Perustiko Jeesus kirkon? (osa 2.)

Jo aivan varhaisimmasta kristinuskosta on selkeästi nähtävissä, että Jeesuksen perustama "opetuslasten yhteisö" (kirkko) oli hierarkkisesti johdettu. Seurakunnat olivat toisistaan erillään, mutta ne kytkeytyivät toisiin seurakuntiin kiinteästi muodostaen yhdessä yhden kirkon, jota Ignatios Antiokialainen kutsui 100-luvun alussa katoliseksi kirkoksi. Aluksi kirkko oli apostolien johdossa ja heidän opetuksensa alaisuudessa. Uuden testamentin pastoraalikirjeet osoittavat, että apostolien ajan jälkeen oli piispojen ja presbyteerien tehtävä valvoa apostolisen uskon perinnön ja opin säilymistä. Myös apostolisen tradition eteenpäin siirtämisen täytyi tapahtua johtajia totellen. 

Ei ollut mahdollista vain nimittää itse itseänsä piispaksi tai presbyteeriksi tai perustaa kirkkoa, jossa voisi itse päättää käytännöistä ja "oikeista" opetuksista. Johtamisen virkojen tuli olla jatkumossa apostoleista. Piispaksi tai presbyteeriksi piti tulla virallista reittiä pitkin "kätten päälle panemisen" kautta. Karismaattisille lahjoille ja muille tehtäville tuli seurakunnissa antaa myös tilaa, mutta kaiken toiminnan täytyi tapahtua tarkasti pätevästi asetettujen johtajien alaisuudessa. Uskon perinnön varjeleminen puhtaana oli tehtävä, joka uskottiin nimenomaan piispoille ja presbyteereille.  

Valta opettaa ja johtaa apostolien jälkeen

Kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin mukaan apostolisen suksession lähtökohdaksi on otettava se tosiasia, että kirkko oli aivan alusta alkaen hierarkkisesti johdettu yhteisö. Hän avaa suksession historiallista taustaa: "Jos lähdetään siitä, että Jeesus oli antanut apostoleille (ja erityisesti Pietarille) vallan johtaa ja opettaa kristittyjä, on tietysti kysyttävä, mitä tälle vallalle heidän kuolemansa jälkeen tapahtui. Johtamis- ja opettamisvaltahan ei ollut itsetarkoitus. Se oli annettu, jotta evankeliumi säilyisi oikeana (kristityt pitäisivät kaiken sen, mitä Jeesus oli käskenyt pitää). Opetusvallan tarkoitus oli säilyttää ja puolustaa kirkon alkuperäistä uskoa. Tällaisen kaitsemisen tarve ei lakannut apostolien kuollessa. Missään Uuden testamentin tai varhaisen kirkon lähteissä ei myöskään sanota, että Jeesuksen apostoleille antamaa valtaa ei olisi ollut enää heidän jälkeensä."

Kuten edellisessä kirjoituksessa huomioin, apostolit uskoivat (pastoraalikirjeet ja Apostolien teot), että jotkut jatkavat heidän tehtävää heidän jälkeensä. On totta, että vain apostoleilla oli ainutlaatuinen kokemus ylösnousseen Kristuksen kanssa, mutta apostolien harjoittamille tehtäville oli kiistaton tarve myös apostolien kuoltua. “Nämä jotkut” olivat historiallisesti apostolien (tai heidän seuraajien) asettamat presbyteerit ja piispat. Heidät oli asetettu tehtäviin apostolien (tai apostolien seuraajien esim. Timoteuksen) kätten päällepanemisen kautta, jossa he myös saivat "erityisen lahjan". Heidän ensisijainen tehtävänsä oli opillisen perinnön, tradition, suojeleminen. Nimenomaisesti apostolien saamassa lähetyskäskyssä Jeesus oli luvannut olla heidän kanssa "kaikki päivät maailman loppuun asti" (Matt. 28:16-20). Mutta apostolien kuoltua "maailman päivät eivät loppuneet".

