Muotomenoja vai Hengen vapautta?

Varhaisimpien kristittyjen yhteiset kokoontumiset olivat vapaita kaikesta kankeasta pönöttämisestä. Uskovat kokivat vapaasti Hengessä, kuinka Herra johti ja vaikutti. Tältä pohjalta yhteiset kokoontumiset sitten etenivät. Armolahjat toimivat vapaasti - "niin kuin Henki tahtoi". Välillä oli saarnan paikka, joka oli ilman muuta tilaisuuksien huipentuma. Vasta paljon myöhemmin ilmaantuivat erilaiset liturgiset kankeudet, jotka veivät samalla karismaattisen vapauden mennessään. 

Jotenkin tähän tapaan ajattelin tilaisuuksien menneen. Uusi testamentti valaisee asioita jonkin verran. Apostolien teot kertovat varhaisista jumalanpalveluksista, kuinka "kääntyneet noudattivat apostolien oppia (...) rukoilivat ja viettivät ehtoollista murtaen leipää. (...) Joka päivä he kokoontuivat uskollisesti temppelissä, ja kotona he viettivät ehtoollista ja aterioivat iloisesti mutta vaatimattomasti." (2:42, 46.) Tästä on nähtävissä, että ainakin ehtoollisen viettäminen on ollut todennäköisesti aina keskeinen osa varhaisimpia jumalanpalveluksia. 

Myös Paavali antaa 1. kirjeessään korinttilaisille erilaisia ohjeita yhteisiin kokoontumisiin. Hän kertoo, kuinka naisen tulee peittää päänsä eikä hajaantumista uskovien kesken eri ryhmiin tule missään tapauksessa suvaita. Ehtoollisen viettoon hänellä on myös monenlaista sanottavaa, kuten että "jokainen, joka arvottomalla tavalla syö leipää ja juo Herran maljasta, tekee rikoksen Herran ruumista ja verta vastaan (11:27)." (Nostoja luvusta 11.) Paavalille kyse oli keskeisestä ja tärkeästä asiasta.  

Ilmestyksiä ja ihmeitä

Lisäksi erilaiset karismaattiset lahjat ovat toimineet varhaisessa kristillisyydessä. Erityisesti Kreikan Korintissa armolahjat toimivat vahvasti. Paavali opettaa, että Pyhä Henki jakaa erilaisia armolahjoja kaikille uskoville, ei vain seurakuntien johtajille, ja kaikilla ihmisillä on erilaisia arvokkaita tehtäviä Kristuksen ruumiissa. Jumalan antamat tehtävät ja lahjat ovat kuitenkin erilaisia niin kuin ruumiskaan "ei ole pelkkää silmää". Profetoiminen ja hengelliset lahjat ovat tavoiteltavia, mutta kaikki on arvioinnin alaista. Kaiken täytyy tapahtua "asianmukaisesti ja hyvässä järjestyksessä". Naisten tulisi Paavalin mukaan olla hiljaa seurakuntien kokoontumisissa. (Nostoja luvuista 12 ja 14.)

Kaarlo Arffman on tutkimuksessaan perehtynyt niihin Uuden testamentin ihmeisiin ja ilmestyksiin, joilla oli koko alkukirkon kannalta merkitystä. Apostolien teot mainitsevat näistä ihmeistä ainoastaan kasteen yhteydessä ja ne liittyivät siihen, keitä voidaan kastaa. Tällaisia olivat helluntain kasteihme, kysymys samarialaisten ja pakanoiden kastamisesta sekä kristillisen kasteen antaminen Johanneksen kasteen saaneille. 

Ihmeet ja ilmestykset eivät suoraan tai itsenäisesti ratkaisseet kysymyksiä. Niiden johdosta vakuuttuivat ensiksi apostolit, jotka edelleen vakuuttivat myös muut kristityt. Edes Paavalin ilmestys Damaskoksessa ei suoraan ratkaissut sitä, tulisiko pakanuudesta kääntyneiden elää Mooseksen lain mukaan. Jerusalemin kokouksessa Paavalin vakaumus, jonka mukaan Mooseksen laki ei sido pakanuudesta kääntyneitä, hyväksyttiin "oikeaksi" uskoksi. Toisaalta päinvastaista tulkintaa ei myöskään leimattu vääräksi. Tämä kuvaa sitä, kuinka apostolit ja Jerusalemin seurakunnan johtajat tarkastelivat myös ilmestyksiä. Alkukirkon kanta oli näin ollen vasta se, mikä sai kirkon johtajien vahvistuksen. 

