Voiko Raamattua tulkita irrallaan traditiosta?

Lyhyt vastaus kappaleen otsikkoon; ei oikeastaan voi. Filosofi Jürgen Habermas arvosteli aikanaan voimakkaasti Hans-Georg Gadameria traditioon nojaamisesta. Habermasin mukaan Gadamer oli sokea traditioiden kautta tapahtuvalle historiallisten ennakkoluulojen siirtymiselle. Gadamer kiisti väitteen ja huomautti, että tradition arvostelu on itsessäänkin altis historian vaikutukselle. Historia nimittäin vaikuttaa asenteisiin, tulkintoihin ja uskomuksiin. Asioita tarkastellaan aina jostain traditiosta käsin eikä se ole neutraalia. (George 2020.)

Traditio on kuin lukulasit, joiden läpi kirjoituksia luetaan. Jokaisella on jokin traditio: helluntailaisella, baptistilla, luterilaisella, katolilaisella, jehovantodistajallakin. Kunkin tulkintoihin ja käsityksiin vaikuttaa, todennäköisesti aika paljonkin, historia, ympäristö ja kulttuuri. Helluntailainen tulkitsee Raamattua helluntailaisesta tulkintaperinteestä käsin. Helluntailaisuuden sisälle on muodostunut oma traditionsa, joka yhdistää ja ohjaa helluntailaisten tapaa tulkita Raamattua.

Mitä olet lukenut? Kenen kanssa olet viettänyt aikaasi? Mitä puheita olet kuunnellut? Millainen on taustasi? Mistä sinä tulet? Lähestymme siis Raamattua tietystä näkökulmasta, tietystä tulkinnallisesta perinteestä, tietystä taustasta. Siihen mikä kullekin on "selvä Sanan ilmoitus", ei näin ollen suinkaan lähdetä tyhjältä pöydältä. Taustalla on valtavasti tulkintaan vaikuttavia erilaisia taustoja. Tästä ei seuraa, etteikö jokin tulkintatraditio olisi oikeassa ja jokin väärässä, mutta se tarkoittaa, että lähtökohtamme ei suinkaan ole neutraali. Vaikka sana "traditio" on vapaille suunnille usein vastenmielinen, niin se kuvaa realistisesti myös nuorten liikkeiden ja seurakuntien lähestymistä uskon kysymyksiin. 

Traditio avaimena opillisissa kiistoissa

Oxfordin yliopiston filosofisen teologian emeritusprofessori Richard Swinburnen mukaan tarve tulkita Raamattua oikeaan oppiin yhteensopivalla tavalla oli varhaiselle kirkolle täysin ilmeistä. Kirjoituksia selittäessä tuli vedota kirkkoisien ja kirkolliskokousten aiempiin selityksiin. Irenaeus kirjoitti jo paljon ennen Uuden testamentin kaanonia, että kirjoitukset ovat ristiriidattomia, kun niitä luetaan kirkossa presbyteerien kanssa apostolisen opin mukaisesti. Tertullianus kommentoi joitakin vuosia myöhemmin, ettei harhaoppisten kanssa edes voi ratkaista kiistoja vedoten kirjoituksiin, koska niiden merkitys ja rajat ovat epävarmoja. Kirjoitukset kuuluvat kirkolle. Oli välttämätöntä ensin tunnistaa kirkon oppi ja sitten selittää kirjoitukset siitä käsin. (Swinburne 2008.)

Swinburne jatkaa, että kirkko jakoi Raamatun selityksen pelisääntöjä samalla, kun se tunnisti Raamatun arvovallan. Ei ole rehellistä hyväksyä toinen ja hylätä toinen, mutta juuri niin protestantit pitkälti kuitenkin tekivät. Lukuisat protestantit julistivat ymmärtävänsä Raamatun vain sitä lukien ja siitä sitten itsenäisesti kristinuskon opit päätellen. Mitään edeltävää ymmärrystä Raamatun tekstien historiallisesta taustasta ja tyylilajeista tai kristillisistä opeista ei tarvittu. Kuitenkin Raamatusta löytyy luonnollisesti luettuna keskenään ristiriitaisia tekstejä. Jos ei ole mitään edeltävää tietoa oikeasta opista, niin näitä ristiriitoja ei voida ratkaista. Tehdäänpä pieni ajatusharjoitus: kaikki kristilliset tekstit ovat tuhoutuneet ja kristityt teurastettu Rooman vainoissa tuhat vuotta sitten. Tutkija löytää sattumalta Egyptin hiekkaan hautautuneen Raamatun. Näyttää hyvin epäuskottavalta, että hän vain noita tekstejä lukemalla päättelisi esim. kolminaisuusopin tai ymmärtäisi, kuinka kristityt käsittivät Jumalan luonnon. (Swinburne 2008.)

