Sola scripturan historia

Sola scriptura (yksin Raamattu -periaate) ajoittuu historiallisesti oikeastaan hiukan reformaatiota kauemmaksi. Kirkkohistorian emeritusprofessori Arffmanin mukaan 1300-luvun puolivälistä alkaen syntyi laajalle levinneitä kirkkoa arvostelleita liikkeitä, jotka leimasivat sen uskon vääräksi. Taustalla oli kiistattomia isoja ongelmia katolisessa kirkossa, kuten vastapaavit, muut paaviuden ongelmat ja veronkorotukset mustan surman myötä koituneista kirkon tulojen menetyksistä johtuen. Kirkon johtajat leimautuivat vääriksi paimeniksi, jotka eivät piitanneet laumastaan. (Arffman 2009.)

Oxfordin yliopiston professori John Wycliffe (k. 1384) nousi vastaamaan ihmisten tuntoihin. Hän kehotti viranomaisia takavarikoimaan kirkon omaisuuden. Wycliffen Uuden testamentin tulkinnassa antikristus istui kuvaamaan paavia. Jos jotain ei ollut selvästi Uudessa testamentissa, niin siitä piti kirkossa hankkiutua eroon. Tässä vaiheessa alkoi kirkon ja Raamatun toisistaan eroaminen. 1400-luvulla Jan Hus levitti Wycliffin aatteita. Myös hussilaisten ajattelussa antikristus oli paavi ja ajan ilmiöt olivat viesti alkaneesta tuhatvuotisesta valtakunnasta (Ilm. 20:1-5). (Arffman 2009.)

Noista ajoista periytyy sola scriptura -oppi sekä enemmän tai vähemmän säännöllisesti protestanttisten liikkeiden sisällä pinnalle nouseva näkemys paavista antikristuksena. Paavi on säännöllisesti yhdistetty antikristukseen reformaatiosta lähtien, varsinkin matalamman koulutustason protestanttisissa ympyröissä. Historiallisesti antikristus oli aiemmin joskus kytketty pahuuden periaatteeseen (ei henkilöön), joskus johonkin historialliseen henkilöön kuten Caligulaan tai Neroon. Neljännellä vuosisadalla antikristus liitettiin areiolaiseen harhaoppiin, kun taas Kyrillos Jerusalemilainen sanoi sen olevan Rooman valtakunnan hallintaan ottava taikuri, joka väittää olevansa Kristus. Hän pettää juutalaiset rakentaen uudelleen temppelin ja vainoaa kristittyjä. (The Oxford Dictionary of the Christian Church 2005.)

Kirkon rappio ja arvojen muutos

Perinteisesti protestantit ovat ajatelleet reformaation taustan olleen katolisen kirkon perusteellinen rappiotila. Arffman tuo kuitenkin historiasta esiin toisenkin puolen asiaan. Vähintään yhtä tärkeä tekijä oli maailmassa tapahtunut arvomuutos, joka heijastui myös uskontoon. Ei kaikki ollut huonosti. Esimerkiksi Saksassa harhaoppiset liikkeet olivat hävinneet ja ihmiset osallistuivat aktiivisesti kirkon toimintaan, mutta pinnan alla oli käynnissä suuri arvojen ja ajattelutapojen uudelleenarviointi. Arvot ja ajattelutavat muuttuivat muutamin keskeisin osin ja arvomuutoksen myötä kirkon käytännöt eivät enää kelvanneet kaikille. (Arffman 2016.)

Eräs käänne liittyi urbanisoitumiseen ja työn luonteen muutokseen. Kun aiemmin työtä tehtäessä maaseudun yhteisöissä eräänlainen vapaamatkustaminen oli mahdollista, niin enää se ei sitä ollut. Kuinka löytää rehtejä, hyviä työntekijöitä liike-elämän palvelukseen? Mistä löytää korkean moraalin sisäistäneitä ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka itse valvoivat elämäänsä? Tämä oli renessanssin ja reformaation ajan suuria kysymyksiä. Ihmiset tulisi jo lapsesta saada ohjattua korkean moraalin mukaiseen elämään. Katolisen kirkon vastaus moraalin haasteisiin myöhäiskeskiajalla oli rippi. Tähän kiinnitettiin yhä enemmän huomiota ja rippi-isien käyttämät rippikäsikirjat yleistyivät. 1200-luvulta peräisin ollut ajatus siitä, että ainakin kerran vuodessa tuli tehdä elämästään välitilinpäätös, alkoi yleistyä. Jokaisen kristityn tuli säännöllisesti, ainakin kerran vuodessa, ripittäytyä. Näin oikea ja väärä sisäistettäisiin tutkimalla itseään. (Arffman 2016.)

