En tarvitse kirkkoa, koska minulla on jo Raamattu

Erittäin arvostettu (olen kuunnellut häntä paljon) reformoitu baptisti ja Raamatun opettaja John Piper  kertoo: "Meidän tulisi olla huolissamme, että katolinen kirkko nostaa paavin ja kirkolliskokousten auktoriteetin palvellessaan kirkon opettajina, samalle tasolle pyhien kirjoitusten kanssa. Tämä on johtanut monet katoliset pois henkilökohtaisesta sitoumuksesta Raamattuun ja nojautumaan kirkkoon, vaikka kirkko on erehtyväinen. Heidän tulisi olla nojautuneita Raamattuun, Jumalan kirjoitettuun inspiroituun Sanaan." 

Kyse on lopulta siitä, onko Raamatun lisäksi olemassa muita auktoriteetteja ja mikä on niiden arvovalta. Jos totuus vain suoraviivaisesti luetaan selvästä Raamatun Sanasta, niin millekään muille auktoriteeteille ei enää suuremmin tarvetta oikeastaan olekaan. Muita auktoriteetteja voidaan ehkä tunnustaa, mutta niitä tulee arvioida vain Raamatun valossa. Haaste on siinä, kuinka kukin Raamattua lukee. "Selvä Sanan ilmoitus" usein vaihtelee sen mukaan, mistä tulkintatraditiosta käsin asioita lähestytään. 

Jumalan Sanaa, ei ihmisviisautta

Filosofi Rob Koons kuvaa asetelmaa seuraavasti. Saarnaaja julistaa jumalallisella auktoriteetilla ainoastaan siihen pisteeseen asti, kun hän pystyy osoittamaan sanomansa Raamatusta. Periaatteessa jokaisen uskovan täytyy kyetä pelkästään Raamatusta osoittamaan, mikä on totta ja mikä on valhetta, mitkä ovat tärkeitä ydinkysymyksiä ja mistä voi uskoa eri tavoin. Tehtävä on hyvin haastava, koska Raamattu koostuu pääosin kertomuksista, se käyttää vertauskuvia, on vihjaileva ja siinä on lopulta melko vähän systemaattista teologiaa. (Rob Koonsin luennosta.) Lisäksi Raamatulla on mahdollista perustella täysin yhteensovittamattomia ja jopa suoraan vastakkaisia näkemyksiä.    

On kuitenkin myös näkemyksiä, jonka mukaan tarvitsemme auktoriteettia. John Henry Newman esittää, että on suuri ero uskoa elävän auktoriteetin sanaan tai toisaalta ottaa kirjoitukset vastaan niin kuin ne itse näkee ja selittää. Ensimmäisessä mallissa yksilö taipuu ja jälkimmäisessä hän on lopullinen tuomari. Se on ainakin ilmeistä, että apostolien aikana usko oli nöyrtymistä auktoriteetin alle. Protestantille saattaa näyttää ahdasmieliseltä vain myöntyä siihen, mitä kirkko opillisista kysymyksistä lausuu. Apostolien aikana usko ei kuitenkaan ollut uskomista vain itselle sopivissa raameissa. Vaikka kristinuskossa oli järjelle ja tunteille vaikeita asioita, merkitsi se silti antautumista opetuksen alaisuuteen. Monet apostoleista olivat vieläpä kouluja käymättömiä, vaikka yksi olikin erittäin terävä ja intohimoinen fariseus. Newman toteaa, että “apostolien päivinä uskon omalaatuisuus oli alistumisessa elävään auktoriteettiin, tämä teki siitä niin tunnusomaisen; tämä teki siitä alamaisuuden teon; tämä tuhosi itsenäisen mielipiteen muodostamisen uskonnon kysymyksissä”. (Discourse 10. Faith and Private Judgment.)

