Raamattu on kirkon traditiota (osa 1.)

“Kirjojen inspiraatio kanonisoi nämä kirjat. Pyhä Henki puhuen kirjoituksissa antaa lopullisen vahvistuksen kirjan kanonisuudesta, ei kirkon myöhäisempi tämän tosiasian tunnistaminen”, kirjoittaa tiukkaa sola scripturaa edustava Kenneth Samples (2017). 

Katolisten mukaan kaanon on sen sijaan kiinteä osa kirkon traditiota. Kirkko ei tehnyt kirjoista inspiroituja, vaan se tunnisti ja vastaanotti kaanoniin kuuluvat kirjoitukset. Tekstien kanonisointi oli kuitenkin kirkon sisäinen prosessi, jossa meni kauan eikä se ollut mutkatonta. Puntarointia tehtiin huolella, kriittisesti ja pitkään. Pyhän Hengen johdatuksessa kirkko julisti ja siirsi eteenpäin inspiroituina tietyn listan kirjoituksista. Juuri nämä kirjat kuuluivat Raamattuun, ei mitkään muut. 

Sekä protestantit että katoliset ovat yhtä mieltä siitä, että kirkon auktoriteetti ei tehnyt kirjoista inspiroituja. Katolisten mukaan kanonisten kirjojen listan kuitenkin on tunnistanut ja vahvistanut kirkko Jumalan antamalla auktoriteetilla. Vahvistuksen antaa Pyhä Henki, mutta se tapahtuu kirkon kautta.

Tämän esim. Kenneth Samples kiistää. Hän esittää: “Ne kirjat kuuluvat kaanoniin, jotka: 1) ilmoittavat olevansa kirjoituksia tai tunnistetaan sellaisiksi toisten kirjojen toimesta 2) ovat aitoja (kirjoitettu niiden toimesta, joille ne on osoitettu) ja 3) joista on jotain henkilökohtaisista näkemyksistä riippumatonta todistusaineistoa niiden tukena osaksi inspiroitua kaanonia. Käytännön termein protestantit hyväksyvät Vanhan testamentin kaanonina, koska Jeesus, jonka inspiraatio on ilmiselvä, teki niin. Ja protestantit hyväksyvät Uuden testamentin kirjat kaanonina, koska voidaan vahvistaa, että Jeesuksen apostolit ja heidän kumppaninsa tuottivat ne hänen auktoriteetilla.”  

Samplesin kuvauksesta välittyy käsitys, jonka mukaan Raamatun kaanon ilmestyy ikään kuin itsestään selvästi ja vääjäämättömästi nykymuodossaan, irrallaan kirkosta ja kirkon traditiosta. Kirkko ei voi Raamatun kaanonia vahvistaa, koska sen nähdään ikään kuin "kilpailevan" Raamatun kanssa. Jos kirkko "valitsee" Raamatun kirjat, niin kirkko on ikään kuin "Raamatun yläpuolella", vaikka katolinen kirkko itse nimenomaisesti kiistää olevansa Raamatun yläpuolella vaan sen palveluksessa (Dei verbum, kpl 10.).

Mitä sitten oikeasti tapahtui? Kuinka kirkko oikein tunnisti kirjoitukset? Yksi mahdollisuus on tutkia valmista lopputuotetta ja pyrkiä siitä käsin esittämään teoria kaanonin muodostumisesta. Toinen mahdollisuus kysymyksen ratkaisemiseksi on historiallisesti tarkastella, mitä historiallisen todistusaineiston valossa todella tapahtui. Todellisuudessa kätemme ovat historiaan sidotut emmekä voi jälkikäteen rakentaa itselle mieluisaa teoriaa valmiista lopputuotteesta käsin. Millaisen prosessin tuloksena Raamattu ilmestyi? Mitä historiallisia vaiheita on UT:n kirjakokoelman taustalla?

Itsestään selvä kaanon?

Jaroslav Pelikanin mukaan reformaation ajan kiistat kaanonista vahvistivat käytännössä, ettei Raamattu todistanut aukottomasti itse itseään. Raamatun tunnistaminen riippui traditiosta ja kirkosta. Patrick Collinson on kuvannut osuvasti: “Jos Luther tuomitsi kirkon sillä auktoriteetilla, mitä hän luki Raamatusta tai Augustinuksen kirjoituksissa, niin se oli kirkko, Lutherin opettajissa, hengellisissä ohjaajissa… jotka olivat laittaneet nämä dokumentit hänen käsiinsä (tarkoittaen Johann von Staupitzia, jolle Luther sanoi olevansa sielunsa velkaa).”

