Helluntailainen näkökulma: Joutuuko katolinen helvettiin? Osa 2.

Ettei kukaan eksyisi on opillisessa kritiikissään tiukkaa tykitystä, jossa katolinen kirkko saa totisesti kuulla kunniansa. Lista katolisen kirkon "harhaopeista" on sinänsä hyvin odotettavissa oleva, mutta sisältää myös yllättäviä nostoja.       

Paitsi että katolilaisuus on paketoitu latautuneesti otsikoidun kirjan (Ettei kukaan eksyisi) kansien sisälle, niin myös tunteisiin vetoavat voimasanat kuten "harhaoppi", "eksytys", "valhe", "palvonta", "sokeus" ja "epäjumalanpalvelus" tahdittavat itse tekstiä. Viimeistään osion loppuosassa lopunajoista kiinnostuneen lukijan aamukahvit menevät väärään kurkkuun. Ahvenainen liittää sireenit soimaan laittavan ilmaisun "uusi maailmanjärjestys" arvioon, jonka perusteella "paavi voi hyvinkin olla se väärä profeetta, joka saa kansat palvomaan Antikristusta". Kaiken kaikkiaan kielenkäyttö on suoranaista pelottelua.

Tällaisen retoriikan tarkoituksena on yleensä saada lukijassa aikaan tunneperäinen reaktio eikä niinkään edistää kiihkotonta vuoropuhelua, vilpitöntä etsintää ja tasapuolista asioiden tarkastelua. Tavallaan tämä on ymmärrettävää; onhan teoksen tarkoituksena varoittaa lukijoita helvettiin vievästä valheesta. Mutta kun kerran johtopäätöksenä esitetään, että "se, joka tahtoo (...) pelastua, ei voi hyväksyä paavinkirkkoa", niin silloin harteille otetaan myös todella painava todistamisen taakka. Syytös on lievästi sanottuna rankka, mutta selkeyden puutteesta Ahvenaista ei ainakaan voi syyttää.

Mitkä siis ovat niitä harhaoppeja, joihin uskominen vie kadotukseen? Miksi "paavinkirkko" on torjuttava, jos haluaa välttää helvettiin joutumisen?

Kadottavien "katolisten eksytysten" määrä hupenee teoksessa lopulta vähäiseksi. Pelkän opillisen erimielisyyden osoittamisesta on vielä tehtävä jonkinlainen loikka varsinaisen eksytyksen osoittamiseen. Vieläpä jos arvioitavana on kirkon virallinen opetus eikä oppimattomassa väestössä toisinaan esiintyvä (tai esiintynyt) kansanusko, niin esitykseltä loppuu puhti.

Vaan mikä muu edes voisi olla lähtökohtana? Eihän Paavaliakaan voi tuomita “hällä väliä” -armonopettajaksi, vaikka jotkut ovat siten menneet opettamaan hänen nimissään. "Harhaoppien" joukossa on lisäksi paljon sellaista, mikä osuu muihinkin kuin katolisiin ja moni "eksytyksistä" juontuu aivan varhaisimpaan kristillisyyteen.

Kaste

Ensimmäisenä harhaoppina pöydälle nousee lapsikaste. Sitä ei ole Raamatussa ja Ahvenaisen mukaan lukuisat kirkkoisät epäilivät asiaa (Tertullianus mainitaan kirjassa erikseen). Historialliset dokumentit todistavat, ettei pienten lasten kastaminen ollut yleistä ennen 200-lukua. Luther perusteli asian perinteellä, ei Raamatulla. 

Perustelut pienten lasten kasteille ovat kirkolla vääriä. Pieni lapsi ei tarvitse puhdistumista perisynnistä, vaan hän on Jumalalle otollinen. Kasteessa ei tapahdu uudestisyntymistä, vaan evankeliumin ottamisessa vastaan uskossa. Raamatunpaikat, joiden on ymmärretty puhuvan uudestisyntymisestä kasteessa (Joh. 3, Tiit. 3:5), on kirkossa ymmärretty väärin, koska vesi on vertauskuva Pyhästä Hengestä ja Jumalan Sanasta. Raamatun perusteella kastetta edeltää aina henkilökohtainen usko. Ympärileikkaus ei ole vertauskuva kasteesta, vaan uudestisyntymisestä. Käytännössä helluntailaisuudessa tämä tarkoittaa uskoontulokokemusta, johon lukija kirjan lopussa johdatetaan ns. syntisen rukouksen kautta. 