Reformaattoreiden mukaan oppi nousee Jumalan Sanasta. Se ei ole ihmisten päätettävissä. Kirkolliskokoukset saattoivat kuitenkin todistaa Jumalan Sanan totuudesta. Näin monien protestanttien mukaan on käynytkin ensimmäisten neljän ekumeenisen kirkolliskokouksen kohdalla. (Arffman 2009, 55.)

Totuus siis yksinkertaisesti luetaan Raamatusta. Muille auktoriteeteille ei ole tarvetta, koska Raamattu on selkeä. Vaan mitä tehdään, kun uskovat lukevat samoja tekstejä kovin eri tavoin - Raamattuun perustuen? Hyväksyn sen, että ihmiset voivat olla asioista eri mieltä. Vaan missä kulkevat rajat? Kuka voi kertoa? Miten kohdataan myöhempänä aikana nousevat uudet kysymykset? 

Kilpaileeko kirkko Raamatun kanssa? Kyse taitaa lopulta ollakin tulkintojen kilpailusta. Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen Dei Verbum nimittäin toteaa kirkon aina suuresti arvostaneen jumalallisia kirjoituksia. Raamattu ja traditio ovat aina olleet kirkon uskon ylin normi. Raamatun tekstit ovat Jumalan Sanaa ja niissä kaikuu Pyhän Hengen puhe. Kaiken kirkon julistuksen ja koko kristinuskon täytyy saada ohjeita ja Hengen ravintoaineita Raamatusta. (kpl. 21.)

Piperin näkemys näyttäisi olevan, että kirkko on kilpailevassa asemassa Raamatun kanssa. Kirkkoon nojautuminen on tästä näkökulmasta ikään kuin pois Raamatulta, sen voidaan ajatella vähättelevän Jumalan inspiroitua Sanaa. 

Dei Verbum todella toteaa, että oikea Raamatun tulkinta on Kirkon elävälle opetusviralle erityisesti uskottu. Täysin auktoriteetista vapaa omakohtainen tulkinta ei siis käy. Dei Verbumissa ei kuitenkaan myönnetä millään lailla kyse olevan Jumalan Sanan yläpuolelle asettumisesta. Päinvastoin: opetusvirka palvelee Sanaa ja opettaa “ainoastaan, mitä sille on uskottu.” Jumalan käsky on, että Sanaa tulee selittää uskollisesti. Pyhä Henki auttaa tässä opetusvirkaa. Raamatun, tradition ja opetusviran nähdään olevan tiiviisti kytkeytyneitä toisiinsa. Raamattua ei ole tarkoitettu erilliseksi ja irralliseksi traditiosta ja opetusvirasta. Kaikki niistä, Pyhän Hengen voimasta, auttavat sielujen pelastumisen päämäärässä. (kpl. 10.)

Edellinen paavi Benedictus XVI otti aikanaan hyvin suoraan ja selkeästi kantaa tähän kysymykseen. Hän mainitsi, että monet pelkäävät opetusta paavista. He aprikoivat sen uhmaavan ajatuksen- ja omantunnonvapautta, mutta Benedictuksen mukaan siitä ei ole kysymys. Kristuksen antama valta Pietarille ja hänen seuraajilleen on valtuutus palvelemiseen. Sitoutuminen uskolliseen palvelemiseen kuuluu erottamattomasti valtaan opettaa. Paavi ei ole täydellinen hallitsija, jonka tahtoa ja ajatuksia on pakko totella. Asia on aivan toisin, sillä paavin tehtävä on takuu alaisuudesta Kristukselle ja Jumalan Sanalle. Paavin ei tule olla esittelemässä omia ajatuksiansa. Hänen täytyy sen sijaan alituisesti kiinnittää uskovat kuuliaisiksi Jumalan Sanalle. Paavin tulee varjella kirkkoa pyrkimyksiltä muovata tai vesittää Jumalan Sanaa. Benedictuksen mukaan paavi tiedostaa olevansa sidottu historian läpi kehittyneen uskon sitoviin selityksiin. Paavilla ei ole valtaa yli Jumalan Sanan, vaan hän on sen palveluksessa. Paavin tehtävä on pitää huoli siitä, ettei Sanaa revitä palasiksi jatkuvien muutosten johdosta. Hänen tulee varmistaa puhtaan Sanan kuuluminen. (Benedictus XVI 2005.)