Apostolien kuoltua nousee luonnollisesti esiin kysymys siitä, mitä apostolien saamalle vallalle tapahtui heidän jälkeensä ja minne se siirtyi, huomioi Arffman. Hänen mukaansa asiasta ei lähteiden valossa ole mitään epäilystä. "Kymmenissä varhaisen kirkon lähteissä lähdetään siitä, että apostolien arvovalta oli siirtynyt sellaisille seurakunnille, joissa he olivat vaikuttaneet ja joissa he ehkä olivat myös kuolleet marttyyreina. Näistä seurakunnista puhuttiin apostolisina seurakuntina. Kristityt ajattelivat, että tällaiset seurakunnat olivat kirkon kestävä runko. Ne tiesivät, mitä apostolit olivat opettaneet. Myöhemmin perustetut seurakunnat saattoivat tukeutua niihin. Apostolisten seurakuntien keskeisyys näkyy vielä 300-luvulta lähtien esimerkiksi siinä, että Konstantinopolin piispojen arvovaltaa heikensi suuresti se, että Konstantinopolin (Byzantionin) seurakunta ei ollut apostolinen seurakunta."  

Arffman huomioi, että opetus apostolien arvovallan periytymisestä on selvästi nähtävissä jo 1. Clemensin kirjeestä. Kirjeen perusteella jää kuitenkin avoimeksi asiaksi, miten tarkkaan ottaen seurakuntia tuohon aikaan Korintissa tai Roomassa johdettiin (erilaisista käytännöistä edellisessä kirjoituksessa). Oliko vaikkapa piispoja vain yksi vai kenties useampia? 

Clemens kirjoitti (n. 96) Korintin seurakunnalle myös liturgisesta järjestyksestä, kirkon hierarkiasta ja tarkasta muodosta yhteisissä kokoontumisissa ja elämässä yleisestikin. Kyseessä eivät olleet kuolleet ihmisten keksimät ja Hengen vapauden riistävät muotomenot, vaan Jumalan tahdon mukainen tarkasti toimitettu jumalanpalvelus. 

Koska Clemensin kirjoitukset (n. 96) ovat varhaisimpia avaintodistuksia apostolisen suksession opista, niin lainaan häntä seuraavaksi pitkästi. On erittäin valaisevaa lukea, mitä vanhimmassa kirkossa suuresti arvossa pidetty Clemensin kirje asiasta oikein sanoo. 

Clemens kirjoitti: "Tämä kaikki on nyt meille selvää ja olemme kurkistaneet jumalallisen tiedon syvyyksiin. Meidän täytyy siis tehdä järjestyksessä kaikki ne asiat, jotka Valtias käski meidän suorittaa määrättyinä aikoina. Hän käski suorittaa uhritoimitukset ja palvelukset huolellisesti, ei sattumanvaraisesti eikä epäjärjestelmällisesti vaan määrättyinä aikoina ja hetkinä. Hän sääti ylimmäisellä tahdollaan, missä ne toimitetaan ja kuka ne toimittaa, jotta kaikki tapahtuisi pyhästi hänelle mieliksi ja hänen tahtonsa mukaan. Ne, jotka suorittavat uhritoimituksensa määrättyinä ajankohtina, ovat hänelle mieluisia ja siunattuja, sillä ne, jotka seuraavat Valtiaan käskyjä, eivät kulje harhaan. Ylipapille on annettu omat jumalanpalvelustehtävänsä, papeille on määrätty oma asemansa ja leeviläisille säädetty omat palvelutehtävänsä. Maallikkoa sitovat maallikoille tarkoitetut säännöt.

Veljet, teistä jokaisen tulee kiittää Jumalaa oman asemansa mukaan hyvällä omallatunnolla ja arvokkaasti, ettekä saa ylittää palvelutehtävillenne asetettuja rajoja. Veljet, päivittäisiä polttouhreja, lupausuhreja tai synti- ja hyvitysuhreja ei uhrata missä vain, vaan ainoastaan Jerusalemissa. Sielläkään ei uhrata kaikissa paikoissa vaan temppelin edessä alttarin luona, kunhan ylipappi ja edellä mainitut palvelijat ovat tutkineet uhrilahjan vikojen varalta. Ne, jotka tekevät jotakin vastoin hänen tahtoaan, saavat nimittäin rangaistukseksi kuoleman. Ymmärrättehän, veljet, että mitä korkeamman tiedon arvoisiksi meidät on todettu, sitä suurempi vaara meitä uhkaa.

