Johtopäätökseni kasteesta ja ehtoollisesta

Historiallinen aineisto näyttää minusta vastustamattomalta. Kasteeseen ja ehtoolliseen liittyvät opetukset olivat 100-luvun kristityille uskon kovimmassa ytimessä (olen käsitellyt kysymystä "sakramentin" tai "mysteerin" olemuksesta aiemmin). Jos kristityt eksyivät kasteen ja ehtoollisen suhteen, niin he eksyivät välittömästi apostolien kuoltua eivätkä ihan pienissä asioissa. Siinä tapauksessa he eksyivät siinä, mitä he itse pitivät äärimmäisen tärkeänä ja apostolisessa uskon perinnössä täysin keskeisenä. Varhaisille kristityille kaste ja ehtoollinen (eukaristia) eivät olleet vain symboleja, vain merkkejä tai vain kuuliaisuudesta Jeesuksen käskylle suoritettavia riittejä. Ne olivat paljon enemmän.

En kuitenkaan usko, että he eksyivät. Usko siirtyi eteenpäin "uskon säännön" avulla ja apostolista perintöä varjeltiin vanhimmassa kirkossa hyvin tiukasti apostolisessa jatkumossa olevien piispojen toimesta. Harhaoppisuuteen ja hajaannuksen aiheuttajiin suhtauduttiin erittäin vakavasti. Näissä kysymyksissä jos missä, mikä tahansa opetus ei todellakaan olisi mennyt mukisematta lävitse. Oli ehdottoman välttämätöntä pitäytyä siinä, minkä apostolit olivat siirtäneet "kädestä käteen". Jos kasteen tai ehtoollisen suhteen joku olisi ruvennut sooloilemaan vastoin apostolista traditiota, niin siitä olisi noussut meteliä.    

Yhteys "pyhiin asioihin"

The Oxford Dictionary of the Christian Church kiteytti 2. vuosisadan kristittyjen käsityksen apostolisesta kirkosta siten, että sen täytyi historiallisesti periytyä apostoleista ja opettaa apostolisen opin mukaisesti. Hyvin tärkeää oli nimenomaan sakramentaalinen yhteys: kaste, konfirmaatio, apostolisessa suksessiossa oleva papisto (piispa, pappi ja diakoni) ja ehtoollinen (eukaristia). (The Oxford Dictionary of the Christian Church 2005.)

Katolisen kirkon katekismus kertoo, että apostolisen uskontunnustuksen "pyhien yhteydellä" on kaksi merkitystä: se on "yhteyttä pyhiin asioihin" (sancta) ja "yhteyttä pyhien ihmisten kesken" (sancti). Katekismus kertoo: "Sancta sanctis! (Pyhät pyhille!) huudahtaa selebrantti useimmissa idän kirkon liturgioissa, kun hän kommuunion jakamisen edellä kohottaa pyhät lahjat. Uskovat (sancti) ravitaan Kristuksen ruumiilla ja verellä (sancta), jotta he kasvaisivat Pyhän Hengen yhteydessä (koinonia) ja välittäisivät sen maailmalle." (kpl. 948.)

Kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffman tuo ilmi, että uskontunnustuksen "pyhien yhteys" voi latinaksi tarkoittaa sekä ihmisten että asioiden yhteyttä. Kreikkalainen alkuteksti tarkoittaa kuitenkin nimenomaisesti "pyhien asioiden yhteyttä" eivätkä kyseiset "pyhät asiat" voi tarkoittaa mitään muuta kuin yhteyttä Kristukseen kasteen ja ehtoollisen kautta. (Sähköpostista Arffmanin kanssa.)