Pelikan kirjoittaa, että reformaation myötä erot Raamatun selityksessä, mutta myös siinä mitä kuuluu Raamatun kaanoniin, jakoivat läntistä kristikuntaa. Protestantit käyttivät heprealaista Raamattua (Tanak, Vanha testamentti) kaanonina. Katolinen kirkko käytti Septuagintaa eli Tanakin kreikankielistä käännöstä ja sen Vulgata -käännöstä. Tämä johti mm. siihen, että katolilaiset kuolleiden puolesta rukoilut kiirastulessa ja pyhien esirukoukset olivat protestanteille Jumalan Sanan vastaisia käytäntöjä, kun taas katolilaisille nämä nousivat Raamatusta, Toisesta makkabilaiskirjasta. Kirja kuuluu muutaman muun apokryfisen tai deuterokanonisen kirjan kanssa Septuagintaan. Trenton kirkolliskokous otti kantaa Vanhan testamentin kanonisiin kirjoihin ja vahvisti lopullisesti ne osaksi sitä. 

Kristinuskon alussa kirkon kirjoitukset olivat useimmiten Septuaginta. Suullinen julistus Jeesuksesta näiden kirjoitusten täyttäjänä toimi kirjoitusten rinnalla, jotka myöhemmin kirjoitettiin ja otettiin Uudeksi testamentiksi. Näiden rinnalla olivat myös liturgia ja uskontunnustukset. (Pelikan 2005.)

J.N.D. Kellyn mukaan Markion ja hänen harhaoppinsa laittoivat alunperin vauhtia kaanonin muodostumiseen. Kuitenkin jo ennen Markionin vaikutusta, eli ennen toisen vuosisadan puoliväliä, luettiin seurakunnissa evankeliumeja (Justinos Marttyyri Roomassa). Paavalin kirjeet nousivat Vanhan testamentin rinnalle hiukan myöhemmin kuin evankeliumit. Kuitenkin jo hyvin varhain Ignatios Antiokialainen viittaa niihin. Edelleen Polykarpoksen viittaukset viestivät, että kokoelma kirjeistä löytyi Smyrnan seurakunnasta. Myös montanolaisuuden nousu antoi sysäyksen Uuden testamentin syntymiselle. Liikkeelle oli tyypillistä näyt ja ilmestykset ja profeetoissaan montanolaiset näkivät Pyhän Hengen ilmestyksen, joka täydensi “vanhoja kirjoituksia”. 

Kaarlo Arffman kertoo, kuinka montanolaisuus tunnettiin “uutena profetiana”. Lukuisat uskoivat Pyhän Hengen ohjaavan kirkkoa näiden profeettojen kautta lähellä olevaan loppuun asti. Suurin osa seurakunnista Vähä-Aasiassa kuitenkin torjui montanolaisuuden ja siitä tuli kilpaileva kirkko. Profetiat eivät kuitenkaan toteutuneet, joten liike menetti uskottavuutta.

Arffmanin mukaan montanolaiset toivat kristillisyyteen ajatusmallin, jonka mukaan kristinusko oli liiaksi mukautunut maailmaan ja menettänyt alkuperäistä henkeä. Todellisten uskovien tulisi Hengen johdatuksessa erota maallistuneesta kirkosta ja muodostettava uusi “todellinen kirkko”. Katoliset seurakunnat kuitenkin nojautuivat piispojen arvovaltaan. He luottivat, että piispoilla oli edeltäjiltä saatu varma tieto oikeasta uskosta. Tuli siis kuulla piispoja eikä karismaattisia montanolaisia profeettoja. 

Pelikan kertoo, että useat seikat johtivat toisen “testamentin” muotoutumiseen kirkossa Vanhan testamentin rinnalle. Yksi tekijä oli ajan kuluminen. Kirkon täytyi selvittää, miten kiinnittää itsensä menneeseen ja varmistaa uskon tradition jatkuvuuden. “Apostolien muistelmat” olivat tällainen jatkuvuuden resurssi yhdessä uskontunnustusten, liturgian ja monarkisen piispan viran kanssa. Kaanonin perustamiseen vaikutti myös se, että tuolloin kiersi apostolien nimissä olevia kirjeitä, joiden opetus ei ollut apostolisen tradition mukaista (niin kuin se oli määritelty kirkon taholta uskontunnustuksissa ja valvottu piispojen taholta). Tällaisia kirjoituksia on jopa paljastunut aivan viime vuosina, kuten Tuomaan evankeliumi ja Filippuksen evankeliumi. Kristittyjä askarrutti pitkälle neljännelle vuosisadalle apostoliselta sukupolvelta väitettyinä tulleiden kirjoitusten läpiseulominen. 