Apostolit saivat evankeliumin Herralta Jeesukselta Kristukselta meitä varten. Jeesus Kristus oli Jumalan lähettämä. Kristus on siis tullut Jumalan luota ja apostolit Kristuksen luota. Kumpikin tapahtui hyvässä järjestyksessä Jumalan tahdosta. Kun apostolit olivat saaneet käskyt, tulleet täysin Herramme Jeesuksen ylösnousemuksen vakuuttamiksi ja panneet uskonsa Jumalan sanaan, he lähtivät täynnä Pyhän Hengen antamaa varmuutta julistamaan evankeliumia Jumalan valtakunnan saapumisesta. Saarnatessaan pitkin maaseutua ja kaupunkeja he asettivat julistuksensa ensimmäiset hedelmät piispoiksi ja diakoneiksi tulevia uskovia varten, kunhan olivat ensin koetelleet näitä Hengellä. Eikä tämä ollut uutta, sillä piispoista ja diakoneista oli kirjoitettu kauan sitten. Sanotaanhan jossain kohdin kirjoituksia näin: 'Asetan heille piispoja oikeamielisyyden vallitessa ja diakoneja uskon vallitessa (Jes. 60:17, mukailee Septuagintaa).' Mitä ihmeellistä on siinä, että Jumala uskoi Kristuksen välityksellä apostoleille heidän tehtävänsä ja että he nimittivät edellä mainitut henkilöt? Merkitsihän autuas Mooses, tuo uskollinen palvelija kaikessa Jumalan taloudenhoidossa, pyhiin kirjoihin kaikki hänelle annetut määräykset. Moosesta taas seurasivat muut profeetat… Pappeus herätti kateutta, ja heimot riitelivät siitä, mikä niistä saisi kantaakseen tuon kunniakkaan nimen… 

Myös apostolimme saivat tietää Herraltamme Jeesukselta Kristukselta, että piispan tehtävästä tulisi riitaa. Tästä syystä, täydellisen ennakkotiedon saatuaan, he nimittivät edellä mainitut johtajat ja sen jälkeen tekivät tehtävistä pysyviä… Ei nimittäin ole meille mikään vähäinen synti, jos syrjäytämme piispan tehtävästä ne, jotka ovat kantaneet esiin lahjoja moitteettomasti ja pyhästi…" (Ensimmäinen Clemensin kirje, luvut 40.-44., suom. Siiri Toiviainen Rø.)

The Oxford Dictionary of the Christian Church kertoo apostolisesta suksessiosta, että historiallisen kirkon sisällä tarvetta suksessiolle opetettiin laajasti. Piispojen nähtiin olevan apostolien seuraajia. Piispat hoitivat apostolien tehtäviä, heidän valtakirjansa meni apostoleihin asti, he seurasivat toisiansa piispainistuimissa, ja vihkimisessä papilliseen virkaan he saivat Pyhän Hengen lahjan valtuutuksena hoitaa tehtäväänsä. Clemens viittasi “lahjojen uhraamiseen” (ehtoollisen/eukaristian lahjojen) erityisesti piispojen ja presbyteerien tehtävänä. (Clemensin puhe ehtoollisesta Uuden liiton uhrina voi vaikuttaa monista vieraalta, mutta kyseessä on varhaisimpaan kristillisyyteen menevä opetus, kts. aiempi blogikirjoitus.)

Clemensin kirjoitus tekee täysin selväksi sen, että niin kuin oli ollut apostolien aikana, myös välittömästi apostolien jälkeen (apostoli Johannes tosin lienee ollut vielä elossa, kun kirje kirjoitettiin) kirkossa oli hierarkia, jota seurakuntalaisten täytyi totella: 

"Pohtikaa nyt vuorostanne, ketkä ovat johtaneet teitä harhaan ja halventaneet kuuluisan veljesrakkautenne arvoa. On häpeällistä, veljet, hyvin häpeällistä eikä lainkaan kristillisen elämäntavan arvoista, että vakiintuneen ja vanhan Korintin seurakunnan kerrotaan kapinoivan presbyteerejään vastaan yhden tai kahden henkilön takia. Tämä tieto ei ole kantautunut ainoastaan meidän korviimme, vaan myös niiden, jotka ovat toista mieltä kuin me. Niinpä Herran nimeä pilkataan mielettömyytenne vuoksi, ja saatatte myös itsenne vaaraan." (Ensimmäinen Clemensin kirje, luku 47., suom. Siiri Toiviainen Rø.)

"Teidän, jotka panitte kapinan alulle, on siis suostuttava presbyteerien alaisuuteen. Teidän on otettava vastaan ojennus, joka johtaa parannukseen, ja notkistettava sydämenne polvia. Opetelkaa tottelemaan ja luopukaa kielenne kerskailevasta ja röyhkeästä ylimielisyydestä. On nimittäin parempi, että teidät todetaan Kristuksen laumassa vähäpätöisiksi, mutta siihen kuuluviksi, kuin että näytätte vaikutusvaltaisilta, mutta jäätte osattomiksi sille annetusta toivosta." (Ensimmäinen Clemensin kirje, luku 57., suom. Siiri Toiviainen Rø.)