Tämä ei kelvannut Lutherille. Anteeksiantamus ei ollut ehdoton, jos ripissä salaisi jotain ja ihmiselle saattoi jäädä epävarmuutta. Tällä oli tunnetusti suuri vaikutus Lutheriin ja se heijastui myös hänen opetuksissaan. (Arffman 2016.)

Reformaattorit vastasivat haasteeseen eri tavoin. Katolisen kirkon käytäntö oli tietenkin täysin väärä. Luther uskoi itse aluksi, että evankeliumin julistaminen ratkaisee ongelman ja ihmisistä tulee näin lähes enkeleitä. Konkreettisia keinoja olivat esim. koulut. Kalvinisteilla oli ajatus, että jos moraali ei mene hyvällä perille, niin laitetaan sitten ihmiset kunnon kirkkokurilla sisäistämään se. Sama kehitys siirtyi myös luterilaisuuteen. (Arffman 2016.)

Asenteet omaisuuteen muuttuivat, joka näkyi luterilaisuudessa: Bisneksen pitää pyöriä, kohtuullisen koron periminen on hyvä eikä omaisuudessa ole mitään pahaa. Kerjäläisveljien ja köyhyyden ihannointi on täysin Jumalan Sanan vastaista ja köyhyys alettiin näkemään pelkästään kielteisenä asiana. Luterilaisuudessa kerjääminen jopa kriminalisoitiin. (Arffman 2016.)

Eräs mielenkiintoinen ajattelutavan muutos liittyi materian ja hengen suhteeseen. Euroopassa levisi uusi kiinnostus Platonin filosofiaa kohtaan. Tässä aallossa uskonnon kannalta oli keskeistä, että platonistisessa perinteessä hengen ja materian välillä tehtiin jyrkkä ero. Hengen maailma on todellinen maailma ja aineellinen on vain todellisen katoava varjokuva. Tältä pohjalta lähestyttiin myös kristinuskoa. Raamatusta löydettiin tukea ajatukselle, että Jumala on Henki ja ihmisellä on sielu. Koska Jumala on Henki, Hän koskettaa vain ihmisen sielua. Usko onkin vain ihmisen sisimmän kanssakäymistä Jumalan kanssa. Usko oli näkymättömän omantunnon kuuntelemista ja rukousta, mielen muutosta ja turvautumista Jumalaan. (Arffman 2016.)

Tähän liittyi radikaalissa muodossa ajatus, että kun Jumala on Henki, niin Hän ei toimi materian kautta. Tällainen ajatus oli hyvin laajalle levinnyt humanistipiireissä jo ennen Lutheria. Reformaattorit joutuivat ottamaan tähän kantaa ja syntyi puhtaasti henkisen uskonnon ihanne. Ihmisen sisäinen kanssakäyminen Jumalan kanssa oli ollut aina tärkeää. Nyt näissä piireissä alettiin kuitenkin väittämään, että kristillinen usko on vain ihmisen sisimmän kanssakäymistä Jumalan kanssa ja sisäistä muutosta. Uusi näkökulma oli, että kaikki aineellinen on merkityksetöntä. Luther oli asian suhteen varovaisempi ja tunnusti Jumalan toimivan sakramenttien kautta. Zwingli ja Calvin jo selkeämmin hengellistivät ehtoollisen ja spiritualistit tyrmäsivät sakramentit täysin merkityksettöminä. (Arffman 2016.)

Oivan näkymän tähän radikaaliin ajatteluun tarjoaa Sebastian Franck. Franckin mukaan mitään oikeaa näkyvää kirkkoa ei koskaan ollut olemassakaan. Tällaisessa ajattelumallissa, täysin johdonmukaisesti, historialla ei ollut juurikaan merkitystä. Lopultahan historiasta löytyi vain erehtyneitä ihmisiä. (Arffman 1994.)

Mikä sola scriptura?