Paavalin kirjoitukset näyttävät olleen varhaisimpia kerättyjä kirjoituksia. Rooman seurakunnan liturgisesta käytöstä tulee näkyviin, että evankeliumit olivat ensimmäiset kristilliset kirjat, jotka lisättiin Vanhaan testamenttiin sitä täydentävinä kirjoituksina. Tämä tapahtui toisen vuosisadan puoliväliin mennessä. Roomasta on myös toiselta vuosisadalta oleva varhaisin tunnettu listaus Uuden testamentin kirjoituksista eli Muratorin fragmentti (fragmentin ajankohta on kiistanalainen kysymys, koska vanhempi tulkinta on ajoittanut sen toisen vuosisadan lopulle tai aivan kolmannen alkuun. Lukuisat hyvin ansioituneet tutkijat sijoittavat fragmentin nykyisin neljännelle vuosisadalle). Siinä lueteltuja kirjoja luettiin Rooman seurakunnassa n. vuonna 200 (fragmentilla tai sen ajoituksella ei kaanonin historian kannalta ole tutkijoiden mukaan juuri merkitystä, tästä mm. Gamble). Suunnilleen noihin aikoihin niin kuin kirjoittajat Lyonista, Karthagosta ja Aleksandriasta esittävät, kirjoituksina käytettiin evankeliumeja, Paavalin kirjeitä ja joitakin muita kirjeitä. On kirjoja, joista he olivat yksimielisiä. Lista pitäisi sisällään: Matteus, Markus, Luukas, Johannes, Apostolien teot, Roomalaiskirje, 1. ja 2. Korinttolaiskirje, Galatalaiskirje, Efesolaiskirje, Filippiläiskirje, Kolossalaiskirje, 1. ja 2. Tessalonikalaiskirje, 1. ja 2. Timoteuskirje, Tiituskirje, Kirje Filemonille ja 1. Johanneksen Kirje. (Pelikan 2005.)

Harry Y. Gamble tuo esiin, että 2.-3. Johanneksen kirjeitä tunnettiin hyvin vähän ensimmäisten kahden vuosisadan aikana. Esimerkiksi Tertullianus ja Cyprianus eivät vaikuta tienneen niistä mitään. Jos Muratorin fragmentti on peräisin jo toisen vuosisadan lopulta, niin se ei tunnistanut esim. Jaakobin kirjettä tai Pietarin kirjeitä lainkaan. (Gamble 2008.)

Irenaeuksen Uuden testamentin "kaanon" koostui evankeliumeista, Paavalin kirjeistä, Apostolien teoista, Johanneksen kirjeistä, Ilmestyskirjasta, 1. Pietarin kirjeestä ja Hermaan Paimenesta. Heprealaiskirje ei Irenaeuksen kaanoniin sisälly. Hänellä ei ollut lopullista nimitystä näille kirjoituksille, vaikka hän piti sitä valmiina kokoelmana. Irenaeus kutsuu näitä kirjoja Kirjoituksiksi. Ne ovat inspiroituja kuin Vanhan testamentin kirjoitukset. (Pelikan 2005.)

Origenes tunsi matkojensa ansiosta kirkon traditiot sen eri suunnissa ainutlaatuisen hyvin. Hän tunsi erinomaisesti tiettyihin Uuden testamentin teksteihin liittyneet jakavat asenteet. Origenes jakoi kirjat kolmeen eri ryhmään: maailmanlaajuisesti vastaanotetut kirjoitukset, kirjat joiden apostolisuuteen liittyi kysymyksiä ja apokryfiset kirjoitukset.

Ensimmäisessä luokassa eli yleisesti "kanonisina kirjoina" alkukirkossa pidettiin evankeliumeja, 13 Paavalin kirjettä, Apostolien tekoja, Ilmestyskirjaa, 1. Pietarin kirjettä ja 1. Johanneksen kirjettä. Kiisteltyjä kirjoituksia olivat Heprealaiskirje, 2. Pietarin kirje, 2. ja 3. Johanneksen kirje, Jaakobin kirje, Juudaksen kirje, Barnabaan kirje, Hermaan paimen, Didakhe ja mahdollisesti Heprealaisevankeliumi. Henkilökohtaisesti Origenes hyväksyi nämä kaikki jumalallisesti inspiroituina. Hän kuitenkin suhtautui vastakkaisiin näkemyksiin suvaitsevaisesti. Origeneksen auktoriteetti näyttää antaneen Heprealaiskirjeelle ja erimielisyyden kohteena olleille ns. katolilaisille kirjeille vahvan aseman aleksandrialaisessa kaanonissa. (Catholic Encyclopedia.)

