Kaste varhaiskristillisyydessä (osa 2. ja kuumottava kysymys lapsikasteesta)

Muistan sen hetken hyvin. Kesäisen Lappajärven vesi näytti vuonna 1993 jotenkin toisenlaiselta. Henki liikkui vetten päällä. Olin 11-vuotiaana lapsena kasteelle helluntailaisittain kovin nuori, mutta hetkeä en unohda. Kun nousin vedestä, niin oloni oli uskomattoman puhdas ja kevyt. Katselin maailmaa uusin silmin. Otin mysteerin vastaan kuin lapsi. Se oli suuri päivä. Tuona päivänä Pyhä Henki vaikutti Lappajärven vesissä, vaikka tiedollisesti en vastaanottamaani armoa käsittänytkään. Jumala on onneksi paljon suurempi kuin tiedolliset kykyni ja ymmärrykseni.

Toiset eivät tunne tai koe kasteessa mitään ihmeellistä. Ei tarvitsekaan. Kokemukset eivät ole ratkaisevia, vaan se mitä Jumala tekee. Kaste on ollut kristityille hyvin tärkeä asia aivan alusta alkaen, jo ennen Uuden testamentin tekstien kirjoittamista. Kasteen merkittävyyttä kuvaa hyvin myös se, että Nikean uskontunnustus erikseen mainitsee “yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi”.

Varhaisimmassa kristinuskossa kristityksi siis tultiin kasteen kautta. Apostolisten isien ja varhaisimpien kirkkoisien mukaan kaste oli “aiempien syntien anteeksianto vedessä”, uudestisyntyminen “vedestä ja Hengestä”, “ikuisen elämän sinetti” ja “hengellinen ympärileikkaus”. J.N.D. Kellyn mukaan kasteen on aina uskottu välittävän syntien anteeksiannon.

Arvostetun kirkkohistorioitsijan Everett Fergusonin mukaan ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Joh. 3:3-5 viitannut nimenomaan kasteeseen aivan kirkon ensimmäisinä vuosikymmeninä. Kasteessa ihminen syntyy uudelleen vedestä ja Hengestä. Jumala toimii vedessä, siinä on kyse Hänen teostaan. Näin kristityt ovat uskoneet aina. Myös Ferguson on asiasta täysin vakuuttunut.

Irenaeuksen mukaan apostolien opetuslapset jakoivat eteenpäin erityisesti tiedon siitä, että kasteessa synnit on saatu anteeksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Kasteen jälkeen olemme Jumalan lapsia, Irenaeus kertoi. Hän myös mainitsi miehistä, jotka “Saatanan yllyttäminä kielsivät sen kasteen, joka on uudestisyntyminen Jumalalle”. Kasteen kanssa Irenaeus oli niin tosissaan kuin ihminen vain voi olla. Asia oli hänelle hyvin tärkeä ja kovin syvälle juurtunutta kristinuskon perintöä 100-luvun seurakunnissa. (Nostot ja lainaukset ensimmäisestä osasta.) 

Jos ihmistä ei liitetä kasteessa Kristuksen ruumiiseen, jos hän ei kasteessa saa syntejänsä anteeksi, jos kasteessa ei uudestisynnytä vedestä ja Hengestä, jos kaste ei ole hengellinen ympärileikkaus, niin apostolien opetuslapset (jotka olivat viettäneet apostolien kanssa paljon aikaa saaden heiltä ohjausta ja opetusta) eivät apostolien kuoltua tienneet, miten ihmisestä tulee kristitty. 

Tällainen päätelmä saattaisi myös apostolit hyvin murheelliseen valoon. He olisivat epäonnistuneet perusteellisesti mitä olennaisimman kristinuskon totuuden eteenpäin välittämisessä: tiedon siitä, kuinka ihmisistä tulee Jumalan lapsia. Vilpittömyyden puutteesta apostolien seuraajia ei varmasti voi syyttää; moni antoi uskon takia henkensä.

Apostoli Johanneksella oli lukemattomia mahdollisuuksia Efesossa opetuslapsilleen painottaa, mikä oikein oli Joh. 3:3-5 merkitys. Hän pystyi varmistamaan, että oikea tulkinta leviäisi. Sen ymmärrettiin aina viittaavan kasteeseen ja sellaisena se tuli myös hyvin suosituksi kastetekstiksi toisella vuosisadalla. 

Uskon todistajanlausuntoja. Niitä on myös tiedollisesti perusteltua uskoa (kappaleesta Onko traditio luotettavaa?). Uskomisen edellytys ei ole, että ensiksi pystyy vastaamaan kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin ja jotenkin sisäisesti hahmottamaan asiat viimeistä piirtoa myöten. Voin yksinkertaisesti ottaa vastaan kiistattoman varhaisten kristittyjen todistuksen, luottaa uskottavien todistajien lausuntoihin ja jättää rönsyt viisaammille. Usko on ensisijaista, ei tiedolliset kyvyt. Luotettavasta lähteestä tullutta tietoa on oikeutettua pitää totena.

Joskus kaste ja usko asetetaan ikään kuin vastakkain. Se on täysin tarpeetonta. Mysteerin äärellä oli aina usko läsnä ja kaste tietenkin ilmaisi uskoa. Kristityn täytyi uskoa ja seurata Kristusta. Varhaisille kristityille ikuisuuden näkökulmasta kaikki ei ollut selvää vain sillä, että oli kerran saanut kasteen. Kristityn tuli myös elää uskosta. Kaste oli suurenmoinen Jumalan teko, mutta ei kristityn vaelluksen päätepysäkki. Sillä mitä uskovan elämässä tapahtui kasteen jälkeen, oli paljon merkitystä. Kaste tuli myös 2. Clemensin kirjeen mukaan "säilyttää puhtaana ja tahrattomana".

Yhtä lailla on tarpeetonta vähätellä kääntymiskokemusten merkitystä. Ne ovat usein ihmisille ratkaisevia käänteen hetkiä. Jos ihminen vaeltaa kaukana Jumalasta, hänen tulee kääntyä Jumalan puoleen. Kristityn tulee elämässään tehdä parannusta ja hänen on välttämätöntä uskoa. Näin kristityt ovat uskoneet aina.