Protestanttien silmissä aito Raamatun tulkinta palautui otteen lipsuttua paavin näpeistä. Radikaali apokalyptinen protestanttiryhmä vetosi Raamatun auktoriteettiin pyrkiessään pystyttämään teokraattista “Siionin Valtakuntaa” Münsterin kaupungissa 1534-1535. Heidän ajatuksiinsa sisältyi mm. yhteisön polygamia-malli raamatullisten patriarkkojen tapaan sekä yhteisomistajuus Apostolien tekojen hengessä. Hanke päättyi katastrofiin. Lopulta reformaatio johti niin laajaan uskonnolliseen monimuotoisuuteen ja poliittiseen toisinajatteluun, että uskonnonvapaus oli ainoa mahdollisuus säilyttää yhteiskuntarauha. (Pelikan 2005.)

Radikaaliteologit Thomas Müntzer (1488-1525) ja Caspar Schwenckfeld (1490-1561) sanoutuivat täysin irti kirkon traditiosta. Heidän näkemyksensä oli, että Hengen johdon alaisuudessa jokainen saattoi tulkita Raamattua niin kuin halusi. Tätä linjaa edusti myös Sebastian Franck. Näin yksilöllinen harkinta ohitti tärkeydessään kirkon opetuksen. Kolminaisuusoppi, opetus Kristuksen jumaluudesta ja lapsikaste torjuttiin, koska niiden raamatulliset perusteet eivät olleet riittävät. Franck kutsui mm. Augustinusta ja Hieronymusta antikristuksen apostoleiksi. (McGrath 2012.)

Johannes Bünderlin meni vieläkin pidemmälle. Myös apostolien opetusta tuli arvioida kriittisesti. Täysin turhana hän piti ajatusta alkuperäisen kirkon palauttamisesta. Vapaat tosiuskovat ymmärsivät Uuden testamentin oikein ja he todella tunsivat Jumalan. Historiallisella kirkon opetuksella ei ollut lainkaan väliä oikeaa oppia arvioitaessa. (Arffman 1994.)

Historioitsija Brad S. Gregory mainitsee vielä eräästä radikaalin reformaation sisältä nousseesta liikkeestä nimittäin spiritualisteista (kveekariliike). Näitä olivat mm. George Fox ja James Nayler, jotka korostivat “sisäistä valoa”. Heille Pyhä Henki ei ollut vain tukena opin ymmärtämisessä, vaan he saivat suoran yhteyden totuuteen. Spiritualistien mukaan Jumala valaisisi Häntä vilpittömästi etsivien sydämet, kunhan heillä vain olisi puhdas sydän ja oikeat aikomukset. Sanoihan Jeesuskin, että “kolkuttavalle avataan”. Osoittautui kuitenkin paljon helpommaksi halveksua muiden oppeja ja kirkkoja sekä halventaa Raamatun kilpailevia tulkintoja, kuin vakuuttaa toiset siitä, että olisi nähnyt kristillisen totuuden suoraan Jumalalta. Spiritualistit eivät olleet keskenään yhtään samanmielisempiä, kuin sola scriptura -joukko. Heidän myötään tuli vain uusia versioita aidosta Jumalan inspiraatiosta. Spiritualistien mielestä oppikysymyksillä, sakramenteilla tai virallisella jumalanpalveluksella ei ollut niin paljoa merkitystä. Väittäessään perinteisesti keskeisinä pidettyjen uskon aspektien olevan melko merkityksettömiä, he todellisuudessa ainoastaan lisäsivät erilaisten totuuksien määrää. Opillisiin erimielisyyksiin spiritualistit eivät tarjonneet ratkaisua. (Gregory 2012.)

Protestantit olivat keskenään erimielisiä Raamatun tekstien tärkeysjärjestyksestä ja niiden merkityksestä. Ristiriitoja oli myös kirjoitusten suhteesta oppeihin sakramenteista, kirkosta, armosta jne. Raamatun selityksen periaatteistakaan ei ollut samanmielisyyttä, kuten esimerkiksi Vanhan ja Uuden testamentin välisestä suhteesta. Ristiriitoja oli uskonnollisten harjoitteiden luvallisuudesta, jos niitä ei ollut Raamatussa erikseen käsketty tai kielletty. Siitä mikä oli Raamatun selityksessä järjen käyttämisen ja Jumalan antaman yksilön kokeman sisäisen vaikutuksen suhde, oli erilaisia näkemyksiä. Lopulta he kiistelivät siitä, oliko oleelliset totuusväitteet edes tärkeitä kristityn elämässä. Eräät spiritualistit ja väitetyt profeetat suhteellistivat koko opin merkityksen. (Gregory 2012.)