Myös Kellyn mukaan lopullisesti hyväksytyn listan (kaanon) muodostuminen oli hyvin vaiheittaisen prosessin tulos. Vaikka "kaanonin" karkea luonnos oli valmis toisen vuosisadan loppuun mennessä, niin eri alueilla oli eri traditioita. Kelly nostaa esiin kolme piirrettä historiallisesta prosessista: 

Keskeinen kriteeri oli apostolisuus. Oli voitava osoittaa kirjan tulleen apostolin kynästä tai vähintäänkin kantavan apostolin auktoriteettia tukenaan. Jos näin ei ollut, niin se torjuttiin, vaikka teksti olisikin kouluttava ja suosittu uskovien keskuudessa. 

Oli kirjoja jotka pitkään leijuivat kaanonin reunalla, mutta joita lopulta ei kuitenkaan kanonisoitu. Usein syy oli se, että niiltä puuttui tämä piirre. Tällaisia ovat mm. Didakhe, Hermaan Paimen ja Pietarin Ilmestys. 

Joidenkin kirjojen universaalissa tunnistuksessa kesti pitkään. Heprealaiskirjettä epäiltiin pitkään lännessä ja vastaavasti Ilmestyskirja jätettiin yleensä itäisessä Antiokian piirissä kokonaan ulkopuolelle neljännellä ja viidennellä vuosisadalla. Jaakobin kirjeestä neljännen vuosisadan jälkimmäiselle puoliskolle saakka oltiin lännessä aivan hiljaa. Lisäksi neljä pienempää katolilaista epistolaa (2. Pietarin kirje, 2. ja 3. Johanneksen kirje ja Juudaksen kirje) loistivat poissaolollaan useimmista varhaisista listoista. Niitä epäiltiin pitkään tietyissä ympyröissä. Vähitellen kirkko kuitenkin saavutti yksimielisyyden pyhistä kirjoista. Ensimmäinen virallinen dokumentti Uuden testamentin 27 kirjasta yksin kanonisina on Athanasios Aleksandrialaisen pääsiäiskirje vuodelta 367. Kellyn mukaan prosessi ei ollut kaikkialla valmis vielä vähintään 150 vuoteen.

Geoffrey Mark Hahneman osoittaa, että vasta neljännellä vuosisadalla konsepti kaanonista, luettelosta “johon mitään ei saa lisätä ja josta mitään ei saa ottaa pois”, tuli laajasti hyväksytyksi kirkossa. Ennen neljättä vuosisataa ei ole olemassa kanonisia luetteloja tässä "kanonisessa merkityksessä" (on viittauksia “kirjoituksiin” ja on luetteloja arvovaltaisista kirjoituksista, joiden rajat eivät ole suljettuja). Ennen neljättä ja varhaista viidettä vuosisataa ei myöskään ole olemassa käsikirjoituksia koko kristillisestä Raamatusta. Jos varhaisimpien seurakuntien oli tarkoitus välittää kirjoitusten kaanon, niin siitä ei ole traditiota olemassa. (Hahneman 2008.)

Kiistanalainen Ilmestyskirja

Pelikan kertoo, että kanonisoiduista kirjoista Ilmestyskirja oli mahdollisesti kaikkein suurimman vastakkainasettelun kohteena. Tämä johtui osittain siitä, että apokalyptiikka sai huonon maineen sen linkittyessä harhaoppisiin ja skismaatikkoihin erittäin varhain. Kaikki eivät myöskään uskoneet Johanneksen evankeliumin kirjoittajan kirjoittaneen Ilmestyskirjaa. 

The Oxford Dictionary of the Christian Churchin (ODOCC) mukaan Ilmestyskirjaa on halki historian käytetty futuristiseen eskatologiaan. Varhaisessa kirkossa millenarismia (uskoa tulevaan tuhatvuotiseen valtakuntaan) esiintyi vahvasti gnostilaisuudessa ja montanolaisuudessa, mutta myös Justinos Marttyyri ja Irenaeus hyväksyivät sen.

Ilmestyskirja oli mahdollisesti Papiaksen tuntema. Justinos Marttyyri piti sitä apostoli Johanneksen kirjoittamana. Tähän yhtyivät mm. Muratorin fragmentti ja Tertullianus. Idässä laajasti sitä pidettiin jonkun toisen Johanneksen kirjoittamana kuin apostoli Johanneksen. (ODOCC)

ODOCC esittää, että Ilmestyskirjan katkera asenne Roomaa kohtaan viittaa siihen, ettei sitä ole voitu kirjoittaa ennen Neron vainoja vuonna 64. “Pedon luku” on usein selitetty merkitsevän “keisari Nero”. Monien näkemyksen mukaan Ilmestyskirja osuu Domitianuksen päiviin (81-96), jolloin Domitianus on nähty toisena Nerona. Tämä oli ajan yleinen uskomus: Nero ei todella ollut kuollut, vaan palaisi.