Lapsikasteen hapatus

Helluntailaisesta perspektiivistä katsottuna kaste ei lopulta ole aivan niin suoraviivainen asia kuin se nopeasti katsottuna saattaa näyttää. Pinnalta katsottuna helluntailaisten (joka on varsin kirjava joukko) näkemykset ovat samanlaisia: ensiksi tulee henkilökohtainen usko ja kääntymiskokemus, joiden jälkeen seuraa kaste. Malli on selkeästi johdettavissa Uudesta testamentista. Asioista on pinnan alla kuitenkin erilaisia näkemyksiä tai vähintään vahvoja painotuseroja.

Helluntailaisen asenne kasteeseen voi nimittäin olla hyvinkin sakramentaalinen. Pyhä Henki todella toimii vedessä. Lähes 90-vuotias Church of Christ -seurakunnan (jota voinee ainakin laveassa merkityksessä pitää helluntailaisena) vanhimmistoveli ja arvostettu kirkkohistorioitsija Everett Ferguson edustaa selkeästi todella sakramentaalista kastenäkemystä. Hänen mukaansa raamatulliset ja varhaiskristilliset lähteet tekevät asian selväksi. 

Helluntailaisesta lapsikaste on vain harmillisesti päässyt hämmentämään kuviota. Uuden testamentin kastekertomuksissa henkilökohtainen usko edeltää kastetta. Ennen kastetta on siis välttämätöntä aina odottaa syvällisen omakohtaisen uskon kypsymistä. Muuten ei ole mahdollista puhua oikeasti pätevästä kasteesta.

Tästä näkökulmasta kääntymiskokemuksen ja kasteen toisistaan erottelu ei ole luonnollinen tila, vaan niiden tulisi lähtökohtaisesti olla hyvin läheisesti toisissaan kiinni. Vanhempi helluntaipastori voi kenties vieroksua sanaa sakramentti korkeakirkollisen kaikunsa takia, mutta käytännössä hänen ajattelunsa voi olla varsin sakramentaalista. Kaste ei ole hänelle vain symbolinen riitti, vaikka hän ei sakramentista puhukaan. 

Yleisempi tulkinta lienee kuitenkin toisenlainen. Kristityksi tullaan syntisen rukouksessa, ottamalla vastaan Jeesus henkilökohtaisena pelastajana ja Herrana. Kaste on syntisen rukousta seuraava kuuliaisuuden askel eikä sillä ole mitään sen suurempaa vaikutusta. Kaste on vain ihmisen ilmaisu uskosta ja siten puhtaasti symbolinen riitti. 

Lapsihan ei tällaista ilmaisua voi oikein osoittaa. Hän ei tiedollisesti vielä ymmärrä mitään tai ymmärtää vain hyvin vajavaisesti, joten kuuliaisuuden askelta Jeesuksen seuraamiseksi ei ole mahdollista ottaa. Pikkulasten kastamista on näistä olettamista käsin aivan mahdotonta ymmärtää. 

Lähtökohta on toinen, jos kaste on puhtaasti Jumalan teko ja Hänen armonsa osoitusta ihmislasta kohtaan. Onhan uskokin Jumalan lahjaa ja armoa. Tällaista tulkintaa edustavalle helluntailaiselle ongelmaksi ei niinkään muodostu sakramentaalinen kastenäkemys sinänsä, vaan ennemmin lapsikasteen raamatullisten perusteiden riittämättömyys. 

Koska Uuden testamentin kuvauksissa henkilökohtainen usko edeltää kastetta ja mahdolliset perhekuntien kasteet on myös mahdollista tulkita tästä olettamuksesta käsin, niin siinä on silloin syytä pysyä. Kasteen kiirehtiminen näyttää muutenkin helluntailaisesta turhalta. Lapsi on lähtökohtaisesti Jumalan edessä viaton, vaikka hänessä onkin taipumus syntiin.  

Oma taustani ei ole ainoastaan pikkulasten kastetta vastaan, vaan jyrkästi sitä vastaan. Toimituksena lapsikastetta ei ole nähty ainoastaan pätemättömänä ja apostolisen uskon vastaisena, vaan sitä on pidetty vastenmielisenä. Olen kuullut niin tiukkaa puhetta lapsikastetta vastaan (en omasta perhepiiristäni), että epäilen vain harvojen Suomessa edes kuulleen sellaista. 

Minuun siirtyneet asenteet eivät siis todellakaan ole lähtökohtaisesti lapsikastetta kohtaan mitenkään suopeita. Puhtaasti sosiaalisista syistä minun kannattaisi suhtautua lapsikasteeseen erittäin kriittisesti. Tiukat asenteet ovat juurtuneet minuun jo lapsesta ja ne nousevat vilpittömästä kiivaudesta puhtaan apostolisen uskon puoleen. Lapsikasteen jyrkkä torjuminen on erottamaton ja keskeinen osa helluntailaista identiteettiä. Tästä lähtöruudusta siis itse tulen.

Helluntailaisia myös ärsyttää, kun nimikristityt puhtaasti kauniina riittinä kastattavat lapsensa ilman mitään todellista aikomusta edes kasvattaa heistä kristittyjä. Lasten vanhemmilla (tai muillakaan lapsen lähiomaisilla) ei välttämättä ole minkäänlaista kristillistä vakaumusta ja kummiksi näyttää kelpaavan kuka tahansa (kunhan on hyvä tyyppi). Kastetuilla lapsilla ei välttämättä ole edes todellista mahdollisuutta kasvaa kristilliseen uskoon. Minusta tällaista asetelmaa kohtaan kohdistuva arvostelu on täysin perusteltua ja se pitäisi ottaa vakavasti.

Todellinen seurakunta on oikeiden uskovien joukko, jotka ovat itsenäisesti tehneet lujan päätöksen seurata Kristusta. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan ollut täysin totta. Helluntaikodin lapselle kasteelle meno on käytännössä itsestäänselvyys. Henkilökohtaisen historian ja sosiaalisten tekijöiden vaikutus 15-vuotiaan maailmankuvassa on valtava. Ihminen ei todellakaan ole ympäristöstään irrallinen ja täysin itsenäinen toimija - varsinkaan lapsena tai nuorena. Tämä ei ole missään tapauksessa kielteinen asia, koska helluntaikoti on kasvatilleen suuri siunaus. Joskus käsityksemme ihmisten tekemistä "täysin itsenäisistä ratkaisuista" ei kuitenkaan edusta realistista ihmiskäsitystä.