Lapsikaste ei kuitenkaan ole Ahvenaisen mukaan mikään kadotukseen vievä asia. Lähinnä se riistää henkilöltä ilon, jonka uskoontulemisen jälkeen kasteen ottanut saa kokea. Se voi myös antaa väärää turvallisuuden tunnetta, kun kirkot vakuuttavat taivaaseen pääsyä kastetuille, vaikka ihmiset eivät olisi edes oikeasti uskovia.   

Helluntailaisen on tässä yhteydessä hyvin tarpeellista tiedostaa, että katolisen opetuksen mukaan evankeliumin omaksuminen, kääntymys ja uskon tunnustaminen ovat kasteen lisäksi kristityksi tulemisessa välttämättömiä (KKK 1229). Pelastuksen näkökulmasta uskon tunnustamisen välttämättömyydestä kannattaa lukea myös KKK 1816. Erinomainen populaari yleisesitys katolisesta pelastusopista on Barber, joka käsittelee myös uskon ja kasteen suhdetta.     

Helluntailaisesta näkökulmasta imeväiskaste ei ole tosi kristillinen kaste, koska kastettavan tietoinen uskon vastaus puuttuu. Katolisen vastauksen mukaan hedelmällisempää kuin erottelu "uskoviin" ja "lapsiin" olisikin tehdä jako aikuisten kasteeseen, jotka tunnustavat uskon kasteen yhteydessä ja lasten kasteeseen, jotka kristillisen kasvatuksen toimesta kasvavat uskon tunnustamiseen myöhemmin. (Gusmer 1989.)

Imeväiskasteen kohdalla on siis samoin välttämätöntä, että kastettu hyväksyy ja omaksuu kasteensa myöhemmin henkilökohtaisesti. (Ekumeenisesta asiakirjasta, kpl. 48-49.) Uskonopin kongregaation ohjeistus imeväisten kastamisesta asettaa kasteelle ehdoksi, että vanhemmat vakavasti vakuuttavat kasvattavansa lapsen uskoon (yksityiskohdista ja erilaisista tapauksista tarkemmin kts. asiakirja).

Vesikaste on Ahvenaisen mukaan ymmärretty katolisessa kirkossa muutenkin aivan väärin. Kaste kuuluu uskoontulleille. “Kasteen ottaminen oli merkki siitä, että ihmiset todella kääntyivät pois entisestä ja tunnustivat Jeesuksen Kristukseksi.” Kun ihminen on ensiksi syntynyt uudesti uskoontulon kautta, niin “sen jälkeen hän antaa haudata kasteessa vanhan elämänsä. Näin hän hyväksyy näkyväisellä tavalla oman kuolemansa ja ylösnousemuksensa Kristuksessa.” Kasteessa “ihminen samastuu Kristukseen hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan”, “ilmaisee panevansa koko luottamuksensa Kristukseen” ja ilmaisee halunsa jättää mennyt elämä taakse ja siirtyä seurakuntaan.   

Sakramenteista kohta enemmän. Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että dramaattinen uskoontulokokemus syntisen rukouksessa puuttuu myös monilta helluntailaisilta eikä sellaista ole minullakaan ollut. Olen kasvanut kristilliseen uskoon. Kaste 11-vuotiaana poikana sen sijaan on vahvasti mieleeni jäänyt hengellinen kokemus. En tajunnut tapahtumaa teologisesti juuri mitenkään, mutta koin sen vahvasti. Vedestä noustua oloni oli puhdas. Toisaalta monille kaste ei ole ollut kokemuksellisesti kovinkaan ihmeellinen. 

Lapsikasteen historiasta olisi ollut hyvä käydä vuoropuhelua historiallisen teologian professori Tony Lanen tutkimuksen kanssa. Hänen esityksensä on parhaita, mitä olen itse aiheesta lukenut. Lane on on toiminut myös vanhimpana tunnustuskuntiin sitoutumattomassa evankelisessa seurakunnassa Englannissa, joten katolinen asenteellisuus loistaa takuulla poissaolollaan. Hän toteaa, että ensimmäiset vauvojen kastamisen periaatteellisesti laittomana torjuneet olivat jotkin keskiaikaiset lahkot ja myöhemmin anabaptistit 1500-luvulla. Missään säilyneessä kristillisessä kirjallisuudessa ensimmäiseltä viideltä vuosisadalta ei löydy edes vihjausta siitä, että imeväisten kastaminen olisi ollut kelpaamatonta, väärin tai jotenkin ajoittaista - näin ei esitä myöskään Tertullianus. (Lane 2004.) 