ODOCC:n mukaan Ilmestyskirjan kuvaukset viittaavat historiallisiin seikkoihin, joiden selvittäminen on vaikeaa. Muiden apokalyptisten tekstien tavoin Ilmestyskirjan tavoite ei ole niinkään antaa informaatiota tulevista tapahtumista kuin vakuuttaa Jumalan voimasta ja tarkoituksesta niin pelastuksessa kuin tuomiossa. Jos Jumalan palvelijat pysyvät uskollisina, niin Hän säästää heidät. Kaikesta epäjumalanpalvonnasta, kompromissista pakanamaailman kanssa ja velttoudesta näkijä varoittaa. Jumalan viholliset tullaan hävittämään. (ODOCC.)

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan kertoa, että 1100- ja 1200-lukujen historiankirjoitusta leimasi voimakas lopunajallinen sävy. Eskatologia avasi herkullisia historiallisia spekulaatioita. Ilmestyskirjan ja Danielin teksteissä nähtiin lukuisa määrä salaisia ja kätkettyjä merkityksiä. Jo vaikkapa Joakim Fiorelainen 1100-luvun lopulla esitti apokalyptiselle kirjallisuudelle tyypillisesti erilaisia laskutoimituksia. (Mäkinen 2015, 74-75.)

Nöyryyteen lienee apokalyptista tulkintaa harjoittavilla siis syytä. Lopunaikojen ennusteita on aina varsin suoraviivaisesti yhdistetty oman ajan tapahtumiin.

Einar Thomassenin mukaan viidennen vuosisadan jälkeen kaanonin asema oli käytännössä vakiintunut. Epäilyksiä toki kohdistui edelleen joihinkin teksteihin. Ilmestyskirjan kohdalla yhteisymmärryksen saavuttamisessa kesti useita satoja vuosia. Uuteen testamenttiin Ilmestyskirja sisällytettiin lännessä lopullisesti vasta Toledon konsiilissa vuonna 633. Idässä meni vielä paljon pidempään. Siellä kiista Ilmestyskirjasta apostoli Johanneksen tekstinä jatkui ja vasta 10. ja 11. vuosisadalla Ilmestyskirja sai kreikkalaisortodoksisessa Raamatussa vakiintuneen aseman. (Thomassen 2010.)

Kriteerinä kirkon traditio apostolisuudesta - mutta ei aina

Myös Pelikan toteaa, että yleisesti arvovaltaisiksi tunnistetut kirjat olivat tavalla tai toisella kytköksissä apostolin nimeen; tämä auttaa selittämään Juudaksen kirjeen sisällyttämistä. Toisaalta Heprealaiskirje ei sisällä apostolin nimeä (sen linkittäminen Paavaliin on myöhäisempää perua). Heprealaiskirjeen kohdalla yksinkertaisesti sen voima on näyttänyt olleen vakuuttava todiste. Tämän kirjan täytyi olla osa normatiivista kristillisten kirjoitusten kokoelmaa apostolien ajalta - riippumatta sen kirjoittajasta.     

Swinburne siteeraa Bruce Metzgerin analyysiä kolmesta kriteeristä, jotka johtivat kirkon tunnistamaan tietyt kirjat Uudeksi testamentiksi: traditionmukaisuus (oikeaoppisuus), apostolisuus (apostolin tai jonkun joka oli läheisesti kytköksissä apostoliin kirjoittama), kirkon laajamittainen hyväksyntä (katolisuus).

Muratorin fragmentti valaisee prosessia. Se nimeää 13 aitoina pitämäänsä Paavalin kirjoittamaa kirjettä, mutta torjuu kaksi tuotosta, jotka tukevat hänen mukaansa harhaoppisia näkemyksiä ja jotka näin ollen on virheellisesti laitettu Paavalin nimiin. Hermaan Paimen saa tukea ja “tulisi ilman muuta lukea”, mutta koska se on kirjoitettu “hyvin hiljattain, meidän aikoinamme” niin se ei voi olla apostolinen. Kolmas kriteeri on ilmeinen monissa myöhemmissä kirjoituksissa. (Swinburne.)

