Traditio ja piispat olivat ennen Raamattua

“Apostolien kuoleman jälkeen ainoa keino selvittää jonkin opin apostolinen perusta, on selvittää se Raamatusta”, kirjoittaa professori Kenneth Richard Samples (2017). Virkkeessä kaikuu luja luottamus Raamatun arvovaltaan, mutta eivät myöskään sola scripturan torjuvat kristityt Raamatun arvovaltaa kyseenalaista. Voidaan päinvastoin varsin painavin perustein esittää, että ilman mitään Raamattua selittävää edeltävää traditiota (kts. blogiteksti), Raamatun arvovalta kohtaa relativismin haasteen kaikella voimallaan (kts. blogiteksti). 

Relativismi on kiistatta todellinen haaste Raamatun arvovallalle; tulkintoja nimittäin riittää vaikka kuinka paljon. Tradition mukainen Raamatun tulkinta päinvastoin auttaa tulkinnassa antaen sille raameja. Lisäksi on tarkasteltava, pitääkö Samplesin esittämä väite historiallisesti paikkansa. 

Uutta testamenttia vanhempi usko

Juha Pihkala kirjoittaa, kuinka nykyisin yleensä esitetään uskon alkuperän lepäävän Raamatun ilmoituksessa ja sen arvovallassa. Kristinusko on kuitenkin Uutta testamenttia vanhempi. Väite ei siis ole historiallisesti totta. Varhaisimpien tekstien kuten joidenkin Paavalin kirjeiden on tutkittu olevan kirjoitettuja pari vuosikymmentä Jeesuksen jälkeen. Ensimmäinen evankeliumi valmistui n. 40 vuoden kuluttua Jeesuksen noustua kuolleista. Viimeiset Uuden testamentin kirjoitukset valmistuivat vasta toisen vuosisadan alussa. Kaanonin lopulliseen muodostumiseen meni siitä vielä satoja vuosia. (Pihkala 2012.)

Pihkala jatkaa, että uskon ydin on jo Paavalia ennen tiivistynyt liturgisiksi sanonnoiksi. Ylipäätään usko on ensiksi siirtynyt eteenpäin suullisesti, mutta tämä ei ole ollut mitään lainkaan epämääräistä, vaan oppi on ohjautunut apostolisen tradition mukaan. Edelleen opetusauktoriteetti apostolisessa seuraannossa varjeli tradition säilyvyyttä kirkossa muuttumattomana. Pihkala kertoo, kuinka varhainen kirkko oli sakramentaalisten mysteerien, suullisen opetuksen ja lauletun liturgian ohjauksessa. Hippolytoksen täsmälliset kuvaukset n. vuodelta 200 selkeyttävät, kuinka opin ja uskon siirtymisessä keskeistä olivat liturgiset sanamuodot, kasteopetus ja saarnat. (Pihkala 2012.)  

Serafim Seppälä huomauttaa, että esim. Aristides Ateenalainen ei käytä kristinuskon puolustuksessaan lainkaan Raamattua. Ratkaisu on toki perusteltu viestin kohdistuessa ihmisille, joille kyseiset tekstit eivät muutenkaan olleet mitenkään vaikutusvaltaisia. Seppälän mukaan Uuden testamentin osalta tämän voi ymmärtää myös jo siitä, ettei sitä ollut vielä olemassa. Kirjoitukset olivat ainoastaan erillisiä pyhiä tekstejä. Tuona aikana ei vain ollut vielä edes ideaa Raamatusta olemassa. (Seppälä 2017.) 

Jesuiitta, kardinaali ja arvostettu katolinen teologi Avery Dulles kertoo, että oppi apostolisesta suksessiosta nousi varjelemaan kirkon jatkuvuutta ja yhteyttä apostolien kuoltua. Johtajien organisaatio oli välttämätön suorittamaan alunperin apostolien hoitamaa roolia. Vaikka kirkko laajenee ja aika menee eteenpäin, niin piispojen tähden se kykenee pitämään kiinni yhteydestään ja jatkuvuudesta. Piispojen tehtävä on huolehtia, että traditio säilyy turmeltumattomana ja että eri alueiden seurakunnat eivät vieraannu toisistaan. Hän jatkaa apostolisen suksession olevan ikään kuin vastakappale apostoliselle traditiolle. Apostolinen suksessio ja piispat varmistavat jatkuvuuden, yhteyden ja täyden uskon perinteen säilymisen ja välittämisen. Sen ansiosta usko voidaan tunnustaa lujasti ja varmasti. (Dulles 1987, 118-120.)

Evankeliumi-tradition muodostumisessa voidaan tunnistaa kolme eri vaihetta. Ensimmäinen vaihe olivat Jeesuksen julkisen elämän tapahtumat. Toinen vaihe oli Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeinen suullinen traditio. Kolmas vaihe olivat lopulta neljä kirjoitettua evankeliumia. Uusi testamentti on näin eräänlainen varhaisen kirkon kirjasto, joka on velvoittava seuraavien sukupolvien uskoville. (Gusmer 1989.)