En halua vähätellä kenenkään uskoontulokokemuksia, koska pidän niitä tärkeinä. Lienee silti kiistatonta, että pienenä lapsena uskonratkaisun tehnyt helluntaikodin kasvatti on aina ollut syvällisesti osa yhteisöänsä ja sen odotuksiin vahvasti kytköksissä. Yleensä uskovan kodin lapsi on uskonut aina ja kasvanut sisään uskoonsa. Jotkut eivät yksinkertaisesti "hoksaa" erillistä kääntymiskokemusta, kuten kävi omalla kohdallani.  

Onko vauvojen kastamisen alkuperä apostoleissa?

Tony Lane on kristinuskon historiallisen teologian professori evankelisessa London School of Theologyssa. Lane on toiminut kyseisen opinahjon henkilökunnassa jo vuodesta -73 ja ohjannut lukuisia väitöskirjoja Englannin huippuyliopistoissa. Hän on toiminut myös vanhimpana tunnustuskuntiin sitoutumattomassa evankelisessa seurakunnassa Englannissa. Seurakunta on kytköksissä teologisesti konservatiiviseen Evangelical Allianceen. Seuraavaksi käyn läpi lapsikasteen varhaisinta historiaa ja siitä löytyvää historiallista aineistoa pitkälti Tony Lanen tutkimuksen pohjalta. 

Käsittelen myös Fergusonin historiallista kritiikkiä lapsikastetta kohtaan (joka vapaakirkollisena ja raskaan sarjan kirkkohistorioisijana on uskottava kritiikin esittäjä) ja sitä, kuinka Fergusonin kritiikkiin on vastattu. Historiallinen lähdeaineisto on lopulta kaikille sama. Kyse on siitä, mikä näyttäisi olevan päivän päätteeksi selitysvoimaisin tulkinta historiallisen todistusaineiston valossa (Seppälä 2018, 315).

Uskovien kaste on selkeästi nähtävissä helluntaipäivästä lähtien. Apostolien teoissa voidaan huomata, kuinka kristinuskoon kääntyneet tekivät parannuksen, uskoivat, ottivat kasteen ja saivat Pyhän Hengen. Uuden testamentin kirjoittajat eivät sen sijaan anna yksiselitteistä vastausta siihen, mitä kääntyneiden lapsille tapahtui. Yksimielisyys vallitsee siitä, että Uuden testamentin kastekuvaukset ja teologia käsittelevät uskoon kääntyneitä. Perhekuntien kasteet eivät tarjoa ratkaisevaa todistusaineistoa vauvojen kastamisen puolesta tai vastaan, joten kysymys jää avoimeksi. Voidaan kuitenkin olla yhtä mieltä, että kristityiksi kasvaneiden kasteissa on ollut joka tapauksessa kyse jonkinlaisesta sovelluksesta Uuden testamentin kasteteologiasta. (Lane 2004, 109-130.)

Teos nimeltä Apostolinen traditio on usein päivätty 200-luvun alkuun ja laitettu Hippolytus Roomalaisen nimiin. Nykytutkimuksessa on kuitenkin esitetty, että teos olisikin eräänlainen kokoelma, joka on koottu eri lähteistä 2.-4. vuosisadoilta. Tämän käsityksen mukaan teoksen aikaisin aines olisi peräisin mahdollisesti jo toisen vuosisadan puolivälistä. Erityisesti pienten lasten kastetta koskevat ohjeet löytyvät juuri kyseisestä aikaisimmasta aineksesta. (Lane 2004, 109-130.)

Sopiva vertailukohta sille, miten varhaisesta aineksesta olisi tällöin kyse, löytyy Raamatusta. Tutkijoiden mukaan myöhäisimmät Uuden testamentin tekstit menisivät jopa samoihin aikoihin kuin Apostolisen tradition varhaisimmat tekstit. Esimerkiksi 2. Pietarin kirjeestä The Oxford dictionary of the Christian Church kertoo, että kirje on ehkä kirjoitettu vuoden 150 tienoilla (aiheesta täällä). Oli kuinka tahansa, tällaiset vertailupisteet auttavat ymmärtämään, kuinka varhaisesta kristillisestä kerrostumasta näillä vuosiluvuilla puhuisimme.

Teoksessa kuvataan aikuisiin kohdistettu kasteseremonia (kastetta käsittelevät luvut 16-23), jossa pikkulapset ja imeväiset ovat mukana kastettavina. Varmuudella ei voida sanoa, kuinka pitkään lapset olivat olleet osa kasteseremoniaa kirjoitushetkellä. Melko varmasti kyseessä ei kuitenkaan ollut tuore keksintö. Kasteelle otettiin lapset, jotka pystyivät puhumaan omasta puolestaan, mutta myös niin nuoret, että he eivät kyenneet puhumaan omasta puolestaan. Kirjoitus kertoo tavallisesta kastehetkestä eikä siinä viitata kuolevien vauvojen hätäkasteisiin. Tästä ei voi päätellä, että kaikki kristityt olisivat aina ja kaikkialla kastattaneet vauvansa. Se silti täysin selvästi osoittaa näin olleen joidenkin kristittyjen kohdalla kyseisen otteen kirjoitushetkellä. (Lane 2004, 109-130.)

Seuraavaksi otamme aivan 200-luvun alusta käsittelyyn Tertullianuksen (n. 160-225). Hän oli lähtökohtaisesti sitä mieltä, että pikkulapsia ei tulisi kastaa (On Baptism, luku 18). Tertullianuksen kohdalla on kuitenkin tarpeen nostaa esiin asiaan vaikuttaneita taustoja. Arffman huomauttaa Tertullianuksen edustaneen kirkon sisällä ankaraa traditiota, jonka mukaan luopumisen tai raskaiden syntien jälkeen paluu seurakuntaan ei ollut enää mahdollista (katolisen kirkon torjuma näkemys). Kastettujen täytyi siis olla uskossaan horjumattomia.

