Ajan virtaukset: pakanuus ja individualismi

"Marian palvonta, pyhimysten palvonta, kuvien palvonta, patsaat ja pyhäinjäännökset, kaikki tuo sai alkunsa antiikin jumalattarista ja jumalista. Jumalattaret korvattiin Marialla ja uusi termi taikaesineille oli pyhäinjäännökset. Erilaiset pakanalliset vaikutteet sekoittuivat kristinuskoon, joita vanhat kirkot ovat kantaneet rasitteenaan ensimmäisiltä vuosisadoilta saakka. Reformaatiossa kaikki tällainen inhottava uskonnollisuus työnnettiin vihdoin syrjään. Usko puhdistui. Vanhoja kirkkoja leimaa edelleen pakanuuden jättämät jäljet kristinuskoon. Pakanuuden ja antiikin maailman sekoittuessa kristinuskoon, usko vääristyi ja vinoutui. Uskoon pääsi pesiytymään erilaisia ihmisten traditioita, jotka olivat selkeitä harhoja."

Tiedollinen lähtökohtani oli karkeasti edeltävän kuvauksen mukainen. Ajattelutapa oli myös henkilökohtaisella tasolla mukavaa: oli varsin kätevää yksiselitteisesti työntää syrjään kaikki itselleni vähänkin vieraampi ja omituisempi "pakanuudesta periytyvänä rappiona" ja myöhäisenä "keskiajan kehityksenä". Tällaisen ajattelun avulla pystyin ohittamaan itselleni vieraat asiat näppärästi ja nopeasti. Kaikki sellainen, jota en omasta "puhtaasta kristinuskon versiostani" löytänyt, oli lähtökohtaisesti "pakanuuden tuomaa lisää" tai "keskiajan myöhäistä kehitystä" apostoliseen uskoon. 

Edellisessä kirjoituksessa kävin läpi, kuinka tällainen kätevä, helppo ja pelkistävä selitys, joka niputtaa kaikki itselle kummalliset asiat suoraviivaisesti vain "pakanuuden ja antiikin nimiin", on pitkälti virheellinen. Samalla on myös kiistatta totta, että katolilaisuus otti ympäristöstään vaikutteita ja mahdollisuuksien mukaan sulautui siihen. Sekin on totta, että uskontojen sekoittumista tapahtui tuolloin - ja niin tapahtuu edelleen. 

Näin tapahtuu jatkuvasti ja kaikissa suunnissa. Emme mekään länsimaissa ole mitenkään koskemattomia erilaisten kulttuurivirtauksien vaikutuksille, mutta ne ovat toki erilaisia. Minun kristinuskoni on ollut erittäin individualistista, ulkopuolisia auktoriteetteja vastustavaa, menestykselle ja mukavuudelle myötämielistä, kärsimystä kavahtavaa. Sellaista uskoa olen myös elänyt. Toisen kristinuskossa vääristyneen roolin saavat pyhäinjäännökset, toisella itsekeskeisyys. On täysin selvää, että usko on vuorovaikutuksessa ympäristöönsä ja saa siitä vaikutteita. Varhainen kirkko pyrki tarkasti arvioimaan, missä määrin sulautuminen paikallisiin olosuhteisiin oli hyväksyttävää ja mahdollista. Kristinusko on aina ja kaikkialla saanut vaikutteita ympäröivästä kulttuuristaan. 

José Orlandis kuvaa seikkaperäisesti “pakanuuden vaikutusta”, joka liittyy lähetystyöhön voimakkaasti neljännellä vuosisadalla. Evankelioitava maaseudun väestö oli usein varsin alkukantaista. Heidän evankelioinnissa osoittautui hyödylliseksi lähestymistavat, joita käytettiin sittemmin myös barbaarikansojen lähetystyössä. Kirkko ensinnäkin varoi viemästä ihmisiltä heidän ihanteitaan. Uskonnollisen tyhjän tilan muodostumista haluttiin välttää. Tämän takia pidettiin arvossa ihmisissä hyvin syvällä olleita tottumuksia ja perinteitä. Niitä ei viety siis automaattisesti pois, vaan perinteiden sisältö uudistettiin mahdollisuuksien mukaan kristilliseksi. Vanhat tavat liitettiin esimerkiksi uskon salaisuuksiin (mysteerit eli sakramentit), Kristuksen elämän tapahtumien liturgiseen juhlistamiseen tai pyhien (kuten Marian) juhlapäiviin. Usein pakanatemppeleiden paikoille rakennettiin kirkkorakennuksia. Kristillisen uskon opettamisessa oli apua vaikkapa marttyyrien ja reliikkien kunnioituksesta, jotka auttoivat kääntyneitä muodostamaan uskonasioista mielikuvia. Evankelioinnissa oli silti kyse hitaasta ja haastavasta tehtävästä. Perinteiset uskomukset istuivat lujassa ja epäjumalien palvonta sekoittui uskon harjoittamiseen. 

