Mitä Jeesus oikein perusti? Mitä ikinä se olikaan, tulisiko sitä jonkun tai joidenkin jotenkin johtaa? Kenen? Kuinka? Millä perusteella? Olisiko siinä, "mitä ikinä Jeesus perusti" jotakin virkoja johtamiseksi ja opettamiseksi vai toimisiko se kenties vain spontaanisti Hengen antamien armolahjojen avulla? Mitkä ovat keskeisiä piirteitä sille ("mitä ikinä Jeesus perusti")? Voiko sen ("mitä ikinä Jeesus perusti") jotenkin tunnistaa 2000 vuotta myöhemmin? Onko sillä postiosoitetta vai onko kyse puhtaasti näkymättömästä asiasta? Onko siinä ("mitä ikinä Jeesus perusti") jotakin sääntöjä? Jos on, niin kuka säännöistä "päättää"?
Oma ajatteluni on kulkenut jotenkin seuraavaan tapaan. Todelliset uskovat eivät ole riippuvaisia näkyvästä kirkosta ja kahlitsevista rakenteista. Johtamisen rakenteilla ei ole mitään merkitystä. Kyse on täysin näkymättömästä todellisuudesta, vain Kristuksen seuraajien sydänten yhteydestä. Kristuksen seuraajat elävät vapaina Hengen johdossa ja kokevat spontaanisti itsenäisesti hengessään, mitä milloinkin tulee tehdä.
Uskovia johtaa nyt Pyhä Henki, eivät ihmiset. Kirkko on jopa vastenmielinen termi, koska Raamattu tuntee vain itsenäiset vanhimpien johtamat paikallisseurakunnat. Toisenlainen kehitys on yksinkertaisesti rappeutumista. Kristus perusti seurakunnan, ei kirkkoa. Historiallisen kirkon etsiminen on tyhjänpäiväistä, koska sellaista ei ole olemassa. Kyse on vain hengellisestä todellisuudesta. Apostoliset juuret merkitsevät kytkeytymistä apostoliseen opetukseen, ei apostoliseen historiaan.
Me olemme kaikki yleisen pappeuden muodossa pappeja. Emme tarvitse välikäsiä kuullaksemme, mitä Herra tahtoo meille puhua. Raamattu on selkeä ja avautuu kyllä sille, joka vilpittömästi vain haluaa olla Sanalle kuuliainen. Ainoa ja oikea Raamatun selitys aukeaa vilpittömille sydämille, koska Pyhä Henki kyllä avaa sydämen silmät näkemään kirjoitukset.
Minua johtaa vain Raamattu ja Hengen puhe, eivät erehtyväiset ihmiset tai byrokraattiset rakenteet. Todellinen ja näkymätön kirkko seuraa vain Raamatun oikeaa selitystä ja Hengen hiljaista puhetta. Kristinuskon ihanne onkin ehdottomasti Hengen vapaudessa eletty apostolinen aika. Tuon ajanjakson jälkeen kristinusko laitostui ja ajautui kirkon kahlitsevien rakenteiden alle.
Erilaiset virat ovat apostolisen ajan jälkeisiä ihmisten keksintöjä, joilla ei ole suuremmin merkitystä vapaille tosi uskoville. Tämän rappiollisen kehityksen ehdoton huipentuma on paavius, jota ei ole Raamatussa ja joka ilmestyy vasta myöhään apostolisen ajan jälkeen. Hedelmistään puu tunnetaan. Paaviuden myötä ei ole koskaan tullut mitään hyvää.
Ajatteluun liittyy kuitenkin vakavia ongelmia. Malli johtaa väistämättä huomattavaan opilliseen hajaannukseen. Tiedän asian syvällä kokemuksen rintaäänellä. Käytyäni hyvin pitkiä oppiin ja moraaliin liittyviä vääntöjä ilman pienintäkään näkemysten lähestymistä (yleensä näkemykset vain jyrkistyvät ja desibelit nousevat), usko Raamatun yhteen ja selkeään merkitykseen joutui kohdallani koetukselle.
Kristinusko voi lopulta tarkoittaa kovin monia eri asioita, jos kyse on vain siitä, kuinka kukin lukee muinaista kokoelmaa pyhistä kirjoituksista. Ilman minkäänlaisia rakenteita ja järjestystä edessä on relativismi ja hajaannus. Toinen ongelma on siinä, ettei malli ole historiallisesti totta. Se ei ole koskaan ollut totta: ei Kristuksen aikana, ei apostolisena aikana eikä apostolisen ajan jälkeen. Tietämykseni historiasta on ollut alkeellinen.
Jaroslav Pelikan esittää kysymyksen siitä, kenen lopulta tulee selittää Raamatun monitulkintaisuutta? Kenellä on valtuudet antaa vastauksia? Hän nostaa Uudesta testamentista kirkon historian valossa esiin vaihtoehdot.