Yksi kirkkohistorian tunnetuimpia debatteja liittyy Kristuksen jumaluuteen. Areios opetti, että Kristuksessa ihmiseksi tullut Sana (logos) on eri olemusta kuin Isä. Sana ei ole iankaikkinen, vaan luotu ja oli myös aika, jolloin häntä ei vielä ollut. 

Areios tulkitsi Raamattua hyvin kirjaimellisesti. Hänet tuomittiin lopulta harhaoppiseksi, vaikka sitä ennen hän saikin huomattavan joukon kirkon johtoa ajatustensa taakse. Loogisen ajattelun puutteesta Areiosta ei voida syyttää. Hän tulkitsi monia Raamatunpaikkoja aivan kirjaimellisesti, mutta vastoin kirkon traditiota.  

Swinburne antaa esimerkiksi yhden paikan Paavalin kirjeestä, joka kaikkein luonnollisimmin ymmärrettynä on vastoin oppia inkarnaatiosta. Roomalaiskirjeessä (1:4) Paavali väittää, että Jeesus on “kuolleista nousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa.” Täsmällinen kreikan merkitys tässä käännetylle “asetettu” on epäselvä. Se saattaa tarkoittaa “tehty” tai se voi tarkoittaa “osoitettu olevan”. Jos otamme ensimmäisen merkityksen, niin lause väittää, että ylösnousemuksensa seurauksena Jeesus saavutti korkeamman aseman (Jumalan Poika). Mutta ei mikään olento, joka ei ole täysin jumalallinen, voi tulla täysin jumalalliseksi (siinä merkityksessä kuin kaikki 4. vuosisadan teologit ymmärsivät olla “jumalallinen”). Olla Jumala (uskontunnustuksen merkityksessä) on olla ikuisesti Jumala. Jos kuitenkin otamme jälkimmäisen merkityksen, lause tarkoittaa että ylösnousemus osoitti Jeesuksella olleen tämä korkea asema ja se sopii yhteen sen kanssa, että hänellä on aina ollut tämä asema. Ja Paavalin kirjeissä on muita paikkoja, jotka todella viittaavat, että Jeesus oli jumalallinen. (Swinburne 2008.)

Manlio Simonetti kirjoittaa, että Areios selitti kirjaimellisesti “Minut Herra loi…” (San. 8:22), “esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt” (Kol. 1:15), “Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi” (Apt. 2:36). Raamatussa on muitakin samanlaisia tekstejä ja niistä hän päätteli Isän luoneen Logoksen (Kristus = Logos). Hän selitti täysin loogisesti San. 8:22-25, mutta painotti vain tekstiä eri tavoin kuin Origenes, Justinos Marttyyri ja Tertullianus. Raamatun selityksen näkökulmasta Areioksen ja Origeneksen näkemysten välillä ei ole oikeastaan mitään muuta eroa kuin tulkintaa ohjaavat ennakko-oletukset. Samoin voitaisiin tarkastella kaikkia muitakin Kristusta eri tavoin kuvaavia Raamatun paikkoja. Näissä tapauksissa tulkinnan määrää tulkitsijan ennakko-olettamukset. Periaatteessa se on ainoa ratkaiseva asia. Simonettin mukaan tämä esimerkki osoittaa, että vaikka eriävät opit teologisessa debatissa olisivat asianmukaisesti Raamatun paikoilla tuettuja, niin ennakko-olettamat ohjaavat tulkintaa. Tulkintaan vaikuttavat ennakko-olettamat voivat olla peräisin aiemmasta traditiosta tai muista seikoista. (Simonetti 1994.)

David Bentley Hart kirjoittaa Areioksesta, että tämä oli teologina aivan ammattimainen Aleksandrian mies. Hart kommentoi Areioksen tappiota, että hänen perustelunsa olivat ihan yhtä raamatullisia kuin muidenkin. Hänen tulkintansa tueksi oli läjäpäin Raamatun paikkoja. Edes Johanneksen evankeliumin ensimmäinen jae (jonka kreikankielen taustan Hart selvittää areiolaisittain) ei sinänsä ollut ongelmallinen. (Hart 2010, 281-282.)

