Kaste varhaiskristillisyydessä (osa 1.)
Seuraavat kirjoitukset ovat minulle henkilökohtaisesti vaikeita. Juuri mikään toinen aihe ei ole vapaille suunnille niin syvälle identiteettiin menevä kuin kaste. Erilaisia tulkintaeroja on muuten vapaiden suuntien sisällä paljon (kts. aiempi kirjoitus), mutta opetukset kasteesta yhdistävät. Kyse on ratkaisevasta jakolinjasta monessakin mielessä. Asiaa on seuraavaksi luvassa sen verran, että olen päättänyt jakaa aiheen kahteen tekstiin. Nämä tekstit muodostavat siten yhdessä kokonaisuuden.
Löytöni haastavat (eivätkä suinkaan vähiten itseäni). Mitä olisin ajatellut helluntailaisesta, joka muuttaa näkemyksiään kasteesta? Voin puhua vain omasta puolestani: “Maallistunut, hakee jotain hyväksyntää tai salonkikelpoisuutta, liika lukeminen on paisuttanut pään ja on luopunut selvästä Jumalan Sanan ilmoituksesta. Tuolla tiellä on edessä varmasti muunkinlaista luopumista puhtaasta uskosta.” Käyn siis kiinni äärimmäisen herkkään ja jakavaan kysymykseen. Inhoan konflikteja ja kaipaan hyväksyntää, mutta tuntemukseni eivät saa määrätä elämäni suuntaa tai tukkia suutani.
Ylivoimaisesti suurin osa omistani tulee torjumaan kirjoitukseni täysin väärinä. Tämä on fakta. Siksi asian käsittely ei ole minulle helppoa, vaikka olen jo avannut pelin aiemmissa kirjoituksissani. Esitän vain sen, mikä minusta näyttää lähteiden valossa uskottavalta.
Voin vain vakuuttaa vilpittömyyttäni. Olen monin tavoin pahasti keskeneräinen tapaus, mutta ei minulla ole mitään ketunhäntää kainalossani. Ei tässä aiheessa eikä ole jatkossakaan. Kenenkään ei tarvitse arvuutella motiivejani, vaikka aiheet ovat hyvin kiistanalaisia. Pyrin olemaan lähteiden edessä rehellinen ja jakamaan sen, mitä olen historiasta löytänyt. En yritä käännyttää. Tahdon vain päästää lukijan sisälle omaan prosessiini. Jokainen saa puolestani itse rauhassa arvioida, ovatko johtopäätökseni perusteltavissa olevia vai eivät.
Osa identiteettiäni
Kuten olen aiemminkin avannut, omat lähtöolettamukseni olivat, että Raamatun ulkopuolisista lähteistä ei tarvinnut välittää mitään. Kaikki asiat voin itse päätellä suoraan pelkästään Raamatusta. Lopulta ainoa ratkaiseva asia oli siis se, miten asiat Raamatusta luin. Tämä kuvaus on kuitenkin enemmän kuvitteellista teoriaa kuin todellista elämää. Eihän näin ole ollut oikeasti koskaan.
En nimittäin lähtenyt tulkintoihin tyhjältä pöydältä, vaan olin omaksunut lukuisia taustaolettamuksia ryhmäni sisällä ja tietenkin minulla oli myös arvostamani auktoriteetit (jotka vuosien saatossa vaihtelivat). Lisäksi toiveeni, pelkoni, tunteeni ja ympäristöni vaikuttivat tulkintoihini varmuudella paljon. Jos olisin kasvanut vuonna 600 tai vuonna 1600, niin olisin todennäköisesti lähestynyt asioita hiukan toisenlaisten kiikareiden lävitse.
Yksi keskeinen taustaolettamus oli syvä epäluuloisuus kaikkia Raamatun ulkopuolisia varhaisia kristillisiä lähteitä kohtaan. Lähtökohtani historiaan oli epäily. Historian tuntemuksella ei oikeastaan mielestäni tehnyt juuri mitään. En minä lähteitä (eli varhaisia kirkkoisiä) mielipuolina tai valehtelijoina pitänyt, mutta lähtökohtaisesti he olivat väärässä, jos uskoivat toisin kuin minä. He eksyivät, joten olisi parasta pitää kiinni siitä, minkä lujasti ja varmasti tiesin.
