Hengen vapauden jälkeen koitti auktoriteetin kaipuu

Alkuperäinen asenteeni hengellisissä kysymyksissä oli, että auktoriteetti on melko kielteinen asia. En kaivannut ketään. Voin lukea itse Raamattua ja tarttua sellaiseen selitykseen, joka minulle kelpasi. Vastauksien etsinnässä olin ennemmin asianajaja kuin tuomari; hain tukea omille näkemyksille enkä etsinyt vilpittömästi totuutta. Jos faktoista olisi minulle harmia, niin sulkisin silmät tai kyseenalaistaisin lähteet. Tartuin kaksin käsin todistusaineistoon, josta sain tukea ajatuksilleni. Tämä on yksi tapa käsitellä hengellisiä asioita ja se on ollut minun tapani. 

On toki selvää, että valta-asema voi vääristyä. En ole asialle suinkaan sokea, koska olen nähnyt lukemattomia vapaiden suuntien supertähtien luhistumisia. Karismaattisissa ympyröissä johtajilla on usein paljonkin valtaa, mutta se ei perustu virkaan. Taustalla on toisenlaisia tekijöitä. 

Jollakin tasolla vapaata ja yksilöllistä raamatuntulkintaa korostavissa piireissä tarve auktoriteetille tunnistetaan, mutta sen toteutuminen käytännössä ei ole lainkaan selvää. On hankalaa hahmottaa, millainen rooli jollain hallinnollisilla rakenteilla oikeastaan lopulta on, kun viime kädessä ainoa auktoriteetti on Raamattu ja karismaattisessa kentässä sen lisäksi yksilön omakohtainen kokemus Herran puheesta. Ihmiset lukevat ja kokevat eri tavoin.  

Mitään näkyvää historiallista kirkkoa ei minusta enää ollut olemassakaan. Apostolisen ajan jälkeen jäljellä oli vain vapaista Hengen johtamista yksilöistä koostuva kristittyjen joukko. Todellinen kirkko oli hävinnyt ihmisten vinoutuneisiin valtarakennelmiin ja pakanuuden vaikutuksesta sekä antiikin filosofiasta nousseisiin harhaoppeihin. 

Maailmankuvani oli voimakkaasti yksilöä korostava, joten kaikki auktoriteetit näyttivät siinä inhottavilta. Auktoriteetista tuli lähinnä mieleeni väärinkäytökset ja itsenäisen ajattelun tukahduttaminen. Kun ihmiset ovat vapaita erilaisista ulkoisista pakkopaidoista, niin hyviä asioita tapahtuu. Ainoa vapaan uskovan auktoriteetti on Jumalan Sana ja Pyhän Hengen äänen kuuleminen omakohtaisena sisäisenä vaikutuksena. Mitään muuta ei tarvittaisi.  

Todellinen kirkko oli siellä, missä Henki vaikutti. Todelliset uskovat kuulivat kyllä vilpittömin sydämin itsenäisesti Raamattua lukien, mikä on totuus. Lampaat kuulevat Hyvän Paimenen äänen eikä mitään muuta lopulta tarvitakaan. Kirkko oli puhtaasti näkymätöntä todellisuutta, joka koostui uskollisista Kristuksen seuraajista ja heitähän löytyy kaikkialta. Todellinen kirkko ei koskaan häviäisi, mutta kuinka se voisikaan? Näkymättömänä todellisuutena sen häviäminen olisi jo käsitteellisesti silkka mahdottomuus.

Mistä jokin auktoriteetti (Raamatun ohella) saisi valtansa? Miten jokin virkaan perustuva auktoriteetti voisi edes olla olemassa? Mitään apostolista kirkkoa ei kuitenkaan enää ollut olemassa pitkään aikaan. Apostolit olivat kuolleet todella kauan sitten. Paavit olivat valtataistelun voittajia. Ihmisten vallanhimosta kohosi instituutio, jonka ei olisi koskaan pitänyt olla olemassa. 

Kuinka kukaan voisi apostolisen ajan jälkeen perustaa jonkin auktoriteetin? Jäljelle oli kuitenkin jäänyt Raamattu, joka olisi enemmän kuin riittävä. Mitään muuta ei tarvita. Mehän olemme kaikki pappeja. Todellinen kirkko perustuisi apostoliseen opetukseen, Jumalan Sanaan. Minä itse arvioisin, milloin opetus on apostolista ja milloin se ei sitä ole. Koska olemassa on ainoastaan yleinen pappeus, voisin periaatteessa nimittää itse itseni uuden seurakunnan johtajaksi, jos tällainen näky sydämelleni laskettaisiin. Toisaalta, “hedelmistään puu tunnetaan”. Jos jonkun toiminnan kautta ihmisiä tuli paljon uskoon tai hän veti puoleensa paljon ihmisiä, niin se oli merkki voitelusta. Tällaista henkilöä tulisi seurata. Ja minä seurasin. 