Ahvenainen mainitsee merkittävänä teologisena perusteena lapsikasteelle Augustinuksen perisyntiopin, jolla onkin kiistatta ollut valtava merkitys lännen kirkossa. Tämä ei kuitenkaan lopulta ole tyydyttävä selitys. Augustinuksen edustama tulkinta perisynnistä ei nimittäin koskaan saanut sijaa idässä. Esim. Lanen tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että niin idässä kuin lännessä vauvoja kastettiin apostolisena perintönä hyvin varhain, vaikka perustelut olivat idässä toisenlaisia kuin lännessä.

Erinomainen esitys sakramenteista ja imeväiskasteesta on myös Walsh. Everett Fergusonin lähes 1000-sivuinen järkäle käy perusteellisesti läpi Raamatun kastetekstit ja sen, kuinka kyseiset tekstit on aina kristinuskon historiassa ymmärretty. Klikkauksen takaa löytyvä helluntailais-katolinen ekumeeninen tutkimus lähestyy myös kasteen, ehtoollisen (eukaristian) ja vahvistuksen sakramentteja huolellisen tutkimuksen kautta. Löydettävissä on myös populaari suomenkielinen esitys varhaisen kirkon sakramenteista ja teologiasta, jonka kirjoittajat ovat luterilaisia tutkijoita ja teologeja. Ilmaiseksi netistä on luettavissa JND Kellyn klassikko Early Christian Doctrines ja takuulla tieteellisesti uskottava lähde on The Oxford Handbook of Early Christian Studies. Kirkkojen maailmanneuvoston kastetta, ehtoollista ja virkaa käsittelevää BEM-asiakirjaa pidetään hyvin merkittävänä ja se on löydettävissä klikkauksen takaa suomeksi. 

Sakramentit vai usko?

Katolisessa sakramenttiteologiassa on pielessä Ahvenaisen mukaan se, että “Uusi testamentti ei opeta minkään toimituksen lahjoittavan ihmisille Jumalan armoa ilman uskoa”. Taustalla painaa kirkon opetus, jonka mukaan sakramentit (kuten kaste, ehtoollinen ja rippi) vaikuttavat ex opere operato. Tämä oppi on Ahvenaisesta "epäraamatullinen ja harhaanjohtava".

Ilmaisu ex opere operato tarkoittaa, että sakramentit vaikuttavat Kristuksen täydellisesti täytetyn työn tähden (“suoritetun toimituksen perusteella”). Koska sakramentin vaikutus perustuu Kristuksen ja Pyhän Hengen voimaan, niin "sakramentti ei toteudu sen ihmisen vanhurskauden kautta, joka sakramentin jakaa tai ottaa vastaan". (KKK 1127-1128.) Vastakkainasettelu uskon ja sakramenttien välillä on kuitenkin väärä, koska katolinen opetus sitoo uskon ja sakramentit toisiinsa täysin kiinteästi. 

Kirkko ensinnäkin opettaa, että "sakramenttien tarkoituksena on ihmisen pyhittyminen, Kristuksen ruumiin rakentaminen ja Jumalan palvominen." Sakramentit "eivät vain edellytä uskoa, vaan sekä sanoin että aineellisesti myös ravitsevat, vahvistavat ja ilmaisevat sitä; siksi niitä nimitetään uskon sakramenteiksi. Ne välittävät armoa, mutta sen lisäksi niiden jakaminen tekee uskovat parhaiten kykeneviksi ottamaan tämän armon vastaan hedelmää tuottavasti." (SC 59.) 

Sakramentit siis sekä edellyttävät että ilmaisevat uskoa. Sakramentteja voi hyvin pitää myös “uskon merkkeinä”. Ne eivät kuitenkaan “vain ja ainoastaan” edellytä ja ilmaise uskoa, vaan ne myös vahvistavat ja ravitsevat sitä. Sakramentit todella välittävät Jumalan armoa, koska Pyhä Henki itse voimallaan toimii niiden kautta. Sen sijaan matalakirkollisessa vapaakristillisyydessä sakramentit ovat yleisesti "vain ja ainoastaan" sisäistä uskoa ilmaisevia ulkoisia ja symbolisia merkkejä. 