Pelastuksen kannalta kasteella ei ollut minulle mitään merkitystä. Kyseessä oli ulkoinen merkki, joka ilmaisi tapahtunutta sisäistä muutosta. Kaste oli eräänlainen julkinen uskontunnustus, kuuliaisuuden askel, joka tapahtui Jeesuksen esimerkkiä seuraten. Nikean uskontunnustuksessa lausutaan ”tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi”, mutta tältä osin en siis yhtynyt Nikean uskontunnustukseen. Ei kasteella ollut syntien anteeksisaamisen kanssa mielestäni mitään tekemistä.
Kriittisen tärkeä seikka kasteessa kuitenkin oli, että se suoritettiin apostolisen esimerkin mukaisesti veteen upottamalla. Veden pirskottaminen oli tapana täysin väärä, koska raamatullinen kaste oli nimenomaan upotuskaste. Asia oli ilmoitettu Raamatussa täysin selvästi.
Jumalan lapseksi tuleminen, uudestisyntyminen, syntien anteeksisaaminen ja vanhurskautuminen tapahtuivat erillisessä kääntymiskokemuksessa (jollaista minulla ei siis koskaan ole ollut), jonka instrumentti oli ns. syntisen rukous. Avainteksti syntisen rukoukseen löytyi Roomalaiskirjeestä (10:9-10): "Pelastut, jos tunnustat ääneen, että Jeesus on Herra, ja jos uskot sydämessäsi, että Jumala herätti hänet kuolleiden joukosta. Sydämen usko johtaa syyttömyyteen, suun tunnustus pelastukseen."
Uskoontulo on valtava tapahtuma miljoonille ihmisille. Olen kohdannut monia, joiden elämänsuunta kääntyi täydellisesti uskoontulon myötä. Se on täysin kiistatonta ja mahtavaa. Minulla ei ole vähäisintäkään tarvetta vähätellä uskoontulon mullistavuutta ja merkittävyyttä. Sellainen näyttäisi minusta suorastaan Jumalan vähättelyltä.
Uskon vaikuttaa Jumala. Usko on pelastukselle välttämätöntä, täysin keskeistä ja se ohjaa uskovan elämää. Tästä kristityt ovat varsin yksinmielisiä. Kuinka kukaan voisi olla uskova, jos ei uskoisi? Kuka muu vaikuttaisi uskoa ja vetäisi ihmistä Jumalan puoleen kuin Jumala itse? On selvää, että Jumalalla on tällaisissa dramaattisissa käänteissä sormensa pelissä.
Vapaissa suunnissa uskoontuloon kuuluu luonnollisesti kasteelle meneminen, koska uskovan tulee seurata asiassa Jeesuksen antamaa esimerkkiä. Järjestys on Raamatun mukaan kuitenkin selvä: ensiksi tulee aina henkilökohtainen usko, sitten seuraa kaste. Tästä on erittäin tärkeää pitää kiinni.
Kaste siis kiistatta kuuluu uskonelämän kokonaisuuteen, mutta se on silti pelastuksesta erillinen asia. Kaste ei pelasta eikä siinä saada syntejä anteeksi. Mitään sakramentaalista vaikutusta kasteella ei ole, mutta sanon tämän varovaisesti. Joillekin helluntailaisille kaste nimittäin on jopa suorastaan sakramentaalinen tapahtuma (Jumala todella toimii kastevedessä ja vanha ihminen haudataan siinä hyvin todellisesti eikä vain symbolisesti). Painotus on kuitenkin yleisesti sellainen, että kaste on nimenomaan julkinen ilmaisu halusta seurata Jeesusta eikä mikään sakramentti. Se on ulkoinen merkki ja vanhan ihmisen hautaamisen voi myös ymmärtää symbolisemmin (kuten yleisesti ajatellaan). Kasteella käynyt on uskonsa kanssa todella tosissaan ja vanha on jäänyt taakse.