Michael Mullins kiinnittää huomiota siihen, että Clemensin ensimmäinen kirje ei väitä tulevansa Clemensiltä Rooman piispana, vaan Rooman seurakunnalta. Piispa ei Mullinsin mukaan ollut vielä tuolloin niin selkeästi määritelty auktoriteetti Roomassa. Monet kirjeet Roomasta puhuivat Pietarin ja Paavalin auktoriteetilla (kuten todennäköisesti esim. 2. Pietarin kirje).

Piispallisen järjestyksen kehittyminen

Mutta missä vaiheessa tarkentui järjestys, jossa seurakuntien johdossa oli vain yksi piispa, jonka alaisuudessa toimivat presbyteerit ja diakonit? Kuten edellisessä kirjoituksessa nostin esiin, Robert Louis Wilkenin mukaan termit episkopos (piispa) ja presbyter (presbyteeri, vanhin) olivat apostolisena aikana ilmeisesti jokseenkin päällekkäisiä. Esimerkiksi keskiajan tutkija Jussi Hanska esittää, että Roomassa piispa-instituutio olisi käynnistynyt Hermaan paimenen ja Polykarpoksen Rooman käynnin välissä (tämä osuisi siis hienokseltaan jonnekin vuoden 150 jommalle kummalle puolelle).

Kirkkohistorian emeritusprofessori Arffman (hän on vastannut minulle toukokuussa ilmestyvän "Mistä tiedämme, mitä on oikea kristinusko?" -kirjansa pohjalta) kuvaa piispallisen järjestyksen hyvin varhaista kehitystä seuraavasti: 

"Jo muutaman vuosikymmenen kuluessa ajatus apostolien arvovallan siirtymisestä heidän perustamilleen seurakunnille täsmentyi, kun kirkkoon vakiintui käsitys, että jokaisen seurakunnan johdossa tuli olla yksi piispa. Apostolien arvovalta ja kaitsemistehtävä kuului erityisesti heille. Tämä käsitys näkyy selvästi Ignatios Antiokialaisen kirjeistä (n. v. 110) ja vakiintui kaikkialla seuraavien vuosikymmenten kuluessa.

Myöhemmissä dokumenteissa kuvataan tarkasti, miten kirkko yritti varmistua, että piispoiksi valittiin ainoastaan oikean uskon tuntevia miehiä. Naapuriseurakuntien piispan oli keskusteltava ensin piispakandidaatin kanssa ja varmistuttava, että hän uskoi oikein. Vasta sitten he siunasivat hänet piispaksi ja välittivät kätten päällepanemisella apostoleilta peräisin olevan vallan antaa syntejä anteeksi ja opettaa seurakuntaa. Seurakuntien apostoleilta saama valta konkretisoitui näin piispojen vallaksi ja suksessioksi. Tässä vaiheessa alettiin kirjoittaa muistiin luetteloita seurakuntien piispoista. Niiden tarkoituksena oli osoittaa, että oikea usko oli siirtynyt katkeamattoman ketjun kautta omalle sukupolvelle saakka. Nämä vanhimpien seurakuntalaisten muistoihin perustuvat luettelot eivät alkupäästään aina olleet välttämättä luotettavia, koska piispallista järjestystä ei kaikissa seurakunnissa välttämättä ollut ollut, vaan apostolien valta oli siirtynyt heidän perustamalleen seurakunnalle yhteisönä."

Entä mikä oli Pietarin johtoaseman pysyvä merkitys? Siirtyikö tehtävä jonnekin vai kuoliko johtoasema Pietarin mukana? Jos Pietarin johtoaseman uskottiin jonnekin siirtyneen, niin minne?

Anglikaanien ja katolisten yhteisessä tutkimuksessa todetaan, ettei Uusi testamentti täsmällisesti kerro Pietarin tehtävän välittämisestä eteenpäin. Roomassa Pietari ja Paavali kuitenkin opettivat ja vuodattivat verensä. Rooman seurakunnalla oli erityinen vastuu muiden joukossa. Rooman piispa toteutti erityislaatuista tehtävää apostolisen tradition varjelijana ja seurakuntien välisen yhtenäisyyden ylläpitäjänä. Nämä tehtävät olivat piispojen keskuudessa Pietariin yhdistettyjä ja Rooman piispan sanottiin olevan Pietarin jatkaja.  