Arffmanin mukaan kanoniset kirjoitukset olivat täyttäneet neljä ehtoa: apostolisuus, liturgisuus, katolisuus ja oikeaoppisuus. Liturgisuudella Arffman viittaa siihen, että kyseistä kirjoitusta oli totuttu lukemaan liturgiassa ja katolisuus viittaa kirjoituksen käyttöön kaikkialla kirkon piirissä. 

UT:iin erikoistunut emeritusprofessori Everett R. Kalin vakuuttaa erinomaisen perustellun tutkimuksensa pohjalta seuraavasti. Ensimmäinen lista UT:n teksteistä tulee Eusebiokselta (niin kuin muinainen kirkko ne yhteisesti hyväksyi). Tämän johdosta on käytännössä täysin mahdotonta, että kirkko olisi päättänyt 27 kirjan kokoelmasta myöhään toisella vuosisadalla tai edes lähellä sitä. Varhaisella neljännellä vuosisadalla Eusebios julkaisee listan UT:n kirjoituksista. Ne jakautuvat muinaisen kirkon hyväksymiin ja tunnustamiin kirjoituksiin, kiistanalaisiin kirjoituksiin (jotka ovat tietyssä mielessä torjuttuja kirjoituksia, vaikka ovatkin laajassa käytössä) ja harhaoppisiin kirjoituksiin. Eusebioksen UT:n muodostavat ensimmäisen kategorian tekstit, jotka ovat läpäisseet testin apostolisina kirjoituksina (kirkon tradition johdosta), ja näitä tekstejä on vain 21 tai 22 (riippuen siitä, luetaanko Ilmestyskirja Eusebioksen listaan mukaan vai ei). (Kalin 2008.)

Eusebioksen kriteeri UT:n kirjoituksista on ainoastaan kirkon traditio. Hän edellytti, että "kanoninen" kirjoitus on peräisin apostoliselta ajalta ja että se on apostolinen (apostolin kirjoittama tai eteenpäin siirtämä). Kreikankielisen VT:n eli Septuagintan käytön hän hyväksyi myös, koska apostolit ja opetuslapset olivat siirtäneet sen eteenpäin (tästä enemmän seuraavassa kirjoituksessa). 1. Pietarin kirje oli Eusebioksen ensimmäisessä luokassa, koska “muinaiset vanhimmat käyttivät sitä kiistatta kirjoituksissaan”. 2. Pietarin kirje on traditiolle tuntematon eikä kuulu UT:iin, vaikka se onkin tunnettu ja monien käyttämä. (Kalin 2008.)

Kirkon UT:n muodostavat Eusebiokselle neljä evankeliumia, Apostolien teot, Paavalin kirjeet (hän on todennäköisesti laskenut näihin mukaan Heprealaiskirjeen), 1. Johanneksen kirje, 1. Pietarin kirje ja alustavasti Ilmestyskirja. Selvää on, että vain nämä kuuluivat Eusebioksen mukaan Uuteen testamenttiin. Kiistanalaisiin, jotka eivät siis olleet Eusebioksen mukaan osa UT:ta, kuuluivat Jaakobin kirje, Juudaksen kirje, 2. Pietarin kirje, 2.-3. Johanneksen kirjeet, mutta samoin Hermaan Paimen, Barnabaan kirje, Didakhe, Paavalin teot, Pietarin Ilmestys (joka ei kuitenkaan ole Pietarin nimiin kirjoitettujen harhaoppisten vaan kiistanalaisten kirjoitusten joukossa) ja Ilmestyskirja on joko tässä tai ensimmäisessä (UT:n) kategoriassa. Lisäksi listaan kuuluu Heprealaisevankeliumi. (Kalin 2008.)

Eusebiosta seuranneet listat laajenivat 21 tai 22 kirjan listasta 27 kirjan kattavaksi UT:ksi. Tästä ensimmäinen todistus on Athanasioksen lista vuodelta 367. Näin ollen kirkko otti UT:iin lopulta avarammin mukaan muitakin kirkon liturgiassa ja elämässä käytössä olleita kirjoituksia, vaikka ne olivatkin kiistanalaisia. Tällaisia tekstejä ovat Eusebioksen luettelemat kiistanalaiset Jaakobin kirje, Juudaksen kirje, 2-3. Johanneksen kirjeet sekä 2. Pietarin kirje, jotka lopulta kanonisoitiin osaksi UT:ta. (Kalin 2008.)

4. ja 5. vuosisadalla idässä Ilmestyskirja yleisesti torjuttiin, mutta Heprealaiskirje hyväksyttiin. Vastaavasti lännessä Heprealaiskirje torjuttiin tai siihen ei kiinnitetty edes huomiota ja Ilmestyskirja hyväksyttiin. Kirkko ratkaisi asian, ei jättämällä pois toista, vaan ottamalla molemmat mukaan. (Kalin 2008.)