Uskovan kodin lapselle sopiva ikä kasteelle menemiseksi nähtiin olevan n. 15-vuotiaana. Ensiksi täytyisi todella ymmärtää evankeliumi ennen kuin voisi kasteessa tietoisesti ja itsenäisesti ilmaista halunsa seurata Jeesusta. Apostolisen ajan mukainen ihanne olisi kastaa välittömästi uskoontulon jälkeen, mutta lapsikaste on sotkenut kuvion. Sen johdosta kastekysymyksestä tulee monelle vaikea. Vapaiden suuntien näkökulmasta on selvää, että lapsikasteen saanut täytyy kastaa uskoontulon jälkeen, koska lapsikaste ei ole pätevä kaste eli kaste ensinkään.
Mitä varhaiset kristityt sitten uskoivat?
The Oxford Dictionary of the Christian Church kiteyttää Paavalin näkemyksiä kasteesta. Apostolien tekojen ja
Paavalin kirjeiden perusteella on selvää, että kasteen merkitys oli
Paavalille kristillisyyden alusta alkaen voimassa ollut selvä käytäntö.
Kaste saa aikaan, mutta on samanaikaisesti myös symboli, kristityn
liittymisen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6:4).
Ihminen pestään puhtaaksi synneistä kasteessa (1. Kor. 6:11), ja
kasteessa hänet on yhdistetty Kristuksen ruumiiseen ja siinä hän on
“saanut juoda samaa Henkeä” (1. Kor. 12:13).
Edelleen ODOCC jatkaa, että kaste liitetään
Apostolien teoissa Pyhän Hengen vastaanottamiseen (2:38), mutta sitä ei
aina liitetä samoin (8:15, 10:47, 19:2-3). Kristillinen traditio on
käyttänyt kastetta Matt. 28:19 perusteella ja nähnyt kasteen Kristuksen
asettamana sakramenttina Joh. 3:5 pohjalta. Imeväisten kastamisesta ei
ole Uudessa testamentissa täsmällistä mainintaa, mutta siihen saattaa
olla vihjauksia kuten Matt. 19:14 ja Ap.t. 16:33. (ODOCC 2005.)
Everett Ferguson kommentoi olevan täysin selvää, että Joh. 3:3-5
viittasi juuri kasteeseen kirkon ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tämä käy
ilmi Justinoksen ja Hermaan ja muiden todistuksen pohjalta. (Ferguson 2008, 240-241.) Näin
Johannes kertoo Jeesuksen sanoneen: ”Minä vakuutan sinulle: jos ihminen ei synny uudelleen, hän ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa. (…) Minä vakuutan sinulle: Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.”
The Oxford Handbook of Early Christian Studies tiivistää kasteen ja ehtoollisen merkityksen alkukirkossa seuraavasti. Säännöllisestä eukaristian vastaanottamisesta irtautuminen joko oman valinnan tai kiellon seurauksena, oli poistumista kirkon jäsenyydestä. Eukaristia oli ilmaisu uskovien yhteydestä ja syy siihen. Säännöllinen eukaristia oli välttämätöntä kristityn elämän ylläpitämiseksi. Kasteen kautta puolestaan liityttiin Kristuksen ruumiiseen. (The Oxford Handbook of Early Christian Studies 2008.)
J.N.D. Kellyn mukaan kaste oli alusta asti universaalisti hyväksytty riitti kirkon jäsenyyteen ja ainoastaan “nuo, jotka ovat kastetut Herran nimeen” (Didakhe) voivat osallistua eukaristiaan. Toiselta vuosisadalta alkaen (viimeistään, sillä UT:n tekstit viittaavat alunperin kastetun ainoastaan Kristuksen nimeen) kaste toimitettiin vedessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Kelly jatkaa kasteen merkittävyyttä koskien, että sen on aina uskottu välittävän syntien anteeksiannon. Hermaan Paimenen mukaan me laskeudumme veteen “kuolleina” ja tulemme vedestä “elävinä”, saamme valkean viitan mikä symboloi Pyhää Henkeä. Barnabaassa painotetaan synninpäästöä, “vaikka laskeudumme veteen synnin ja lian kauttaaltaan tahraamina, ylös noustessamme sydämemme tuottaa hedelmää ja henkemme kunnioittaa Jeesusta ja panee toivonsa häneen.” (Kelly 1958, Barnabaan lainauksen suomennos Nina Nikki, teoksessa Apostoliset isät.)