Mutta lähes rajoittamaton vapauden oppini alkoi lopulta syvästi turhauttamaan. Auktoriteettiusko voi mennä överiksi, mutta vaihtoehto alkoi näyttämään anarkialta. Me emme enää kapinoi muinaista instituutiota vastaan. Tilanne on kääntynyt ylösalaisin: nykyisin ei ole enää juuri väliä, mitä oikein uskotaan. Oma kokemukseni oli, että totuudesta jää jäljelle kovin vähän, jos se voi tarkoittaa ihmisille aivan eri asioita. Sinulla on sinun totuutesi ja minulla on minun totuuteni. Tällainen asenne on omalla tavallaan kiehtova. Minulle konfliktikammoisena olisi mukavaa myötäillä kaikkia. Annetaan kaikkien kukkien kukkia.

Toisaalta on uskovia, jotka uskovat, että vain Raamattuun vetoamalla ratkaisut todella löytyvät. Eri tavoin uskovat ovat jotenkin sokeita tai maallistuneita. Näin uskovilla on erittäin lujia ja täysin ehdottomia näkemyksiä Raamatusta, mutta heille löytyy vastavoimia. Kun erimielisyyksistä keskustellaan, niin lopputuloksena on usein vain hyvin kiihkeitä ja äänekkäitä yhteenottoja. Selvä Sanan ilmoitus on toisille toisenlainen. Kun mitään muuta auktoriteettia ei ole olemassa kuin se, mitä kukin Raamatusta lukee, niin näitä ristiriitoja ei ole mahdollista ratkaista. Kaikki vetoavat Raamattuun. Ehkä jokaisen täytyy seurata vain sitä valoa, minkä Raamatusta itse selvästi näkee? Mitä muuta voi sanoa, jos joku kirkkain silmin kertoo, mitä hän on kokenut? Parempi totella Jumalaa kuin ihmistä ja ihmiset kuulevat eri tavoin. 

Auktoriteetti on auktoriteetti vain siihen pisteeseen saakka, kun olen sen kanssa samaa mieltä. Kun luen Raamatusta jotain toisin tai Henki puhuu minulle suoraan, niin siitä hetkestä lähtien seuraan sitä valoa. Siihen väliin ei voisi kukaan tulla.

Vaihtoehdot näyttivät hyvin vastenmielisiltä. Paavit olivat läpi historian tehneet vain pahaa kieroutuneessa julkisen vallan ja kirkon liitossa. Konstantinuksesta alkaen kaikki oli mennyt täydellisesti pieleen. Viimeistään Konstantinuksen ajasta, mutta hyvin mahdollisesti jo vain joitakin vuosia apostolien jälkeen, historiallinen kirkko tuhoutui. Katolisessa kirkossa oli aina ollut rappiota ja sama laulu jatkui. Tämän olin oppinut jo koulunpenkillä ja nykyisin uutisia seuraava voi lukea skandaaleista skandaalien päälle.  

Apostolinen suksessio oli alunperinkin ollut vain ihmisten keksintö, jolle ei ollut mitään raamatullista pohjaa. Todellinen kirkko pohjautuisi apostoliseen opetukseen, ei mihinkään suksessioon. Apostolinen opetus oli pääteltävissä Raamatusta. Kun opetukset menivät harhaan, täytyi todellisten uskovien nousta ottamaan tilanne haltuun. Näin tapahtui yhä uudestaan. Hengen virtaukset tulivat uusina aaltoina ja tulisi mennä sinne, missä Henki vaikutti. Näkyvät rakenteet olivat merkityksettömiä. Todellinen kirkko oli siellä, missä ihmeet ja merkit seuraavat julistettua Sanaa.

Näkyvä vai näkymätön kirkko?

Nikean uskontunnustuksessa lausutaan “uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.” “Yhteisen” tilalla voidaan myös sanoa “katolisen”. J.N.D. Kelly kirjoittaa: “Ilmaus ‘katolinen’ tarkoitti sen alkuperäisessä merkityksessään universaalia tai yleistä … Kuitenkin hyvin pian, viimeistään toisen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla havaitsemme sen välittävän käsityksen, että katolinen on tosi kirkko selvästi erillään harhaoppisista seurakunnista… Mitä nämä varhaiset isät näkivät mielessään oli lähes aina kokemusperäinen, näkyvä yhteisö; heillä oli vähän tai ei lainkaan aavistusta myöhemmin tärkeäksi tulevasta erottelusta näkyvän ja näkymättömän kirkon välillä.” (Kelly 1958, 190-191.) Vaikka yksin Jumala tietää, ketkä lopulta pelastuvat, on kirkolla ollut selkeästi myös näkyvä ulottuvuus.