Michael Root (2019) kuvaa katolista näkökulmaa siten, että katolinen luottaa kirkkoon Jumalan valitsemana välineenä. Kiistanalaisessa kysymyksessä luottamus laitetaan lopulta kirkon lausuntoon ennemmin kuin omaan tulkintaan ja arvioon. Vaikka kirkossa on paljon epäonnistumisia, niin sen keskellä on luottamus. Tärkeissä kysymyksissä kirkon vastaukset ovat lopulta oikeita.

Professori Matthew Levering (2020) huomauttaa, että Raamatussa on useita kiistoja siitä, mikä on kirjoitusten merkitys (tarkoittaen Vanhaa testamenttia ja julistettua evankeliumia). Apostolien teoissa ja Paavalin kirjeissä näitä on runsaasti. Levering toteaa Paavalin ymmärtäneen tarpeen kirjoitusten selitykselle. Hän sanoo, ettei katolisilla ole sellaista sola scripturaa, joka ei pidä sisällään kirkon selitystä. Leveringin mukaan tämä on raamatullinen lähestymistapa. Kirjoitukset sanovat, että kirkko (temppeli, seurakunta) on totuuden pylväs ja perustus (1. Tim. 3:15). Tekstissä viitattu kirkko on apostolien päälle rakennettu. Hän toteaa kirkon olevan välttämätön - koska kirjoitukset itse sanovat niin. 

Anglikaanit ja katoliset yhdessä toteavat, että yhteisön usko on tärkeämpää kuin yksilön usko. Evankeliumi aukeaa kokonaisuudessaan ainoastaan uskon kansan sisällä. Kirkon usko ei myöskään ole vain erillisten yksilöiden uskomusten summa. Usko voi alkaa henkilökohtaisella Raamatun lukemisella, mutta sinne se ei voi jäädä. Jumalan Sana otetaan vastaan yhteisön sisällä. Kirjoitukset on tarkoitettu selitettäväksi kirkon elämän sisäpuolella. Kirkkoa ja Jumalan Sanaa ei voi halkaista kahdeksi kappaleeksi. (The Gift of Authority, Authority in the Church III, kpl. 23.) 

Tämä Raamatun selittämisen periaate on täysin linjassa sen kanssa, mitä vanhin kirkko opetti samalla, kun se tunnisti Raamatun tekstien arvovallan. Kirjoitusten merkitys avautui kirkon opin valossa apostolisessa suksessiossa olevan papiston ohjauksessa. Vanhimman kirkon oppi myös osaltaan ohjasi Raamattuun valittujen kirjojen valinnassa. Pelkästään kirjoituksiin vetoamalla saattoi päätyä oppeihin, jotka olivat apostolisen tradition vastaisia ja niin myös tapahtui. Irenaeukselle uskon sääntö paitsi ohjasi Raamatun kirjojen tunnistamista, se toimi myös hermeneuttisena periaatteena Raamatun selittämisessä. Traditiosta irroitettu Raamatun tulkitseminen ei käynyt. (kts. aiempi blogikirjoitus.)

Tekstikokoelma ilman tekstien kokoajaa

Toiseksi, tällaisessa ajattelumallissa taustaoletus näyttäisi olevan, että Raamattu ilmestyy ikään kuin itsestään, itsenäisesti ja itsestään selvästi täysin irrallaan kirkosta ja kirjoitettua tekstiä edeltävästä traditiosta. Prosessi etenee vääjäämättömästi alusta alkaen kohti lopputulosta, joka on jo alusta täysin selvä. 

Historiallisesti näin ei kuitenkaan ole ollut. Raamattu ei tipahtanut valmiina ja kiistattomana pakettina kristittyjen syliin useampaan vuosisataan apostolien jälkeen. Se ei ole itsestään selvä annettu lähtöpiste, vaan Raamatun taustalla on pitkästi kirkon historiaa ja toimintaa.

