Raamattu on kirkon traditiota (osa 2.)

Myös Vanhassa testamentissa oli kiisteltyjä kirjoituksia. J.N.D. Kellyn mukaan alkukirkon Vanhaan testamenttiin kuului ns. deuterokanoniset kirjat. Tausta tähän on se, että kristityt käyttivät Vanhan testamentin kreikankielistä käännöstä eli Septuagintaa. Septuagintasta tuli hajallaan asuneiden kreikkaa puhuneiden juutalaisten Raamattu Aleksandriasta alkaen n. 250 vuotta ennen Kristusta. Suurin osa Uuden testamentin Raamatun viittauksista pohjautuu Septuagintaan eikä hepreankieliseen Vanhaan testamenttiin. 

Septuaginta, kristittyjen ensimmäinen Raamattu 

Kellyn mukaan ensimmäisten kahden vuosisadan aikana kirkko hyväksyi kaikki tai vähintään useimmat “ylimääräisistä kirjoista” (puuttuvat Palestiinan juutalaisten hepreankielisesta Vanhasta testamentista) inspiroituina. Näiden tekstien asemaan ei liittynyt mitään kyseenalaista. Runsain määrin niihin viittaavat Tertullianus, Hippolytos Roomalainen, Cyprianus ja Klemens Aleksandrialainen, mutta niitä käyttävät myös apostoliset isät.

Epäilyjä ilmeni myöhemmin. Origenes hyväksyi kirjat. Hän kuitenkin rohkaisi olemaan käyttämättä niitä keskusteluissa juutalaisten kanssa, jos juutalaiset eivät hyväksyneet näitä kirjoja. Idässä Kyrillos Jerusalemilainen ja Athanasios pitivät näitä kirjoja alempaan luokkaan kuuluvina. Sen sijaan Johannes Khrysostomosia ei nämä epäilyt vaivanneet. Epäileväisetkin idän isät siteerasivat näitä kirjoja usein. (Kelly 1958.)

Lännessä asenteet olivat myönteisiä Hieronymus poislukien. Hieronymus oli viettänyt paljon aikaa Palestiinassa ja edusti näkemystä, jonka mukaan ainoastaan hepreankieliset tekstit kuuluisivat kaanoniin. Kellyn mukaan suuri enemmistö lännessä kuitenkin hyväksyi deuterokanoniset kirjoitukset täydessä merkityksessä Kirjoituksiksi. Augustinus ei tehnyt mitään eroa deuterokanonisten kirjoitusten ja muun Vanhan testamentin välillä. Sama asenne paljastui Hippon ja Karthagon kirkolliskokouksissa (vuosina 393 ja 397), jotka kanonisoivat deuterokanoniset kirjat (itse asiassa Trenton kirkolliskokous vahvisti usein jo aiemmin vahvistetut kirjat). (Kelly 1958.)

Mielenkiintoinen viittaus Septuagintaan löytyy Paavalin kirjoituksesta Timoteukselle. Pelikan kirjoittaa, että Uuden testamentin mukaan Timoteuksella oli juutalainen äiti ja kreikkalainen isä. Timoteusta ei ollut kasvatettu tiukimman juutalaisen lain mukaan, vaan jonkinlaisena kompromissina. Häntä ei esim. ympärileikattu ennen kuin Paavali itse ympärileikkasi hänet kristittynä. Meillä ei ole tietoa, että Timoteus olisi noudattanut Kosher-säännöstöä. Ei myöskään ole viitteitä, että hän olisi osannut lainkaan hepreaa. Kun Paavali kirjoittaa kreikaksi Timoteukselle “olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset” (2. Tim. 3:15), niin mitä ilmeisemmin hän viittaa Septuagintaan. (Pelikan 2005.)

Onkin mielenkiintoista, että usein juuri sola scripturaa on perusteltu 2. Tim. 3:15-16 pohjalta, mutta kyseisen tekstin “pyhät, Jumalan Hengestä syntyneet kirjoitukset” viittaavat melko varmasti juuri Septuagintaan. 2. Tim. 3:14 on myös suora viittaus traditioon: "Pidä sinä kiinni siitä, mitä olet oppinut ja mistä voit olla varma. Sinähän tiedät, keneltä olet sen oppinut." 