Arffman kommentoi Pietarin asemaa ja piispa-instituution kehitystä Roomassa: "Vastaavasti Pietarin saaman johtoaseman katsottiin siirtyneen Rooman seurakunnalle, jossa hän oli viimeksi vaikuttanut ja jossa hän oli kuollut marttyyrina. Ei tunneta mitään toista seurakuntaa, joka samalla tavalla olisi esiintynyt Pietarin saaman kaitsemistehtävän jatkajana. Rooman seurakunnan arvovaltaa tietysti vahvisti vielä se, että Paavali oli vaikuttanut sen piirissä ja kuollut marttyyrina Roomassa. Rooman seurakunnassa, jos missä, tiedettiin siis, mitä oli oikea usko. Sen tehtävänä oli jatkaa Pietarin kaitsemistehtävää, ja kaikkien oikein uskovien seurakuntien tuli olla ehtoollisyhteydessä sen kanssa.

Sen sijaan saattaa hyvin olla, että Roomassakin Ignatios Antiokialaisen kuvaama piispallinen järjestys vakiintui vasta toisen vuosisadan puolivälin tienoilla. Roomalaiset ovat myöhemmin pitäneet piispaluetteloissa Pietarin jälkeen mainittuja Linusta ja Clemensiä Rooman piispoina, vaikka he tosiasiassa eivät olleet piispoja aivan samassa merkityksessä kuin n. v. 150 jälkeiset piispat. Muistojen epätarkkuus näkyy myös siitä, että Pietaria ja Paavalia pidettiin myöhemmin suoraviivaisesti Rooman seurakunnan perustajina, vaikka nykyisen käsityksen mukaan Rooman seurakunta oli syntynyt jo ennen heidän Roomaan tuloaan, ehkä 40-luvulla. Tällaiset epätarkkuudet eivät kuitenkaan muuta miksikään varhaisen kirkon käsitystä Apostolien (ja erityisesti Pietarin) saamasta vallasta ja tehtävästä sekä sen siirtymisestä heidän perustamilleen seurakunnille ja tämän käsityksen täsmentymistä 100-luvun puoliväliin mennessä niin, että valta ja tehtävä olivat siirtyneet nimenomaan seurakuntien piispoille."

Myös jesuiittakardinaali Avery Dulles kuvaa, kuinka kirkkoisien aikana huomio kiinnittyi apostolisiin seurakuntiin ja edelleen näissä seurakunnissa piispoihin ja presbyteereihin apostolisen tradition varjelijoina. Olosuhteet ovat toki nykyään aivan toiset kuin tuolloin. Emme voi keskustella sellaisten henkilöiden kanssa, joilla olisi jotain historiallisia muistoja apostolien opetuksesta. Apostolinen perintö on palautettavissa ainoastaan kirjoitettujen tekstien avulla. Niitä voi lukea kuka tahansa. Lisäksi meidän aikanamme on noussut uusia kysymyksiä, joita apostolit eivät olisi edes osanneet aikanaan kuvitella. (Dulles, 1982.)

Varhaisten vuosisatojen traditioon vetoaminen silti muistuttaa jostakin hyvin tärkeästä: kristinusko ei ole jotakin jonka voi itse itselleen rakentaa - edes omakohtaisen yliluonnollisen kokemuksen pohjalta. Kristinuskon perusta on todellisissa tapahtumissa, jotka luotettavat todistajat ovat välittäneet. Usko voidaan uskottavasti selittää ainoastaan yhteisön sisällä. Nykyäänkin on välttämätöntä olla alamainen yhteisölle ja sen johtajille uskon perintöön kiinni pääsemiseksi. Johtajien ensisijainen tehtävä on opillisen perinnön säilyttäminen, mutta se ei ole heidän ainoa tehtävänsä. (Dulles, 1982.)

Referoin vielä joitakin Dullesin (1987) nostoja apostolisen suksession noususta. Apostolisen ajan tehtävä oli luoda perustus kirkolle. Tuon perustuksen päälle tulevien sukupolvien täytyisi rakentaa (1. Kor. 3:10-11, Ef. 2:20). Myöhemmin nouseviin erityiskysymyksiin ei kuitenkaan löydy tarkkoja vastauksia apostolisesta ajasta ja apostolisen ajan kirjoituksista. Tähän haasteeseen fundamentalistinen protestanttisuus ei kykene vastaamaan vedotessaan ”yksin Raamattu”.

Kirkkoisien ajanjakson tehtävä puolestaan oli asettaa klassisen opin perusteet, liturginen palvonta ja hallinnolliset rakenteet. Myöhempien sukupolvien ei tarvitse uudestaan tehdä enää samaa. Isien työn päälle rakentaminen ei kuitenkaan merkitse, että myöhempien sukupolvien velvollisuus olisi pelkästään toistaa, mitä isät tekivät ja sanoivat. Heidän sanat on edelleen käännettävä aikamme uskoville. 