Tertullianuksen näkemys oli, että kristillisen yhteisön tulisi olla hyvin tarkasti rajattu niihin, jotka totisesti eivät luopuisi. Pienten lasten tavoin kastettavien ulkopuolelle tuli sulkea nuoret naimattomat naiset ja nuoret lesket. Tulisi odottaa, että heidän uskonsa olisi riittävän luja. Kaste sinänsä oli Tertullianukselle pelastumisen välttämätön ehto. Kasteessa ihminen sai synnit anteeksi ja myös Tertullianus hyväksyi kuolevien pikkulasten kasteet. Heidän kohdallaanhan ei ollut enää pelkoa myöhemmästä uskosta luopumisesta. (Arffmanin sähköpostista.)

Lane toteaa samoin. Tertullianus ei väittänyt, että vauvojen kastaminen ei ollut sallittua ja kelvollista tai siinä olleen kyseessä jokin tuore teologinen keksintö. Tertullianus oli tiukka tradition mies ja painotti toisaalla hyvin vahvasti, kuinka totuus ei ole uutuus vaan se meni aina apostoleihin saakka. Jos vauvojen kastaminen olisi ollut vierasta toisen vuosisadan puolivälissä afrikkalaisen kirkon alkuvuosina, niin Tertullianus olisi varmuudella tiennyt siitä. Hänellä oli myös kaikki syyt kertoa, jos näin olisi ollut. Tertullianus onkin uskottava todistaja sille, että pikkulapsia kastettiin myös muista syistä kuin hätäkasteina. (Lane 2004, 109-130.)

Tässä yhteydessä on hyvä mainita, kuinka alkukirkossa käsiteltiin synteihin langenneita tai uskonsa kieltäneitä, koska se auttaa ymmärtämään halua lykätä kasteita. Arffman kertoo, että hyvin yleisesti ajateltiin ihmisen saavan vain yhden mahdollisuuden päästä Jumalan luokse. Näkemys nousi Heprealaiskirjeestä (6:4-6). Noin vuonna 200 kysymys vakaviin synteihin langenneiden tai vainoissa uskonsa kieltäneiden paluusta oli tapetilla.  

Tertullianus edusti tällaista linjaa. Hänen mielestään kaikkein vakavimpia syntejä ei voinut katumalla sovittaa. Tällaisia syntejä olivat aviorikos, murha ja uskosta luopuminen. Katolinen kirkko ei Tertullianuksen näkemykseen yhtynyt. (Arffman 2009.)

Vuonna 250 kristittyjen vainon kiihtymisen myötä katumuskysymys nousi jälleen esiin. Mitä tehdä niiden kanssa, jotka luopuvat uskostaan vainoissa, mutta sitten vainojen jälkeen haluavatkin palata? Ankaran linjan edustajat eivät olleet valmiita ottamaan luopuneita takaisin. Rooman seurakunta sen sijaan yhtyi Cyprianuksen näkemykseen, jossa piispa oli oikeutettu ottamaan luopiot takaisin heidän tehtyään julkisesti parannusta. Ankaran linjan edustajat irtautuivat ja perustivat oman seurakunnan Novatiuksen vetämänä. (Arffman 2009.)

Cyprianus (n. 200-258) kirjoittaa 200-luvun puolivälissä kasteesta kirjeessään Fidukselle Karthagon kirkolliskokouksen päätöksen pohjalta. Fidus on ajatellut, että vanha ympärileikkauksen laki tulee huomioida siten, ettei imeväistä tulisi kastaa kahdeksan päivän sisällä. Kirkolliskokous on yksimielisesti tästä eri mieltä. Vanhaa ympärileikkauksen lakia ei tule tulkita siten, että sen takia viivyteltäisiin hengellisen ympärileikkauksen suhteen. Jumalan armoa ei tule kieltää imeväiseltä, joka ei ole syntiä tehnyt, mutta on “Aadamin mukaan saanut kuoleman tartunnan”. Kasteessa imeväiselle annetaan anteeksi, mutta ei tämän omia syntejä, vaan toisen. (Epistle 5.)

Lane kommentoi, että keskustelun aiheena eivät tässä tapauksessa ole hätäkasteet. Teksti ei osoita, että kaikki afrikkalaiset kristityt kastattivat vauvansa, mutta merkittävä osa teki niin. Perusteluna tässä esitetään kasteen puhdistavan perisynnistä, mutta perusteluna sitä käytettiin vauvojen kastamiseen laajemmin viidennellä vuosisadalla. Kolmannella vuosisadalla yleisesti isompi huoli liittyi kasteen jälkeisiin synteihin kuin perisyntiin. (Lane 2004, 109-130.)

Origenes (n. 185-254) siteeraa Daavidin psalmia, kuinka jokainen syntyy synnin tahraamana ja vääryyden vahingoittamana (Ps. 51:7). Hän myös viittaa Jobin kirjaan, kuinka päivänkään vanhana ihminen ei ole synnistä puhdas (Job 14:4). Näinpä kirkko antaa kasteen jopa imeväisille synninpäästöksi. Kasteen välittämä armo näyttäisi turhalta, jos “imeväisissä ei olisi mitään, mikä tarvitsisi synninpäästöä ja kutsuisi lempeää hoitoa osakseen”. (Homily on Leviticus 8.3.5.)

Toisaalla Origenes kommentoi, kuinka pienten lasten kaste on syntien anteeksisaamiseksi, vaikka he eivät olekaan syntiä tehneet. Ihminen on kuitenkin jollain tavoin jo syntymässään tahrautunut ja tämän tähden kastetaan pieniä lapsia. Origenes viittaa kasteen yhteydessä toistuvasti käytettyyn Johanneksen evankeliumin tekstiin “Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse taivaan valtakuntaan.“ (Homilies on Luke 14.5.)

Origenes kertoo edelleen, että imeväisten kastaminen on apostoleilta saatu traditio. Apostolit tiesivät ihmisessä olevan luonnostaan “synnin tahrat, jotka täytyy pestä pois vedellä ja Hengellä“. Kyse ei ollut siitä, että vastasyntynyt lapsi olisi kyennyt tekemään syntiä vaan siitä, että ihminen syntyy synnin alaisuuteen. Synnin tahraamaa ihmisen ruumista kutsutaan “synnin ruumiiksi”. (Commentary on Romans 5.9.11., Fergusonin modifioimasta käännöksestä.)