Jaroslav Pelikan kertoo, että Septuagintaan kuuluvina näistä kirjoista tuli osa Raamattua. Näin on nykyisinkin idän ortodokseille ja lännen katolisille seurakunnille. Reformaatiossa syntyneille liikkeille nämä kirjat olivat hyvänä päivänä kakkosluokkaa. Totuus on kuitenkin se, että enemmistölle kristittyjä suurimman osan historiaa kirjat ovat kuuluneet Raamattuun. Nämä kirjat koostuvat Tobitin ja Juditin kirjoista, Viisauden kirjasta, Sirakin kirjasta, Barukin kirjasta ja kahdesta (tai kolmesta ortodoksien tapauksessa) Makkabilaiskirjasta ja niihin kuuluu lisäykset Esterin, Jeremian ja Danielin kirjoihin. 

The Oxford Dictionary of the Christian Church vahvistaa, että kreikankielinen Vanha testamentti oli kristittyjen ensimmäinen Raamattu. Kun kristinusko erkaantui juutalaisuudesta, niin ennen pitkää myös kristillinen kaanon erosi juutalaisten omasta. Kirkko ei lähtenyt siihen, mitä juutalaiset lopulta hylkäsivät, vaan laski edelleen kaikki Septuagintan kirjoitukset pyhiksi kirjoituksiksi. Myöhemmin kirkko tiedosti eron juutalaisuudesta tässä kohdin. Tuolloin heprealaiseen kaanoniin kuulumattomat osat merkittiin deuterokanonisiksi tai apokryfaksi.

Heprealaisen kaanonin perusteella protestantit torjuvat nämä kirjat. Ne ovat ikään kuin ulkopuolisia, ylimääräisiä teoksia. Christianity.com kirjoittaakin: “Kolmannella vuosisadalla ennen Kristusta juutalaiset oppineet käänsivät hepreankielisen Raamatun kreikaksi, Septuagintan. Lukuisia kirjoja sisällytettiin Septuagintaan, joita juutalaiset eivät pitäneet jumalallisesti inspiroituina, mutta kuuluivat juutalaiseen Talmudiin, joka on täydentävä tai hepreankielisen Raamatun selitysteos.” Edelleen kerrotaan, kuinka Jamnian neuvostossa (90 jKr.) juutalaiset tutkijat näkivät nämä tekstit kaanonin ulkopuolisiksi. 

Tähän vastaukseen liittyy merkittäviä historiallisia ongelmia. Yksi iso haaste tässä on, että Jeesuksen ja apostolien aikana ei ollut olemassa mitään suljettua juutalaisten kirjoitusten kaanonia. Vanhaan juutalaisuuteen ja Raamattuun erikoistunut professori Brant Pitre, antaa seikkaperäisen vastauksen tähän tyypilliseen teoriaan. 

Pitre osoittaa varsin vakuuttavasti, että mitään suljettua Vanhaa testamenttia ei ollut olemassa juutalaisten keskuudessa ensimmäisen vuosisadan lopussa. Jeesuksen aikana ei yksinkertaisesti ollut Raamattua siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme. Olemassa olivat laki, profeetat ja kirjoitukset (joiden ensimmäinen osa oli psalmit). Fariseusten listan kertoo Josefus (22 kirjaa). Ainoastaan Mooseksen kirjat kelpasivat saddukeuksille. Lisäksi ovat Kuolleenmeren kirjakääröistä tunnetuksi tulleet essealaiset. Heidän kaanonista emme edes tiedä. Lisäksi oli muita ryhmiä, joilla tekstejä oli vielä merkittävästi enemmän.

Toiseksi koko Jamnian neuvosto on osoittautunut historiallisessa tarkastelussa puhtaaksi myytiksi. On esitetty, että tämän neuvoston johdosta melkein Kristukseen asti menevä kaanon tulisi hyväksyä. Kuitenkin kyseessä on lähes ilmasta rakennettu tarina. Rakennusmateriaali tähän on piskuinen tekstinpätkä, jossa rabbit väittelevät, ovatko Saarnaajan kirja ja Laulujen laulu inspiroituja kirjoituksia. Tekstissä ei edes mainita mitään muita tekstejä. (Pitre 2016.)