Alkukirkossa nousi ensimmäisen helluntain jälkeen kiista koskien leeviläisiä lakeja ja niiden soveltamista pakanakäännynnäisiin. Kiistaa ratkottaessa tukeuduttiin Jerusalemiin kokoontuneisiin apostoleihin ja vanhimpiin. Pietari, Paavali ja Barnabas puhuivat tilaisuudessa ja antoivat tukensa kannalle, jonka mukaan ympärileikkaus ja Kosher-ruokalait eivät koskeneet pakanoita. “Kun he olivat lakanneet puhumasta, lausui Jaakob: "Miehet, veljet, kuulkaa minua!” (Ap.t. 15:13) ja kokoontuminen muotoili kirjeen, joka alkoi “Sillä Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi” (Ap.t. 15:28), joka seuraavassa luvussa tunnistetaan “ne säädökset (dogmata), jotka apostolit ja Jerusalemin vanhimmat olivat hyväksyneet.” (Ap.t.16:4)
Pelikan toteaa toisaalta Uuden testamentin pohjalta olevan selvää, että Pietari oli ainoa 12 opetuslapsesta, jonka Kristus itse oli ottanut erityiseen asemaan. Näin siitäkin huolimatta, että historian ensimmäisessä kirkolliskokouksessa Jaakob toimi puhemiehenä. Rooman basilikassa lukee: “sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni, ja tuonelan portit eivät sitä voita.” (Matt. 16:18)
Pelikan jatkaa vielä yhtenä vaihtoehtona, että Kristus antoi myös muita lupauksia kirkolleen varjellakseen sitä harhalta: “Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut.” (Joh. 14:26) Ketä tarkoittaa tämä “teille” - apostoleja, erityisimmin heidän toimessaan inspiroituina Uuden Testamentin kirjoittajina? Heidän laillisille jatkajilleen, joko ekumeenisessa kirkolliskokouksessa tai paaviudessa, kuten aiemmin mainittu? Vai yksilöuskoville heidän uskonsa tähden (...) joskus jopa “suoraan, ilman mitään välineitä”?
Kenet on oikein johdettu “kaikkeen totuuteen”? Koko kristikunta ei ole voinut eksyä. Millaiset johtamisen rakenteet ovat tarpeen vai tarvitaanko mitään rakenteita? Voiko jokainen nykyisin täysin itsenäisesti päätellä inspiroidusta ja erehtymättömästä Raamatun Sanasta, mikä on oikein ja mikä on väärin, mikä on totta ja mikä on valhetta, mikä on tärkeää ja mikä on kehällistä? Onko millekään muulle oikeastaan mitään tarvetta? Kuka kaipaa johtamisen- ja opettamisen auktoriteetteja, kun on kerran Raamattu ja Pyhä Henki?
"Minun selitys on oikea selitys"
Reformaation aikoihin katolisessa kirkossa todella oli ongelmia. Niitä oli myös reformaatiota ennen ja niitä on riittänyt totisesti reformaation jälkeen. Tämän myöntävät monet katolilaiset. Vaikkapa esiin nousseet hyväksikäyttötapaukset ovat puistattavan vastenmielisiä ja jyrkästi katolisen opetuksen vastaisia.
Olisiko parasta siis torjua hierarkia ja rakenteet? Ihmiset ovat vajavaisia ja syntisiä, joten tulisiko tukeutua vain erehtymättömään Raamatun Sanaan niin kuin sitä itse (Hengen johdossa) tulkitsee? Rakenteita, järjestystä ja johtajuutta ei tarvita, koska niistä seuraa enemmän ongelmia kuin mitä ne ratkaisevat?
Historioitsija Brad S. Gregory on kuvannut, kuinka reformaattoreiden mielestä kirkon kiistattomat väärinkäytökset ja moraalittomuus olivat oire todellisesta ongelmasta, joka oli kirkon väärä oppi. Tuli palata aidon kristillisen uskon lähteeseen, Jumalan kirjoitettuun Sanaan puhdistettuna ihmisten traditioista. Sola scripturan ei pitänyt johtaa joukkoon eri näkemyksiä Raamatusta. Juuri niin kuitenkin kävi. (Gregory 2012.)
Yksityisen, ihmisten traditioista puhdistetun Raamatun tulkinnan juuret, osoittavat luonnollisesti reformaatioon. Seuraavaksi referoin Oslon yliopiston kirkkohistorian professorin Tarald Rasmussenin kuvausta historiallisesta asetelmasta.
Reformaattoreille tehokkain keino kirkon auktoriteetin vastustamiseksi oli Raamattuun vetoaminen. Meidän maailmassamme tässä ei ole mitään ihmeellistä. Tuon ajan ympäristössä tällainen oli kuitenkin radikaalia, koska siinä jätettiin huomioimatta monia tärkeitä auktoriteetteja kirkon sisällä.
Lutherin teologisista vastustajista kukaan ei varmasti torjunut Raamatun arvovaltaa kirkon sisällä. Yleinen näkemys oli kuitenkin, että Raamattua täytyi selittää. Kielitieteellistä perustaa tärkeämpää oli teologisesti luotettava konteksti, jonka sisällä Raamatun selittämisen täytyi tapahtua. Tuo konteksti ei voinut vaihtua maasta, ajasta tai henkilöstä toiseen. Selityksen konteksti oli kirkon määrittämä ja sitä kutsuttiin traditioksi.