Laajasti liikkuneelle Origenekselle imeväisten kaste oli selkeästi tunnistettu apostolinen tapa. Sen sijaan useita Uuteen testamenttiin lopulta hyväksyttyjä kirjoituksia kohtaan hänellä oli epäilyjä, koska niiden apostolisuuteen liittyi kysymyksiä. Tällainen vertailukohta auttaa hahmottamaan, kuinka vakuuttavasta traditiosta imeväisten kastamisessa oli Origeneen mukaan kyse. Olennaista on se, että Origenes ei tässä esitä vauvojen kastamista omana teologisena ajatuksenaan tai päättelynään. Hänen tietolähteiden valossa kyse oli yksinkertaisesti kiistattomasta apostolista alkuperää olevasta kirkon käytännöstä. Aleksandriassa syntynyt Origenes matkusti Roomaan, Egyptiin, Palestiinaan, Antiokiaan ja Kreikkaan vain reilut 100 vuotta apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen. Hänellä oli siis erinomainen näköalapaikka siihen, mitä apostolien ja apostolien opetuslasten perustamissa seurakunnissa pidettiin apostolisena traditiona.

Lane huomioi, että Origenes syntyi syvästi uskovaan kotiin vuonna 185. Varmuudella ei voida sanoa, että Origenes olisi itse kastettu vauvana, mutta se on hyvin mahdollista. Kun Origenes sanoo, että vauvojen kastaminen on peräisin apostoleilta, niin se kertoo, ettei hänellä ollut tietoa ajasta, jolloin vauvoja ei olisi kastettu. Tämä ei tarkoita, että kaikkia vauvoja olisi kastettu missään vaiheessa. Tämä kuitenkin osoittaa, että Origeneella ei ollut pääsyä aikaan, jolloin vauvoja ei olisi kastettu. (Lane 2004, 109-130.)

Kun huomioidaan Hippolytuksen (Rooma), Origeneen (Aleksandria) ja Tertullianuksen (Karthago) maantieteellinen jakauma, niin voidaan aukottomasti todeta vauvojen kastamisen olleen syvästi juurtunutta ympäri Rooman valtakuntaa toisen vuosisadan viimeisellä neljänneksellä. Tämä viestii siitä, että käytäntö on hyvin todennäköisesti ollut tunnettu toisen vuosisadan alussa. Tradition johdosta henkilöiden saatavilla ollut luotettava tieto meni jo iäkkäiden aikalaistensa myötä heidän omaa ikäänsä selvästi kauemmaksi. Vauvojen kastamiset todistavat myös tavanomaisista vauvojen kasteista eivätkä vain kuolevien pikkulasten hätäkasteista. (Lane 2004, 109-130.)   

Kolmannen vuosisadan hautakivien omistuskirjoitukset osoittavat selkeästi, että paljon vauvoja ja pikkulapsia kastettiin ajanjaksolla. Kaikki kristityt kattavasta käytännöstä ei ole ollut kyse. Hautakivet osoittavat hätäkasteen olleen hyvin yleistä, mutta ei vain pikkulapsille vaan kaikenikäisille. Hätäkaste ei kuitenkaan ole ollut ainoa kastamisen muoto eikä vauvoja ole kastettu pelkästään hätäkasteina. (Lane 2004, 109-130.)

Etsitäänpä vielä varhaisempia todisteita. Irenaeus (n. 115/130 - n. 200) kirjoittaa 180-luvun alussa, että myös vauvat voivat uudestisyntyä ja Irenaeukselle uudestisyntymä tapahtui selkeästi kasteessa. (Against Heresies 2.22.4.) Lane kommentoi, kuinka asiayhteydessä Irenaeus kertoo Kristuksen pyhittävän jokaisessa elämänvaiheessa ja hän täsmällisesti mainitsee myös vauvat. Irenaeuksen lausuntoa on hyvin vaikeaa tulkita mitenkään toisin. (Lane 2004, 109-130.)

Irenaeus kirjoittaa 180-luvulla, mutta hänen tietonsa eivät suinkaan ole peräisin vain 180-luvulta. Hän oli hyvin kiinnostunut apostolisesta uskosta eikä opillisesti todellakaan ollut kyseessä "kaikki käy" -linjan edustaja, vaan Irenaeus vastusti tiukasti opetuksia, joiden alkuperä ei ollut apostolisessa uskon perinnössä. Irenaeuksen uskon sääntö oli myös keskeinen Uuden testamentin muotoutumista ohjannut periaate. Irenaeus oli innokas uskova lapsesta saakka, joten jo hänen henkilökohtainen elämänkokemuksensa menee toisen vuosisadan ensimmäiselle puoliskolle. Kastettiinko Irenaeus lapsena? Se on hyvin mahdollista, mutta sitä ei ole mahdollista varmuudella vahvistaa. 

Täysin varmaa on, että hän ei olisi opettanut imeväisten kastamista (ja hän olisi päinvastoin torjunut sen laittomana ja sopimattomana), jos hänellä olisi ollut painavat syyt epäillä toimen apostolisuutta. Irenaeus siis vähintäänkin omakohtaisesti uskoi vauvojen kastamisen olevan apostolista uskon perintöä. Vaikka Irenaeuksen kirjoitukset menevät toisen vuosisadan jälkimmäiselle puoliskolle, niin hänen lukuisat tietolähteensä juontuvat ensimmäiselle vuosisadalle saakka. Irenaeukselle tradition muodossa välittynyt tieto on väistämättä paljon vanhempaa perua kuin 180-luvun kirjoitukset.

Mistä Irenaeuksen tiedot sitten olivat peräisin? Yksi tietolähde oli hänelle tietenkin Polykarpos. Irenaeuksen mukaan Polykarpos välitti vain sen eteenpäin traditiona, mitä hän oli oppinut apostoleilta: "jotka kirkko antoi tiedoksi eteenpäin ja jotka yksin ovat totta." Näistä asioista todistivat Aasian seurakunnat ja Polykarpoksen seuraajat. Irenaeus kertoo, että todellisen apostolisen tradition todistaja on myös Paavalin perustama Efeson seurakunta, jossa apostoli Johannes vaikutti Trajanuksen päiviin saakka. (Against Heresies 3.3.4.)  