Arffman avaa pyhimyskultin vaikutusta 300-luvulta alkaen. Marttyyrien kunnioittaminen oli jo ennestään varhainen tapa samoin kuin haudoille tehdyt pyhiinvaellukset. Pakanoiden liittyessä kirkkoon he herkästi korvasivat vanhat jumalansa marttyyreilla. Pyhäinjäännöksiä liikuteltiin kirkon eri keskuspaikkoihin, koska marttyyrien hautoja oli maantieteellisesti rajatusti. Lukuisista piispankirkoista tuli pyhiinvaellusten kohteita reliikkien tähden. Pyhäinjäännökset palvelivat hyödyllistä päämäärää. Pyhiinvaellukset ja rukoukset pyhäinjäännösten äärellä edistivät ihmisten ymmärrystä kristinuskosta. Uskon kokemuksesta tuli siten henkilökohtainen. Reliikit korvasivat amuletit. Samalla tapahtui myös uskontojen toisiinsa sekoittumista. Monille reliikeistä tuli jonkinlaisia taikakaluja. Niiden avulla saatettiin esimerkiksi estää huonoa onnea. Arffman kuvaa, kuinka toisaalta kirkko näki esimerkiksi väkivaltaisen sirkuksen olevan täysin yhteensovittamaton kristinuskon kanssa. Kirkko vetosikin valtiojohtoon näytösten kieltämiseksi. Sellaiset tavat kirkko hyväksyi, jotka voitiin kristillistää. Tämä auttoi lähetystyössä. Samalla myös kulttuuri kristillistyi. 

Erään esimerkin paikalliseen kulttuuriin sopeutumisesta ja siihen liittyvistä jännitteistä voi löytää 1600-luvun katolisen kirkon lähetystyöstä Kiinassa ja Intiassa. Orlandis kirjoittaa Intiassa lähetystyötä tehneestä jesuiittaisä Nobilista, joka piti loogisena perinteiden suvaitsemista, jos hän ei pitänyt niitä pakanauskoon erottamattomasti liitettyinä. Kiinassa jesuiittalähetyssaarnaajat toimivat samaan tapaan. Kristinusko pyrittiin sovittamaan kiinalaiseen perintöön ja tapoihin. Suurin heidän sallima poikkeama liittyi nimeen, jolla Jumalaan viitattiin. Lähetyssaarnaajien kesken oli pitkään kiistelyä esi-isien ja Kungfutsen kunnioittamisesta. Toisten mielestä asiaa ei voinut missään tapauksessa hyväksyä, toiset sallivat tämän. Lopulta paavi tuli väliin ja torjui rituaalit. Kristinuskon leviämisen kannalta päätös ei ollut suotuisa. 

Kun puhutaan pakanuuden vaikutuksesta ja taikauskosta varhaisessa kristillisyydessä, on syytä ymmärtää tilanteen taustoja. Katolisessa kirkossa on aina pyritty suvaitsemaan käytäntöjä ja tapoja, jotka eivät ole olleet kristillisyyden vastaisia. Sen sijaan kristillisyyttä on pyritty sopeuttamaan eri kulttuurien tapoihin ja kristillistämään kulttuurien perinteet. 

Tällaista periaatetta harvemmat pitävät yksiselitteisesti “Raamatun vastaisena”, jos traditiot kristillistetään ja epäjumalanpalvelus käännetään Jumalan palvelukseksi kunkin kulttuurin kielellä. Ongelmia ja vääriä käsityksiä siihen liittyen on kuitenkin aina esiintynyt: kyllä - Mariaa ja pyhimyksiä on myös palvottu epäjumalina, reliikeistä on toisinaan tullut taikakaluja. Arffman huomauttaa, että kysymys on erityisesti liittynyt juuri lähetystyöhön. Hän myös toteaa, ettei kyse ole ainutlaatuisen katolisesta ilmiöstä. Erityisesti Afrikassa on paljon jonkun yksittäisen henkilön perustamia radikaalin protestanttisuuden seurakuntia, joiden toimintaan on sekoittunut pakanallisia perinteitä.