Mielenkiintoinen havainto karismaattisuuden kiinteästä roolista kristinuskon historiassa liittyy jopa kristittyihin hallitsijoihin. Heidän "toimenkuvaansa" liittyi nimittäin varsin voimakas karismaattinen ulottuvuus. Tästä puolesta tiedetään nykyisin vain harvoin. 300-luvulta alkaen kristityt uskoivat Jumalan antavan myös hallitsijoille Pyhän Hengen armolahjoja, jotka liittyivät heidän tehtävään. 

Esimerkiksi Ranskan kuningas piti keskiajalla säännöllisesti silmäsairaille esirukouspalvelua, koska kuninkaan uskottiin saaneen erityisen parantamisen armolahjan silmäsairauksiin. Hän rukoili sairaiden puolesta koskettaen heidän silmiänsä ja sairaita tulikin kuninkaan rukouspalveluun ympäri Eurooppaa. Vastaavasti Englannissa esiintyi ns. "kuninkaan tautina" tunnettu sairaus, johon parantumista etsivät tulivat aina Skotlannista asti kuninkaan esirukouspalveluun. Mielenkiintoa on tosin voinut lisätä myös se, että sairaat saivat esirukousten lisäksi kultarahan. Tällainen tapa jatkui ilmeisesti anglikaaniseen aikaan 1600-luvulle saakka. (Arffmanin sähköposteista.) 

Yhteisten kokoontumisten muoto ja järjestys

Clemens (kirjoitettu n. 96) kirjoittaa Korintin seurakunnalle vielä apostolisena aikana (ja vain joitakin vuosikymmeniä Paavalin ojentamisen jälkeen), liturgisesta järjestyksestä, kirkon hierarkiasta ja tarkasta muodosta yhteisissä kokoontumisissa ja elämässä yleisestikin. Kyseessä eivät olleet kuolleet, ihmisten keksimät ja Hengen vapauden riistävät muotomenot, vaan Jumalan tahdon mukainen tarkasti toimitettu jumalanpalvelus. Ylipapilla, papilla, leeviläisillä ja maallikoilla on omat sääntönsä ja tehtävänsä. Jumalalle mieluisaa on, että uhritoimitukset ja palvelukset toimitetaan tarkassa järjestyksessä ja täsmällisen aikataulun mukaisesti. Minkään ei tule tapahtua sekavasti ja sattumanvaraisesti, vaan on hyvin tärkeää, kuka hoitaa toimituksia ja missä ne toimitetaan. Erilaisia uhrejakin suoritetaan vain Jerusalemissa ja sielläkin paikat ovat tarkoin määriteltyjä. Jos kerran he suorittivat pyhiä tehtäviä kuoleman vaaran uhalla, niin kuinka paljon isompi vaara onkaan meillä, joilla on asioista suurempi ymmärrys. Jokaisen tulee toimia oman tehtävänsä rajoissa arvokkaasti eikä ylittää niitä. 

Apostolit lähtivät Kristuksen valtuutuksella ja Pyhän Hengen varmuudessa saarnaamaan evankeliumia Jumalan valtakunnan saapumisesta. Edelleen apostolit asettivat eri paikoissa piispoja ja diakoneja. Aivan kuten Moosesta seurasivat profeetat, ovat piispat ja diakonit nyt apostolien laillisia seuraajia. Kaikki tapahtuu järjestyksessä Jumalan tahdon mukaisesti. Jo aikoinaan pappeus herätti kateutta. Samoin apostolit tiesivät Kristukselta, että riitoja nousee piispan tehtävästä. Piispan tehtävistä tehtiin pysyviä apostolien toimesta. On raskas synti syrjäyttää piispat, jotka “ovat kantaneet esiin lahjoja moitteettomasti ja pyhästi”. (Ensimmäinen Clemensin kirje, luvuista 40.-44., suom. Siiri Toiviainen Rø. Teoksesta Apostoliset isät.)