Traditio avaimena Raamattuun

Mielenkiintoinen esimerkki löytyy myös reformaation keskeltä. Zwingli ja kastajat uskoivat keskinäisissä väittelyissään kysymyksen lapsikasteesta ratkeavan Raamatun tekstin avulla. Kuvio olikin hankalampi. Arffman kertoo, että kastajien mukaan kaikki tarpeellinen löytyi Raamatusta kirjoitettuna. Lapsikaste oli kielletty, koska sitä ei erikseen mainittu. Johannes Oekolampadius pyöräytti argumentin toisin päin omissa väittelyissään kastajien kanssa. Hänen mukaansa Raamatun valossa oli todennäköisempää apostoleiden kastaneen lapsia kuin jättäneen kastamatta. Vastaavasti kastajat eivät kyenneet osoittamaan Raamatusta lapsikasteen kieltämistä. (Arffman 1994, 208.)  

Arvostettu kirkkohistorioitsija J.N.D. Kelly kirjoittaa seikkaperäisesti ja laajasti kirjoitusten ja tradition suhteesta alkukirkossa. Ilmestyksen perimmäinen lähde oli luonnollisesti Jeesuksen Kristuksen sanat, teot ja persoona. Käytännössä kristillinen oppi oli katolisen kirkon opetus ensimmäisen vuosisadan lopusta eteenpäin.

Jumala oli uskonut ilmestyksen apostoleille, jotka siirsivät sen kirkossa eteenpäin. Tämä ilmestys säilyi kirkossa opetuksen traditiossa ja Pyhissä Kirjoituksissa. Opin ja moraalin kysymyksissä katse luotiin näihin kaksosiin. Traditiolla kirkkoisät yleensä tarkoittavat oppia, jonka Herra tai Hänen apostolinsa välittivät kirkolle. Ei ollut olennaista, siirtyikö se suullisesti vai dokumenteissa. Athanasios Aleksandrialainen kiteytti tämän: “Todellinen ja alkuperäinen traditio, katolisen kirkon opetus ja usko, jonka Herra lahjoitti, apostolit julistivat ja isät suojelivat.”

Apostolisen ajan jälkeen ei vielä ollut olemassa Uuden testamentin kaanonia. Tuolloin kirkon opetus tuli apostolisilta isiltä (kuten Ignatios Antiokialainen, Rooman piispa Clemens, Polykarpos jne.). He varjelivat traditiota, joka oli peräisin Kristukselta ja apostoleilta. Muistot apostoleista kuitenkin hävisivät, kun tuo sukupolvi poistui. Silloin katsottiin tradition löytyvän seurakunnista, jonne apostolit olivat suullisesti sen siirtäneet. Pyhä Henki varjelee kirkolle uskottua sanomaa piispojen jatkumossa, koska kirkko on Pyhän Hengen koti.

Irenaeus ja Tertullianus opettivat, että kirjoitusten oikea merkitys löytyy ainoastaan kirkosta, jossa todellista kristillistä uskoa on säilytetty. Harhaoppiset saivat kirjoitukset vääntymään haluamaansa muotoon, koska eivät välittäneet “uskon säännöstä”. Origeneksen myötä liturgia tunnistettiin kirkon elävänä opillisena perintönä. Kaste ja eukaristia olivat niin syvään piirtyneitä, että niissä oli nähtävissä apostolinen perintö. Uskontunnustusten arvo ja merkitys kasvoi, sillä ne kantoivat todistusta apostolisesta uskosta. Apostolista todistusta suojeli katolisen kirkon magisterium (papillinen valta). Erityisesti Rooman seurakunta nähtiin merkittävänä apostolisen tradition edustajana.

Edelleen Uuden testamentin kaanonin muodostumisen aikoinakin oli voimissaan usko, jonka mukaan yksin kirkko Hengen kotina ja apostolisen uskon säilyttäjänä; liturgisessa toiminnassa ja yleisessä todistuksessa; omisti korvaamattoman avaimen kirjoituksiin. Kirkkoisät hyökkäsivät harhaoppisia vastaan “näiden vastustaessa jumalallista traditiota”, jolla tarkoitettiin väärää kirjoitusten selittämistä. Oikea tapa selittää kirjoituksia löytyi apostolisessa perinnössä. Tämän ajanjakson aikana kirjoituksia ja traditiota pidettiin toisiaan täydentävinä auktoriteetteina. Ne olivat erilaisia, mutta kuitenkin sisällöltään yhteensopivia. (Kelly 1958, referoitu edellisissä kappaleissa samasta lähteestä.)