Sakramentit eivät ole luonteeltaan "maagisia" ja "mekaanisia". Usko siihen, että sakramentit ovat itsessään ja yleispätevästi vaikuttavia, ilmaisee uskoa Jumalan aloitteen ja armon ensisijaisuuteen sakramenteissa. Sakramenteilla on kuitenkin "dialoginen luonne": ne muodostavat yhteyden Jumalan ja yksilön välille, jos ihminen ei itse aseta sakramenttien tielle esteitä. (Gusmer 1989.) Vatikaanin 2. kirkolliskokous kiteyttää: "Hän on läsnä voimallaan sakramenteissa niin, että kun joku toimittaa kasteen, Kristus itse kastaa (SC 7.)."

Paavillinen hovisaarnaaja Raniero Cantalamessa OFM Cap. kertoo, että katolisessa teologiassa voidaan puhua pätevästä, mutta sidotusta sakramentista. Tällä viitataan siihen, että sakramentin hedelmien tiellä voi olla esteitä. Hän sanoo: “Sakramentit eivät ole maagisia rituaaleja, jotka toimivat mekaanisesti ilman henkilön tietoa tai ottamatta lukuun mitä tahansa vastausta henkilön omalta taholta.” Sakramenteissa on kyse Kristuksen armon ja ihmisen vapauden välisestä yhteistyöstä. Cantalamessa lainaa Augustinusta, joka sanoi: “Hän joka sinut loi ilman sinun yhteistyötä, ei pelasta sinua ilman sinun yhteistyötä.” Cantalamessan mukaan kasteessa Pyhän Hengen voimasta saatava armo on runsas. Siinä lahjoitetaan uskon, toivon ja rakkauden hyveet, Jumalan lapseus ja tietenkin anteeksiantamus. Tämä on Jumalan osuus, joka lahjoitetaan siemenen muodossa. Ihmisen osa on usko, joka on toinen osatekijä kasteen lisäksi. Niin kuin Raamattu sanoo: "Niiden, jotka ottivat (hänet luokseen) ja jotka uskoivat häneen, hän antoi tulla Jumalan lapsiksi. (Joh. 1:12)." Cantalamessa kuvaa, kuinka usko “aktivoi uudelleen” kasteen. Parannuksen teko ja uskon valinta vapauttaa Jumalan työn ihmisen elämässä. Näin Pyhä Henki pääsee kauniisti vaikuttamaan kristityn elämässä. (Cantalamessa 2017.)

Demonien opetuksia, mutta jotain hyvääkin

Vahvistuksen sakramentista Ahvenaisella on jopa myönteistä sanottavaa (KKK 1285-1321). Hän toteaa, että Suomessa luterilaisen rippikoulun kautta moni on tullut uskoon. Myös rippi on “oikein suoritettuna hyvä asia” (ripistä kannattaa lukea KKK 1420-1498).

Jämäkästä avioliiton puolustamisesta katolinen kirkko saa Ahvenaiselta tunnustusta. Sairaiden voitelu saa osakseen jokseenkin tarpeettomalta tuntuvan näpäytyksen, kun “tässäkin katolinen kirkko on muuttanut Raamatun oppia, joka ei puhu mitään voitelun sakramentista vaan yksinkertaisesti öljyllä voitelemisesta.” (KKK 1499-1532.) Tällaisesta kommentoinnista tulee lähinnä kiusanhaluisen saivartelun maku. Eipä Raamattu taida kauhean paljon puhua nuorisopastoreista tai käyttää termiä Pyhä Kolminaisuus? Helvettiin vieväksi valheeksi mitään edellä mainituista ei teoksessa kuitenkaan vihjailla.

Pappien selibaatista Ahvenainen toteaa, että se on “Raamatun ulkopuolelta otettu sääntö”, seurakunnan kaitsijan nimenomaan tulisi olla naimisissa (1. Tim. 3:1-5). Lisäksi hän viittaa raamatuntekstin “demonien opetuksiin (...) valehtelijat, jotka kieltävät menemästä naimisiin” (1. Tim. 4:1-5). 