Kulutusyhteiskunta ja individualismi aikamme normeina

Ympäristöllä ja historialla on jokseenkin vääjäämättä hyvin suuri vaikutus yksilöön. Nykyajan lännen kristitty on kovin kaukana siitä maailmasta, missä kristinusko syntyi ja kasvoi. Nykyisin vaikuttavat aivan toisenlaiset voimat kuin antiikissa. Väkeviä ovat myös aikamme virtaukset ja ne ohjaavat huomaamatta kaikkea toimintaamme. Mekään emme ole immuuneja ympäristön vaikutuksille, vaan päinvastoin syvällisesti aikamme lapsia; aivan niin kuin pakanuudesta antiikissa kääntyneet alkukantaiset ja lukutaidottomat ihmiset olivat.    

Läntisen kristityn uskonelämään ei enää sekoitu pakanauskonnot. Meidän uskonelämää leimaa sen sijaan voimakas individualismi ja valinnanvapauden korostuminen. Wikipedia toteaa: "Individualismi vastustaa auktoriteettia ja kaikenlaista yksilön kontrolloimista." Uskova voi nykyisin itse rakentaa ja valita itselleen kristinuskosta sellaisen version, joka sopii juuri hänelle. Se mitä minä teen, on vain minun ja Jumalan välinen asia. Siten kristillisyys sopeutuu asiakkaan mieltymyksiin. Jumalan ja yksilön välisestä yksityisasiasta on yhteisön syytä pitää näppinsä erossa.

Joerg Stolz ja Jean-Claude Usunier kuvaavat aikamme ihmisen suhdetta uskontoon kulutusyhteiskunnan näkökulmasta. Olemme kuluttajia, joille uskonnot myyvät ja markkinoivat. Meidät on opetettu siihen, että palvelut mukautuvat odotuksiamme vastaaviksi. Lukuisat tutkimukset vahvistavat seurakuntalaisten odottavan yhä parempaa palvelun laatua eli esimerkiksi erinomaista musiikkia ja taitavia puhujia. Ihmiset kaipaavat myös viihdettä. Malleja siihen haetaan muualta ja uskonnollisen kokemuksen viihteellisyyttä kehitetään aktiivisesti. Lopuksi, ihmiset odottavat valinnanvapautta. On hyvin tärkeää, että heille ei kerrota, kuinka pitäisi elää. Seurakuntien täytyy kunnioittaa ihmisten ehdotonta vapautta itse valita, mitä uskovat ja kuinka haluavat uskoansa harjoittaa. Aivan kuin ostoksilla, me haluamme päättää.   

Michael Root nostaa esiin, kuinka markkinaistumisen johdosta uskovien ykseydestä on tullut kulutusyhteiskuntaan mukautunut asia. Ykseyttä tulee jopa välttää niin, että markkinamekanismi voi tyydyttää erilaisten "uskonnollisten tarpeiden" kirjon. Kaikista kirkkokunnista ja kristillisistä suuntauksista tulee kuluttajien valintoja uskonnollisella markkinapaikalla ikään kuin Burger Kingin ja McDonald'sin tapaan. Markkina ei edellytä ykseyttä, vaan sääntöjä toimijoiden (kirkkokuntien ja kristillisten liikkeiden) väliselle ystävällismieliselle kilpailulle ja henkilökohtaisten mieltymysten suvaitsemista.   

Kristinusko ei kuitenkaan ole individualistinen uskonto, se ei ole vain henkilökohtaisten mieltymysten kysymys. Usko on henkilökohtainen asia, mutta se on myös vahvasti yhteisöllinen asia. Suhtautuminen auktoriteettiin on varhaisessa kristinuskossa ollut (kuten käy selkeästi ilmi Uudesta testamentista) hyvin toisenlaista kuin nykyisessä markkinaistuneessa versiossa kristillisyydestä. 