Alister McGrath kuvaa sakramenttiteologian varhaista
kehitystä seuraavasti. Hänen mukaansa Uusi testamentti puhuu “mysteereistä”, jonka
latinankielinen vastine on sakramentti. Sillä ei viitata nykyisiin
sakramentteihin kuten kasteeseen. Kuitenkin jo hyvin varhain nähtiin
yhteys Kristuksen pelastustyön “mysteerin” ja eukaristian sekä kasteen
sakramenttien välillä. McGrath jatkaa, että Augustinus viittasi
sakramentteihin “näkymättömän armon näkyvinä merkkeinä”. Augustinuksen
mukaan sakramentit kuitenkin myös aikaansaavat tai mahdollistavat sen,
minkä merkkeinä ne toimivat. Ne eivät siis ole ainoastaan symbolisia
riittejä. (McGrath 2012, 567-568.)
Justinos Marttyyri (n. 100-165) jätti jälkeensä muun muassa suosituksi tulleen kuvauksen kasteesta. Justinos nojautuu Jes. 1:16-20 (peseytykää, puhdistautukaa jne.) ja Joh. 3:5 (jos ihminen ei synny uudesti jne.) ja nostaa esiin, että vedellä pesu Kolminaisuuden nimessä saa aikaan uudistumisen, valaisun ja syntien anteeksisaamisen. Toisaalla hän kutsuu kastetta “parannuksen kylvyksi ja Jumalan tuntemukseksi” - elävä vesi mikä yksin voi puhdistaa katuvaiset... Se on hengellinen rituaali, joka korvaa ympärileikkauksen; ainutlaatuinen väylä Jesajan profetoimaan synninpäästöön. (Kelly 1958.)
Justinos Marttyyrille kaste on selkeästi apostolista traditiota: “Ja tämän (riitin) olemme apostoleilta oppineet tästä syystä… ja että saisimme vedessä anteeksiannon aiemmin tekemistämme synneistä - julistetaan hänen ylleen joka valitsee uudestisyntyä ja on katunut syntejänsä, Isä Jumalan ja universumin Herran nimi…” (The First Apology, luvusta 61.)
Irenaeus (n. 115/130 - n. 200) kirjoittaa kasteen merkityksestä kristinuskossa seuraavasti: “Ja kun tulemme osoittamaan heidät vääriksi (nuo harhaoppiset), niin tulemme näyttämään… että tämä joukko miehiä on Saatanan yllyttämänä kieltänyt sen kasteen, joka on uudestisyntyminen Jumalalle ja näin kieltämään koko kristillisen uskon.” (Against Heresies 1.21.) Irenaeuksen mukaan vakavasti harhaoppiset kieltävät kasteen olevan uudestisyntyminen.
Irenaeus kertoo Naamanin puhdistumisen spitaalista olevan esikuva kristityille (2. Kun. 5:14). Samoin kuin Naaman puhdistui kasteessa, myös me puhdistumme synneistä kasteessa. Siinä tapahtuu hengellinen uudestisyntyminen; syntyminen “vedestä ja Hengestä” (Joh. 3:5). (Fragments from the Lost Writings of Irenaeus, fragment 34.)
Lähetyskäskyssä (Matt. 28:19) Jeesus antoi Irenaeuksen mukaan opetuslapsille vallan “uudestisynnyttämiseen” lähettäen heidät opettamaan ja kastamaan. Lisäksi Herra antoi lupauksen Pyhästä Hengestä, joka liittää ihmisen Jumalaan (Joh. 16:7). Meidät tehdään Kristuksessa yhdeksi “vedellä taivaasta”. Kuiva puu voi kantaa hedelmää vain saadessaan “sateen ylhäältä”. Pyhä Henki toimii “kasteen kylvyn kautta”. Se on välttämätön johtaen kristittyjen ykseyteen ja “kohti Jumalan elämää”. (Against Heresies 3.17.)