Nykyisin tutkimus on nostanut hyvin vakuuttavasti esiin kysymyksen pseudonyymeista ja anonyymeista kirjoituksista UT:ssa. Kent D. Clarke kommentoi asiaa tutkimuksensa pohjalta seuraavasti.

Kaikkiaan 27 UT:n kirjasta 18 esittää tekstille kirjoittajan. Näistä tutkimuksessa on säännönmukaisesti pseudonyymeina pidetty Efesolaiskirjettä, Kolossalaiskirjettä, 2. Tessalonikalaiskirjettä, 1-2. Timoteus-kirjeitä, Titus-kirjettä ja 1-2. Pietarin kirjeitä. Anonyymeja UT:n kirjoja ovat kaikki neljä evankeliumia (niille on osoitettu kirjoittajat Papiaksen ajoista v. 60-130 ja myöhemmin), Apostolien teot, Heprealaiskirje ja 1-3. Johanneksen kirjeet. (Clarke 2008.)

Clarke tuo ilmi, että varhaisessa kirkossa kysymystä tekstien aitoudesta värittivät huomiot tekstien harhaoppisuudesta ja ortodoksisuudesta. Huolet tekstin aidosta apostolisuudesta nivoutuivat kiinteästi yhteen oikeaoppisen sisällön kanssa. (Clarke 2008.)

Varhaiset kirkkoisät eivät yksinkertaisesti joissakin tapauksissa tienneet, kuka tekstin kirjoittaja oikeasti oli. Kun he eivät kyenneet vahvistamaan tekstin kirjoittajaa, niin kaiken todistusaineiston valossa, he kääntyivät muiden kriteerien puoleen arvioissaan. Origeneen sanoin "kuka kirjoitti Heprealaiskirjeen, totuuden nimissä, yksin Jumala tietää". Joitakin kirjoja kanonisoitiin yksinkertaisesti siksi, että ne oli havaittu kirkon uskolle hyödyllisiksi ja ne olivat laajasti käytössä. (Clarke 2008.)

Modernien standardien valossa UT:ssa on vääjäämättä “väärennöksiä”, mutta antiikin mittaristolla kysymys pseudonyymeista teksteistä ei ole lainkaan niin yksiselitteinen (asian monimutkaisuutta Clarke avaa kirjoituksessaan tarkemmin). Kaikkien kristittyjen yhteinen usko, sensus fidelium, ohjasi valinnoissa. Kun hyödylliseksi nähtyjä kirjoituksia kanonisoitiin, niin oli kylläkin halukkuutta liittää kirjoitus johonkin apostoliin (kuten Heprealaiskirje liitettiin Paavaliin). Tämä täytyy kuitenkin nähdä vain lisäyksenä tekstin jo tunnistettuun arvoon. Ei ollut ketään profeetallisesti inspiroitua yksilöä, joka julisti kanoniset tekstit. Yhteisön usko, communis sensus fidelium, oli määräävä tekijä. Kirkon johtajat eivät "päättäneet" kaanonia, vaan kaanon nousi koko kirkon tietoisuudesta ja tekstin perinteisestä käytöstä, näin vahvistui kirjoituksen kanoninen asema. (Clarke 2008.)

Vuosisatojen prosessi

Vuonna 382 pidettiin Roomassa synodi paavi Damasuksen alaisuudessa, jossa Hieronymuksen (pappi, joka käänsi Raamatun hepreasta ja kreikasta latinan kielelle) vaikutuksesta otettiin Athanasios Aleksandrialaisen lista käyttöön. Tämä vahvistettiin paavi Gelasius I toimesta viidennen vuosisadan lopulla. Sama lista vahvistettiin itsenäisesti Augustinuksen johtajuuden alaisuudessa Hippossa Afrikassa vuonna 393 ja Karthagossa 397 ja 419 (vahvistettiin myös sama Vanha testamentti kuin katolilaisilla on nykyäänkin). (Pelikan 2005.)