Näin Vincentius Lerinumilainen tiivisti tradition roolin uskon selittäjänä vuonna 434: “Koska Kirjoitusten kaanon on täydellinen, ja itsessään kaikkeen riittävä, ja enemmän kuin riittävä, niin mitä tarvetta on liittää siihen kirkon selityksen auktoriteetti? Tästä syystä: Koska Pyhät Kirjoitukset ovat niin syviä, kaikki eivät hyväksy niitä yhdessä samassa merkityksessä, vaan yksi ymmärtää sen sanat yhdellä tavoin, toinen toisella tavoin, joten näyttää että niistä voi olla niin monta selitystä kuin on selittäjää. (...) Sen tähden on hyvin välttämätöntä, niin erilaisten ja niin monimutkaisten erheellisten selitysten takia, että sääntö oikeaan profeettojen ja apostolien ymmärtämiseen tulee muodostaa normin mukaisen kirkko-opillisen ja katolisen selityksen mukaan.” (Commonitory 2.)

Hän toteaa, että Raamatun selityksiä voi olla yhtä paljon kuin on sen selittäjiä. Ihmiset ymmärtävät herkästi Raamatun monin eri tavoin. Kirjoitusten oikeaan ymmärtämiseen tarvitaan katolinen (alla mitä tämä tarkoittaa) selitys. Oikea tulkinta ja selitys ei ole levännyt omissa mielipiteissä tai kokemuksissa, vaan kirkon opissa, joka nousee tradition kautta johdetusta kirjoitusten tulkinnasta kirkon johdossa. Raamattu on Vincentiuksen mukaan aineistona riittävä eli kaikki tarvittava on johdettavissa kirjoituksista, mutta sen oikein ymmärtämiseksi tarvitaan traditio ja kirkon selitys.

Mikä on sitten se katolinen uskon traditio, joka tulee ottaa vastaan? Tähän Vincentius Lerinumilainen antaa selkeän ja helposti muistettavan säännön: “Sen lisäksi katolisessa kirkossa itsessään kaikkea mahdollista huolellisuutta tulee harjoittaa, että pidämme kiinni uskosta, joka on uskottu kaikkialla, aina ja kaikkien taholta. Sillä se todella on tarkimmassa mielessä katolinen, joka niin kuin nimi itsekin ja perusteet siitä julistavat, koostuu kaikista universaalisti.” (Commonitory 2.)

Kirkkoisät uskoivat todella vahvasti Raamattuun ja kirjoituksiin - Vincentius Lerinumilainen sanoi Raamatun olevan itsessään kaikkeen riittävä - mutta kirjoitusten tulkintaan täytyi olla oikeat linssit: “Me sanoimme yllä, että on aina ollut katolilaisten tapana, ja edelleen on, todistaa tosi usko näillä kahdella tavalla; ensiksi jumalallisen kaanonin auktoriteetilla, ja seuraavaksi katolisen kirkon traditiolla. Ei niin, että kaanon yksin ei olisi riittävä jokaiseen kysymykseen, mutta nähden että moni suuntaus selittäen jumalalliset sanat heidän oman uskomuksensa mukaisesti ottaen esille moninaisia virheellisiä mielipiteitä, on sen tähden välttämätöntä että jumalallisen kirjoituksen selitys tulee määräytyä yhden normin mukaisen kirkon uskon mukaan, erityisesti niissä kohdissa, joissa katolisen opin perustukset lepäävät.” (Commonitory 29.)

Ihmiset ovat aina tulkinneet kirjoituksia eri tavoin ja siksi niiden selitykseen on tarvittu kirkon apostolinen traditio “että pidämme kiinni uskosta, joka on uskottu kaikkialla, aina ja kaikkien taholta.” Vincentiuksen opetus oli, että Raamattu oli materiaalina riittävä, kaikki oppiin tarvittava oli Raamatusta johdettavissa, mutta pelkkä aineisto ei riitä. Raamattu täytyy ymmärtää oikein. Kaikki opetukset eivät ole Raamatussa mitenkään ilmeisiä ja selviä.  