Apostolien opetuslapset ovat välittäneet erityisesti tiedon siitä, että kasteessa synnit on saatu anteeksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Kaste on Irenaeukselle “ikuisen elämän sinetti ja uudestisyntymä Jumalalle”. Kasteen jälkeen olemme Jumalan lapsia. (The Proof of Apostolic Preaching.) Irenaeuksen mukaan syntien anteeksisaaminen kasteessa on nimenomaan apostolista perintöä.
Origeneen (n. 185-254) mukaan Johanneksen kasteen saaneet eivät olleet uudestisyntyneet. Opetuslasten kautta tapahtuvasta Jeesuksen kasteesta sanotaan “Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät (Tiit. 3:4-7)”. Apostolien teoissa (Apt. 19:2) oli Johanneksen kasteen saaneita, mutta heidät kastettiin uudelleen apostolin toimesta. (Commentary on John, Bk VI.17. Fergusonin teoksesta.)
Kaste ei kuitenkaan näytä olleen Origeneelle kuin pelastuksen alku ja todellinen kaste merkitsee ”kuolemaa synnille”. Totisen kristillisen elämän tuli Origeneen mukaan ehdottomasti seurata kastetta: ”Vaikka kirkossa eteenpäin siirtyneen säädetyn muodon mukaisesti meidät on kastettu noissa näkyvissä vesissä ja voideltu mirhalla (vahvistus, konfirmaatio), ainoastaan hän on todella kastettu ’ylhäältä’ Pyhässä Hengessä ja vedessä, joka on ’kuollut synnille’ ja on totisesti ’kastettu Kristuksen kuolemassa’ ja on ’haudattu yhdessä hänen kanssaan kuolemaan’.” (Commentary on Romans, Henry Bettensonin teoksesta The early Christian fathers.)
Burns ja Jensen kertovat, että Pohjois-Afrikan teologit (2. - 4. vuosisadoilla) puhuivat kirkosta äitinä ja kastealtaasta äidin kohtuna. Altaassa uusi kristitty hedelmöittyi ja syntyi. Altaiden koko ja muoto vaihtelivat. Usein ne eivät mahdollistaneet upotusta, jolloin kastettava todennäköisesti polvistui ja altaasta kaadettiin vettä hänen päänsä päälle. Pieniä altaita on voitu käyttää imeväisten ja lasten kastamiseen. Kastettavat astuivat altaaseen alastomina ja heidät upotettiin veteen kuvaten kuolemaa vanhalle elämälle ja uudestisyntymää uuteen elämään. Kastetut nousivat vetisestä kohdusta vastasyntyneiden tavoin. Heidät puettiin valkeisiin viittoihin, voideltiin ja vahvistettiin piispan kätten päällepanemisen kautta. Sitten kastetut astuivat sisään kirkkoon uusina kristittyinä; veljinä ja siskoina. Kastepaikat muodostivat arkkitehtuurisen ikonin, joka heijasteli sakramentin symboliikkaa ja tarjosi sopivat puitteet rituaalien suorittamiseen. (Burns & Jensen 2014.)
Myös Tertullianus (n. 160-225) kirjoittaa kasteesta erittäin sakramentaalisesti: “Ei ehdottomasti ole mitään, mikä saa miesten mielet enemmän vastustamaan suostuttelua kuin jumalallisten töiden yksinkertaisuus, jotka ovat näkyviä teossa, kun verrataan niiden vaikutuksen mahtavuuteen; siitä tosiasiasta että niin yksinkertaisesti … mies kastetaan vedessä ja joidenkin sanojen lausumisen ohessa pirskotellaan vettä, ja nousee uudestaan ei juurikaan puhtaampana (tai ei lainkaan), seurauksena saatua ikuisuutta on kunnioitettava sitäkin ihmeellisempänä.” Tapahtuma ei inhimillisesti katsottuna ole kovinkaan kummoinen, mutta sen vaikutuksena ihmisen ikuisuus muuttuu. (On Baptism 2.)