Olen itse kasvanut ajatteluun, jossa apostolisen ajan tulkitaan edustavan kultaista ideaalia. Tuon ajanjakson jälkeinen kehitys on ollut enemmän tai vähemmän jyrkkää alamäkeä. Kuitenkin vaikkapa idea suljetusta Uudesta testamentista ja arvovaltaisen kaanonin kokoaminen ovat historian tutkimuksen mukaan apostolisen ajan jälkeistä kehitystä. Kirjojen tunnistamisessa täysin keskeisessä roolissa olivat apostoliset seurakunnat.

Hyvin keskeinen rooli oli Rooman seurakunnalla. Pelkästään Roomaan kytkeytyvät kristilliset kirjoitukset todistavat ainutlaatuisesta historiasta. Näitä tekstejä ovat ainakin: Roomalaiskirje, Markuksen evankeliumi, 1. Pietarin kirje, 2. Pietarin kirje, Kolossalaiskirje, Efesolaiskirje, Heprealaiskirje ja myös vaikutusvaltainen UT:n ulkopuolinen 1. Clemensin kirje. Näiden taustat ovat mielenkiintoisia, joista esimerkiksi mainittakoon Heprealaiskirje. Se tunnettiin ensimmäisenä juuri Roomassa, mutta Rooman seurakunta torjui sen kirjoittajan olleen Paavali, kun muualla näin väitettiin olevan. Tämä paljastaa aikaisen tiedon kirjeestä kaupungissa ja osoittaa, että Paavali tuskin kirjoitti sitä. (Mullins 1991.)

Millainen arvo on Raamatun sisällysluettelolla? Voiko Raamattu todella olla erehtymätön auktoriteetti, jos sen sisällysluettelo on erehtyväinen? Kun nojaudumme Raamattuun ja haastamme muita nojautumaan Raamattuun, niin luotamme lujasti Raamatussa olevan myös sinne oikeasti kuuluvat kirjat. Raamatun sisällysluetteloon uskova ilmaisee samalla uskoa siihen, että kirkko on aikanaan tehnyt oikeita valintoja. Kukaan ei todellisuudessa aloita Raamatun kokoamista tyhjältä pöydältä joukosta erilaisia muinaisia kristillisiksi väitettyjä kirjoituksia, joista monet väittävät olevan apostolisia ja osa on täysin anonyymeja. Ei myöskään näytä kovinkaan uskottavalta, että ilman mitään edeltävää tietämystä Raamatusta, itsenäiset uskovat täysin itsekseen kokoaisivat irrallisista muinaisista kirjoituksista tismalleen samoista kirjoituksista koostuvan Raamatun. Kirjojen luettelo on historiallista traditiota, jonka me hyväksymme.

Historiallisesti on tosiasia, että inspiroitujen kirjoitusten tunnistamisesta vastasi vanhin kirkko, erityisesti apostoliset seurakunnat (kts. aiempi blogikirjoitus). Mitä apostoliset seurakunnat uskoivat apostolisena oppina? Oliko kaanonin muodostanut teologinen auktoriteetti luotettava? Minun on henkilökohtaisesti vaikea nähdä, että apostoliset seurakunnat olisivat muuten olleet opillisesti pahasti eksyksissä (vaikkapa kaste ja ehtoollinen), mutta kaanonin muodostamisessa he onnistuivat (Hengen johdossa) tekemään moitteetonta työtä.  

Kirjojen luettelo oli avoin kysymys prosessin alussa ja siinä oli pitkään useampia epäselvyyksiä. Kirjoja selviteltiin ja lopulta tiettyjen henkilöiden näkemykset olivat ratkaisevia joidenkin kirjojen kohdalla. Nykykristityn voi olla vaikeaa käsittää, että esim. Ilmestyskirjan asemasta kanonisena tekstinä väännettiin satoja vuosia. 