Filosofisen teologian emeritusprofessori Oxfordista Richard Swinburne toteaa historiallisessa kirkossa keskeisen piirteen olleen, että piispat olivat jatkumossa apostoleista. Sellainen ei käynyt, että itse perustaisi kirkon ja sitten päättäisi, kuinka asiat menevät. Organisaation jatkumon lisäksi opin täytyi olla jatkumossa historialliseen opetukseen. Swinburne huomauttaa, että Kristus lupasi Pyhän Hengen johdattavan kirkkonsa kaikkeen totuuteen. Näin olennaiseksi tulee se, mikä on historiallinen kirkon opetus. Kirkko päätti asioista kirkolliskokouksissa ja tuota perua on esim. Nikean uskontunnustus. Myös uuden opetuksen juuret täytyy olla historiallisessa kirkon opetuksessa. (Swinburne 2012.)

Ignatios Antiokialainen kirjoitti vain joitakin vuosia apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen: “Niinpä on varsin sopivaa, että etenette piispan tahdon mukaan - ja niinhän te teettekin. Teidän presbyteerinne ovat nimensä veroisia ja ansainneet arvon Jumalankin edessä. Heidät on viritetty yhteen piispan kanssa niin kuin lyyran kielet. (...) Ottakaa äänenne Jumalalta, laulakaa yhdessä ja yhdellä äänellä Jeesuksen Kristuksen välityksellä Jumalalle. Näin hän kuulee teitä ja hyvien tekojenne tähden tunnistaa teidät jäseniksi poikansa ruumiissa. Teidän etunne onkin pysyä moitteettomasti yhdessä. Silloin pääsette yhteyteen itse Jumalankin kanssa.” (Ignatioksen kirje Efesoksen kristityille, luvut 4-5., suom. Niko Huttunen.)

Katolisen kirkon mukaan kirkon apostolisuus perustuu sen alkuperään “apostolien perustukselle” (Ef. 2:20), apostolien opetukseen ja rakenteeseen. Kristuksen paluuseen saakka johtavat ja opettavat apostolisessa suksessiossa olevat piispat kirkkoa yhteydessä Pietarin seuraajaan. (Kompendium 2013, 76.)

Edelleen katolisen kirkon mukaan sellainen näkemys ei ole hyväksyttävä, jonka mukaan “Kristuksen kirkko ei ole mitään muuta kuin yhteenliittymä kirkkoja ja uskovien yhteisöjä - jakautunut ja kuitenkin jollakin tavoin yksi” eikä “myöskään saa ajatella ettei Kristuksen kirkkoa tänään todella missään ole olemassa”. Kuitenkin Pyhä Henki käyttää ihmisten pelastamiseksi hajallaan olevia tosi seurakuntia (tällä viitataan apostoliseen jatkumoon muissa kuin katolisissa seurakunnissa, joissa vietetään myös pätevää eukaristian sakramenttia) ja myös muita uskovien yhteisöjä. Kirkko on edelleen yksi, mutta yhtenäisyyden puute nähdään ehdottomasti haavana. (DOMINUS IESUS, kpl. 17)

Protestantille on täysin selvä asia, että katolinen kirkko ei ole mikään alkukirkko. Se on minullekin täysin selvä asia. 2000 vuotta on aika pitkä aika ja asioilla on tapana muuttua ajan saatossa. 

Ihmisillä on erilaisia mielipiteitä siitä, missä määrin näkyvän kirkon pitäisi näyttää samanlaiselta kuin vaikkapa vuonna 150 ollakseen vuonna 2022 edelleen sama asia. Ja jos esitetään esimerkiksi historiallisen näkyvän kirkon kokonaan hävinneen, niin tuolle häviämiselle on tavattoman vaikeaa osoittaa täsmällistä vuotta tai ajanjaksoa. Ei ole ollenkaan mutkatonta sanoa kirkosta, että "tuona vuonna se kuoli". Todistamisen taakka on sillä, joka esittää näin tapahtuneen. 

Filosofian professori Jouni-Matti Kuukkanen ottaa esimerkiksi valtion nimeltä Saksa siitä, kuinka ajan kuluessa asiat muuttuvat. Jos tahtoo ymmärtää, mikä on Saksa, niin on välttämätöntä tutkia sen historiaa. Saksa on muuttunut ajan saatossa niin paljon, ettei sillä oikeastaan näyttäisi olevan pysyviä piirteitä lainkaan. Kun historioitsija pyrkii kuvaamaan asioiden olemusta, hän käy kiinni niiden historialliseen kehitykseen. Valtiot, kulttuurit, instituutiot, ajattelu jne. ovat ajan saatossa muuttuvia asioita. Selvitettäessä millainen jokin yhteisö on, on mentävä sen historiaan. (Kuukkanen 2015.) 