Traditio koostui kirkkoisien opetuksista, jotka Pyhän Hengen valaisemina olivat rakentaneet pohjan oikealle selitykselle Raamatusta. Kirkkoisien lisäksi Trenton konsiilin mukaan kirkolliskokoukset ja paavin opetukset kuuluivat traditioon. Raamatun selityksessä näillä oli kuitenkin kirkkoisiä pienempi rooli. Kyse oli siitä, että kirkolliskokoukset ja paavien lausumat asettivat viitekehyksen, jonka sisällä Raamatun selitysten olisi pitäydyttävä. Kirkko torjuisi opetukset, jotka olivat vastoin kirkolliskokouksia. Kirkolliskokoukset olivat kollektiivisesti rakentaneet opetuksensa Raamatun Sanan päälle.
Lutherin mukaan vastaavasti ei ollut olemassa arvovaltaista tradition kontekstia Raamatun selittämiseksi (Luther tosin itse vetosi kirkon traditioon vastustaessaan radikaalia reformaatiota eikä hän hylännyt traditiota. Lutherin suhdetta traditioon voisi kenties paremminkin luonnehtia valikoivaksi). Lutherin termistössä protesti traditiota vastaan tarkoitti ennen kaikkea kirkolliskokouksia ja paavia, mutta myös kirkkoisiä (Luther siis ei hylännyt traditiota, vaan hänellä oli kiistaa kirkon kanssa tradition sisällöstä, kts. blogikirjoitus).
Kaikki vastaukset kristilliseen uskoon, kirkon hallintoon ja uskon käytäntöihin löytyisivät Raamatusta. Lutherin sola scriptura -periaate viittasi kyllä kaikkiin Raamatun teksteihin (Raamattu sisälsi hänen aikanaan apokryfikirjat), mutta kaanonin sisällä oli hänen mukaansa tietty hierarkia. Ilmestyskirjan ja Jaakobin kirjeen kohdalla täytyi peräti kysyä, kuuluivatko tekstit Raamattuun lainkaan. Raamatun tekstien keskinäisen arvojärjestyksen määrittelyssä olennaista ei Lutherille ollut niiden historialliset taustat, vaan teologiset argumentit laista ja evankeliumista.
Tämäkään ei ollut varsinaisesti mitään uutta. Samantapaisia näkemyksiä kaanonin sisäisestä hierarkiasta löytyi myöhäisen keskiajan teologiasta. Monet teologit ennen Lutheria olivat puhuneet samoin.
Todellinen kiista oli siinä, että Lutherille hänen selityksensä Raamatusta oli oikea ylitse sen, mitä katolisen kirkon teologit opettivat. Kuinka Luther saattoi ajatella, että hänen tulkintansa oli parempi kuin traditiota varjelleen kirkon hierarkian? Eikö hänen mallinsa johtaisi puhtaasti omakohtaisesta näkemyksestä riippuvaan tulkintaan?
Luther itse ei pitänyt omia tulkintojaan subjektiivisina. Hänen mukaansa Raamatun tekstillä on ainoastaan yksi merkitys. Hän väitti, että Raamattu on kaikille avoin ja selvä kirja.
Mutta Luther kohtasi haasteen. Ei aina riittänyt, että vain viittasi Raamatun tekstiin ja väitti sen yhden ainoan merkityksen olevan täysin selvä. Luther alkoi siirtämään huomiota omien puheidensa kommentointiin. Nämä tekstit tietyllä tavoin korvasivat Rooman kirkon tradition. Tradition tilalle kasvoi luterilainen traditio ja sola scriptura merkitsi käytännössä uutta Raamatun ja tradition yhdistelmää, vaikka luterilaiset teologit sanoivatkin sola scripturan (vain Raamattu) olevan heidän auktoriteettinsa perusta.
Lutherin saarnoista ja kirjoituksista tuli luterilaisen kirkon traditio - Lutherin itsensä toimesta. Luterilaisessa kirkossa Raamatun tekstejä selittävä konteksti olivat nyt Lutherin kirjoitukset.
Uskontotieteilijä Einar Thomassen Bergenin yliopistosta kertoo, että alunperin juuri tradition prosessi kokosi ja tunnusti kirjoitusten aseman pyhinä teksteinä (kts. kirjoitukset 1. ja 2.). Tämän jälkeen traditio oli kuitenkin mahdollista työntää syrjään. Reformaattorit iskivät sola scriptura -periaatteen pohjalta sen instituution kimppuun, joka väitti edustavansa Raamatun alunperin kirjoituksiksi kanonisoinutta traditiota.