Myös Dulles huomioi, että Raamattu käyttää ilmaisua episkopos (piispa) kuitenkaan tekemättä selkeää eroa presbyteereihin. Jotkut tutkijat ovat kuitenkin Dullesin mukaan esittäneet, että ero piispan ja presbyteerin välillä olisi nähtävissä pastoraalikirjeissä (Timoteus ja Titus). Yleisesti voidaan havaita, että Uusi testamentti kuvaa Kristuksen jälkeisen kirkon olevan apostolien johtajuuden alaisuudessa. Paavalin luetellessa erilaisia virkoja ja tehtäviä kirkossa (1. Kor. 12:28, Ef. 4:11), hän säännöllisesti mainitsee apostolit ensimmäisinä. 

Apostolien jälkeisenä aikana kirkolle kävi ilmiselväksi, että oli olemassa tarve apostolien suorittaman tehtävän jatkamiseksi. Siten voitiin turvata yhtenäisyys ja jatkuvuus. Näin syntyi oppi apostolisesta suksessiosta. 

Johtamisvastuuseen kuuluu myös opillisten kysymysten päättäminen. Kirkko on joustava mukauttamaan rakenteita erilaisiin olosuhteisiin sopiviksi. Se ei voi kuitenkaan koskaan toimia ilman johtavaa elintä, joka on jatkumossa apostoleista. Näin ollen piispat kuuluvat katolisesta näkökulmasta kirkon olemukseen. Piispojen tähden kirkko voi säilyttää jatkuvuuden ja yhtenäisyyden niin ajallisesti kuin alueellisesti. On myös totta, että kirkollinen hierarkia kehittyi vaiheittain. Kirkko myös otti käytänteitä hellenistisestä maailmasta sekä Rooman valtakunnan poliittisesta organisaatiosta. Se ei kuitenkaan ole piispuudessa keskeistä.

Olennainen lähtökohta piispuudessa on, että on olemassa apostolista auktoriteettia edustava paimenten joukko. Tämän auktoriteetin todellinen lähde on Kristus, joka toimii ja puhuu Hänen valtuutettujen todistajien kautta ”joka kuulee teitä, kuulee minua” (Luuk. 10:16). Dulles toteaa, että jos kirkossa ei ole ketään, joka voi lopullisesti sanoa ”näin sanoo Herra”, niin kirkolta puuttuisi yksi tärkeä piirre Kristuksen läsnäolon jatkamiseksi maailmassa. Apostolinen suksessio on tarkoitettu varjelemaan sanan uskollista välittämistä. Apostolinen suksessio on siten apostolisen tradition hallinnollinen vastakappale. Jumalan Sana ei ole ainoastaan kirjoitettu teksti, vaan erityisesti julistettu sana, jonka ansiosta on mahdollista, että “usko tulee kuulemisesta” (Room. 10:14).

Opettaminen voi olla arvovaltaista, jos se tapahtuu asianmukaisesti lähetettyjen henkilöiden toimesta. Kirkko on Kristuksen näkyvän läsnäolon jatkumoa ajassamme. Niinpä apostolisessa suksessiossa virkaan vihkiminen on sopiva väline virkaan astumiseksi. Virka antaa puhutulle sanalle auktoriteetin. Kuulijat voivat siten antaa sanan arvioida heitä ennemmin kuin asettautua sanan arviointiin. Siten oppi apostolisesta suksessiosta ylläpitää kirkon tehtävää myös sanan saarnaajana. (Dulles 1987.)

Tässä yhteydessä on tarpeellista nostaa esiin vielä yksi tärkeä seikka. Tämän piispallisen rakenteen sisällä pysyminen oli äärimmäisen tärkeänä nähty asia vanhimman kirkon sisällä ykseyden tähden. Skisma oli Ignatioksen ja Irenaeuksen mukaan hyvin vakava synti (kts. blogiteksti). Jos oli tyytymätön siihen, miten asiat olivat, niin skisma ei silti ollut mikään vaihtoehto. Hajaannuksen aiheuttaminen oli ehdottomasti torjuttava. Yhtenäisyys ja ykseys olivat tavattoman tärkeitä asioita ja se merkitsi alistumista piispalliseen järjestykseen. Sellainen ei vain ollut yksinkertaisesti mahdollista, että perustaisi itse kirkon, jonka jälkeen itsenäisesti päättäisi, kuinka asiat menevät. 