Apostolisen opetuksen mukaiset kirjoitukset

Eusebios tarjoaa mielenkiintoisen näkymän vaiheeseen, jolloin Raamatun kaanonia ei vielä oltu muodostettu, mutta asia oli ajankohtainen. Hän kirjoittaa apostolien nimissä kirjoitetuista kirjoista, joiden oppi ei ollut linjassa kirkon tradition kanssa: “... ne, joita lahkolaiset tuovat esille apostolien nimissä, kuten ‘Pietarin’ tai ‘Tuomaan’ tai ‘Mattiaan’ tai niiden ohella muutamien muiden ‘evankeliumit tai ‘Andreaan’ … ja muiden apostolien ‘Teot’ … Sanonnan omalaatuisuus niissä eroaa suuresti apostolien kirjoitustavasta; ajatukset ja esitettyjen oppien suunta poikkeavat suuressa määrin totisesta oikeaoppisuudesta ja osoittavat selvästi, että ne ovat lahkolaisten sepustamia. Niitä siksi ei ole lueteltava edes epäperäisten joukossa, vaan niitä on täydelleen järjettöminä ja jumalattomina halveksittava.” (Eusebiuksen Kirkkohistoria 2. Painos, käänn. Ivar A. Heikel) Apostolien nimissä olevia vanhoja kirjoituksia torjuttiin, koska niiden opetus oli apostolisen opin (tradition) vastaista. 

Hyvä esimerkki siitä, kuinka tradition avulla tiedämme evankeliumien kirjoittajista, tulee Irenaeukselta. Hän kirjoittaa: “Me olemme oppineet suunnitelman meidän pelastuksestamme niiltä, joiden kautta evankeliumi on meille tiedoksiannettu, jonka he yhtenä aikana julkisesti julistivat ja myöhempänä aikana siirsivät edelleen kirjoituksissa olemaan uskomme perusta ja pylväs... Sillä sen jälkeen kun Herra nousi kuolleista, apostolit valtuutettiin voimalla korkeudesta kun Pyhä Henki tuli alas heidän yllensä, he täyttyivät kaikista Hänen lahjoistansa, ja saivat täydellisen tiedon: he erkanivat maan ääriin, saarnaten iloisia uutisia hyvistä asioista Jumalan meille lähettäminä, ja julistaen taivaan rauhaa ihmisille, jotka todella tasavertaisesti ja yksilöllisesti omistavat Jumalan evankeliumin. Matteus julkaisi kirjoitetun evankeliumin heprealaisten keskuudessa heidän omalla murteella, kun Pietari ja Paavali olivat saarnaamassa Roomassa ja laskemassa kirkon perustuksia. Heidän poismenonsa jälkeen Markus, Pietarin opetuslapsi ja tulkki, siirsi eteenpäin meille kirjoitettuna sen, mitä Pietarin toimesta oli saarnattu. Myös Luukas, Paavalin seuralainen, tallensi kirjaan hänen saarnaamansa evankeliumin. Myöhemmin Johannes, Herran opetuslapsi, joka oli myös nojannut hänen rintaansa vasten, julkaisi itse evankeliumin hänen asuessa Efesossa Aasiassa.” (Against Heresies 3.1.)

Traditio oli siis ratkaisevan tärkeä väline kirkolle kaanonin tunnistamisessa. Sen avulla vahvistettiin tekstien olevan apostolista alkuperää. Monet kirjat olivat alunperin anonyymeja, mutta niiden apostolinen alkuperä tunnistettiin tradition avulla. Tällaisten henkilöiden kuten Papias, Justinos Marttyyri ja Irenaeus johdosta tiedämme kirjoitusten alkuperästä. Esimerkiksi juuri Irenaeus on varhaisimpia todistajia, että apostoli Johannes kirjoitti Johanneksen evankeliumin ja Luukkaan evankeliumin kirjoittaja oli Paavalin seuraaja Luukas. 

Swinburne huomauttaa, että “kirkko valitsi Raamattuun kuuluvat kirjat osittain sillä perusteella, ovatko ne harmoniassa sen kanssa, mikä oli aiempi käsitys kristillisestä sanomasta.” Swinburne jatkaa, että “koska ensimmäistä kertaa vasta vuonna 367 jonkun kirkon auktoriteetin toimesta koottiin lista Raamatun kirjoista, joka on identtinen nykyisten kirkkojen listojen kanssa, ensimmäisten kolmen ja puolen vuosisadan kristityillä ei olisi ollut, ilman aiempaa ymmärrystä kristillisestä sanomasta, olemassa materiaaleja, mistä ilmaista täysi ymmärrys kristillisestä sanomasta.” (Swinburne 2016.)