Luther ja Calvin tiedostivat kuitenkin, että Raamattua täytyi selittää. Calvinille selittäjä oli Pyhä Henki, joka toimisi tekstissä ja lukijassa. Käytännössä selityksestä tuli näin subjektiivista. Lutherille selityksen kriteeri oli ”mikä ajaa Kristusta” -periaate, joka loi käytännössä kaanonin kaanonin sisälle. Antiikissa tekstien apostolisuutta oli arvioitu oikeaoppisuudella. Lutherille edelleen hänen omat opilliset kriteerit pistivät Raamatun tekstit keskenään arvojärjestykseen. Thomassen myös huomioi, ettei Luther kuitenkaan poistanut Uudesta testamentista tekstejä, jotka eivät täyttäneet hänen kriteerejä. Traditio kirjoituksista oli liian voimakas. Sola scriptura ei olisi ollut kovin uskottava, jos samalla kun vedottiin kirjoituksiin, olisi tehty huomattavia muutoksia siihen, mitä ylipäätänsä luettiin kirjoituksiksi. (Thomassen.)
Hierarkkinen yhteisö
Arvostettu kirkkohistorioitsija Robert Louis Wilken on kuvannut varhaisimman kristinuskon järjestäytymistä, jonka nostoja referoin seuraavaksi.
Ignatios Antiokialaisen kirjoituksista käy ilmi, että
Vähä-Aasian seurakunnat eivät olleet toisen vuosisadan alussa erillisiä uskovien joukkoja. Kristityt ymmärsivät kuuluvansa yhteen laajempaan ruumiiseen, joka oli toisiinsa hengellisessä yhteydessä. Ignatios käyttää ilmaisua "katolinen kirkko", jonka merkitys kasvoi hänen jälkeensä. Termi kuitenkin ilmaisi seurakuntien muodostaneen yhden jakamattoman organismin.
Tämän yhteyden merkkinä toimi piispa.
Kristinusko oli alusta alkaen yhteisö, ei mikään vapaamuotoinen erillisistä ja irrallisista uskovista koostuva yhdistys. Varhaisille kristityille johtajuudessa ei ollut kyse vain asioiden käytännöllisestä hoitamisesta tai mahdollisimman toimivasta järjestelystä. Siinä oli kyse apostolien opetuksen uskollisesta välittämistä. Johtaminen ja opettaminen olivat hengellisesti liitoksissa toisiinsa Heprealaiskirjeen sanoin: “Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa (Hepr. 13:7)."
Ensimmäisinä vuosikymmeninä kirkon kaksi johtohahmoa olivat opetuslasten johtaja Pietari ja Jaakob “Jeesuksen veli”. Jopa erittäin voimakastahtoinen ja karismaattinen Paavali totteli näitä kahta "pilaria" (Gal. 2:9) Jerusalemissa. Paavali varmisti Jerusalemissa, että hänellä oli heidän siunauksensa lähetystyölleen.
Seurakuntia perustettiin eri suuntiin. Näiden seurakuntien perustajat (kuten Paavali) eivät kuitenkaan pysyneet seurakunnissa, vaan he pitivät yhteyttä seurakuntiin kirjeitse ja vierailivat niissä ajoittain. Kun he olisivat poissa, niin kuka välittäisi eteenpäin tradition Jeesuksesta? Kuka johtaa ehtoollista ja eri tehtäviä? Kuka kastaa? Kuka hoitaa kurinpidollisia asioita? Korintin yhteisössä tapahtuikin jakautumista eri henkilöiden leireihin (1. Kor. 1:11-17).
Apostolien teot valaisee jonkin verran seurakuntien sukupolvenvaihdoksia. Viimeisellä käynnillään Efesossa Paavali kehotti jatkamaan työtänsä: “Pitäkää huolta itsestänne ja koko siitä laumasta, jonka paimeniksi (episkopos) Pyhä Henki on teidät pannut. Hän pani teidät paimentamaan Jumalan seurakuntaa, jonka hän osti itselleen omalla verellään (Ap.t. 20:28)."
Termien episkopos (piispa) ja presbyter (presbyteeri, vanhin) välillä ei tunnettu erottelua. Seurakuntien johtajat oli valittava kypsistä seurakuntalaisista ja heille tuli antaa auktoriteetti paimenen tehtävään. Ensimmäisen vuosisadan lopulla kirjoitetuista teksteistä tiedämme, että tämä tapahtui “kätten päälle panemisen kautta (1. Tim. 4:14)."
Toisen vuosisadan alkuun mennessä joillakin alueilla presbyteerien (vanhimpien) joukkoon perustuva johtamismalli oli alkanut tehdä tilaa yhteen piispaan perustuvalle mallille, jossa piispa toimi yhdessä presbyteerien kanssa.
Ignatios Antiokialainen on hyvin varhainen todistaja mallille “monoepiskopos”. Toisen vuosisadan aikana tämä malli yleistyi yleiseksi käytännöksi.
Tähän oli useita perusteltuja syitä. Yksi sellainen oli, että vahva johtajuus oli välttämätöntä yhteydelle ja jopa kristillisen kirkon selviytymiselle. Yksi piispa oli ykseyden merkki seurakunnassa. Liturgista palvontaa ei voinut olla kuin yhteydessä piispaan. Kirkon kasvaessa piispoista tuli kristillisen yhteisön kasvot. Piispoja toki avustivat presbyteerit ja diakonit.