Talmudeja lukemalla asian voi myös hyvin itse selvittää. Kirjoituksista väiteltiin rabbien kesken ja vaikkapa Sirakin kirjaa siteerataan kirjoituksina. Kun Talmudien ajanjaksolla (3.-5. vuosisadalla jKr.) on Sirak vielä pöydällä, niin puheet ensimmäisen vuosisadan suljetusta kaanonista voidaan unohtaa. Meni satoja vuosia kunnes juutalaisten heprealainen Raamattu sai lopullisen suljetun muotonsa. Tuohon aikaan osuu siis myös protestanttien Vanhan testamentin muodostuminen. (Pitre 2016.)

Pitre huomauttaa, että vaikka myytti Jamniasta olisi totta, niin se ei ratkaisisi kristittyjen kysymystä Vanhan testamentin kaanonista. Kristuksen ajan jälkeen Hänen opetuslapsiin ei ole auktoriteettia rabbeilla. Todellisuudessa päätöksiä Raamatun kirjoista tekivät kirkolliskokoukset. 

Augustinus ja Luther

Tästä prosessista Augustinus välittää valaisevan kuvauksen. Hänellä oli merkittävä rooli kaanonin muodostumisessa, joten hän tarjoaa myös oivan näkymän kanonisoinnin prosessiin: “Kanonisia kirjoituksia koskien hänen tulee seurata suuremman joukon katolisia seurakuntia tekemää päätöstä; ja näiden joukossa tietenkin, korkea asema täytyy antaa niille, jotka on nähty apostolin istuimen arvoisiksi ja vastaanottamaan kirjeet. Sen mukaisesti, kanonisten kirjoitusten joukossa hän ratkaisee seuraavan standardin mukaisesti: suosien niitä, jotka ovat kaikkien katolisten seurakuntien vastaanottamia niihin verrattuna, joita jotkut eivät ota vastaan. Noiden, jotka eivät ole kaikkien toimesta vastaanotettuja, joukosta hän suosii niitä joilla on suuremman joukon hyväksyntä ja niiden joilla on suurempi auktoriteetti verrattuna niihin, joita pidetään pienemmässä joukossa ja vähäisemmän auktoriteetin omaavilla. Jos kuitenkin hän havaitsee, että joitakin kirjoja pidetään useammissa seurakunnissa, ja joitakin vastaavasti korkeamman auktoriteetin seurakunnissa (vaikka näin tuskin tapahtuu), ajattelen että sellaisessa tapauksessa näiden kahden osapuolen auktoriteettia tulee pitää tasavertaisena.” (Christian Doctrine 2.8.)

Professori Michael Root avaa Augustinuksen ajattelua tarkemmin. Augustinukselle keskeinen kanonisuuden kriteeri on apostolisten seurakuntien hyväksyntä. Voi jopa näyttää siltä, että Augustinuksen mukaan seurakunnat antavat kirjoille niiden auktoriteetin. Tästä ei ole kuitenkaan kyse. Sen sijaan kirkollinen hyväksyntä on Augustinukselle suorastaan erehtymätön merkki kirjan jumalallisesta inspiraatiosta. Koska Septuaginta on seurakuntien hyväksymä, sen täytyy olla Pyhän Hengen inspiroima. Kirja on arvovaltainen, koska se on inspiroitu. Merkki inspiraatiosta on kirkon hyväksyntä. (Root 2016.)

Entä reformaatio ja kaanon? Root avaa kysymystä Lutherin kautta. Lutherille Uuden testamentin kohdalla kysymys ei oikeastaan ole lainkaan kirjojen kanonisuudesta, vaan niiden keskinäisestä asemasta kaanonin sisällä. Parhaita hänestä ovat Johanneksen evankeliumi, Paavalin kirjeet (joissa erityisenä suosikkina on Roomalaiskirje) ja 1. Pietarin kirje. Jaakob nimetään erityisesti päinvastaisessa valossa. Luther tarjoaa vuoden 1522 Uuden testamentin käännöksensä kirjojen esipuheissa perustelunsa. Heprealaiskirje, Juudaksen kirje ja Ilmestyskirja saavat osakseen muiden muassa moitteita. Lutherin kohdalla kirjat, joiden apostolisuuteen liittyi kysymyksiä ja joissa evankeliumi oli piilossa, menivät yksiin. Hänen keskeinen periaate kirjan arvoasemassa oli, että sen tuli vaatia uskoa ennemmin kuin tekoja. (Root 2016.)

