kaikista on hyötyä" ovat kaukana siitä, että ne väittäisivät yksin kirjoitusten (tai oman selityksen kirjoituksista) olevan kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde. Ja vielä, mihin ikinä tekstin kirjoittaja täsmällisesti viittaa "kirjoituksilla" (joka ei ole aivan selvää), niin täysin varmaa on ainakin, ettei kirjoittaja viittaa ilmaisullaan 66 kirjan protestanttiseen kaanoniin. (Barr.)
Kirjoitusten tulkinta ei ole koskaan ollut vain yksilön omien päätelmien varassa; niin ei ollut apostolisena aikana eikä niin ollut apostolisen ajan jälkeen. Kirjoitukset oli annettu opetuslasten yhteisölle eli kirkolle. Aito Raamatun selittämisen paikka oli kirkossa ja kirkon traditiossa. Kirkko oli alusta alkaen hierarkkinen yhteisö. Oikea usko ei avautunut yksilöllisen harkinnan avulla, vaan nimenomaan yhteisön sisällä. Kirkko oli Pyhän Hengen koti.
Hyvin arvostettu Uuden testamentin tutkija Harry Y. Gamble kertoo, että UT:n kanonisoinnissa on usein esitetty tärkeäksi kirkon käymä konflikti gnostilaisten kanssa. Gnostilaisten väitteet salaisesta apostolisuudesta provosoivat kirkon päättämään selkeämmin, mitkä kirjat sisälsivät aidon opetuksen. Kirkko ei kuitenkaan kiistoissa vedonnut kiinteään kirjojen kokoelmaan, vaan Irenaeus viittasi uskon sääntöön eli siihen, kuinka kirjoitukset tuli selittää. Gnostilaisten ja ei-gnostilaisten kristittyjen välisen kiistan kohteena ei pääasiallisesti ollut se, mitkä kirjat olivat arvovaltaisia vaan se, kuinka kirjoitukset tuli oikein selittää. Itse asiassa gnostilais-kristityt käyttivät lähes kaikkia kirjoja, joita kirkko muutenkin käytti. Ero ei ollut kirjoissa, vaan kirjojen selittämisessä; gnostilaisten hermeneutiikka poikkesi kirkon hermeneutiikasta. (Gamble 2002.)
Varhaiseen kristillisyyteen erikoistunut professori Pheme Perkins vahvistaa: “Hermeneutiikka, ei kaanonin muodostaminen, on keskeinen kysymys Irenaeuksen ja hänen valentinolaisten vastustajiensa välillä.” (Perkins 2002.)
Samoin montanolaisuuden suhteen on esitetty, että montanolaisten vakaumus jatkuvista ilmestyksistä olisi ollut ratkaiseva syy kirjoitusten rajaamiseen. Kirjoituksilla kyllä oli roolinsa kirkon kiistassa montanolaisten kanssa, mutta ei suoraan kaanonia koskien, koska montanolaiset eivät näytä torjuneen yleisesti tunnustettuja kirjoituksia tai asettaneen profeettojansa kirjoituksia vastaan. Kysymys ei ollut kirjoitusten arvovallasta tai rajaamisesta vaan siitä, oliko kirkon traditio velvoittavaa ja siten sen johdosta montanolaisen uuden ilmestyksen poissulkevaa. (Gamble 2002.)
Gamblen mukaan millään 2. vuosisadan harhaoppisilla liikkeillä ei ollut määräävää roolia kaanonin historian kannalta. Niiden huomioiminen on kuitenkin tärkeää, koska kaanonin historiaa ei voi täysin ymmärtää teologian- ja kirkon historiasta irrallaan. (Gamble 2002.)
Kristityt ovat aina pyrkineet olemaan uskollisia kirjoituksille. Kirkko ei asettanut itseänsä kirjoitusten yläpuolelle. Kiistat koskivat kirjoitusten selittämistä ja oikea konteksti kirjoitusten selittämiselle oli kirkon traditio.
Varhainen kristinusko ei kuitenkaan ollut vain kirjoitetun tekstin uskonto, vaan suullisella traditiolla oli suuri arvo. John Barton kiteyttää, että "kirjoitukset" olivat varhaiselle kirkolle paljon löyhemmin määritelty joukko kirjoituksia kuin mitä se nyt on meille. Vastaavasti kirjoitusten selitys oli usein paljon jäykempi asia. Ensimmäisten vuosisatojen kirkko puhui ennemmin "uskon säännöstä" ja "totuuden kaanonista" kuin kirjoitusten kaanonista. Tämä oli se viitekehys, jonka sisällä sekä kirjoitukset että opetukset tuli kuulla ja arvioida. Kristillinen usko on konteksti, jonka sisällä Raamattu tulee lukea. (Barton 1989.)
Lee Martin McDonald kertoo, että varhaisen kirkon käsitys inspiraatiosta ei rajoittunut vain kanonisoituihin kirjoituksiin tai ylipäätänsä ainoastaan kirjoituksiin. Inspiraatio kattoi varhaisessa kirkossa kaiken, mikä oli opillisesti oikeaa - tuli se sitten saarnaamisen, opettamisen tai kirjoitusten muodossa. Everett Kalin tutki kirkkoisiä vuoteen 400 saakka eikä löytänyt ainuttakaan esimerkkiä, jossa kanonisoimatta jäänyttä, mutta siitä huolimatta oikeaoppista kirjoitusta, ei oltaisi pidetty inspiroituna. Harhaoppisia kirjoittajia sen sijaan pidettiin ei-inspiroituina. Kalinin mukaan varhaisessa kirkossa inspiraatiota ei sovellettu vain kirjoituksiin, vaan myös kirkkoon, joka oli elävä todistaja Kristuksesta. Harhaoppeja sen sijaan ei pidetty inspiroituina, koska ne olivat vastoin tätä todistusta. (McDonald 2002.)
Voi olla, että varhainen kirkko ymmärsi kristinuskon aivan väärin ja vasta kauan aikaa myöhemmin se ymmärrettiin todella oikein. Ehdottoman tiukasti tällaista väitettä lienee mahdotonta kumota. Historiallisessa tulkinnassa on kyse päättelystä parhaaseen selitykseen. Minusta yksinkertaisempi ja mielekkäämpi selitys kaiken aineiston valossa on, että varhaiset kristityt ja kirkon johtajat ymmärsivät kristinuskon oikein. Sellainen opetus, mitä "on uskottu kaikkialla, aina ja kaikkien taholta", on hyvin todennäköisesti totta. Siitä voi hyvin lähteä liikkeelle. Tähän olen tullut.
Kommentit
Lähetä kommentti