Vihjailu ampuu täydellisesti maalista ohitse. Katolinen kirkko ei kiellä menemästä naimisiin. Pappien selibaatin lukeminen Timoteuskirjeen tekstin sisään vaatii lukemaan katkelman täysin irrallaan sen asiayhteydestä (lue lisää). Katolisessa kirkossa on myös naimisissa olevia pappeja (KKK 1579-1580). Vaikka kirkon käytännöstä olisi eri mieltä, niin mistään eksyttävästä “demonien opetuksesta” ei ole kyse. On huomioitava, että selibaatti on nimenomaan kirkon sitova käytäntö ja periaatteessa muutettavissa.  

Harhaoppina ehtoollinen    

Katolinen oppi ehtoollisesta on Ahvenaisen mukaan harhaoppi, koska “messulla on uhriluonne” ja “Raamattu kuitenkin todistaa Herran Jeesuksen ristinuhrin olevan kertakaikkinen, yksi ja ainoa uhri syntien edestä” (Hepr. 10:10-14). Edelleen “Raamattu ei puhu mitään leivän ja viinin taianomaisesta muuttumisesta Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi” ja “ehtoollisen vietosta tulee ulkokohtainen seremonia ihmisten uskoessa sakramenttiin enemmän kuin itse Kristukseen”. 

Katolisen vakaumuksen mukaan vastakkainasettelu messu-uhrin ja Jeesuksen kertakaikkisen uhrin välillä on yksiselitteisesti väärä. Huomattava yksimielisyys on kysymyksessä saavutettu luterilaisten kanssa, kun yhdessä todetaan: “Jos Jeesus Kristus on todella läsnä ehtoollisessa, silloin hänen elämänsä, kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemisensa ovat myös todella läsnä yhdessä hänen ruumiinsa kanssa, niin että ehtoollinen on "ristintapahtuman todellista läsnä olevaksi tekemistä." Ei ainoastaan ristintapahtuman vaikutus vaan myös itse tapahtuma tulee ehtoollisessa läsnä olevaksi ilman että ehtoollisateria olisi ristintapahtuman toistamista tai täydentämistä. Yksi ainoa ristintapahtuma on läsnä sakramentaalisella tavalla. Pyhän aterian liturgisen muodon tulee kuitenkin sulkea pois kaikki, mikä voisi aiheuttaa vaikutelman ristin uhrin toistamisesta tai täydentämisestä.” (kpl. 159.) 

Johannes Paavali II sanoi varsin selkeästi: “Itse asiassa ”Kristuksen uhri ja eukaristian uhri ovat yksi ainoa uhri”. Tämän sanoi yksiselitteisesti jo pyhä Johannes Khrysostomos: ”Me uhraamme aina saman Karitsan, ei yhtä tänään ja toista huomenna, vaan aina saman. Samasta syystä myös uhri on aina sama… Nytkin me uhraamme sen uhrikaritsan, joka silloin uhrattiin, ja joka koskaan ei ole kuluva loppuun”. Messu tuo ristin uhrin tähän hetkeen lisäämättä siihen mitään ja moninkertaistamatta sitä. Siinä toistuu sen muiston viettäminen, sen ”muiston osoittaminen” (memorialis demonstratio), jonka kautta Kristuksen ainutkertainen ja lopullinen lunastusuhri tulee yhä uudelleen ajassa läsnäolevaksi. Eukaristian salaisuuden uhriluonnetta ei siis voi ymmärtää joksikin erilliseksi, rististä riippumattomaksi tai vain välillisesti Golgatan uhriin liittyväksi.” (kpl. 12.)

Mitä tulee kysymykseen Kristuksen läsnäolon todellisuudesta ehtoollisella, on tässäkin yksimielisyys luterilaisen ja katolisen ymmärryksen välillä: ”Luterilainen traditio vahvistaa katolisen tradition, että konsekroidut elementit eivät yksinkertaisesti jää leiväksi ja viiniksi, vaan luovan sanan voimasta ne annetaan Kristuksen ruumiina ja verenä. Tässä mielessä myös luterilaiset voivat toisinaan puhua kreikkalaisen perinteen tapaan muuttumisesta.” Vastaavasti luterilaiset yhdessä katolisten kanssa hylkäävät “luonnollisen läsnäolon tavan ja myös sakramentin ymmärtämisen vain muistoateriana tai vertauskuvallisena tapahtumana.” (kpl. 153.)