Avaintekstien ongelma

Swinburne lisäksi huomauttaa, että kirkko ei julistanut pyhiksi kirjoituksiksi yksittäisiä kirjoja tai niiden osia, vaan koko kirjojen kokoelman. Kirjojen konteksti näin ollen muuttui, kun yksittäisistä kirjoista tuli nyt osia yhdessä isossa kirjassa. Raamattu on kokoelma erillisiä kirjoja ja kukin kirja on oma kokonaisuutensa. Mitään yhdistäviä jakeita eri kirjojen välillä ei ole olemassa eikä myöskään mitään johdantoa, joka selittäisi yhden kirjan suhteen toiseen kirjaan. Osaksi laajempaa kokonaisuutta tullessaan, muuttuu yksittäisten tekstien merkitys. (Swinburne 1992.)

Esimerkkinä hän mainitsee, kuinka vaikkapa Saarnaajan kirjan sävy muuttuu, kun siihen lisätään tiettyjä jakeita, erityisesti loppuun (12:13-14). Niiden tarkoitus on tiivistää kirjan sanoma, mutta ne antavatkin sille radikaalisti erilaisen kulman. Skeptisestä kirjasta tulee näin Jumala-keskeinen kirja. (Swinburne 1992.)

Swinburne kirjoittaa: “Protestanttisten tunnustusten iskulause: Erehtymätön Raamatun selityksen sääntö on Raamattu itse, on melkoisen toivoton. (...) Ajatus siitä, että Raamattu voidaan selittää alastomana, ilman selittävää traditiota kirkastamaan Raamatun merkitystä, ei ole itsessään uskottava eikä olisi vedonnut moniin ennen 15. vuosisataa. Teologia ei aina selvitä, mitkä Raamatun kohdat ovat ankkureita, joiden varassa toisia voidaan tulkita.” (Swinburne 1992.)

Mitkä ovat niitä Raamatun kohtia, jotka ovat tulkinnan ankkureita? Mitkä Raamatun tekstit toimivat linsseinä, joiden valossa muita tekstejä tulisi lukea? Swinburne toteaa, että yksin Raamattu ei aina anna tähän vastausta. Hänen mukaansa tarvitaan siis johdantoteksti: se on kirkon traditio ja uskontunnustukset.

Jaroslav Pelikan ottaa myös esiin Raamattuun liittyvän todistetekstien dilemman. Teoriassa kaikki todistetekstit ovat aivan yhtä painavia ja tärkeitä. Mitä monista vaihtoehtoisista tulkinnan ankkureista sovelletaan ristiriitojen ratkomiseen ja kysymysten selittämiseen missäkin tilanteessa? Siitä on kyse.

Reformaation kiista vanhurskauttamisesta on hyvä esimerkki. Uskon vanhurskauden esikuva on Aabraham, joka on “kaikkien niiden isä, jotka uskovat” (Room. 4:11) ja “joka uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi (1. Moos. 15:6).” Roomalaiskirjeessä Paavali viittaa Aabrahamiin todistaen, että “ihminen vanhurskautuu uskosta ilman lain tekoja”. Luther käänsi tekstin jopa muotoon “yksin uskosta”. 

Jaakob kuitenkin lainaa täsmälleen samaa tekstiä Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja kertoo “että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi” niin että “ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta (Jaak. 2:22-24).” Protestanttien opetus vanhurskaudesta nojaa Roomalaiskirjeen tiettyihin paikkoihin, mutta sovittaa Jaakobin opetuksen mukautumaan Paavalin tekstiin. Trenton kirkolliskokous yhdisti kuitenkin Paavalin tekstejä Jaakobiin ja Raamatun muihin kirjoihin torjuen protestanttien opetuksen “yksin uskosta”. Ortodoksien vastineessa reformaatioon käytetään aluksi todistetekstinä Jaakobin kirjoituksia.

Pelikan jatkaa kertoen että tämä osoittaa, kuinka Raamattu ei anna selkeää reseptiä sen oikein selittämiseksi. Asia tulee selväksi Raamatun selittämisen historiaa tutkittaessa. Raamattu sallii, edellyttää ja toisinaan itse harjoittaa kuvainnollista raamatunselitystä. Kirjaimellista selitystä on pidetty kuitenkin pääasiallisena. Ehkä hauskakin esimerkki on kalvinistien iskussa Trenton kirkolliskokousta ja paavia vastaan. Kuninkaan Tunnustus kiteytti, että “me inhoamme kaikkia hänen turhia vertauskuvia, rituaaleja, merkkejä ja traditioita, jotka on tuotu kirkkoon ilman tai vastoin Jumalan Sanaa.” Samalla toinen reformoitu tunnustus opetti torjumaan naurettavana ehtoollisen sanojen kirjaimellisen lukutavan “tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni.” Sen mukaan oli päivän selvää, että “ne tulee ottaa kuvainnollisesti niin, että leivän ja viinin on sanottu olevan, mitä ne merkitsevät”. (Pelikan 2004, referoitu samasta lähteestä edellisissä kappaleissa.)