Vanhan testamentin apokryfikirjojen ongelmat vaihtelivat Lutherin papereissa. Ongelma saattoi olla joskus ulkopuolisuus heprealaisesta kaanonista tai sitten epäilyt teologisia tai historiallisia seikkoja koskien. Luther saattoi olla aivan yhtä kriittinen myös muiden Vanhan testamentin kirjojen suhteen. Esterin kirja oli erillisesti Lutherin hampaissa. (Root 2016.)   

Rootin mukaan Lutherin perintö kaanonille on lopulta moniselitteinen. Uusi testamentti jäi alkuperäiseen muotoon ja Vanhan testamentin suhteen hän jatkoi humanistien linjoja. Kenties ratkaisevaa Vanhan testamentin suhteen oli kreikankielisten kirjojen erottaminen hepreankielisistä. Tämän johdosta Lutherin seuraajien oli helpompaa poistaa ne Raamatusta kokonaan. Toisaalta Lutherin rakentama hierarkia kaanonin sisälle vähensi ylipäätään kanonisuuden merkitystä. Jaakobin kirjettä lainaavalle saattoi aina vastata, että olennaista oli “kantoiko teksti Kristusta”. (Root 2016.)   

Kriteerien haasteet

Palataan vielä hetkeksi niihin kriteereihin, joiden valossa Kenneth Samplesin mukaan Raamatun kaanon voidaan tunnistaa. Mitkä kirjat ilmoittavat itse olevansa kirjoituksia? 

Richard Swinburne (1992) huomauttaa, että lähinnä Raamatun tekstit kertovat antavansa alustan uskoa Jumalan sanoihin ja tekoihin. Lopulta vain muutamat paikat näyttäisivät väittävän itse olevansa vääjäämättömästi auktoriteetti. Erittäin harvat Raamatun paikat väittävät olevansa aukotonta Jumalan Sanaa.  

Lukuisat UT:n tekstit tunnistettiin arvovaltaisiksi heti valmistumisensa jälkeen useissa seurakunnissa. "Kirjoituksina" ne alkoivat yleisesti toimia vasta toisella vuosisadalla ja monet kristityt rupesivat kutsumaan niitä "kirjoituksiksi" vasta toisen vuosisadan lopulla. Ainoastaan Ilmestyskirja UT:n kirjoituksista väittää olevansa "kirjoitus" (kirjoitettu n. 90-95). Paavali tai kukaan muu UT:n kirjoittajista ei missään vaadi tätä erityistä tunnustusta kirjoituksilleen - ei edes evankeliumien kirjoittajat. Paavali toki tiedosti sanojensa arvovaltaisuuden (1. Kor. 7:10-11; 9:14; 11-23-26), muttei nähtävästi ollut itse tietoinen antamiensa ohjeiden jumalallisesta inspiraatiosta (1. Kor. 7:12, 25). Hän oli ensimmäinen UT:n kirjoittaja, joka esitti ehdollisen väitteen siitä, että hänen sanomansa oli Hengen inspiroimaa, mutta hän ei kuitenkaan väittänyt kirjoittavansa "kirjoituksia" (eli tietoisesti kirjoittavansa "kirjoitusten" arvovallasta käsin). Vaikka Paavali höystää ohjeitaan Korinttiin "eiköhän minussakin ole Jumalan Henki" (1. Kor. 7:40), niin tämä on vielä kovin kaukana sellaisesta vaatimuksesta, että kirje tulisi tunnustaa osaksi kirjoituksia. Paavali tiedosti puhuvansa Hengen antamalla voimalla ja siten ohjeistavansa Jumalan tahdon mukaisesti, niin kuin hän itse asian suhteen arvioi, mutta hän ei väittänyt tietoisesti kirjoittavansa "kirjoitusta". (McDonald & Sanders 2008.)