Rooman kirkolliskokous vuonna 382 lausuu pyhien kirjoitusten kaanonista: “Samoin on sanottu: nyt todella meidän täytyy käsitellä pyhinä kirjoituksia kuin mitä universaali katolinen kirkko hyväksyy ja mitä hänen tulee välttää.” Saman listan vahvistaa itsenäisesti Karthagon kirkolliskokous: “(on päätetty) ettei mitään muuta kuin kanonisia kirjoituksia tule lukea kirkossa pyhinä kirjoituksina. Mutta kanoniset kirjoitukset ovat: (Katolisen kirkon Raamattu). Lähetettäköön tämä veljellemme ja toveri piispalle… että he vahvistaisivat tämän kaanonin, sillä nämä asiat olemme tiedoksi saaneet isiltämme kirkossa luettaviksi.” Myöhempi synodi Karthagossa vielä lisää: “Näin on päätetty, että seurakunnalta meren toisella puolen (Rooma) tulee kysyä neuvoa kaanonin vahvistamista koskien.”

Ei ollut etukäteen mitenkään itsestään selvää, mikä lista kirjoituksista muodostaisi kaanonin. Hyvin merkittävä vaikuttaja prosessissa on kuitenkin ollut Irenaeus ja hänen “uskon sääntönsä”. Siltä pohjalta ydinjoukko aidoista ja luotettavista kirjoituksista osoittautui vakuuttavaksi. Irenaeuksen jälkeen Klemens Aleksandrialainen, Tertullianus ja Hippolytos Roomalainen edelleen kehittivät ajatusta arvovaltaisesta traditiosta. Näin Irenaeuksen vastauksesta tuli ratkaiseva. (The Oxford Handbook of Early Christian Studies 2008.)

Irenaeuksesta Athanasios Suureen välisenä aikana vaihtuvia kirjoja ydinjoukon ympärillä oli ainakin 19. Vaihtuvien joukossa olivat kanonisoidut: 2-3 Johanneksen kirje, 2. Pietarin kirje, Juudaksen kirje, Jaakobin kirje, Heprealaiskirje ja Ilmestyskirja, mutta myös mm. Heprealaisevankeliumi, Kreikkalainen egyptiläisten evankeliumi, Paavalin teot, 3. Korinttolaiskirje, Pietarin ilmestys, Didakhe ja Hermaan Paimen. Näitä on joskus joillakin alueilla pidetty kirjoitusten joukkoon luettavina. (The Oxford Handbook of Early Christian Studies 2008.) Lisäksi epäilyksen alla olivat sellaiset tekstit kuin Markus 13:9-20, Luukas 22:43-44, Johannes 7:53-8:11. (Catholic Encyclopedia.)

The Oxford Handbook of Early Christian Studiesin (2008) mukaan on epäselvää todistusaineiston vähäisyydestä johtuen, kuinka lopulta kirjoitusten määrää vähennettiin ja sopu saavutettiin niistä 27 kirjoituksesta, jotka muodostavat Uuden testamentin. Suurin osa saatavilla olevasta tiedosta paljastaa, että “mitä” ajateltiin kuuluvan joukkoon eikä niinkään “miksi”. 

Harry Y. Gamble tuo päivänvaloon sen faktan, että erilaisten kriteerien soveltaminen ei ole aina ollut mitenkään mutkatonta ja suoraviivaista. 1. Clemensin kirje, Barnabaan kirje, Hermaan Paimen ja Didakhe olivat laajemmin ja aiemmin käytössä kuin monet lopulta kanonisoiduista kirjoituksista kuten 2. Pietarin kirje, 2-3. Johanneksen kirjeet, Jaakobin kirje ja Heprealaiskirje. Jotkut näistä teksteistä pyörivät mukana käsikirjoituksissa ja listoissa neljännellä vuosisadalla. (Gamble 2008.)

Päivän päätteeksi tiivistäisin tutkimustiedon pohjalta UT:n kaanonin muodostumisen seuraavasti: kaanonin tunnisti ensimmäisten vuosisatojen katolinen kirkko traditionsa ja kirkon yhteisen uskon, sensus fideliumin, pohjalta. Historiallinen fakta on, että UT:n kaanon eli kirjakokoelma "johon mitään ei saa lisätä ja josta mitään ei saa ottaa pois", on konseptina kirkon traditiota ja kirkon toimesta sen sisältö on myös tunnistettu. 

Luottaessamme UT:n kaanoniin luotamme myös Pyhän Hengen johdattaneen kirkkoa ratkaisuissaan. Päätöksiä arvovaltaisten kirjojen luettelosta kirkko, traditioonsa nojautuen, teki monien UT:n kirjoitusten osalta vasta neljännellä ja viidennellä vuosisadalla eikä ratkaisut mitä ilmeisimmin olleet aina aivan selviä tai mutkattomia. Tämä johtaa vaikeiden kysymysten äärelle: oliko traditio luotettavaa? Saattoiko kirkko pätevästi, arvovaltaisesti ja luotettavasti, uskoonsa ja traditioonsa tukeutuen, vahvistaa kaanonin?