Varhainen kirkko ei siis ollut vain joukko yksilöitä, jotka uskoivat samalla tavoin. Kristinuskoa ilman muuta määritteli sen uskomukset, mutta kasteen myötä henkilöstä tuli todella osallinen yhteisöä. Ja kristittyjen yhteisössä olivat omat säännöt, riitit ja hallinto. Kaste, eukaristia ja piispan virka olivat selkeästi kristillistä yhteisöä leimaavia asioita. Muita sellaisia olivat uskontunnustukset ja arvovaltaiset kirjoitukset. On kuitenkin hyvin olennaista ymmärtää, että kristittyjä ei erottanut vain heidän uskonsa, vaan koko yhteisöllinen elämä ja erityisesti yhteys piispaan, kaste ja eukaristian viettäminen. (Wilken.)
Valta opettaa ja johtaa Uudessa testamentissa
Seuraavaksi referoin edesmenneen kardinaali
Avery Dullesin havaintoja kirkosta Uudessa testamentissa. Dulles varttui presbyteerinä, mutta hänestä tuli agnostikko. Karismaattisen kokemuksen myötä hänessä heräsi usko Jumalaan Harvardin opiskeluaikoina ja tutkimisen myötä hän vakuuttui katolilaisuudesta. Dulles oli yksi merkittävimpiä amerikkalaisia katolisen kirkon teologeja 1900-luvulla.
“Perustiko Jeesus kirkon”, voi olla vaikea kysymys vastattavaksi. Dullesin mukaan tämän kysymyksen olennaiseen pointtiin on kuitenkin jo vastattu kiinnitettäessä huomiota siihen, että Jeesus ehdottomasti tarkoituksella kokosi opetuslasten joukon, jota Hän opetti ja joille Hän myös antoi osallisuuden omassa missiossaan. Täysin kiistatta voidaan sanoa, että Jeesus perusti “opetuslasten yhteisön”. Evankeliumien opetuslapseutta käsitteleviä katkelmia voi soveltaa kristityn elämään kirkon, opetuslasten yhteisön, sisällä.
Pääsiäisen jälkeen opetuslapseus muuttui luonteeltaan radikaalisti. "Opetuslasten yhteisö” eli pääsiäisen jälkeen ilman Mestarin näkyvää läsnäoloa. Voisi hyvin kuvitella, että Jeesuksen oltua poissa apostolit olisivat ottaneet Hänen paikkansa ja niin tietyllä tavoin tapahtuikin. Kun Jeesus oli poissa, apostolit toimivat Jeesuksen nimissä niin kuin Jeesus oli heille sanonut: “Se, joka kuuntelee teitä, kuuntelee minua” (Luuk. 10:16) ja “Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät” (Joh. 20:21). Paavali sanoi “Alkakaa noudattaa minun esimerkkiäni niin kuin minäkin noudatan Kristuksen esimerkkiä” (1. Kor. 11:1).
Todellisuudessa opetuslapset eivät koskaan "ottaneet Jeesuksen paikkaa". Jeesus pysyi aina Herrana. Apostolien tehtävä oli mahdollistaa muiden pääseminen suhteeseen Kristuksen kanssa Pyhässä Hengessä. Jeesuksen lähettämien apostolien toimiessa ja puhuessa Hänen nimessään, Jeesus toimi mystisesti heidän sanoissaan ja teoissaan. Näin kirkosta tuli paikka, jossa todellinen Jeesuksen opetuslapseus pysyi mahdollisena, kun Jeesus ei enää ollut näkyvästi läsnä.
Ei ole olemassa opetuslapseutta ilman säännöstöä ja vakiintuneita tapoja, sillä opetuslapseus on jo itsessään säännöstö. Jo Jeesuksen aikana “opetuslasten yhteisöllä” oli silmiinpistävän vakiintuneita käytänteitä kuten asetetut rukouksen muodot, kirjoitusten lukeminen, yhteisomistajuus ja yhteiset ateriat. Jo opetuslasten kesken oli olemassa myös tietty järjestys: 12 opetuslapsen ydinjoukko ja tämän sisällä erityisesti Pietari, Jaakob ja Johannes sekä Pietarin etusija.
Myöhemmin 12 hengen
kollegio otti "opetuslasten yhteisön" (kirkon)
johtajuuden ja tämä tapahtui Pietarin johtajuuden alaisuudessa. Se vaiheittain asetti käytännöt virkaan asettamiseksi, kirkkojärjestyksen ja ehtoollisen vieton täsmällisen muodon. Myös Uuden testamentin kirjoituksia kirjoitettiin ja kanonisoitiin sekä muotoiltiin uskon sääntö. Tällaiset vakiintuneet piirteet
olivat välttämättömiä uskon puhtauden säilyttämiseksi.
Samalla opetuslapseus torjuu säännöstön vajoamisen kankeaksi ja vieraannuttavaksi. Opetuslapseuden normisto torjuu viranhaltijoiden vääristyneen korottamisen uskonyhteisön kustannuksella. Opetuslapseus alistaa lain kirjaimen Hengen vapaudelle. Säännönmukaiset ominaisuudet ja piirteet ovat aina palvelemassa suhdetta Jeesukseen Herrana.