Tässä on kieltämättä paljon purtavaa. Lähtökohtani kuitenkin on, että minun ei tarvitse loppuun asti tajuta jotakin asiaa voidakseni hyväksyä sen totena. Voin hyväksyä luotettavasta lähteestä peräisin olevan tiedon, vaikka en sitä itse täysin ymmärtäisi. Minun osani ei ole järkeillä asioita, päätellä tai määritellä oikeaa uskoa, vaan ottaa todistus vastaan. Todistajanlausunto on oikeutettu ja viaton tiedonlähde; tässä tapauksessa todistajanlausunnon antavat varhaiset kristityt jopa uskontunnustuksen muodossa. Mitään sen suurempaa ahaa-elämystä, sisäistä oivallusta, päättelyketjua tms. ei tiedon tueksi enää tarvita. Tieto on totta, jos se tulee luotettavasta lähteestä ja lähteen tarkoitus on todella ollut välittää oikeaa tietoa. Jos sama tieto on peräisin vieläpä useammasta itsenäisestä lähteestä, niin se on suorastaan vastustamatonta. (kts. blogikirjoitus.)

On melko varmaa, että apostolit kävivät seuraajilleen huolellisesti läpi, ketä voi kastaa, ketä ei voi kastaa, kuinka tulee kastaa jne. Suuren lapsikuolleisuuden keskellä pikkulasten kastamista ovat hyvin todennäköisesti monet, vähintäänkin kuolevien kohdalla, ehdottaneet (myös kreikkalaisessa kirkossa näin haluttiin ehdottomasti toimia, vaikka tulkinta perisynnistä poikkesi Augustinuksen tulkinnasta). 100-luvun lähteet ja syvälle 100-luvulle juontuvat lähteet tuntevat pikkulasten kasteet, mutta toimintamallit ovat todennäköisesti jonkin verran vaihdelleet. 

Jos pikkulasten tapauksessa kyse oli luvattomasta ja pätemättömästä kasteesta, jostain joka ei ole pätevästi edes mahdollista, niin siitä olisi todennäköisesti jäänyt myös lukuisia ja tiukkoja kumoajia historiankirjoihin. Kuten sanottua, apostoliseen uskon perintöön suhtauduttiin vanhimmassa kirkossa hyvin ehdottomasti. Skismaatikkojen kasteiden pätevyys oli sen sijaan kiistanalainen kysymys, ei pikkulasten kasteet.

Jos apostolit olisivat torjuneet pikkulasten kastamisen vääränä tai luvattomana eikä lainkaan pätevänä, niin apostolien perustamat seurakunnat olisivat hyvin todennäköisesti torjuneet sen myös vääränä ja pätemättömänä. He olisivat ehdottomasti vaatineet imeväisenä kastettuja kasteelle myöhemmin uudestaan; olihan kaste kristityksi tulemisen pyhä riitti. Tällaista toimintamallia tukevia lähteitä ei kuitenkaan ole olemassa.

Arffman huomioi, että vanhimman kirkon kastekäytäntö on joka tapauksessa poikennut esim. nykyisestä luterilaisesta käytännöstä. Yleensä kasteet tapahtuivat vain pääsiäisenä ja ehkä helluntaina. Näin ollen myöskään terveitä vastasyntyneitä ei todennäköisesti kastettu heti syntymän jälkeen, vaan ehkä lähes vuoden iässä. Katekumeeniaika kesti joissakin seurakunnissa jopa kolme vuotta. Tuona aikana katekumeeneille syntyneet lapset on todennäköisesti kastettu samaan aikaan vanhempiensa kanssa. (Sähköpostista Arffmanin kanssa.)   

Jos apostolit olisivat opettaneet, että todellisuudessa kasteessa vaikuttava elementti on ainoastaan usko ja kääntymys eikä lainkaan vesi, niin 100-luvulla apostoliset seurakunnat olisivat siitä melko varmasti tienneet. Uskolla ja kääntymyksellä oli toki täysin ratkaisevasti väliä, mutta niin oli myös vedellä. Kristityksi synnyttiin "kastealtaan vetisestä kohdusta", kristityksi syntymisestä ei selvitty kuivin nahoin. Lähtökohtaisesti kasteet on suoritettu veteen upottamalla, mutta pirskottaminen on ollut hyväksytty ja sinänsä pätevä poikkeus (upottaminen ei usein ollut käytännössä mahdollista).  