Ehkä Clemens, Ignatios ja varhainen kirkko vain eksyivät?

Kuinka vakavasti Clemensin tai Ignatios Antiokialaisen kirjoitukset pitäisi lopulta oikeastaan ottaa? Nehän eivät ole Uuden testamentin tekstejä, vaan apostolisten isien kirjoituksia. Ne opettavat apostolisesta suksessiosta, opetus- ja johtamisvallan siirtymisestä eteenpäin, tradition valvomisesta, piispojen tehtävistä ehtoollisen viettämisessä ja muissa toimituksissa, tarkasta muodosta yhteisissä kokoontumisissa ja muusta sellaisesta, mutta tarvitseeko niistä oikeasti mitään välittää? Onko tällaisella apostolisen ajan jälkeen kirjoitetulla traditiolla todellisuudessa uskon kannalta mitään merkitystä? Kenties apostolisen ajan jälkeen kristinuskon totuus pelkistyy ainoastaan siihen, mitä minä Raamatusta näen tai en näe? Eikö Clemensin ja Ignatioksen opetukset voi vain ohittaa historiallisesti kenties sivistävinä ja valaisevina, mutta päivän päätteksi meille täysin yhdentekevinä? 

On olemassa varsin painavia syitä, miksi jokaisen uskovan täytyy ottaa 1. Clemensin kirje hyvin vakavasti. UT:n kaanonin kehityshistoriaan erikoistunut uskontotieteiden emeritusprofessori Harry Y. Gamble Virginian yliopistosta havainnollistaa 1. Clemensin kirjeen asemaa muutamien nostojen avulla. Irenaeus puhui kirjeestä hyvin kunnioittavasti ja Klemens Aleksandrialainen kutsui sitä "apostoli Clemensin kirjoitukseksi". Lisäksi Eusebios Kesarealainen alleviivasi kirjeen pitkäaikaista käyttöä mahdollisesti liturgisesti luettujen tekstien joukossa aivan varhaisimmista päivistä hänen päiviinsä saakka. Gamblen mukaan mm. 1. Clemensin kirjeen kohdalla (kuten myös Didakhen, Barnabaan kirjeen ja Hermaan Paimenen) on syytä korostaa sen käytön ja arvostamisen olevan varhaisempaa, laajempaa ja jatkuvampaa kuin monien lopulta UT:n kaanoniin hyväksyttyjen kirjoitusten. Tällaisiin kirjoituksiin lukeutuvat 2-3 Johanneksen kirjeet, 2. Pietarin kirje, Jaakobin kirje ja Heprealaiskirje.  

Irenaeus kirjoitti Clemensin kirjeestä: “Tämä mies oli nähnyt siunatut apostolit ja ollut heidän kanssaan tekemisissä. Voidaan sanoa, että apostolien saarnat edelleen kaikuivat hänen korvissaan ja heidän traditionsa oli hänen silmiensä edessä. Hän ei myöskään ollut tässä yksin, sillä tuolloin oli vielä jäljellä monia, jotka olivat saaneet ohjeita apostoleilta. Tämän Clemensin aikana puhkesi Korintin veljien keskuudessa iso riita, jolloin Rooman seurakunta lähetti korinttilaisille voimakkaan kirjeen. Siinä hän kehotti heitä rauhaan ja uudistamaan uskonsa julistaen hiljattain apostoleilta saamaansa traditiota.” (Against Heresies 3.3.3.) 

Keneltä Clemens (tai Rooman seurakunta, jonka edustajana Clemens kirjoitti) oli oppinut apostolisesta suksessiosta? Ajatus apostolisen arvovallan siirtymisestä eteenpäin oli hyvin vahva Rooman seurakunnassa jo ensimmäisen vuosisadan lopulla ja apostolinen suksessio tiedostettiin kirjeen perusteella tuohon aikaan myös Korintissa.

Uuden testamentin kaanoniin erikoistunut eksegetiikan professori Lee Martin McDonald (joka toimi elämänsä aikana myös kolmessa baptistiseurakunnassa pastorina) kertoo, että lukuisat tutkijat ovat vakuuttavasti esittäneet, kuinka erityisesti 2. Pietarin kirje ja mahdollisesti pastoraalikirjeet (Timoteus- ja Titus-kirjeet) olisivat myöhäisempiä tekstejä kuin 1. Clemensin kirje ja Didakhe. On mahdollista, että myös Ignatioksen kirjeet ovat näitä UT:n kirjoituksia varhaisempia. Jos tutkijat ovat oikeassa, niin periaate apostolisesta suksessiosta oli tiedostettu Rooman ja Korintin seurakunnissa jo ennen kuin viimeisiä UT:n kirjeitä oli edes kirjoitettu. 