Lutherin mukaanhan Raamattu oli alunperin päivänselvä. Arffman kirjoittaa Raamatun selvyyden olleen periaatteena äärimmäisen tärkeä Lutherille. Jos Raamattu ei olekaan täysin selvä, niin silloin on tietenkin tarvetta selittäjälle. Näin olisi korostunut selittäjän varassa toimiminen. Raamatun auktoriteetti perustui Lutherilla juuri siihen, että Jumalan Sana oli selvä. Ihmisen tuli olla Raamatun varassa, ei selittäjän varassa. (Arffman 2009.)

Lutherin mukaan tosi kirkko löytyi läheltä evankeliumia. Jos kirkolta sen julkisen organisaation muodossa puuttui evankeliumi, niin se tuli torjua tai jopa hylätä. Lutherin ratkaisu ei kuitenkaan ollut perustaa uutta kirkkoa, koska se ei olisi tosi kirkko. Kun Raamatun muodossa kristittyjen käsiin laitettaisiin evankeliumi, niin asiat kyllä hoituisivat ihan itsestään. (Patrick Collinson 1994.)

Niin ei kuitenkaan käynyt. Lutherin oli pakko myöntää, että seurakuntien rakenteista täytyi pitää kiinni ja sai viranomaisilta valtuuksia uskon ja moraalin alueilla. Pian ihmisiä käskettiin menemään seurakuntiin. Poikkeavia rangaistiin; harhaoppisia jopa kuolemalla. (Patrick Collinson 1994.)

Luther ei kuitenkaan ollut hylännyt traditiota. Tässä suhteessa onkin tehtävä ero Lutherin sola scriptura -periaatteen ja hänen jälkeensä tulleiden tulkintojen välillä. Yksin Raamattu -periaatetta sovellettiin eri tavoin. Selvästä Raamatun sanomasta ei tehtäisi vääriä johtopäätöksiä, jos seurattaisiin myös sen historiaan jättämiä merkkejä. Luther esimerkiksi ratkaisi kysymyksen lasten kastamisesta yksimielisen kirkon tradition perusteella. Jos kirkon traditio oli yksimielinen ja muinainen, niin se oli syytä hyväksyä. Samoin oli ehtoollisen laita. Luther vastusti hyvin jyrkästi Zwinglin näkemystä ehtoollisesta symbolisena tapahtumana. Koko kirkon yksimielisen, alusta alkaen säilytetyn, opin ja todistuksen torjuminen olisi kuin Kristuksen hylkäämistä. Kirkon historian todistuksen perusteella Luther myös hyökkäsi katolista kirkkoa vastaan. Kenties ratkaiseva kysymys katolisen kirkon ja Lutherin välillä ei ollutkaan suhteessa traditioon vaan siinä, kuka voi arvovaltaisesti ratkoa uskon sisältöön liittyviä kysymyksiä. Vastaavasti katoliset pyrkivät osoittamaan, kuinka Luther oli kehittänyt traditiolle vieraita oppeja. Joka tapauksessa Lutherin soveltama sola scriptura -periaate tulee näin kovin erilaiseen valoon verrattuna hänen seuraajiensa sovellukseen siitä. (Arffman 2009.)

Gregory tiivistää havaintonsa seuraavasti. Magisteriaalinen reformaatio (esim. Luther) hyväksyi kirkkoisien opetuksia ja uskontunnustuksia, kun taas radikaali reformaatio oli puhtaasti sola scriptura hyljäten kaiken tradition. Tosiasiassa kaikki reformaattorit olivat kuitenkin valmiita hylkäämään auktoriteetit heti, kun näkivät itse kirjoituksista jotain toisin; kukin oman tulkintansa mukaan. Ero hyväksyttävälle ja hylättävälle kirkon traditiolle löytyi viime kädessä siitä, miten he itse ymmärsivät Raamattua. Traditio kelpasi, jos se meni yksiin omien tulkintojen kanssa. (Gregory 2012.)

Tähänkin asiaan liittyy lisää värejä. 1500-luvun reformaattorit eivät tunteneet juuri mitään Uuden testamentin ulkopuolisia 100-luvun kirjoituksia. 1600-luvulta lähtien niitä on jälleen julkaistu. (Arffman 2009.) 