Kaarlo Arffman huomioi, että Jeesus antoi vallan nimenomaan apostoleille (Luuk. 22:28-30, Joh. 20:21-23). Myös lähetyskäskyn Jeesus antoi nimenomaan apostoleille (Matt. 28:16-20). Lähetyskäsky piti sisällään kastamisen ja Jeesuksen seuraajien opettamisen. Jeesuksen perustama "opetuslasten yhteisö" oli lähetyskäskyn mukaisesti alusta lähtien apostolien, erityisesti Pietarin, johtama yhteisö, ei demokraattinen yksittäisten uskovien muodostama ryhmä. Evankeliumin levittäminen oli tietenkin kaikkien kristittyjen tehtävä, mutta sen tuli tapahtua apostolien johtajuuden yhteydessä ja alamaisuudessa.
Varhainen "opetuslasten yhteisö" todella oli Pietarin johtama. Arffman kertoo, että toukokuussa julkaistavassa kirjassaan "Mistä tiedämme, mitä on oikea kristinusko?", hän käy asiaa tarkemmin läpi. Tässä kohtaa olennaista on ainoastaan todeta, että Arffmanin mukaan tutkijat (katoliset ja protestanttiset, mutta osittain myös ortodoksiset) ovat tulleet huomattavasti toisiaan lähemmäksi kysymyksessä Pietarin johtoasemasta. Nykyisin on varsin suuri yksimielisyys tutkijoiden kesken siitä, että Jeesus asetti ylösnousemisensa jälkeen Pietarin laumansa kaitsijaksi ja sanoi perustavansa kirkkonsa Pietari-kalliolle.
Sääntöjä, vakiintuneita käytänteitä, mutta myös armolahjoja
Dulles esittää, että Kristuksen herruus kirkossa toteutuu sekä säännönmukaisesti ja vakiintuneesti että karismaattisesti. Kirkko ei ole koskaan ollut ilman sääntöjen mukaista, vakiintunutta ulottuvuutta. Jotkut liberaaliteologit ovat esittäneet, että kirkon alkuaika oli kultainen jakso, jolloin jokainen uskova vain seurasi spontaanisti Hengen johdatusta vapaana instituution kahleista. Kun lähteitä tutkii huolellisesti niin voi huomata, että sääntöjen mukainen ulottuvuus kirkossa on yhtä vanha asia kuin kirkko itse. Jeesus opetti opetuslapsilleen tapoja rukoilla, puhua ja käyttäytyä, joista heidät saattoi tunnistaa opetuslapsiksi. Myös Paavali viittasi apostolisen uskon ja palvonnan normeihin (1. Kor. 11:23, 15:1,11). Kirkon pysyvälle identiteetille nähtiin myöhemmin tärkeiksi uskontunnustukset, Uuden testamentin kirjoitukset, liturgiset seremoniat ja piispan virka. Nämä olivat hyvin tärkeitä kirkolle.
Samalla kirkko ei ole koskaan ollut eikä se myöskään voi koskaan olla ilman karismaattista ulottuvuutta. Kirkko ilman armolahjoja on kirkko ilman armoa. Sellainen kirkko ei olisi todella kirkko. Seuratessaan Jeesusta ja tunnustaessaan Hänet Herraksi apostolit olivat armon inspiroimia (Matt. 16:17, Joh. 6:44, 1. Kor. 12:3). Armolahjat ja säännönmukaiset vakiintuneet piirteet näyttäisivät kasvaneen samanaikaisesti ja kaikkein näkyvimmin helluntain jälkeen. Pius XII tuomitsi näkemyksen, jonka mukaan kirkon rakenteet koostuivat vain hierarkkisista elementeistä eikä yhtä lailla karismaattisista elementeistä. Hän vakuutti, että karismaattisia lahjoja saaneita yksilöitä ei koskaan puuttuisi kirkosta. (Dulles 1982.)
Dulles toteaa, ettei Uusi testamentti täsmällisesti kerro, mitkä auktoriteetit ovat välttämättömiä tulevien vuosisatojen kirkolle. Uudesta testamentista voidaan kuitenkin saada käsitystä, kuinka valta johtaa ja opettaa toimi apostolisessa kirkossa. Myöhempinä vuosisatoina eri kirkot ovat pyrkineet ottamaan Uudesta testamentista mallia omiin hallinnollisiin rakenteisiinsa. Dulles esittää kirkon hallintoon liittyen joitakin tärkeitä kysymyksiä: Mikä on Pietarille ja 12 apostolille annetun etusijan pysyvä merkitys? Kuinka opetusvalta toimi paikallisseurakunnassa? Miten varmistettiin puhtaan opin säilyminen apostolisen sukupolven poistuttua?