Entä mitä olisi tapahtunut, jos apostolit olisivat opettaneet, että leipä ja viini eivät oikeasti muutu rukouksen myötä Kristuksen ruumiiksi ja vereksi? Entä jos apostolit olisivat torjuneet opetuksen, jonka mukaan ehtoollinen on uuden liiton uusi uhri? Mitä olisi tapahtunut, jos apostolit olisivat opettaneet, että ehtoollinen ei oikeasti ole "rokote kuolemaa vastaan" vaan pelkästään uskoa ilmaiseva pyhä symboli? 

Siinä tapauksessa on melko varmaa, että nämä universaalit opetukset olisi tiukasti torjuttu. Mutta niitä ei torjuttu. Näin kirkossa opetettiin. Vanhimmassa kirkossa aineella todella uskottiin olevan vaikutusta ja väliä. Kristinusko ei ollut vain henkistä, älyllistä, moraalista tai kokemuksellista, vaan aivan ytimessään myös varsin fyysistä - se oli "pyhien asioiden yhteyttä". 

Jumala kohtaa ihmisen inhimillisessä todellisuudessa: sakramentit edustavat inkarnaation todellisuutta, kun Jumala kohtaa ja ravitsee ihmisen leivässä. Tämä saattaa nykyajasta katsottuna näyttää jotenkin alkukantaiselta eikä älyllisesti tyydyttävältä, mutta yhtä kaikki - näin kristityt aina uskoivat. Jumala tuli ihmisten keskelle ihmiseksi, vereksi ja lihaksi. 

Mitä uskottiin kasteesta ja ehtoollisesta 100-luvulla Roomassa, Antiokiassa, Aleksandriassa, Karthagossa, Smyrnassa, Efesossa, Lyonissa ja kaikkialla muualla on todennäköisesti totta. Ehtoollinen ja kaste joko ovat valtavia ihmeitä tai sitten ne eivät sitä ole. Varhaiset kristityt aina ja kaikkialla uskoivat, että ne ovat ihmeitä. Kaste ja ehtoollinen eivät olleet mitään kiistakysymyksiä. Kaikki vain olettivat asioiden olevan näin. Yksinkertaisin ja todennäköisin selitys sille on, että opetukset ja käytännöt ovat peräisin samoista lähteistä - apostoleilta. Minkä apostoliset isät, varhaiset kirkkoisät ja apostoliset seurakunnat torjuivat apostolisen tradition vastaisena, sen sijaan vastaavasti todennäköisesti oli apostolisen tradition vastaista.

Totuuden etsinnän vaikeus

Se tarkoittaa, että olen ollut näissä kysymyksissä osittain väärässä. Jos Apostolisen uskontunnustuksen ja tradition Uuden testamentin teksteistä välittänyt vanhin kirkko uskoi välittömästi apostolisen ajan jälkeen kaikkialla ja kiistattomasti jostakin asiasta jotakin, niin minun on syytä nöyrtyä sen edessä. Kuka minä olisin väittämään vastaan? Esitän vain sen, mikä minusta näyttää lähteiden valossa vastustamattomasti olevan totta; ja kiistaton sekä aivan alusta saakka löydettävissä oleva kirkon opetus voidaan varsin hyvin syin sellaiseksi tunnistaa. Jo tietoteorian näkökulmasta tällainen historiallinen tieto on todella tietoa - isoin kirjaimin.    

Mutta totuuden etsintä ei ole puhtaasti todistusaineistoon nojautuva prosessi. Siksi asioiden käsittely on ollut vaikeaa. Kaipaan ihmisten hyväksyntää ja inhoan vastakkainasettelua. Adam Smithin mukaan voimakkain yksittäinen ihmisten toimintaan vaikuttava motiivi on tarve nauttia toisten ihmisten arvostusta ja välttää heidän paheksuntansa (Saastamoinen 2016, 172.). 