Tiukkoja väittelyjä Raamatun selittäjien välillä oli ollut aina. Kristityt teologit ja juutalaiset rabbit ottivat kyllä yhteen, mutta uskonyhteisön sisällä. Reformaatiossa tilanne muuttui. Raamatun selittämisen perusteella alettiin vetämään viivoja eri yhteisöjen välille. Edes moraalikysymykset eivät olleet niin olennaisia, vaikka ne liittyivätkin Raamatun selitykseen. Erimielisyyksissä jakolinjat syvenivät. Käytännössä yksin Raamatun arvovaltaan nojautuminen tarkoitti tietyn Raamatun selityksen kyseenalaistamatonta hyväksymistä - tulkinta kirkkokunnasta riippuen. (Pelikan 2005.)

Raamattu vastaan traditio?

Reformaation myöhäisemmässä vaiheessa pidettiin Trenton kirkolliskokous. Se toteaa, että “synodi näkee tämän totuuden ja tämän moraalin sisältyvän sekä Pyhiin kirjoituksiin että kirjoittamattomiin traditioihin, jotka apostolit vastaanottivat itsensä Kristuksen suusta, tai jotka samat apostolit Pyhän Hengen sanelemina ovat antaneet eteenpäin kuin kädestä käteen, ja jotka ovat saapuneet meille asti.” Sekä Raamattu että Pyhän Hengen vaikuttamat uskoa ja moraalia koskevat kirkon säilyttämät traditiot tulee kunnioittavasti ottaa vastaan. Yksityiseen harkintaan perustuen ei tule vääntää Raamattua tradition vastaiseen tulkintaan. Viimeinen sana tulkintaan on kirkolla eikä kenenkään pidä uskaltaa “tulkita Raamattua vastoin Isien yksimielistä konsensusta”.” (TRENTON KIRKOLLISKOKOUKSEN reformi- ja oppidekreetit sekä kaanonit.)

Modernin teologian ensyklopedia kertoo, että Trenton kannanotto sola scriptura -periaatteeseen ymmärrettiin myöhemmin väärin "kaksilähdeteoriaksi". "Viimeaikaiset katoliset tutkijat, kuten Geiselmann (1962) ja Congar (1960-1963), ovat kuitenkin esittäneet Trenton konsiilin torjuneen selkeästi sanamuodon, jossa todettiin että 'totuus ja ohje' sisältyvät osaksi (partim) kirjoitettuihin kirjoihin, osaksi kirjoittamattomiin traditioihin. Konsiilin tarkoitus ei siis ollut väittää, että osa ilmoitus sisältyy traditioon mutta ei Raamattuun (Congar 1960-1963)." Congar esittää, että "kaikki pelastava totuus sisältyy ainakin implisiittisesti Raamattuun. Kirjoittamattoman tradition tehtävänä on ainoastaan tulkita Raamattua oikein kirkon elämässä, mikä ei välttämättä ollut Raamatun kirjoittajien tarkoitus (1960-1963)." (s. 813-814.)

Vaan yrittikö katolinen kirkko pimittää ihmisiltä Raamatun totuudet? Pelikan nostaa esiin, kuinka usein kerrotaan tarinaa miten katolinen kirkko oli piilottanut Raamatun, jonka Luther löysi kirjastosta ketjulla kiinnitettynä. Raamattu kyllä oli kiinni ketjulla, mutta syy oli, että vain siten se oli saatavilla. Eikä painettuja Raamattuja ollut ainoastaan latinaksi, vaan niitä oli yhdellä jos toisellakin arkikielellä, jo paljon ennen reformaatiota. Kuitenkaan edes alkuperäisten opetuslasten ja apostolien aikana, ei kirkko ollut määritellyt itseään niin tiukasti nimenomaan Raamatun kirkkona. (Pelikan 2005.)

Arffmanin mukaan elämänsä iltaruskossa Luther toisinaan korosti Raamatun olleen hänen nuoruudessaan sivussa ja suorastaan piilossa muiden kirjojen seassa. Tällaiset puheet täytyy kuitenkin nähdä siinä valossa, että Luther puolusti ratkaisujaan. Aivan perusasiat olivat paavin alla alkaneet mennä hämärän peittoon, johon luterilaisuus toi suuren muutoksen. Kirkko ei kuitenkaan pitänyt Raamattuja piilossa. Siihen aikaan vain oppineet lukivat ja kirjojen hinnat olivat pilvissä. Puhtaasti tällaisista käytännön syistä Raamattu oli messujen, yliopistojen ja luostareiden luettavissa. Lisäksi tuona aikana suullisella traditiolla oli vielä paljon nykyistä merkittävämpi rooli. (Arffman 2009.)