Kaanonin kokoaminen oli sosiaalinen prosessi ja ulkopuolisen silmin näyttäisi varsin inhimilliseltäkin. Kuvion taustalla olivat piispat, kirkkoisät, kirkolliskokoukset ja paavit. Kirjoissa itsessään ei ollut mitään 100 % varmoja nimikirjoituksia alkuperäiskirjoittajilta. Käytössä oli kopioita, vieläpä pitkässä ketjussa. Jotkut kirjat olivat loppuun saakka “epäselviä”, mutta ne otettiin lopulta mukaan. Toisia jätettiin pois. Kaanonin vahvistaminen menee muutenkin satoja vuosia kirkon syntyä myöhäisemmäksi. Kun ilmaisemme uskoa Raamatun erehtymättömyyteen, niin ainakin jossain määrin pidämme myös siihen johtanutta prosessia luotettavana. Tuo prosessi oli kirkon sisäinen, nojasi hyvin tukevasti katolisen kirkon traditioon ja sen lopputulos oli avoin, ei vääjäämättömästi etukäteen selvä. Silti me uskomme lujasti, että Raamatun sisällysluettelo on kohdallaan.

Raamattu on selvä

Kolmas olettamus vaikuttaisi olevan, että katolinen kirkko ei oikein meinaa pitää Raamattua sille kuuluvassa arvossa. Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen dei Verbum opettaa kuitenkin Raamatusta varsin voimakkain sanakääntein. Se rohkaisee “painokkaasti” jokaista kristittyä henkilökohtaiseen ja uutteraan Raamatun tutkimiseen ”sillä joka ei tunne Raamattua, se ei tunne Kristusta.” Erilaisten kirkon opetusviran hyväksymien kurssien ja muiden työkalujen käyttöön kehoitetaan vahvasti. Rukouksen on kuitenkin syytä liittyä Raamatun lukuun, koska ”häntä puhuttelemme, kun rukoilemme, ja häntä kuulemme, kun luemme Jumalan sanaa.” (kpl. 25.)

Mutta Raamattu ei ole täysin selvä. Monet nykyisin keskeisistä ja kaikkien jakamista kristinuskon totuuksista eivät ole apostolisesta ajasta alkaen olleet täysin selkeitä, vaan ne ovat muotoutuneet historiallisen prosessin ja kovankin debatin myötä kirkon sisällä. Esimerkiksi Pyhän Hengen jumaluus virallisesti määriteltiin Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa (v. 381). Näin katolinen oppi Pyhästä Kolminaisuudesta oli vakiintunut vasta neljännen vuosisadan loppuun mennessä. Tai kysymys siitä, miten Kristuksessa, joka on täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen, yhdistyvät jumalallinen ja inhimillinen? Tähän kysymykseen vastasi Efesoksen kirkolliskokous (v. 431), joka sisälsi opin Kristuksen kahden luonnon “hypostaattisesta ykseydestä” ja jossa Neitsyt Maria tunnustettiin Jumalanäidiksi. (Orlandis 1999.)

On kiistatonta, että monissa kristinuskon keskeisissä opillisissa muotoiluissa ensimmäisten vuosisatojen kirkko on tänäkin päivänä meille auktoriteetti. Monet täysin ratkaisevat opilliset muotoilut eivät ole olleet heti alusta ilmeisiä ja selviä. Kaikki ei ole mennyt apostolisen ajan jälkeen vain huonoon suuntaan. Jotkut totuudet ovat selkiytyneet ja löytyneet vasta myöhemmin. Itsenäiset uskovat eivät ole koonneet uskontunnustuksia tyhjältä pöydältä, vaan ne ovat muotoutuneet kirkon sisäisessä debatissa. Uskontunnustukset ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka jokainen nykykristitty tukeutuu kirkkoon.