Edelleen Tertullianus kirjoittaa “veden pyhittävästä voimasta”: “Sen tähden kaikki vedet … sen jälkeen kun on rukoiltu Jumalaa, saavuttavat sakramentaalisen pyhityksen voiman; sillä Henki välittömästi seuraa läheisesti taivaista ja lepää vetten päällä, pyhittäen ne Hänestä ja tullen näin pyhitetyksi, ne imevät itseensä samaan aikaan pyhittämisen voiman.” (On Baptism 4.) Jo Ignatios Antiokialainen opetti, kuinka Jeesus Kristus kastettiin "niin että Hän ristinsä kärsimyksen kautta puhdistaisi vedet”. (Ignatioksen kirje Efesoksen kristityille, luvusta 18.) Kristus ei tietenkään kastetta itse tarvinnut.
The Oxford Dictionary of the Christian Church kertoo, kuinka Didakhessa (1. vuosisadalta) kuvataan kasteen tapahtuvan upottamalla kolmesti tai valelemalla vettä päähän kolmeen kertaan. Tertullianus kertoo myös muista riitin osista. Näihin kuuluivat valmistava paasto, öinen jumalanpalvelus, syntien tunnustaminen, paholaisesta luopuminen, kasteen jälkeinen voitelu, papin tai piispan kätten päällepano ja symbolinen ateria (hunajaa ja maitoa). Normaalisti piispan johtamaan riittiin kuuluivat kätten päällepano ja voitelu, ja se huipentui eukaristiaan (myöhemmin lännessä nämä seremoniat jakautuivat, kun tuli konfirmaation tai vahvistuksen sakramentti). (ODOCC 2005.)
Yksi usein käytetty kasteteksti alkukirkossa on Tiituksen kirjeessä (3:4-7). Siinä kerrotaan, että Jumala rakkaudessaan pelasti meidät pelkästä armosta. "Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.”
Esimerkiksi Johannes Khrysostomos (n. 347-407) viittaa tähän Tiituskirjeen katkelmaan: “Ja miksi, joku sanoo, jos pesu ottaa pois kaikki meidän syntimme, sitä ei kutsuta syntien poispyyhkimisen pesuksi tai puhdistamisen pesuksi, ennemmin kuin uudestisyntymisen pesuksi (Tiit. 3:5)? Syy on, että se ei vaatimattomasti poista syntejämme eikä se kerrassaan puhdista meitä vääryyksistämme, vaan se tekee tämän aivan kuin olisimme syntyneet uudelleen. Sillä se luo meidät uudelleen ja muovaa meidät jälleen, ei valamalla meitä maasta, mutta luoden meidät erilaisesta elementistä, veden luonnosta.” (Instructions to Catechumens.)
Uudestisyntymän ja kasteen irtautuminen
Parannuksen teko ja henkilökohtainen usko luonnollisesti edelsivät kastetta, kun kyseessä olivat kristityiksi kääntyneet aikuiset. Usko oli aina kasteessa läsnä. Kuitenkin kaste oli se pyhä riitti, jossa ihminen todella liitettiin Kristukseen. Kaste ei ollut vain symboli tai kuuliaisuuden askel, vaan se oli sakramentti, jossa Jumala teki suurenmoisen ihmeen. Kaste oli Jumalan teko. On todennäköistä, että apostolien seuraajat tiesivät, kuinka ihmisestä tulee kristitty. Varhaiset kristityt uskoivat Jumalan toimivan kastevedessä hyvin ihmeellisesti.
Varhaiset "uskon säännön" varjelijat ovat kauttaaltaan ymmärtäneet Pietarin opetuksen sakramentaalisesti: "Samoin teidätkin pelastaa nyt vesi eli kaste, ei saastaisesta elämästä luopuminen. Kasteessa te olette tehneet Jumalan kanssa sopimuksen, joka takaa teille puhtaan omantunnon. Te pelastutte Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta." (1. Piet. 3:21).