"Joko uskot enemmän Kristukseen tai sakramenttiin" on väärä vastakkainasettelu. Katolisen vakaumuksen mukaan ehtoollisessa on nimenomaan kyse Kristuksesta, joten sakramenttia ja Kristusta ei voi asettaa vastakkain. On myös syytä huomioida, että kirkon opetukset menevät aivan varhaisimpaan kristinuskoon. Tätäkin aihetta sivuava ei-katolisten suomalaistutkijoiden populaari esitys on hyödyllinen ja luterilais-katolisen dialogin hedelmiä Suomessa voi poimia täältä (kpl. 2.). Erinomainen esitys katolisesta näkökulmasta on Brant Pitre. Valitettavasti näiden lähteiden kanssa Ahvenainen ei teoksessa käy vuoropuhelua. 

Vanhurskauttaminen

Oppi vanhurskauttamisesta on odotetusti yksi Ahvenaisen esittämistä katolisen kirkon harhaopeista. Hän toteaa, että katolinen pelastusoppi on "sekava ja suorastaan harhaanjohtava". "Pysyvä rauha Kristuksen sovintotyössä" jää puuttumaan. Oikea oppi vanhurskauttamisesta avautuu viittauksilla Roomalaiskirjeen ja Galatalaiskirjeen tuttuihin teksteihin.

Tästä reformaation kiistakysymyksestä on kuitenkin saavutettu konsensus luterilaisten ja katolisten välillä. Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on saanut luterilaisten ja katolisten lisäksi seuraa. Julistukseen yhtyvät nykyisin metodistit, anglikaanit ja myös reformoidut. Luterilais-katolisessa dialogissa aiheen ääreen on palattu uudelleen ja täältä siitä voi lukea suomeksi lisää kommentaaria (kappaleesta "Vanhurskauttaminen").

Protestanttisen teologian puolelta varsin lähelle katolista käsitystä tulee myös uudempi Paavali-tutkimus, jonka suuria nimiä ovat mm. James D.G. Dunn ja N.T. Wright. Vaikka kysymystä vanhurskauttamisesta lähestyisi täysin protestanttisesta näkökulmasta, on saavutetun konsensuksen valossa puhe suorastaan harhaanjohtavasta pelastusopista äärimmäisen kärkevää. Vuosikymmeniä kestänyt vuoropuhelu on yhdistänyt kristittyjä. Huolellinen tutustuminen ekumeenisen keskustelun hedelmiin auttaa takuulla vähentämään vääriä epäluuloja. Sääli vain, että ekumeeniset dokumentit menevät suurelta yleisöltä helposti ohitse.

Ahvenainen toteaa, että “Kristuksen tekoa ei pidä yrittää täydentää millään ihmisen omilla teoilla”. Tähän kommentoi osuvasti professori Michael Root, joka oli itse mukana, tuolloin vielä luterilaisena, laatimassa yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista. Hän huomauttaakin, ettei oppi vanhurskauttamisesta ole enää kirkkoa jakava kysymys. Todellinen kysymys koskee sitä, miten uskovan elämässä armo toimii ja mistä armossa on oikein kyse? Onko armo ainoastaan passiivisesti vastaanotettava asia vai tuleeko ihmisen tehdä aktiivisesti myös yhteistyötä armon kanssa? Onko ihmisen toiminnalla mitään merkitystä pelastavan armon vastaanottamisen lisäksi? Katolisessa ajattelussa ihmisen toiminta ja Jumalan armo ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tämän johdosta katoliset painottavat kristillisen elämäntavan merkitystä. (Root 2019.)

Kiirastuli

Kiirastuli nousee luonnollisesti esiin yhtenä kirkon eksytyksenä. Ahvenainen kirjoittaa, että katolisen opetuksen mukaan vanhurskauden saamiseksi tarvitaan sekä aneita että kiirastulta. Katolinen kirkko ei kuitenkaan opeta näin. Asian voi hyvin tarkistaa lukemalla vaikka Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista.

Katolinen käsitys pelastuksesta sisältää kuitenkin paljon enemmän kuin vain syntien anteeksisaamisen. Katekismus puhuu kutsusta jumalallistumiseen lainaten mm. Tuomas Akvinolaisen sanoja: ”Koska Jumalan ainosyntyinen Poika tahtoi antaa meille osallisuuden jumaluuteensa, hän omaksui meidän luontomme, tuli ihmiseksi tehdäkseen ihmiset jumalallisiksi.” (KKK 459-460.)  