Dulles kirjoittaa traditiosta, että katolinen kirkko hyödynsi traditiota resurssina tunnistaakseen kanoniset kirjoitukset ja yhä edelleen nojautuu siihen kirjoitusten teologisessa selittämisessä. Dullesin mukaan tuo traditio on jumalallinen, koska se on Jumalan herättämä ja säilyttämä ja apostolinen, koska sen alkuperä on apostoleissa. Traditiossa on välttämättä sanaton ulottuvuus. Se on kuitenkin löydettävissä joiltakin osin myös kirkkoisien kirjoituksissa, liturgisissa teksteissä ja muissa tradition monumenteissa, joilla on kirkollinen vahvistus. (Dulles 1992.)

Raamattuun kohdistunut historiallinen tutkimus tuo korostuneesti esiin, että kirjoitukset olivat vanhimman kirkon mukaan ennen muuta apostolisen opetuksen mukaisia (niin kuin vanhin kirkko apostolisen opetuksen ymmärsi) eivätkä välttämättä suoraan apostolin kynästä. Historiallisen tutkimuksen mukaan melko varmasti suuri osa Raamatun kirjojen kirjoittajista on eri henkilöitä kuin miten tekstit on nimetty. Näin kaanonin voi nähdä pohjautuvan vanhimman kirkon tahtoon muodostaa apostoliseen arvovaltaan tukeutuva kokoelma kirjoituksista. (Modernin teologian ensyklopedia 2000, 681-682.) 

Tutkijat voivat olla oikeassa tai väärässä. Olennainen pointti on, että vanhin kirkko tunnisti kirjoitukset apostolisen tradition luotettavina lähteinä, vaikka ne eivät olisikaan suoraan apostolien kynästä. Raamatun arvovaltaan vetoava uskoo siihen, että kirkko on oikein tunnistanut inspiroidut kirjoitukset. Tähän vanhimman kirkon traditioon Raamatun kaanonista me kaikki kristityt lujasti uskomme.  

Syy ja seuraus

Historiallisesti on erittäin perusteltua kysyä, olisiko meillä koko Raamattua ilman apostolista suksessiota. Piispojen merkitys kaanonin muodostumisessa on valtava. Jumalalle on tietenkin kaikki mahdollista. Asioita voidaan kuitenkin tarkastella myös todellisuudessa tapahtuneiden historiallisten vaiheiden kautta. Apostolinen suksessio on historiallisesti ollut ratkaiseva väline apostolisen tradition säilyttämiseksi ja välittämiseksi. Juuri piispojen apostolinen jatkumo varjeli apostolista traditiota. Viime kädessä syy Raamattuun on tietenkin Jumala, mutta Hänen johdatuksensa sisällä "syitä" Raamattuun ovat katoliset piispat ja kirkon traditio. 

Historiallisesta näkökulmasta voitaisiin hyvinkin kysyä: miltä näyttäisi historia ilman apostolista suksessiota, ilman piispoja, ilman kirkkoisiä, ilman kirkon traditiota? Ei välttämättä hirveän hyvältä. Kristillinen oppi säilyi nimenomaan piispojen ja tradition ansiosta. Jos ei olisi ollut apostolista traditiota, niin ei olisi myöskään ollut olemassa aineistoa, josta tunnistaa tekstien olevan apostolisen opin mukaisia ja “apostolista alkuperää” (joka ei siis tiukasti ottaen tarkoita välttämättä apostolin kirjoittamaa) olevia. Kaanon on vanhimman kirkon traditiota (mikä ei oikein ymmärrettynä ole mikään uhka Raamatun inspiraatiolle ja arvovallalle).       

Piispallinen järjestys ja traditio edeltävät ajallisesti kaanonin muodostumista. Tämä on hyvin merkittävä asia. Historiallisesti tarkasteltuna katolisten piispojen ja kirkon tradition merkitys Raamatun kaanonin muodostumiselle on siten täysin ratkaiseva. Jumalalle on tietenkin kaikki mahdollista - Hän voi tehdä jokaiselle oman Raamatun vaikka kivistä. Asioita voidaan kuitenkin tarkastella todellisesti tapahtuneiden historiallisten vaiheiden kautta ja on mielekästä selvittää sitä, mitä oikeasti tapahtui. 

Historiallisesti voidaan sanoa, että ilman piispoja apostolinen traditio ei olisi säilynyt tai vähintäänkin se olisi sekoittunut hyvin sekavaksi ja ristiriitaiseksi. Irenaeuksen uskon sääntö nousi varjelemaan apostolisen uskon säilyttämistä ja välittymistä.  

Kristitty on sitoutunut maailmankuvaan, jossa Jumala hallitsee ja Hän tekee, mitä tahtoo. Silti tällainen harjoitus on havainnollistava. Raamattu ei ole historiallisesti tarkasteltuna itsestään selvyys.

Historian filosofi Ilkka Lähteenmäki kirjoittaa, että menneisyyttä voi ymmärtää ilman spekulointia. Se voi kuitenkin lisätä ymmärrystä tapahtumista ja on siten perusteltua. (Lähteenmäki 2016, 187.)