Sola scriptura - yksilöllisen uskon kulmakivi

Sola scripturan perusidea on, että Raamattu on ainoa opin ja moraalin perusta. Mitään muita auktoriteetteja ei tarvita, koska Raamattu on selvä kirja. Auktoriteetti on Raamatulla, ei selittäjällä. Selitykset ovat erehtyväisiä, mutta Raamattu on erehtymätön. Puhtaimmassa versiossa sola scriptura -periaatteesta (jota olen edustanut) historiallisesta uskosta ei tarvitse piitata lainkaan. Traditioon täytyy suhtautua hyvin kriittisesti ja lähtökohtaisesti epäileväisesti, koska se vie jopa harhaan (kuten taustassani esitetään, näin on esim. lapsikasteen suhteen tapahtunut). Jos joku kuitenkin lukee Raamattua toisin kuin oma ryhmä, tai oman ryhmäni sisällä muut toisin kuin minä, niin silloin kyse on ihmisistä, jotka eivät vain ymmärrä Raamattua oikein. On periaatteessa mahdollista, että vain minä olen ymmärtänyt Raamatusta kristinuskon sanoman todella oikein. Puhtaimmassa sola scripturassa (jossa traditiolla ei todella ole yhtään mitään merkitystä) käytännöllinen asenne on sellainen, että kaikki muut ovat voineet olla väärässä. En tarvitse muuta kuin Raamatun, josta Pyhä Henki avaa asiat minulle suoraan ja henkilökohtaisesti. Minulla on välitön yhteys: en tarvitse yhtään välikäsiä enkä mitään edeltävää traditiota uskon salaisuuksien ymmärtämiseksi.

Tai sitten on mahdollista, että Raamattua voi lukea monin eri tavoin. Monet eri tavat lukea Raamattua ovat uskollisia Raamatulle eli monenlaiset kristinuskot ovat "raamatullisia". Näin esittää James D.G. Dunn ja hänellä on esittää näkemyksensä tueksi varsin uskottavaa tutkimusta. Kun kanonisoidaan Uusi testamentti, niin samalla kanonisoidaan kristinuskon moninaisuus. Uuden testamentin perusteella voidaan puolustaa kovin monenlaista uskoa. Dunn toteaa, että apostolit olivat tiukasti keskenään eri mieltä useissa tärkeissä kohdissa. Hän lainaa Ernst Käsemannia: "UT:n kaanon ei sellaisenaan muodosta perustusta kirkon ykseydelle. Päinvastoin, sellaisenaan UT:n kaanon muodostaa perustuksen suurelle määrälle erilaisia uskontunnustuksia." Dunn jatkaa, että tämä merkitsee UT:n kanonisoivan kristinuskon moninaisuuden. 

Samoin Lee Martin McDonald huomioi, että on vaikeaa harmonisoida monia UT:n esittämiä teologisia näkemyksiä ja ohjeita keskenään. UT:n tekstejä voidaan listata pitkät pätkät asian osoittamiseksi. Jotkut huipputeologit ovat puhuneet "yhteensovittamattomista teologisista ristiriitaisuuksista" ja kuinka näitä eroavaisuuksia ei edes pitäisi pyrkiä poistamaan nokkelalla eksegeesillä, koska niin tehtäessä vääristetään ja viedään samalla koko tekstin esittämä varsinainen pointti.  

Vaan missä kulkevat rajat? Varhaisessa kristinuskossa rajoja veti kirkko (kts. tämä ja tämä). Mistä saa olla eri mieltä? Kuinka paljon moraalikysymyksissä kristityt voivat keskenään olla eri sivuilla ja edelleen puhua samasta uskosta? Mitä jää totuudesta jäljelle, jos kristinusko voi tarkoittaa tuhansia erilaisia tunnustuksia? Jos uskon ainoa perusta on vain Raamattu, niin siitä on maksettava hinta: se on lähes mielikuvitusta uhmaava opillinen kirjavuus. Mitä jää ytimestä jäljelle, jos ei ole olemassa enää mitään tahoa (tai ei ole koskaan ollutkaan), joka voisi vetää rajat hyväksyttävän teologisen kiistelyn rajoihin? Sola scriptura mahdollistaa erittäin yksilöllisen kristinuskon, "minun uskon". Se sopii individualismin aikaan kuin hanska käteen. Me emme auktoriteetteja kaipaa, vaan tahdomme itse päättää.  

Lähteet

• Arffman, Kaarlo (2009): Kristinuskon historia
• Orlandis, José (1999): Katolisen kirkon historia
• Dunn, James D.G. (2002): The Canon Debate: On the Origins and Formation of the Bible
• McDonald, Lee Martin (2002): The Canon Debate: On the Origins and Formation of the Bible
• Joerg Stolz & Jean-Claude Usunier (2018): Religions as brands? Religion and spirituality in consumer society