The Oxford Dictionary of the Christian Church huomioi, kuinka Clemens viittaa “lahjojen uhraamiseen” (ehtoollisen/eukaristian lahjojen) nimenomaan yhtenä piispojen ja presbyteerien tehtävänä. Lisäksi Clemens viittaa joko joihinkin tai kaikkiin heistä kirkon “johtajina”. (ODOCC 2005.)

Samoin Ignatios Antiokialaisen (n. 35-107) mukaan oikean ehtoollisen (eukaristian) antaa apostolisessa jatkumossa oleva piispa tai piispan valtuutuksella toimiva: “Älköön kukaan tehkö mitään kirkkoon liittyvää ilman piispaa. Katsottakoon se oikeaksi eukaristiaksi, mikä on annettu piispan toimesta tai jonkun sellaisen toimesta, jolle piispa on sen uskonut. (...) Ei ole laillista ilman piispaa kastaa tai juhlia rakkausateriaa, mutta mille hän antaa hyväksyntänsä, on se myös Jumalalle mieluisaa, niin että kaikki mitä tehdään olisi varmaa ja pätevää (…) Se joka kunnioittaa piispaa, on saanut kunnioituksen Jumalalta, hän joka tekee mitä tahansa ilman piispan tietoa, palvelee (todellisuudessa) paholaista.” (lgnatioksen kirje Smyrnan kristityille, luvuista 8.-9.)

Mielenkiintoista on myös se, että vaikka papiston asusteet kehittyivät ajan saatossa, niin erityinen pappeus nähtiin jatkumona juutalaisuudesta alusta alkaen. Eusebios kirjoittaa apostoli Johanneksesta: “Vielä Johannes, joka oli nojannut Herran rintaa vasten (Joh. 21:20; 13:23), josta tuli pappi, joka kantoi ylimmäisen papin otsakilpeä, todistaja ja opettaja, hän lepää Efesossa …” (Eusebiuksen kirkkohistoria, luku 24.)

Millainen oli alkukirkon kokous, messu tai jumalanpalvelus? 

Justinos Marttyyrin (n. 100-165) kuvaus on yksi tarkimmista varhaisista kuvauksista. Hän kuvaa tilaisuutta kastetoimituksen jälkeen varsin tarkasti (Matti Myllykosken käännös): “Pestyämme tällä tavoin sen, joka on ryhtynyt uskomaan ja antanut suostumuksensa, me viemme hänet niin sanottujen veljien luo paikkaan, johon he ovat kokoontuneet. Siellä me rukoilemme palavasti yhdessä itsemme, valaistun ja kaikkien muiden kaikkialla olevien puolesta, jotta meidät, jotka olemme oppineet tuntemaan totuuden, havaittaisiin tekojemme kautta hyviksi taloudenhoitajiksi ja käskyjen vartijoiksi ja jotta me niin saisimme osaksemme ikuisen pelastuksen. Rukousten lopuksi me tervehdimme toisiamme suudelmalla.

Sen jälkeen kokousta johtavalle veljelle viedään leipä sekä maljat vedelle ja sekoitetulle viinille. Hän ottaa ne ja lähettää kaikkeuden Isälle kiitoksen ja ylistyksen hänen Poikansa ja Pyhän Hengen kautta sekä lausuu runsaita kiitosrukouksia siitä, että hän on katsonut heidät arvollisiksi näihin asioihin. Hänen päätettyään pyyntörukoukset ja kiitosrukouksen kaikki läsnä olevat vahvistavat ne sanomalla: “Amen” (Heprean sana amen tarkoittaa “niin olkoon”). Kun kokouksen johtaja on rukoillut ja kansa on vahvistanut sen, diakoneiksi kutsumamme antavat kaikille läsnäolijoille palan kiitosrukouksin siunattua leipää, viiniä ja vettä sekä vievät niitä heille, jotka eivät ole läsnä.