Pietari myös saarnasi: "Muuttakaa elämänne suunta ja ottakaa kaste Jeesuksen Kristuksen nimissä, jotta saisitte syntinne anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Tämä lupaus koskee teitä ja teidän lapsianne ja kaikkia niitäkin, jotka ovat kaukana täältä – keitä tahansa, joita Herra, meidän Jumalamme, kutsuu." (Apt. 2:38-39.)
Historiallisesti uudestisyntymisen ja kasteen erottaminen toisistaan juontaa 1600-luvun lopulle ja pietismiin. Arffman kertoo, kuinka pietismin syntyyn vahvasti vaikuttanut August Francke (k. 1727) koki vuonna 1687 niin vahvan hengellisen mullistuksen, että tunsi sen jälkeen olevansa “uudestisyntynyt”. Näin kääntymiskokemuksesta tuli pietisteille uskon alku eikä enää kasteesta. (Arffman 2004.)
Ortodoksipappi ja teologian tohtori Josiah Trenhamin mukaan uudestisyntyminen otettiin ilmaisuksi 1700- ja 1800-luvuilla erityisesti revivalismin toimesta (revivalismi, erit. amerikkalaistyyppisille herätyksille ominainen uskonnollisuuden muoto ja herätystoiminnan laji, Teinonen 1999). Kuitenkin sinänsä tärkeästä hengellisestä kokemuksesta käytetty termi ei edustanut sen perinteistä merkitystä.
Vesi ja kaste kuuluvat Jeesuksen opetuksessa uudestisyntymiseen. Varovaisuus on kuitenkin tarpeen puhuessamme itsestämme uudestisyntyneinä, vaikka olisimmekin kasteessa uudestisyntyneet. Johannes sanoo “ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä” (1. Joh. 3) ja “kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman” (1. Joh. 5).
Trenham haluaakin kysyä kastetuilta ja niiltä, jotka “tietävät” olevansa uudestisyntyneitä: “Onko uudestisyntymäsi selvä, koska et tee syntiä? Onko kokemuksesi se, että voitat maailman?” Valitettavasti on paljon kastettuja, mutta uskottomia Kristuksen seuraamisessa. Monet ovat kokonaan maallistuneita. (Trenham 2019.)
Arffman kertoo, että haasteena on ilmaisun monimerkityksellisyys. Uudestisyntyminen toimi varhaisissa teksteissä metaforana ja sillä viitattiin toisinaan eri asioihin. Tiit. 3:5:ssä kyse on kasteesta. Matt: 19:28:ssa uudestisyntymä on iankaikkiseen elämään heräämisen vertauskuva. Edelleen 1. Piet. 1:3:ssa ja 1:23:ssa uudestisyntymä kuvaa yleisesti Kristuksen tarjoamasta armosta osalliseksi pääsemistä. Kaste ja ylösnousemus olivat niin ratkaisevia tapahtumia, että uudelleen syntyminen oli sopiva kuvaus niistä. Reformaation jälkeen ilmaisu kytkeytyi kuvaamaan vain tiettyä kristityn elämänvaihetta, jonka olemuksesta tuli erimielisyyksiä. (Pohjautuu Arffmanin sähköpostihaastatteluun.)
Kaste oli kristityn pyhiinvaelluksen alkupiste, mutta ei lähtökohtaisesti suinkaan sen päätöspiste. 2. Clemensin kirjeessä todetaan “mitä varmuutta meillä siis on siitä, että pääsemme Jumalan valtakuntaan, jos emme säilytä kastettamme puhtaana ja tahrattomana?” (Toinen Clemensin kirje, luvusta 6., suom. Katja Kujanpää, Apostoliset isät.) Kristityn vaelluksessa ei ollut kyse pelkästään ankkuroitumisesta yhteen hetkeen (edes metafyysisesti mullistavaan hetkeen) henkilön historiassa. Pelastavan uskon täytyi olla elävää todellisuutta. Kerran pelastettu ei ollut aina pelastettu.
Kommentit
Lähetä kommentti