Todellinen kirkko nojautuu Raamattuun

Professori Kenneth Richard Samples on filosofi, teologi, evankelinen ja jyrkän sola scripturan vankkumaton kannattaja. Hän kirjoittaa (2017): “Todellinen kirkko johtaa auktoriteettinsa oikeasta kirjoitusten ymmärtämisestä ja soveltamisesta.” Samplesin lausunto kiteyttää monien tunnot, mutta erimielisyyksiä alkaa löytyä kysyttäessä, mitä kirjoitusten oikein ymmärtäminen käytännössä tarkoittaa. Lukemattomat Samplesin väitteen allekirjoittajista ovat päätyneet täysin päinvastaisiin tulkintoihin - Raamattuun perustuen.

Vincentius Lerinumilainen tunsi erinomaisen hyvin haasteen siitä, kuinka kirjoituksia saattoi ymmärtää monin eri tavoin. Hän kirjoitti: “Tässä kenties joku saattaa kysyä, vetoavatko myös harhaoppiset kirjoituksiin? Niin he todella tekevät ja kostaen; sillä saatat nähdä heidän pinkovan läpi jokaisen Pyhien Kirjoitusten kirjan - läpi Mooseksen kirjat, Kuningasten kirjat, Psalmit, kirjeet, evankeliumit, profeetat. Joko omiensa joukossa tai muukalaisten keskuudessa, yksityisesti tai julkisesti, puhuen tai kirjoittaen, juhlavissa tilaisuuksissa tai kaduilla, tuskin koskaan tuovat he esiin mitään heidän omaansa, jota he eivät koeta suojata Kirjoitusten sanojen alle. Lue Paulos Samosatalaisen töitä… ja muiden tuholaisten, ja tulet huomaamaan päättymättömän joukon tapauksia, tuskin yhtä sivua, joka ei kiukustu uskottavasta lainauksesta Uudesta testamentista tai Vanhasta.” (Commonitory 25.) 

Yves Congar kommentoi, että Vincentius Lerinumilainen osuu asian ytimeen. Se, miten uusien oppien alkuunpanijat vetoavat Raamattuun ja kuitenkin epäonnistuvat olemaan yksimielisiä keskenään, todistaa ettei uskon säilyttäminen ole hallittua henkilökohtaisella Raamatun lukemisella edes sisäisessä Pyhän Hengen ohjauksessa. Edelleen Congar muistuttaa Irenaeuksesta, joka näki kirkon paikkana, jossa kirjoitusten lukeminen on aitoa. Meidän tulee seurata kirjoituksia niin, kuin ne on meille välitetty aina Kristuksen ja apostolien ajoista alkaen piispojen jatkumon kautta. (Congar 1972.)

Congar toteaa: “Kirjoitukset eivät ole itsestään selviä, harhaoppiset ovat aina vedonneet kirjoituksiin, kuitenkin ollen keskenään eri mieltä.” Congar kertoo Origenesin sanoneen, että harhaoppiset varastavat jumalalliset sanat kirkolta antaen niille vieraan merkityksen. Origenes tuomitsi tämän “hengelliseksi haureudeksi”. Samoin Hieronymus muistutti, että “paholainen itse on siteerannut kirjoituksia” ja varoitti miten “me voimme kaikki säilyttäen tekstin kirjallisen muodon lukea niihin sisään opillisia uutuuksia.” (Congar 1972.)

Jo yli tuhat vuotta ennen reformaatiota oli hyvin ilmeistä, että Raamattua ymmärrettiin monin eri tavoin. Väärien tulkintojen ja Raamatun oikein ymmärtämisen takia oli välttämätöntä pitää kiinni kirkon opetuksesta ja traditiosta niin, “että pidämme kiinni uskosta, joka on uskottu kaikkialla, aina ja kaikkien taholta.” 

Jokin tulkintaan vaikuttava traditio meillä on joka tapauksessa. Myös silloin kun arvostelemme toisten näkemyksiä historiallisten ennakkoluulojen levittämisestä, tarkastelemme itsekin asioita omasta historiastamme käsin. Traditio kulkee mukanamme emmekä ole ennakkoluuloista vapaita tarkkailijoita. Tästä tosiasiasta Habermasia huomautti muinoin Gadamer.