Esimerkiksi tiedeyhteisön sisällä tieteenfilosofi David Hull kiistanalaisesti esittää, että tutkijoita motivoi ensisijaisesti ammatillisen tunnustuksen saaminen ja tieteen standardien mukaisten rikkomusten välttäminen. Tutkijat kyllä eittämättä pitävät itseään Hullin mukaan rationaalisina totuuden etsijöinä, mutta päämotiviit ovat toiset. Tieteen rationaalisuus nousee lopulta yhteisön normit ja kannustimet tyydyttävän “näkymättömän käden” myötä. (Nickles 2021.) 

Hull voi olla oikeassa tai väärässä, mutta hänen näkökulmassaan on perää: totuuden etsintä ei ole edes ylämäkijuoksua, vaan vuorikiipeilyä erittäin haastavissa olosuhteissa. Kristillisestä näkökulmasta tämä on realismia, koska tahtomme on synnin tähden vahingoittunut. Voimme silti etsiä totuutta ja myös löytää vastauksia, vaikka kannamme mukanamme erilaisia ennakkoluuloja ja huonoja motiiveja. 

Meitä “neutraaleja ja ennakkoluuloista vapaita" totuuden etsijöitä motivoivat muutkin asiat kuten taloudelliset hyödyt, identiteetin ylläpitäminen, halu saada toisilta ihmisiltä hyväksyntää ja arvostusta sekä välttää paheksuntaa. Eikä myöskään ole mitään katkaisijaa, jota painamalla olisimme yhtäkkiä täysin vapaita historiastamme. Me kaikki olemme syvällisesti kietoutuneet sosiaalisiin suhteisiin, historiasta nouseviin tulkintoihin ja omiin toiveisiin ja pelkoihin. Tämä on rehellinen lähtökohta. Ihminen ei ole puhtaasti rationaalinen kone.

Silti uskon, että minun on seurattava todistusaineistoa (tai vähintään vilpittömästi tavoiteltava sitä), vaikka siitä olisi henkilökohtaisella tasolla harmia ja haittaa. Varhaiset todistajat olivat valmiita maksamaan uskostaan hengellään. Heidän vilpittömyyttään on mahdotonta kiistää ja heillä oli edellytykset myös tietää, mikä todella oli apostolista uskoa. Päivän päätteeksi mormonien kirkkohistoria ei ole minun kirkkohistoriani. Eivät apostolien seuraajat turmelleet apostolista uskoa. He taistelivat sen puolesta, vaikka henki lähtisi - ja usein heiltä henki myös uskon tähden lähti.

Kaikki eivät voi olla oikeassa. Uskon suuret kysymykset eivät voi olla puhtaasti makuasioita, näkökulmasta riippuvia mielipiteitä tai sosiaalisesti rakentuneita totuuksia, jotka ovat tietyssä yhteisössä tai aikakaudessa “tosia”. Uskon Anselmin hengessä, että hyvin elettyyn elämään, erityisesti kristityn elämään, kuuluu totuuden etsintä. Olen itse tehnyt sen uppoutumalla historiaan. 

Tulkintani nousee siis traditiosta. En hetkeäkään väitä, että toisenlaiset tulkinnat eivät olisi raamatullisia tai hyvin johdonmukaisia. Päinvastoin. Tunnen useita, jotka osaavat kreikkaa ja ovat lukeneet Raamattua niin paljon, että sivut kellertävät koskettelusta. Älyllisiltä kyvyiltäni olen monien heistä rinnalla selvästi kevyen sarjan peluri ja puhtaasti poikanen. Minulla ei ole mitään syytä esittää, että heidän uskonsa ei olisi raamatullista. Tämä onkin suuri ongelma: on monta raamatullista, keskenään ristiriitaista teologiaa. Siksi pureuduin historialliseen kristinuskoon ja lähdin kulkemaan syvälle juurille. Pyydän pitämään tämän mielessä: voit pelkästään Raamatun valossa aivan hyvin ja oikein perustellusti nähdä asiat toisin. En kiistä kenenkään tulkintojen raamatullisuutta. 