Kiistaton reformin tarve

Katoliset eivät kiistä reformaation aikoihin kirkossa vallinneita merkittäviä ongelmia. Professori Matthew Levering sanoo, että paavit siittivät jälkeläisiä, lähtivät sotiin, suosivat sukulaisia jne. Se on masentavaa luettavaa. Kirkko todella tarvitsi reformia. Levering toteaa, että reformin tarve sinänsä oli kiistaton, mutta reformaattorit tekivät opillisesti pahoja virheitä. Hänen mukaansa reformaatio ei ollut virhe, vaikkakin opillisia virheitä tehtiinkin. (Levering 2020.)

Tätä taustaa vasten on helppoa ymmärtää, että historiallista opetusta kohtaan ei vanhaan malliin enää löytynyt ymmärrystä. Ihmiset näkivät kirkon usein kielteisessä valossa sen sisäisen rappion, mutta toisaalta myös yhteiskunnan uusien arvojen ja ajatusmallien keskellä. Maaperä tradition hylkäämiseen reformaatiossa oli hedelmällinen. Aatevirtaukset vaikuttivat uskoon ja kirkossa oli eittämättä isoja ongelmia.

Edelleen Gregory kuvaa, kuinka reformaattoreiden mielestä kirkon kiistattomat väärinkäytökset ja moraalittomuus olivat oire todellisesta ongelmasta, joka oli kirkon väärä oppi. Tuli palata aidon kristillisen uskon lähteeseen, Jumalan kirjoitettuun Sanaan puhdistettuna ihmisten traditioista. Sola scripturan ei pitänyt johtaa joukkoon eri näkemyksiä Raamatusta, mutta niin siinä kuitenkin kävi. (Gregory 2012.)

Reformaation historia näyttäisi hyvin erilaiselta, mikäli sola scripturaa vaatineet ja individualistista tulkintaa inhonneet reformaattorit olisivat olleet keskenään yhtä mieltä mm. siitä mitä Raamattu opetti, miten kristittyjen tuli elää tai mitä heidän tuli uskoa. Silloin olisi näyttöä “kirjoitukset selittävät itsensä” -periaatteen tueksi. Historiallinen fakta kuitenkin on, että aivan varhaisesta reformaatiosta nykyhetkeen saakka protestanttisuus on ollut varsin kirjava sateenvarjo eri ryhmille ja yksilöille. Jokseenkin ainoa yhteneväisyys kaikkien heidän välillään on katolisen kirkon torjunta. Yksin kirjoitukset riittävänä perustana kristilliselle uskolle ilman traditiota ja muita auktoriteetteja, ei tuottanut edes karkeaa yksimielisyyttä. Lopputuloksena oli joukko keskenään yhteensopimattomia ja kilpailevia selityksiä kristinuskon totuuksista. (Gregory 2012.)

Pelikanin mukaan jokainen vähänkin reformaation historiasta perillä oleva tietää eri tulkintojen taustalla olleen myös poliittisia ja historiallisia syitä. Reformaatioon liittyi lisäksi paljon ylpeyttä, ennakkoluuloja, vallan- ja kunnianhimoa, ahneutta sekä silkkaa väärinymmärrystä. Lutherin kuoleman jälkeen kristityt lähes kirjaimellisesti ampuivat toisiaan Raamatulla. (Pelikan 2005.) Yksinkertaisesti, reformaatiossa kristikuntaa repi hajalleen synti - niin katolisten kuin protestanttien taholta.

Tässä yhteydessä on syytä vielä huomauttaa 1500-luvun erilaisesta maailmanajasta. Mennyttä arvioitaessa katolilaiset ja luterilaiset muistuttavat olosuhteista, joissa ankarat yhteenotot tapahtuivat. Moniin tapahtumiin luterilaiset ja katoliset eivät voineet edes vaikuttaa. Teologia ja politiikka kytkeytyivät toisiinsa inhottavalla tavalla. Teologisia näkemyksiä ajettiin poliittisin välinein ja toisaalta poliitikot käyttivät teologisia vääntöjä hyväksi omien agendojensa saavuttamiseksi. Tuossa sekavassa sopassa on vaikeaa nimetä yksittäisiä syyllisiä. Lisäksi hengellisiin kysymyksiin suhtauduttiin huomattavasti intohimoisemmin kuin nykyään. Erimielisyyksissä oli sielujen ikuisuus pelissä, joten periksi ei annettu. Oppikysymykset olivat tärkeitä. (Vastakkainasettelusta yhteyteen 2017, kpl 231-232.)