Vaan oliko Clemensin opetus Pyhän Hengen inspiroimaa? McDonald osoittaa, että 2. Clemensin kirjeen kirjoittaja uskoi 1. Clemensin kirjeen olevan inspiroitu kirjoitus siteeraten sitä "profeetallisena sanana", joka ilmaisuna usein annettiin inspiroiduille kirjoituksille. 1. Clemensin kirje toteaa myös omasta kirjeestään, että se oli kirjoitettu "Pyhän Hengen kautta".  

McDonald nostaa esiin myös Ignatios Antiokialaisen, joka ilmaisi kirjoittavansa Pyhän Hengen inspiroimaa tekstiä. Hän kirjoitti filadelfialaisille (7:1-2): "Ollessani teidän keskuudessanne huusin ja puhuin suurella äänellä: Kuunnelkaa tarkkaavaisesti piispaa, pappia ja diakoneja. (...) Mutta Hän jonka vuoksi olen kahlittuna, on minun todistajani siitä, etten ole saanut keneltäkään ihmiseltä tietoa. Mutta Henki julisti nämä sanat: Älkää tehkö mitään ilman piispaa, pitäkää ruumiinne Jumalan temppeleinä, rakastakaa yhtenäisyyttä, välttäkää jakautumista, olkaa Jeesuksen Kristuksen seuraajia niin kuin Hän on Isän seuraaja." Ignatios Antiokialainen, mahdollisesti apostoli Johanneksen tuntenut Antiokian piispa, kirjoitti n. vuonna 110 mennessään marttyyrikuolemaansa kohti leijonien ruoaksi, että tämä sana piispoista on Pyhän Hengen inspiroima. Lopulta viesti näyttää menneen myös perille, kun Ignatioksen kuvaama järjestys vakiintui kaikkialle.  

Vanhimmassa kirkossa (lopulta kanonisoidut) kirjoitukset eivät olleet ainoita tekstejä, joiden uskottiin olevan Hengen inspiroimia, McDonald kertoo. Esimerkiksi 2. Tim. 3:16 käyttämää ilmaisua "Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus" (theopneustos) levitettiin kattamaan Jumalan totuutta julistaneet tai kirjoittaneet yksilöiden sanomat. Inspiraatio ei ollut yksin kriteerinä kanonisia tekstejä valittaessa. Oli muitakin kirjoituksia, joita pidettiin inspiroituina, mutta niitä ei siltikään kanonisoitu. Kanonisoinnin prosessi oli lopulta pitkä ja monimutkainen, esittää McDonald.

Apostolinen suksessio ja piispallinen järjestys ovat peräisin aivan varhaisimmasta kristinuskosta. Niitä myös pidettiin Jumalan antamina järjestyksinä apostolisen ajan jälkeen. Vain sivistävänä tai mielenkiintoisena kristinuskon historiallisena yksityiskohtana suksessiota ei ole mahdollista ohittaa kenenkään, joka haluaa ottaa kristinuskon tosissaan. Sen voi joko jyrkästi torjua tai sen voi hyväksyä, mutta siihen täytyy ottaa kantaa.   

Lähteet

• Kaarlo Arffmanin kommentit pohjautuvat hänen tulevaan kirjaansa "Mistä tiedämme, mitä on oikea kristinusko?"
• Lainaukset Raamatusta: raamattu.fi 
• Dulles, Avery (1982): A Church to believe in: Discipleship and the dynamics of freedom
• Dulles, Avery (1987): The Catholicity of the Church
• Huttunen, N., Salminen, J., & Tervahauta, U. (Toimittajat) (2020). Apostoliset isät: Kokoelma varhaiskristillisiä kirjoituksia.
• Omat käännökset kirkkoisistä: https://www.newadvent.org/fathers/
• Mullins, Michael (1991): Called to be saints: Christian living in first-century Rome
• F. L. Cross & E. A. Livingstone (2005): The Oxford Dictionary of the Christian Church (3 ed.)
• Hanska, Jussi (2005): Kristuksen sijaiset maan päällä?
• Anglican-Roman Catholic International Commission (ARCIC): Authority in the Church II, kpl. 6-7.
• Gamble, Harry Y. (2002): The Canon Debate: On the Origins and Formation of the Bible
• McDonald, Lee Martin (2002): The Canon Debate: On the Origins and Formation of the Bible