Irenaeus kertoo Ilmestyskirjan olevan Johannekselta peräisin (hän ei tarkkaan ottaen tässä yhteydessä kerro, keneltä Johannekselta, mutta toisissa kirjoissa hän viittaa Johannekseen "Herran opetuslapseen"), koska siitä "todistivat Johanneksen kasvoista kasvoihin nähneet miehet" (Against Heresies 5.30.1.). Irenaeuksella oli näiden lisäksi muitakin lähteitä, mutta ydinpointti on tämä: hänen lähteensä olivat lukuisia, uskottavia ja niiden juuret johtivat suoraan apostoleihin. Unohtaa ei tietenkään sovi Rooman seurakunnan todistusta, jossa eli Pietarin ja Paavalin perintö. Jos jokin asia on ollut Irenaeukselle apostolista traditiota, niin silloin lonkerot ovat historiallisesti jo todella pitkällä. (Irenaeuksen lähteistä kuvaus Rob Koonsin luentomateriaalissa, jota ei valitettavasti enää hänen nettisivuillaan ole.)

Muitakin varhaisia todistuksia pikkulasten kasteista löytyy, mutta ne eivät aukottomasti todista kasteista vauvoina. Justinos Marttyyri (n. 100-165) kirjoittaa ilmeisesti vuosina 150-154 “monista miehistä ja naisista, jotka ovat olleet Kristuksen opetuslapsia lapsuudestaan lähtien” ja jotka “pysyvät puhtaina 60- ja 70-vuotiaina” (Ensimmäinen apologia, luku 15). Lisäksi Polykarpos (n. 69-155) sanoo marttyyrikuolemassaan olleensa Kristuksen palvelija 86 vuotta (Polykarpoksen marttyyrikuolema). Polykarpoksen tapaus ei todista, että hänet olisi kastettu vauvana. Voidaan kuitenkin sanoa, että todennäköisesti hän oli vielä lapsi, kun hänet kastettiin. (Lane 2004, 109-130.) Justinos Marttyyrin viittaus ei myöskään vahvista henkilöiden tulleen vauvoina kastetuiksi, mutta se on mahdollista. Vähintäänkin kyse on lapsina kastetuista. 

Lapsikasteen kannattajat näyttävät joskus tukeutuvan kasteeseen tavalla, jonka mukaan elämäntavalla ei kasteen jälkeen ole enää niin suurta väliä. Helluntailaisia kyseinen asenne on aina häirinnyt ja myös Justinos Marttyyrille tällainen tulkinta kasteesta on täysin vierasta. Lapsuudestaan saakka Kristuksen opetuslapsina olleet nimenomaan "pitivät itsensä puhtaina niin teoissaan kuin ajatuksissaan" (Ensimmäinen apologia, luku 15). Mitä henkilön elämässä tapahtui kasteen jälkeen, oli Justinos Marttyyrin mukaan hyvin merkityksellistä ikuisuuden näkökulmasta. Kerran puhdistuneen täytyi myös "pitää itsensä puhtaana".  

Joitakin historiallisia vastalauseita

Ferguson kertoo, että Joh. 3:5 oli jättänyt vahvan käsityksen toisen vuosisadan kirkkoon kasteen välttämättömyydestä taivaaseen pääsemiseksi. Kun kristittyjen vanhempien lapsi sairastui vakavasti, oli vain luonnollista huolehtia lapsen sielusta. Kun muistamme korkean kuolleisuuden imeväisten keskuudessa antiikissa, on helppoa ymmärtää, miten hätätoimesta lopulta tuli normaali käytäntö. (Ferguson 2009, 378-379.)

Pitää ehdottomasti paikkansa, että lapsikuolleisuus oli antiikissa hyvin yleistä. Se tosiasia, että lapset välttämättä haluttiin ennen kuolemaa kastaa, kertoo selvästi siitä, kuinka äärimmäisen tärkeänä kastetta varhaisessa kirkossa pidettiin. 

Koska lapsia kuoli todella paljon, niin pelkästään korkean lapsikuolleisuuden perusteella pikkulasten kastaminen on melko varmasti ollut sangen yleistä aivan varhaisimmasta kristillisyydestä alkaen. Noin neljännes lapsista kuitenkin kuoli jo ensimmäisen elinvuotensa aikana ja puolet kaikista lapsista menehtyi lapsuudessa. Onko jotain syytä olettaa, että kristityt yhtäkkiä 2. vuosisadalla keksivät vaarassa olevien lasten kastamisen, jos lapsia kerran kuoli aivan yhtä lailla myös ensimmäisellä vuosisadalla?   

Lanen mukaan pitää toki paikkansa, että pikkulasten hätäkasteista löytyy todisteita. Toisaalta missään säilyneessä kristillisessä kirjallisuudessa ensimmäiseltä viideltä vuosisadalta ei löydy edes vihjausta siitä, että imeväisten kastaminen olisi ollut kelpaamatonta, väärin tai jotenkin ajoittaista. Kuolevien vauvojen kastaminen kertoo siitä, että se ei ollut väärin. Jos kyseessä olisi ollut apostolisen perinnön vastainen malli, niin hyvin todennäköisesti historian kirjoihin olisi jäänyt asian selväksi tekeviä vastaääniä.

Esimerkiksi Tertullianus rohkaisi viivyttämään kasteelle menoa ja jättämään vauvat kastamatta. Hän kuitenkin jätti käyttämättä voimakkaimman mahdollisen perustelunsa, kun ei esittänyt, että käytäntö oli apostolisen perinnön vastainen. Jos vauvojen kastaminen oli vastoin apostolista traditiota, niin on erittäin hämmentävää, että asian suhteen muuten varautuneet henkilöt, jättivät tämän kortin käyttämättä. Käytännöt ovat muutenkin vaihdelleet ja osa kristityistä valitsi jättää lapsensa kastamatta. (Lane 2004, 109-130.)

Jos olisikin ollut niin, että pikkulasten kasteet olisivat olleet alunperin pelkästään kuolemanvaaran tapauksia (kuten esim. Ferguson väittää), niin kristityt silti selvästi pitivät näitä kasteita hyvin tärkeinä ja pätevinä. Varhaiset lähteet eivät kuitenkaan esitä vauvojen kastamisia ainoastaan hätäkasteina, vaan myös vakiintuneina käytäntöinä. Luonnollisesti luettuina varhaiset lähteet eivät edes vihjaile hätäkasteista viitatessaan vauvojen kastamisiin, vaikka varmuudella hätäkaste on ollut varsin yleinen syy kastaa pikkulapsi.