Richard Swinburne toteaa: “Kukaan täysin kristinuskon historiasta tietämätön tuskin pääsisi edes lähelle mitään kirkon uskontunnustusten kaltaista vain lukemalla Raamattua. Näitä uskontunnustuksia kirkon historian ajan kristityt ovat pitäneet heidän uskonsa tiivistelminä. Tämä väite näyttää ilmeiseltä osoitettaessa, kuinka monia erilaisia Raamatun selityksiä on ollut uskon keskeisissä kysymyksissä sitten reformaation, jopa niiden keskuudessa, jotka ovat tietoisia kirkon historiasta. Selitysten moninaisuus joka syntyisi tuosta historiasta tietämättömien toimesta, uhmaa mielikuvitusta.” (Swinburne 1992.)

Ainoa auktoriteetti

Ilman mitään muita auktoriteetteja, olemme vaikeassa tilanteessa. Lauseissa jotka alkavat sanoin "täysin selvä Jumalan Sanan ilmoitus", "Raamattu sanoo näin" jne. on toki paljon voimaa. Raamattu on inspiroitua Jumalan Sanaa. Vaan mitä Raamattu selvästi sanoo?

Jos ainoa uskon ja moraalin auktoriteetti on Raamattu, niin Rob Koons tunnistaa kolme erilaista vaihtoehtoa. Ensiksi, Jumala voi suoraan antaa jokaiselle yksilölle täyden teologisen tiedon. Jeesus kuitenkin antoi lupauksen sosiaalisesti "kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden (Joh. 16)." Jumala voi myös sallia valtavan hajaannuksen, jossa kukin pitää toista harhaoppisena. Jeesus kuitenkin rukoili, että "he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä (Joh. 17:21-23.)." Tai sitten Jumala voi sallia yhteyden niin, että opilliset asiat ovat aivan yhdentekeviä. Sekin on kovin ongelmallinen malli (2. Joh. 1:10, Room. 16:17). (Rob Koonsin luennosta.)  

Vaan entä jos epäilee, että omat tulkinnat voivat olla vakavastikin erehtyväisiä? En ole tarpeeksi viisas, en tarpeeksi hengellinen eikä Raamattu ole minulle kaikilta osin suinkaan selkeä (joiltakin osin on). Minä en takuulla pääsisi lähellekään mitään uskontunnustusten tapaista vain itsekseni Raamattua lukemalla ja täysin tyhjältä pöydältä aloittaen. Kaltaiseni ihmiset kaipaavat ja tarvitsevat auktoriteetteja, vaikka olisivat lukeneet Raamattua päänsä puhki. Mikä tulkinta on oikea? Aloin sydämeni pohjasta kaivata kirkkoa. Tarvitsen jotain muuta kuin vain oman järkeilyni, Raamatun ja omat hengelliset kokemukseni. Minä kaipaan auktoriteetteja. 

Hermeneutikko Hans-Georg Gadamerin kuvaus siitä, miksi auktoriteettia tarvitaan, puhuttelee minua: "On vain ymmärrettävä oikein, mitä auktoriteetilla tarkoitetaan. Se ei ole ylivertainen mahti, joka vaatii sokeaa kuuliaisuutta ja kieltää itsenäisen ajattelun. Sen tosi olemus perustuu siihen, ettei ole järjen vastaista vaan jopa sen vaatimusten mukaista edellyttää toisen oivallusten olevan omaa arvostelmaa osuvampia. Auktoriteetin totteleminen tarkoittaa sen hyväksymistä, että toinen - ja siten myös perinteestä ja menneisyydestä kantautuva vieras ääni - voivat nähdä paremmin kuin tulkitsija itse." (Gadamer 2004, 6-7.)

Ehkä apostolien perustamat seurakunnat näkivät paremmin kuin minä. Jos he väittivät jotain apostoliseksi, niin ehkä se sitä todella oli. Ainakin he ottivat apostolisen uskon perinnön varjelemisen hyvin vakavasti ja tosissaan. Ehkä opetus, jonka "kaikki ovat uskoneet aina ja kaikkialla", ei ole Jumalan Sanan vastaista.