On selvää, että apostolinen kirkko vuonna 150 näyttää aivan toiselta kuin vuonna 2022, jos sellainen on edelleen olemassa. Katoliselle kirkolle tunnistettavaa, sen olemukseen kuuluvaa jatkuvuutta yli ajan, edustaa ainakin apostolinen suksessio, apostolinen traditio, kirkon rakenne, liturgia jne. Jos katolinen kirkko ei ole historiallisessa jatkumossa aina apostoleihin saakka, niin se on mitä räikein valehtelija. Mitään kevyttä välimallia sen väitteeseen ei ole olemassa. 

Sattumaa vai johdatusta?

Pelkkä kirkon jäsenyys ei itsessään ole koskaan ollut mikään tae pelastuksesta. Teologi ja dosentti Virpi Mäkinen kirjoittaa Augustinuksen opetuksesta: ”Myös kirkko on jakautunut näkymättömään (taivaalliseen) ja näkyvään (maanpäälliseen) kirkkoon. Siitä huolimatta että maanpäällinen, näkyvä kirkko kantaa yhteyttä Jumalan yhteisöön, kirkon jäsenyys ei takaa pelastusta. Myös maanpäällinen näkyvä kirkko on corpus permixtum, ’sekoittunut ruumis’, jossa valitut ja syntiset elävät yhdessä.” (Mäkinen 2015, 55.)

Historiallinen kristinuskon vakaumus on ollut, että Jumalan kaitselmus näkyy maailman tapahtumissa. Virpi Mäkinen kertoo, että Augustinuksen historiakäsityksessä ei ole sijaa sattumalle, vaan Jumala ohjaa historian kulkua. Kaikki on Hänen kädessään. Lopullinen päämäärä on Jumalan valtakunta. Edelleen Augustinuksen mukaan myös maallisten johtajien valta oli Jumalalta peräisin, joka käytti heitä omiin tarkoituksiinsa. (Mäkinen 2015, 53-55.)

Erityisesti ihmiset ovat uskoneet, että Jumala vaikuttaa alati aktiivisesti kirkossa. Siksi kirkon historialla on väliä. Mäkinen kirjoittaa, että teologia ja historiantulkinta paiskasivat kättä jo myöhäisantiikissa. Kristityt olivat erityisen kiinnostuneita kirkon historiasta, koska sen kautta Jumala toteuttaisi pelastussuunnitelmansa. Muukin historia nähtiin osaksi pelastushistorian vaiheita. (Mäkinen 2015, 63.)

Mäkisen mukaan Jumalan osuutta historiasta alettiin riisua sydänkeskiajalta alkaen. Tällaiset historiankirjoittajat painottivat ihmisen tahdon vapautta ja sattumanvaraisten seurausten roolia. Historiassa näkyi Jumalan kaitselmus ja puhdas sattuma. (Mäkinen 2015, 70.)

Ihmisen osuuden painotus historian tapahtumissa voimistui 1100-1200-luvuilta lähtien. Mäkisen mukaan kulttuuri muuttui yksilökeskeiseen suuntaan ja ihminen oli elämänsä herra. Jopa jumalallisen kaitselmuksen yläpuolelle nousi yksilön omien valintojen rooli. (Mäkinen 2015, 71.)

Onko Jumala aktiivisesti vaikuttanut kirkon historiassa vai onko kyse ollut sattumasta ja ihmisten valinnoista? Jättikö Jumala kirkon omilleen apostolisen ajan jälkeen vai näkyykö siinä Jumalan sormenjälki? Voivatko apostolien jälkeen nousseet rakenteet olla osa Jumalan suunnitelmaa vai oliko kyse vain valtataistelun voittajista? Voisiko todella vielä olla olemassa jotain hallinnollisia auktoriteetteja, joilla olisi oikeasti jotain valtaa? Vai onko kyse vain ihmisten tekemistä ratkaisuista tietyissä historiallisissa olosuhteissa, jotka kuolivat historian mukana? Onko rakenteille enää ylipäätään mitään tarvetta, kun meillä kerran on jo Raamattu ja sisäinen kokemus Herran puheesta? Kuinka rakenteilla voisi edes olla mitään todellista vaikutusvaltaa, jos totuus vain luetaan Raamatusta tai koetaan omakohtaisesti Hengessä? Voiko auktoriteetin vain itse perustaa? Jos Raamatun lisäksi mitään muuta auktoriteettia ei ole olemassa, kuinka kristittyjen kesken voi koskaan olla yksimielisyyttä opista ja moraalista?