Ferguson myös esittää idän kirkon ja augustinuslaisen teologian erot yhtenä perusteluna sille, ettei imeväiskaste olisi ollut alkuperäinen tapa (Ferguson 2009, 857). Vauvoja kuitenkin kastettiin sekä idässä että lännessä apostolisena traditiona - teologisista eroista huolimatta. 

Ferguson itse kirjoittaakin, kuinka Johannes Khrysostomos (n. 347-407) painottaa muita syitä vauvojen kastamiseksi kuin synninpäästöä. Hänen mukaansa monet tosin ajattelevat kasteen ainoastaan puhdistavan synneistä, mutta se välittää monia muita lahjoja. Imeväisiä ei kasteta Khrysostomoksen mukaan syntien tähden, koska he ovat synnittömiä. Sen sijaan kasteessa heille annetaan Jumalan lapseuden, pyhityksen ja oikeamielisyyden lahjat. Kasteessa he tulevat Pyhän Hengen asunnoiksi ja Kristuksen jäseniksi. (Ferguson 2009, 544.)

Khrysostomos yhdistää kasteen ja ympärileikkauksen (kuten vaikkapa Justinos Marttyyri, Cyprianus ja Karthagon piispat). Kaste välittää lukemattomat siunaukset, kuten Pyhän Hengen armolla täyttämisen. Mitään ikään liittyvää rajoitetta tämän armon vastaanottamiseksi ei ole. Tämä ilman käsiä tehty ympärileikkaus on tarjolla hyvin nuoresta iästä vanhuuteen saakka. Kyse on silkasta armosta, jossa ihminen saa ottaa vastaan anteeksiannon synneistään ja heittää synnit harteiltaan. (Homilies on Genesis 40.4.)

Khrysostomoksen mukaan kasteessa lahjoitetaan muuten niin suuret hengelliset aarteet Jumalan armosta, että lapsi kastetaan tulevaa kristityn vaellusta ja elämää varten. Hän todistaa, että lapsia kastettiin myös idässä, eikä niinkään hätäkasteena kuolevan lapsen sielun pelastamiseksi, vaan kasteessa armosta saatavien lahjojen ja siunausten tähden. Khrysostomoksen opetus ja todistus kirkon tavasta ja erilaisista perusteluista idässä osoittaa melko varmasti, ettei imeväiskaste ollut vain ja ainoastaan kuolevien lasten kohdalla suoritettu hätätoimenpide. Vauvoja kastettiin alusta alkaen myös muista syistä. 

Tästä ei pidä tehdä sellaista tulkintaa, että idässä oltaisiin oltu välinpitämättömiä kuolevien lasten kastamisen suhteen. Kyllä idässäkin haluttiin vaaran uhatessa ehdottomasti pikkulapset kiireellisesti kastaa. Gregorios Nazianzilainen (330-389) kehottaa tällaisessa tilanteessa kastamaan nopeasti lapset, jotka eivät vielä armosta tai kadotuksesta tiedä. Heidän on parempi poistua tiedostamatta pyhitettyinä kuin sinetöimättöminä. Muuten hän neuvoo odottamaan jonnekin kolmen vuoden vanhaksi, että sakramentin saavat lapset osaisivat vastata jotakin, vaikka eivätkään asiaa täysin ymmärrä. (Oration 28.)

Myös kreikkalaiset isät jollain tavoin tunnistivat perisynnin, vaikka painotus oli erilainen. Kelly on eritellyt kolme kohtaa, joissa perisynti voidaan nähdä myös kreikkalaisten kirkkoisien opetuksessa. Ensinnäkin, ihmiskunta on jotenkin haavoittunut Aadamin synnin tähden. Toiseksi, Aadamin synti näkyy ihmisen moraalisessa olemuksessa, vaikkapa ahneutena ja himona. Kolmanneksi, ihmisluonnossa on taipumus syntiin. Jollain tavoin se on kytköksissä Aadamin rikkomukseen. (McGrath 2012, 494-495.)

Ferguson huomauttaa, että monia kristillisissä kodeissa kasvaneita kirkkoisiä on kastettu vanhempanakin, kuten Johannes Khrysostomos, Ambrosius, Hieronymus ja Augustinus. Ferguson päättelee tästä, että uskovien kotien lapsia ei kastettu lapsena kuin ainoastaan hätäkasteena. (Ferguson 2009, 626-627.)

Lane toteaa, että tämä todella on merkittävää ja osoittaa kastekäytäntöjen vaihdelleen. Otos ei kuitenkaan ole edustava ja on selviä todisteita siitä, että neljännellä vuosisadalla (jolta nämä isät ovat) vauvojen kastaminen oli muualla varsin laajalle levinnyttä. 

Hän nostaa kolme keskeistä pointtia neljänneltä vuosisadalta. Ensiksi, käytännöt ovat vaihdelleet kolmannella ja neljännellä vuosisadalla eikä toisten tapoja ole periaatteessa vastustettu eikä niitä ole leimattu uusiksi keksinnöiksi. Vaihtelevilla toimintamalleilla on siis ollut hyvin pitkä historia, kenties apostoliseen aikaan saakka menevä.

Toiseksi, monet neljännen vuosisadan kristityt eivät kastattaneet lapsiansa, mutta eivät myöskään torjuneet sitä apostolisen tradition vastaisena. Yksi mahdollinen syy saattaa olla, että uskoon kääntyneen kaste on voitu nähdä ohjeellisena ja lapsen henkilökohtaisen uskon kasvaminen olisi istunut siihen paremmin. Suurin syy kasteiden viivyttämiseen on ollut kasteen jälkeiset synnit. Tästä on myös selkeitä suoria todisteita. Monet aikuiset viivyttivät kastettaan tästä syystä ja todennäköisesti samaa on sovellettu myös lapsiin.

Kolmanneksi on selvää, ettei periaatteellista vastustusta vauvojen kastamista kohtaan ollut. Viidennellä vuosisadalla erityisesti Augustinuksen vaikutuksesta vauvojen kastamisesta tuli normi, mutta asiaan vaikutti useita eri seikkoja. Kaikkien kristittyjen vauvojen kasteesta tuli siis viidennellä vuosisadalla normatiivinen käytäntö. (Lane 2004, 109-130.)