Me kutsumme tätä ravintoa eukaristiaksi. Siitä pääsee osalliseksi vain se, joka uskoo opetuksemme tosiksi ja joka on kasteessa pesty syntien anteeksiantamiseksi ja uudestisyntymistä varten ja joka elää siten kuin Kristus on säätänyt. Me emme näet ota tätä ravintoa vastaan tavallisena leipänä ja tavallisena juomana. Meidän pelastajamme Jeesus Kristus nimittäin tuli lihaksi Jumalan Sanan kautta ja hän oli lihasta ja verestä meidän pelastuksemme vuoksi. Juuri samalla tavalla - näin meille on opetettu - hänen kiitosrukouksen sanoin siunaamansa ravinto, josta meidän veremme ja lihamme saavat muuttumisen kautta ravintonsa, on tämän lihaksi tulleen Jeesuksen liha ja veri.

Muistelmissaan, joita kutsutaan evankeliumeiksi, apostolit ovat merkinneet ylös, mitä heidän käskettiin tehdä: “Jeesus otti leivän, kiitti ja sanoi: Tehkää tämä minun muistokseni. Tämä on minun ruumiini. Samoin hän otti myös maljan, kiitti ja sanoi: Tämä on minun vereni.” Hän antoi nämä ohjeet vain heille.

Pahat henget ovat jäljitelleet tätä käytäntöä myös Mithran mysteerien perimätiedossa. Kuten tiedätte, tai voitte helposti saada selville, heidän vihkimysriiteissään käytetään leipää ja vesimaljaa yhdessä tiettyjen loitsujen kanssa.” (Ensimmäinen apologia, luvut 65.-66., suom. Matti Myllykoski.)

Justinos Marttyyri kertoo myös tavallisista sunnuntai-tilaisuuksista varsin tarkasti. Tilaisuuksissa luettiin “Apostolien muistelmia” tai “profeetallisia kirjoja” ajan sallimissa raameissa. Tilaisuuden johtaja kannustaa seuraamaan näitä opetuksia lukijan päätettyä lukukappaleensa. Tämän jälkeen he rukoilevat palavasti seisten. Rukousten jälkeen ehtoolliselementit tuodaan eteen. Tilaisuuden johtaja osoittaa Jumalalle rukouksia ja kiitoksia, johon osallistujat yhtyvät sanoen “amen”. Sitten jaetaan siunatut aineet nautittavaksi, joita diakonit vievät niille, jotka eivät ole paikalla.

Tämän jälkeen kerätään lahjoitus orvoille, leskille, sairaille, köyhille, vangeille ja “keskuudessamme oleville muukalaisille”. Erityisesti antajina mainitaan varakkaat, mutta harkintansa mukaan. Tilaisuuden johtaja toimii avunantajana apua tarvitseville. Tilaisuudet järjestetään samana päivänä, kun Kristus nousi kuolleista. Apostoleille Jeesus ilmestyi auringon päivänä. Justinos edelleen todistaa nyt siitä, minkä Jeesus opetti apostoleille. (Ensimmäinen apologia, luku 67., suom. Matti Myllykoski.)

The Oxford Handbook of Early Christian Studies huomioi ehtoollisen olleen aivan keskiössä alkukirkon yhteisissä kokoontumisissa. Säännöllisestä eukaristian (ts. ehtoollisen) vastaanottamisesta irtautuminen merkitsi poistumista kirkon jäsenyydestä - tapahtui se sitten omasta valinnasta tai kiellosta johtuen. Eukaristia oli ilmaisu uskovien yhteydestä ja syy siihen. Säännöllistä ehtoollisen vastaanottamista pidettiin välttämättömänä kristityn elämän ylläpitämiseksi. (The Oxford Handbook of Early Christian Studies 2008.)

Varsin tarkka järjestys ja liturgia juontuvat siis jo varhaisimpaan kristillisyyteen. Justinos Marttyyrin kuvaus on toki vain yksi tapaus (mutta erittäin varhainen sellainen) ja tapauksethan voivat olla erilaisia. On kuitenkin todennäköistä, että se keskeisiltä piirteiltään kuvaa yleisemminkin kokoontumisten kulkua. Mielenkiintoista on nähdä, kuinka yliluonnollinen todellisuus on jatkuvasti voimakkaasti läsnä, vaikka toimituksilla onkin varsin täsmällinen muoto ja tilaisuus kulkee tarkasti järjestyksessä raiteitaan. Kuviosta oli kaaos kaukana, mutta Clemensin ja Justinoksen kuvauksista välittyy samalla vahva pyhän tuntu.