Entä onko toimiva menetelmä, että kirjoitukset tunnistetaan toinen toisensa toimesta? Filosofi Edward Feser toteaa tähän malliin liittyvän vaikeita ongelmia. Hän kertoo, kuinka Raamattu ei ensinnäkään yksin täsmällisesti kerro, mitkä kirjat ovat kirjoituksia. Mitään täsmällistä pyhien kirjoitusten luetteloa edes etäisesti muistuttavaa ei Raamatussa ole. Viittauksia toisiin kirjoituksiin toki on (oma kommentti: viittauksia on myös moniin ei-kanonisiin teksteihin ja toisaalta Uusi testamentti jättää viittaamatta moniin Vanhan testamentin teksteihin). Toiseksi, jos täsmällinen lista kirjoituksista kuitenkin löytyisi, niin ongelma siirtyisi todellisuudessa vain eteenpäin. Silloin heräisi kysymys kyseisen listan esittäneen tekstin asemasta osana kirjoituksia. 

Otetaan käytännön esimerkki. Toisessa Pietarin kirjeessä viitataan Paavalin kirjoituksiin “pyhinä kirjoituksina”. Kohta ei kuitenkaan kerro, mitkä kirjeet ovat todella Paavalin kirjeitä ja mitkä kenties Paavalin nimiin laitettuja tekstejä? Kysymys on tärkeä, koska harhaoppisia kirjoituksia osoitettiin apostoleille (myös Paavalin nimiin osoitettiin tekstejä, joita ei hyväksytty ja vastaavasti Paavalin nimiin on kirjoitettu muiden toimesta myös tekstejä, jotka on hyväksytty). Lisäksi esiin nousee kysymys, mistä tiedämme että 2. Pietarin kirje itsessään edes kuuluu pyhiin kirjoituksiin?

The Oxford Dictionary of the Christian Church kirjoittaa 2. Pietarin kirjeestä, että se on ikään kuin Pietarin taholta kirjoitettu (1:18, viittaa Mark. 9:2), mutta kyse on kuitenkin hyvin erilaisesta tekstistä ensimmäiseen verrattuna. Lukuisat merkit kertovat sen olevan selvästi myöhäisempi. Kirje on kirjoitettu ehkä vuoden 150 tienoilla. Tekstin tyylilliset erot ensimmäiseen kirjeeseen verrattuna sekä sen mielenkiinnon kohteet ja ajankohtaan liittyvät viittaukset merkitsevät, että on käytännössä mahdotonta kirjeen olevan Pietarin kirjoittama. Yksi nosto on vaikkapa se, että Paavalin kirjeet ovat sen mukaan kirjoituksia (3:16). Tällaisen aseman ne kuitenkin saavuttivat vasta pitkän ajan päästä Paavalin kuoleman jälkeen. Hyvin epäröiden kirje kanonisoitiin. (ODOCC.) Michael Mullins toteaa tutkijoiden universaalisti olevan sitä mieltä, että kirje on kirjoitettu Pietarin kuoleman jälkeen. Kirjeen kirjoittaja on kuitenkin ollut riittävän varma puhumaan Pietarin nimissä ja auktoriteetilla. Kirjeen juuret voidaan hyvin osoittaa Roomaan viittauksen 1. Pietarin kirjeeseen johdosta, ja kirjeen “pietarillisen” yhteyden takia.     

Jos tutkijoiden konsensus on oikeassa, niin koko 2. Pietarin kirje on apostolien jälkeiseen aikaan sijoittuva teksti, joka edustaa “Pietariin liitettyä” traditiota Roomasta. Uudessa testamentissa on hyvin todennäköisesti mukana kirjoituksia, jotka ovat apostolien jälkeisenä aikana kirjoitettua kirkon traditiota. Totuus on, että Uudessa testamentissa on useita kirjeitä, joiden kirjoittajia emme varmuudella tiedä eli anonyymeja ja pseudonyymeja tekstejä (tästä mm. Clarke 2008).

UT:n kaanon ehdottoman tiukasti "apostolisena" ei siis lepää aukottoman tiukan historiallisen todistusaineiston varassa. Tarvitsemme luottamusta ja uskoa siihen, että vanhin kirkko on Pyhän Hengen johdatuksessa tehnyt oikeita valintoja. Esimerkiksi käyvät jopa Paavalin kirjeet, jotka eivät olleet varhaisessa kirkossa debatin kohteena.