Lopuksi Ferguson vielä huomauttaa, ettei vakiintuneen käsityksen mukaan imeväiskasteesta ole vahvaa todistusaineistoa ennen toisen vuosisadan jälkimmäistä puoliskoa. Hän tosin myöntää, ettei tämä tarkoita sen alkaneen ilmaantua vasta tuolloin, mutta että imeväiskasteen kannattajilla on kronologinen aukko täytettäväksi. (Ferguson 2009, 856.)  

Lane myöntää, että merkittävät todisteet imeväiskasteesta toiselta vuosisadalta menevät Irenaeukseen (180-luvulla kirjoitettu) ja Apostoliseen traditioon (mahdollisesti 100-luvun puolivälissä kirjoitettu teoksen kasteosio). Kuitenkin myös Tertullianuksen ja Origeneen kommentit juontuvat tradition johdosta selvästi kauemmaksi kuin tekstien kirjoitushetkiin, jopa 100-luvun alkuvuosiin. Lisäksi on huomioitava, että todennäköisesti ei ole ollut olemassa yhtä ainoaa kastekäytäntöä, vaan alueellisia eroja on esiintynyt ja ihmiset ovat tehneet erilaisia ratkaisuja.

Lane kuitenkin vastaavasti kysyy, milloin on ylipäätänsä ensimmäinen kiistaton viittaus kristityssä kodissa kasvaneen henkilön kasteesta. Vastausta etsivän täytyy katsoa Tertullianuksen ja Apostolisen tradition suuntaan. Nämä ovat samalla myös ensimmäisiä todisteita vauvojen kasteista. Jos vauvojen kastamisen kohdalla tahdotaan vedota kronologiseen aukkoon, niin se aukko koskettaa kaikkia kristityissä kodeissa kasvaneiden kasteita - oli heidän ikä mikä tahansa. 

Ensimmäiseltä kahdelta sadalta vuodelta ei ole olemassa ainuttakaan todistetta kristityksi kasvatetusta lapsesta, joka olisi kastettu myöhäisemmällä iällä. Jos imeväiskasteen todisteet ensimmäiseltä 150 vuodelta nähdään riittämättömiksi, niin Lane huomauttaa, että vaihtoehtoiselle teorialle ei vastaavasti ole olemassa todisteita ollenkaan. Vaikkapa Uudessa testamentissa ei ole mitään todisteita kristittyjen lasten myöhäisemmistä kasteista.

Kaiken historiallisen todistusaineiston perusteella on Lanen mukaan hyvin todennäköistä, että apostolisessa kirkossa kastettiin myös vauvoja. Lane pitää vastaavasti erittäin epätodennäköisenä skenaariota, jonka mukaan vauvojen kastaminen oli apostolisessa kirkossa täysin tuntematonta. Todennäköisesti käytännöt ovat alunperin vaihdelleet. Niin pitkälle kuin yksiselitteistä todistusaineistoa on löydettävissä, löytyy myös erilaisia tapoja. (Lane 2004, 109-130.) 

Todistajanlausunto on lähtökohtaisesti oikeutettu tiedonlähde. Niiden uskottavuudella on kristinuskolle myös hyvin suuri merkitys. Joh. 21:24 kertoo: "Tämä oppilas on se, joka on todistanut näistä tapahtumista ja kirjoittanut niistä. Tiedämme, että hänen todistuksensa on luotettava." Ferguson antaa ymmärtää, että todistamisen taakka olisi imeväiskasteen kannattajilla. Se ei kuitenkaan ole totta. 

Todistajanlausunto on lähtökohtaisesti viaton ja siihen on oikeutettua uskoa ellei sitä erikseen osoiteta vääräksi. Vauvojen kastamisesta apostoleihin juontuvana uskon perintönä todistavat selkeästi mm. Irenaeus, Apostolinen traditio, Tertullianus, Origenes, Cyprianus (ja afrikkalaiset piispat). He eivät tienneet ajasta, jolloin käytäntöä ei olisi tunnettu. Kun huomioon otetaan heidän tietolähteensä ja tradition selkeästi vakiintunut asema, niin ajallinen hyppy apostoleihin kutistuu hyvin pieneksi. 

Todistus vauvojen kastamisesta menee lisäksi maantieteellisesti hyvin laajalle säteelle. Onko heidän todistuksensa luotettava? Pitääkö heidän sanomansa paikkaansa? Itse otan lähtökohdaksi, että he puhuivat totta. Lanen mukaan ensimmäiset vauvojen kastamisen periaatteellisesti laittomana torjuneet olivat jotkin keskiaikaiset lahkot ja myöhemmin anabaptistit 1500-luvulla (Lane 2004, 109-130). Toisin sanoen ns. kumoajat väitteiltä puuttuvat. Vauvojen kastamisen torjuminen vääränä ja kelvottomana menee useiden vuosisatojen päähän eli se edustaa selkeästi myöhäisempää tulkintatraditiota.

Kysymys pikkulasten kastamisesta on minulle taustastani ja historiastani johtuen hyvin vaikea ja sosiaalisesti erittäin ongelmallinen. Minusta asiaan liittyy myös kiusallisia piirteitä silloin, kun pyhään tapahtumaan suhtaudutaan vain mukavana tapana eikä lasta ole oikeasti aikomusta kasvattaa kristilliseen uskoon. Historiallinen todistus käytännön pätevyyden puolesta sinänsä on kuitenkin todella vakuuttavaa. Tiedän toki, että ihmisten ajatukset eivät tällaisissa kysymyksissä yleensä muutu, aihe ärsyttää, menee ihmisten identiteettiin jne. Asioita voi kuitenkin pyrkiä tarkastelemaan historiallisesti. Lopulta kukin itse arvioi todistusaineiston pohjalta, mikä tulkinta näyttää uskottavimmalta. 

Mistä vauvojen kastaminen sai alkunsa? Apostoleilta. Se on yksinkertaisin ja luonnollisin selitys sille, miksi varhaisessa kirkossa kastettiin jopa vauvoja ja miksi sen väitettiin olevan apostoleilta peräisin oleva tapa. Vauvojen kastaminen on löydettävissä aivan kristinuskon alusta saakka täysin hyväksyttynä, apostoliseksi väitettynä ja pätevänä käytäntönä eivätkä mitkään apostoliset seurakunnat torju sitä vääränä. Silloin en torju minäkään.