Apostolien auktoriteetti pohjautui ainakin osittain heidän ainutlaatuiseen kokemukseensa ylösnousseen Herran kanssa. Siihen pisteeseen saakka tuo auktoriteetti ei ole siirrettävissä (apostolien Kristus-kokemus oli tietenkin täysin ainutlaatuinen). Niin protestantit kuin katoliset teologian tutkijat yleisesti ovat yhtä mieltä, ettei Uusi testamentti kerro piispojen kollektiivisesti perivän apostolien tehtäviä tai että Rooman piispa on Pietarin seuraaja. Kuitenkin Uusi testamentti osoittaa apostolisen johdon olleen vakuuttunut siitä, että Jumalan lahjan avulla muut johtajat tulevat jatkossa hoitamaan apostolien hoitamia tehtäviä. Jos kirkon tulee säilyttää apostolisen kollegion muoto, niin piispojen kollegio Rooman piispan kanssa ja alaisuudessa, on uskottava opetuksen ja johtamisen auktoriteetti kirkossa. Opetusta paavin ja piispojen kollegion erehtymättömyydestä ei ole tiukasti johdettu Uudesta testamentista, mutta siihen voi löytää viittauksia (Matt. 16:19, Matt. 28:20, Luuk. 22:32).
Apostolien tekojen 15. luvussa on kuvaus jostakin ekumeeniseen kirkolliskokoukseen vertautuvasta. Jerusalemin kokoontumisen tuli ratkaista kahden eri leirin ankara kiista. Tapauksessa ei mainita piispoja, mutta siinä kerrotaan apostoleista, presbyteereistä ja uskovista. Lisäksi tapaus osoittaa, että apostolit ja presbyteerit ovat vakuuttuneita heidän päätöksestään Pyhän Hengen antamana. Kirkolliskokouksen antama määräys otettiin vastaan pakanaseurakunnissa.
Paavalin Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä on kuvaus tapauksesta, jossa seurakunta on syvästi jakautunut ja missä karismaattisilla opettajilla oli suuri rooli. Paavali tulee apostolina tapauksessa väliin apostolin arvovallalla. Hän myös vahvistaa ensin kristityksi kääntyneiden johtajuutta seurakunnassa, joiden asemaa voi pitää vastaavana kuin muihin seurakuntiin asetetuilla presbyteereillä (1. Kor. 16:15-18, Ap.t. 14:23). Paavalin ohjeet Korintin seurakunnalle auttavat hahmottamaan, että karismaattisten lahjojen toiminta on mahdollista sopusoinnussa sovittaa kirkon elämään ja opetukseen, mutta kuitenkin yhdessä tunnistetun paikallisen johtajiston kanssa.
Huomionarvoista on, ettei Paavali pyri oman arvovaltansa pohjalta tai ensin kääntyneiden johtajuuteen vedoten korvaamaan spontaanisti Pyhän Hengen nostamia palvelijoita. Hän tunnistaa karismaattiset palvelijat, jotka eivät ole kutsuttuja pastoraaliseen tehtävään (hän käyttää termiä “didascaloi” 1. Kor. 12:28, Room. 12:7). Paavali esittää kirjeissään, kuinka armolahjojen (karismojen) tulee kunnioittaa toisiansa. Tämä tuo tarvittavaa tasapainoa pappisvaltaa korostaviin painotuksiin, joilla on vaarana sammuttaa Pyhä Henki (1. Tess. 5:19).
Johtamisvallan jatkuminen Uudessa testamentissa
Seuraavaksi Dulles kiinnittää huomiota apostolien jälkeiseen aikaan. Pastoraalikirjeet (Timoteus ja Titus) kertovat, kuinka "apostoliset edustajat" Timoteus ja Titus saavat kehoituksen asettaa presbyteerejä ja piispoja, jotka edelleen kykenevät siirtämään eteenpäin uskon talletuksen puhtaana ja kokonaisena. Tässä on mahdollista nähdä ajatus apostolisesta suksessiosta. Kuitenkin karismaattisten lahjojen merkitys tunnistetaan kirjeissä myös. Jotkut tutkijat ovat nähneet pastoraalikirjeiden vakiinnuttaneen karismaattisen spontaaniuden aseman kirkon aiemman historian takia. Pastoraalikirjeillä (Timoteus ja Titus) voidaan kuitenkin nähdä olevan erityistä merkitystä myöhempien aikojen kirkolle, koska ne käsittelevät kysymystä rakenteiden jatkumosta enemmän kuin muu Uusi testamentti. Dullesin mukaan ei kuitenkaan ole syytä olettaa, että tietyt pastoraalikirjeiden suosittamat rakenteet olisivat sopivia kirkolle kaikkina aikoina. Kirjeiden jälkeinen historia nimittäin osoittaa olleen toisin.
Vielä joitakin omia nostojani pastoraalikirjeistä. Timoteus oli siis saanut Paavalilta armolahjan “todistaa Herrasta” erityisesti Paavalin laskiessa kätensä hänen päällensä (2. Tim. 1:6). Lisäksi Timoteuksen tuli huolehtia, että Paavalin suulliset opetukset siirtyisivät eteenpäin useammassa sukupolvessa: “Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita.” (2. Tim. 2:2).