Roomalaiskirje, Korinttolaiskirjeet, Galatalaiskirje, Filippiläiskirje, 1. Tessalonikalaiskirje ja kirje Filemonille ovat historiantutkimuksen mukaan peräisin itsensä Paavalin kynästä. Sen sijaan Kolossalaiskirje ja 2. Tessalonikalaiskirje ovat epävarmoja. Tutkijat yleisesti uskovat Efesolaiskirjeen olevan peräisin taitavalta Paavalin seuraajalta. Timoteus- ja Titus-kirjeet on lähes varmasti kirjoitettu myöhemmin. Jotkut tutkijat tosin esittävät Paavalin kirjoittaneen ne Rooman vankilasta vapautumisen jälkeen. (The Oxford Dictionary of the Christian Church 2005.)

Feser huomauttaa, että sola scripturan mukaan yksin kirjoitukset riittävät kertomaan kaiken tarpeellisen uskon ja moraalin suhteen. Samalla kysymys Raamattuun kuuluvista kirjoituksista on takuulla keskeinen uskon ja moraalin asia. Kuitenkin todistusaineiston arvioinnissa käytetään hyödyksi historiallisia todisteita ja kriteerejä sekä erilaisia logiikan periaatteita, joita ei löydy kirjoituksista. Näin pyrittäessä puolustamaan sola scripturaa itse asiassa loukataan sitä. Uskon ja moraalin kysymyksen ratkaisussa nojaudutaan lopulta kirjoitusten ulkopuolisen tiedon ja periaatteiden käyttämiseen.     

Swinburne huomioi, että niidenkin lukijoiden keskuudessa, joille Raamatun totuus on mielestään ollut täysin selvä, se on ymmärretty hyvin eri tavoin. 

Ja kuten historiasta tiedämme, Raamatun kaanonista oli uskovien kesken erimielisyyksiä niin varhaisessa kirkossa kuin reformaatiossakin. Historiallisesti tarkasteltuna on kieltämättä vaikeaa nähdä, kuinka kaanon olisi ilmestynyt, jos ei olisi ollut kirkkoa, apostolista traditiota ja sen vastakappaleena piispoja apostolisessa suksessiossa. Raamattu on välitetty kristityille kirkon kautta ja kirkon traditioon tukeutuen.

Luotettava prosessi?

Filosofiassa tunnetaan eräs tiedon teoria, jota kutsutaan reliabilismiksi. Sen perusajatus on hyvin yksinkertainen: oikeutetut uskomukset ovat syntyneet luotettavan prosessin seurauksena. 

Kysymys meille kuuluu: onko Raamatun kaanon muodostunut luotettavan prosessin seurauksena (kirkon tradition ja apostolisessa suksessiossa olleiden piispojen toimesta)? Onko usko kaanoniin reliabilismin mukaan "oikeutettu"? Kaanonin tunnistaminen on tukeutunut kirkon traditioon, liturgisuuteen jne. (kts. edellinen kirjoitus). Entä jos pidämme varhaista kirkkoa ja sen traditiota täysin epäluotettavina? Silloin kaanonin tunnistamisen prosessi ei näytä luotettavalta.

Entä sitten opetukset kasteesta, ehtoollisesta, apostolisesta suksessiosta, pyhästä elämästä, apostolisesta traditiosta ja pelastuksen luonteesta? Mitä vastaavasti niistä pitäisi ajatella? Kyseiset opetukset eivät olleet varhaisia kristittyjä jakaneita kiistakysymyksiä, vaan kiistattomana pidettyä apostolista uskon perintöä.

Raamatun kaanon on vanhimman kirkon traditiota. Näin kirkon traditio on tälläkin hetkellä meille auktoriteetti uskon kysymyksissä. Kun hyväksymme Raamatun kaanonin, tunnustamme Jumalan johdattaneen vanhinta kirkkoa tunnistamaan oikein tekstit. Jos Jumala johdatti kirkkoa Raamatun kirjojen valinnassa, niin johdattiko Hän kirkkoa myös muissa kriittisissä uskon kysymyksissä, jotka uskottiin aina ja kaikkialla?