Voiko tähän prosessiin liittyä myös jotain epämiellyttävää? Raamatulle se ei ainakaan ole mitenkään vieras ajatus. Pyhittymiseen voi liittyä jonkinlaista kipua tai kärsimistä, vaikka nykyihminen ajatusta vierastaa. Esimerkiksi Kirje heprealaisille kuvaa, kuinka rakastavan Jumalan kuritus "on meidän todelliseksi parhaaksemme, niin että pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään (12:5-11)."

Lopulliseen pyhittymiseen ei kuitenkaan ole välttämätöntä liittää mielikuvia jonkinlaisesta "puolihelvetistä", jotka kieltämättä ovat olleet varsinkin keskiajalla hyvin yleisiä. Katekismus on kiirastulen suhteen lopulta hyvin niukkasanainen (KKK 1030-1032.). Kirkko ei vaadi jäseniään uskomaan esim. tuhansia vuosia kestävään kidutuskammioon (alla Benedictus XVI:n näkemys kiirastulesta).

Kiirastulen perusidea on tuttu aivan varhaisimmasta kristillisyydestä. Ikuiseen elämään menisivät vain puhdassydämiset eikä taivaassa ole enää syntiä. Pelastuvat ihmiset eivät kuitenkaan yleensä kuollessaan olleet vielä muuttuneet Herran “kirkkauden kaltaisiksi” (2. Kor. 3:18) ja jonkinlainen muutos oli ihmisessä yhä tarpeen. Jumala veisi lopullisen pyhittymisen loppuun kuoleman jälkeen. Kyseistä vaihetta tai tapahtumaa ryhdyttiin 1. Kor. 3:10-15:n pohjalta nimittämään "kiirastuleksi" eli puhdistavaksi tuleksi. Kirkko ei koskaan tarkemmin määritellyt kyseisen puhdistavan tulen luonnetta, mutta kansanuskossa ja saarnoissa siihen liitettiin varsin hurjia mielikuvia. (Arffman 2009.)

Ahvenainen toteaa, että Paavali ja Pietari (1. Kor. 3:15, 1. Piet. 1:7) puhuvat "tekojemme ja uskomme koettelemisesta erilaisissa elämäntilanteissa ja viimein Kristuksen edessä. Ne teot, jotka olemme tehneet itsekkäästi, palavat Kristuksen edessä. Ne teot, jotka olemme tehneet itsekkäästi, palavat silloin pois arvottomina.” 

“Kiirastuli”, puhdistava tuli, on Benedictus XVI:n mukaan puhdistumista “rakkauden tuskassa” kohtaamisessa Kristuksen kanssa. Edellisen paavin kuvaus lopullisesta pyhittymisestä tulee siis hyvin lähelle Ahvenaisen omaa käsitystä! Edellisen paavin seikkaperäinen ja vaikuttava selvitys kiirastulesta löytyy suomeksi netistä, kts. Spe salvi 44-48.

Kiirastulen raamatullisuudesta hyödyllistä luettavaa on myös professori Gary A. Andersonin artikkeli, joka sivuaa myös “almuja kuolleiden puolesta” (aneet). Raamatullisesti oppi ei ole lainkaan niin epäuskottava kuin se on usein haluttu esittää. Michael Rootin kiirastulta käsittelevä luento on historiallinen, raamatullinen ja perusteellinen katsaus aiheeseen. 

Epäraamatulliseksi harhaksi Ahvenaiselle nousee myös rukoileminen kuolleiden puolesta. The Oxford Dictionary of the Christian Church:in (2005) mukaan sekä idän että lännen liturgiassa kuolleiden puolesta rukous oli jatkuva piirre ja kuolleiden puolesta rukousta pidettiin myös idässä vaikuttavana. Aihetta sivuaa myös Spe salvi. Kyse on aivan varhaisimpaan kristillisyyteen juontuvasta käytännöstä. Kuolleiden puolesta rukoilua ja kiirastulta käsittelee yhteisen konsensuksen löytäen katolilais-luterilaisen dialogin Communio Sanctorum.

Aneet

Aneiden käsittelyyn Ahvenainen käyttää suhteellisen paljon tilaa. Aihe on toki tavattoman mehukas, mutta ratkaisu hiukan yllättävä, koska aneista on vaikea vääntää nykyajassa aivan valtavan isoa asiaa. Ahvenaisen puolustukseksi on tosin todettava, että aneiden taustalla oleva teologia on hiukan monimutkainen ja pelkästään aiheen huolellinen avaaminen vaatii selvittämistä. Tässä yhteydessä en perusteellisesti siihen ryhdy, mutta teen joitakin lyhyitä huomioita.