Yksi traditio onkin sellainen, jonka mukaan historialla ei ole mitään merkitystä. Arffman kuvaa, kuinka Johannes Campanus edusti 1500-luvulla tällaista ajattelua. Arffman kertoo, että “Campanuksen käsityksen mukaan todellinen kirkko oli tuhoutunut heti apostolien jälkeen.” Hän kirjoittaa Campanuksen ajattelusta: ”Raamatun oikein ymmärtäneiden ihmisten oli käännettävä selkänsä historiassa vaikuttaneelle kirkolle ja asetettava sen tilalle pelkästään Raamatusta ilmenevä oikea ja alkuperäinen usko.” Reformaation kastekiistoissa tällainen ajattelu tuli hyvin esiin. Arffman kirjoittaa: ”Kastetta käsitellessään Campanus selitti ajattelutapansa mukaisesti, että maailma ei siihen mennessä ollut ymmärtänyt kasteen asetussanoja. (…) Hänen kirjastaan näkyy hyvin, miten kirkon historian näkökulman syrjäyttäminen johti Raamatun selittäjän merkityksen korostumiseen. Vanhan tekstin ymmärtäminen näytti – ainakin inhimillisesti ajatellen – riippuvan pelkästään selittäjän kyvystä tavoittaa sen sanoma. Niinpä Campanuskin vakuutti lukijoilleen tekevänsä tässä suhteessa parhaansa.” (Arffman 1994, 132-137.)

Ongelmaksi tällaisessa tradition täydellisesti torjuvassa ajattelussa nousee, että se ei ole historiallisesti totta. “On historiallinen tosiasia (ja siten teologisesti täsmällistä), että kristillinen scriptura ei ole koskaan ollut sola”, kirjoittaa hyvin arvostettu kirkkohistorioitsija Jaroslav Pelikan. Hän jatkaa: “Kun kristillinen liike alkoi, sillä oli Tanak (useimmiten Septuaginta) sen scripturana ja sen rinnalla oli julistus Jeesuksesta sen täyttäjänä. Sitten kun tämä julistus oli kirjoitettu Uuden testamentin scripturaksi, niin kirkolla oli myös uskontunnukset ja liturgia, jonka pohjalta se päätti, mitä Uusi testamentti ja sen takana Tanak, merkitsivät kristilliselle uskolle ja elämälle. Yhteenotto Raamatun kaanonista protestanttien ja katolilaisten välillä teki selväksi, että edes sola scripturassa Raamatun auktoriteetti ei todistanut itse itseään oikeaksi automaattisesti, vaan sen tunnistaminen riippui tradition ja kirkon hyväksynnästä. Ironista on myös, että Raamattu, jota on käytetty aseena kirkkoa ja traditiota vastaan, on itse peräisin kirkon arsenaalista ja on säilytetty ja suojeltu tradition toimesta.” (Pelikán 2005.)

Jos kirkko eksyi heti apostolien jälkeen vakavasti uskon avainasioissa ja siinä mikä heistä kuului kristinuskon ydinolemukseen, niin miten luotettavaa traditiota on Raamatun kaanon? Luotan lujasti traditioon Raamatun kaanonista. Siksi minusta ei vain näytä todennäköiseltä, että se traditio, jonka toimesta Raamattu on tunnistettu, säilytetty, suojeltu ja välitetty eteenpäin, olisi täysin eksynyt apostolisen uskon perinnön suhteen. Kun käsittelyyn otetaan Uuden testamentin tekstien alkuperä, niin tunnistamisen lähteinä nousevat toistuvasti esiin apostoliset isät, Justinos Marttyyri, Irenaeus, Klemens Aleksandrialainen jne.  

Ratkaisevaa on se, mitä he uskoivat. Teologisilla mieltymyksilläni tai sillä, mikä olisi minulle helpointa ja suotuisaa, ei päivän päätteeksi ole juuri merkitystä. Jos jokin asia on totta, niin se on totta. Tajusin sitä tai en, oli se helppoa tai vaikeaa. 

Entä jos se, minkä varhainen kirkko ja apostoliset seurakunnat väittivät olevan apostolista traditiota, todella oikeasti oli apostolista uskon perintöä? Historiallisesti on hyvät syyt uskoa näin todella olevan.