Titus vastaavasti sai Paavalilta täsmälliset ohjeet, kuinka hänen tuli Paavalin valtuutuksella “asettaa jokaiseen kaupunkiin vanhimmat”. Hyvin tärkeää oli, että vanhimmat (presbyteeri tarkoittaa samaa) pitäisivät kiinni “oppimme mukaisesta, luotettavasta sanasta”. Näiden presbyteerien tehtävä oli siis huolehtia apostolisen uskon säilymisestä. Titus oli Paavalilta saanut tarkat ohjeet ja valtuutuksen johtajien valitsemiseen. Tituksella oli selkeästi myös Paavalin antama valta “puhua, kehottaa ja nuhdella kaikella arvovallalla” (Tiit. 1-2). Näin Timoteuksen ja Tituksen asettamat presbyteerit ja piispat valvoisivat apostolisen uskon säilymistä. Johtajaksi ei myöskään ollut mahdollista tulla itsenäisesti sellaiseksi ilmoittautumalla. Kukaan ei voinut vain itsenäisesti nimittää itse itseänsä piispaksi tai presbyteeriksi.
Timoteus ja Titus siis toimivat Paavalin antamalla vallalla. Armolahja "todistaa Herrasta" oli välittynyt Paavalin "kätten päälle panemisen kautta". Timoteuksen (ja Tituksen), joka oli apostolien jälkeistä sukupolvea, tuli huolehtia myös suullisen apostolisen uskon perinnön siirtymisestä toisille (seuraava polvi Timoteuksesta), joiden piti edelleen siirtää apostolinen suullinen traditio eteenpäin (seuraava polvi Timoteuksen seuraajista). Apostolisen suksession ja tradition ajatukset ovat näin pastoraalikirjeissä nähtävissä. Sen sijaan tiukemmin yhden piispan johtamismalli näyttäisi menevän hiukan kauemmaksi tulevaisuuteen niin kuin Wilken totesi Ignatios Antiokialaisesta. Joka tapauksessa Paavalin viitoittamassa mallissa valta johtaa ja opettaa jatkuu "joidenkin toimesta" hänen jälkeensä. Hierarkia ei ollut häviämässä eikä seurakunta olisi demokratia Paavalin poismenon jälkeenkään, mutta hierarkian rinnalla tuli olla tilaa Pyhän Hengen armolahjojen toiminnalle.
Selvää on, ettei osallisuus Jeesuksen perustamassa "opetuslasten yhteisössä" (jota
Ignatios Antiokialainen kutsui 100-luvun alussa "katoliseksi kirkoksi") apostolien aikana tai välittömästi apostolien jälkeen
ollut uskomista vain itselle sopivissa rajoissa. Seurakunnissa oli johtajia (piispoja ja presbyteerejä), joiden johtamista ja opetusta oli toteltava. Usko ei myöskään rakentunut sen varaan,
mitä itsenäisesti päätteli pelkistä teksteistä, vaan se oli myös uskollisuutta suulliselle uskon perinnölle. Olennaista ei ollut ainoastaan kirjoitetut tekstit, vaan aivan yhtä paljon suullinen traditio. Tämän
tradition varjeleminen oli piispojen ydintehtävä ja se tuli siirtää eteenpäin tuleville polville. Apostolien aikanaan harjoittama johtamisen ja opettamisen tehtävä jatkui joidenkin toimesta myös apostolien jälkeen. Valta opettaa ja johtaa ei Uuden testamentin mukaan päättynyt apostoleihin.
Arffman huomauttaa, että apostolien ja välittömästi heidän jälkeisensä ajan selvittämistä vaikeuttaa merkittävästi kristittyjen ilmaisujen monimerkityksisyys. Historiallisen tilanteen huomioiminen on myös tärkeää kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Kristityt uskoivat Kristuksen paluun olevan aivan lähellä. Tästä uskosta käsin katsottuna seurakuntien hallinnon järjestelyt eivät näyttäneet kovinkaan tärkeiltä.
Hän jatkaa, että tutkimuksen mukaan vähintäänkin Palestiinan seurakunnat oli järjestetty juutalaisten synagogaseurakuntien tapaan. Näitä johtivat presbyteerien ryhmät. Sen sijaan Paavalin perustamia seurakuntia johtivat joukko piispoja (episkopos) ja diakoneja. Näiden nimitysten täsmällistä avaamista ei löydy mistään lähteistä. Paavalin seurakunnissa oli muitakin "tehtäviä", kuten opettajia. Vielä tämän lisäksi vähintään kahdella nimityksellä oli kaksi merkitystä. Paavalin puheessa apostoli tarkoitti kaikkia seurakuntien tunnustamia uskon levittäjiä. Apostoleja oli näin periaatteessa rajattomasti. Apostolien teoissa sen sijaan apostoli merkitsi täsmällisesti "niitä kahtatoista". Arffman kertoo, että presbyteeri puolestaan saattoi merkitä jotakin täsmällistä "viranhaltijoiden" ryhmää. Kuitenkin presbyteeriksi kutsuttiin, vähintäänkin Rooman seurakunnassa, kaikkia "viranhaltijoita" yhdessä eli "seurakunnan johtajia". Arffmanin mukaan termistö selkiintyi vasta 100-luvun alkupuolen kuluessa, kun Ignatioksen kirjeissä kuvattu järjestys yleistyi kaikkialle.
Lähteet
Kommentit
Lähetä kommentti