Aneisiin liittyy kiistatta vakavia historiallisia väärinkäytöksiä. Nämä väärinkäytökset ovat värittäneet käsityksiä. Syntyhistoriastaan irrotettuna aneet ovat vaikeaselkoinen kummallisuus, mutta olennaista on ymmärtää, että ne liittyvät katumukseen. Aneiden avulla ei ole mahdollista ostaa taivaspaikkaa eikä saada syntejä anteeksi. Ne ovat eräänlainen kirkon rukous ja myötätunnon osoitus jonkin määrätyn hyvän teon muodossa katumusta osoittavan henkilön puolesta. Aneen vaikutukset kohdistuvat niihin synnin jättämiin jälkiin ja haavoihin, joita syntien anteeksisaaminen ei poista.

Se, että synti jättää ihmiseen jälkiä, vaikka synnin olisi saanut jo anteeksi, on sinänsä arkijärjellä ymmärrettävä asia. Pornon katselun saa anteeksi, mutta se jättää ihmiseen jälkiä. Synti saa ihmisessä aikaan vahinkoa. Juuri tähän puoleen aneet kohdistuvat.

Ahvenainen kirjoittaa aneiden yhteydessä, että "kirkolla ei ole valtaa poistaa tai vähentää ajallisia pahojen tekojen seuraamuksia, jotka virkavalta on määrännyt." Kirkko ei näin myöskään väitä. Kyse on hengellisistä seuraamuksista, synnin aiheuttamasta vahingosta ihmiselle itselleen. Jos on vaikkapa tehnyt pankkiryöstön, niin rikosoikeudellisia seuraamuksia ei oikeuslaitokselle kuitata katolisen kirkon myöntämällä aneella. Katekismus toteaa: "Monet synnit tuottavat vahinkoa lähimmäiselle. Tämä vahinko täytyy hyvittää niin pitkälle kuin mahdollista. Jo pelkkä oikeudenmukaisuus vaatii sitä." (KKK 1459.)

Teoksen johtopäätökset aneista ja kiirastulesta ovat hyvin tiukkoja. Ne ovat epäraamatullisia ja "turhentavat Kristuksen sovintotyön". "Aneoppi on eksytystä" ja "harhaoppia, jolla on petetty miljoonia ihmisiä".

Entä jos Ahvenainen on oikeassa? Onko aneoppi siinä tapauksessa todella eksytystä? Aneet ovat kirkon rohkaisua hyviin tekoihin eikä niiden avulla hankita syntien anteeksiantoa. Jos olisi niin, että Kristuksen ansioihin perustuva kirkon myötätunnon osoitus katuvalle (ane) olisikin vain katteeton lupaus, niin sitten olisi niin. Monesti aneeseen liitetty katumusteko ei sellaisenaan kuitenkaan ole mitenkään ongelmallinen protestantille, vaan katumusta osoittavat teot voivat protestantista olla jopa ihan hyviä juttuja.

Protestantit eivät tunnusta aneita, mutta "aneoppi on eksytystä" -väite on myös protestantin kiikareilla katsottuna rankkaa liioittelua. Eksytyksellä viitataan yleensä sellaiseen asiaan, johon uskominen tai jonka harjoittaminen vie pois pelastukseen vievältä tieltä. On kuitenkin hyvin vaikeaa nähdä, kuinka aneet veisivät ketään helvettiin. Aneita ja kiirastulta voi olla mahdotonta Raamatulla todistaa, mutta huolellinen tutustuminen aiheisiin ainakin vähentää ylimielistä naureskelua. Käytännön arjen hengellisyydessä niin aneilla kuin kiirastulella on katolilaisuudessa lopulta varsin pieni merkitys.

Katekismuksen lisäksi aneista helppotajuinen ja historiaan pureutuva yleisesitys on professori Michael Rootin artikkeli, jonka suosittelen lukemaan. Lyhyesti aiheesta voi lukea myös Johannes Paavali II:n puheen tai vaikkapa tämän artikkelin. Kiirastulesta, aneista ja reformaation melskeestä voi kuunnella Michael Rootin podcastin. 

Viimeinen osa käsittelee Ettei kukaan eksyisi -kirjassa katolista kirkkoa kohtaan esitettyjä loppuja rankkoja syytöksiä, joiden joukossa on mielestäni pari yllätystä.