Juutalaisia vainoava kirkko?

Paavi Franciscus: “Aivan erityinen katse on suunnattava juutalaiseen kansaan, jonka liittoa Jumalan kanssa ei koskaan ole peruutettu, sillä ‘Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua’ (Room. 11:29). Kirkko, joka jakaa juutalaisten kanssa tärkeän osan pyhästä Raamatusta, pitää liiton kansaa ja sen uskoa oman kristillisen identiteettinsä pyhänä juurena (vrt. Room. 11:16-18).” 

Edelleen hän jatkaa: “Vuoropuhelu ja ystävyys Israelin lasten kanssa ovat osa Jeesuksen opetuslasten elämää. Välillemme kehittynyt kiintymys saa meidät vilpittömästi ja katkerasti paheksumaan niitä hirvittäviä vainoja, joiden kohteeksi he ovat joutuneet ja yhä joutuvat, erityisesti niitä, joihin kristityt ovat osallistuneet tai osallistuvat.”

Katolisen kirkon antisemitismistä ja Hitlerin paavista on puhuttu pitkään. Tässä kirjoituksessa pyrin tuomaan kysymyksiin hiukan lisävaloa. Kuten Franciscus on todennut, kaikki puheet eivät ole vailla pohjaa; kristittyjen ja juutalaisten välit ovat historian saatossa olleet usein varsin huonolla tolalla. Masentavia tapahtumia, vaiheita ja lausuntoja valitettavasti todella löytyy. On totta, että kristityt ovat toimineet juutalaisia vastaan kauhistuttavin tavoin (juutalaisiin kohdistuneita hirveyksiä on tapahtunut esim. ristiretkissä, Espanjan inkvisitiossa ja holokaustissa). 

Samalla on oikeudenmukaista huomioida, että katolinen kirkko on halki historian tuominnut johdonmukaisesti juutalaisiin kohdistuneet vainot (tästä lisää myöhemmin). Toteutunut käytäntö on kuitenkin pappien ja uskovien taholta valitettavan usein ollut jotain aivan muuta kuin mikä on ollut kirkon opetus. Tähän kirjoitukseen hyödyllistä pohjustusta ovat edelliset kirjoitukset, jotka osittain käsittelevät ja pohjustavat aihetta. 

Ratkaiseva kysymys

Omasta helluntailaisesta taustastani katsottuna juutalaisiin kohdistuneiden vääryyksien esille ottamisessa ei ole kyse ainoastaan vääryyksien tunnistamisesta ja vaatimuksesta niiden korjaamiseksi. Tällainen pyrkimys on tietenkin täysin oikeutettu ja erittäin perusteltu. Taustalla on historian lisäksi Israelin eli juutalaisvaltion asemaa voimakkaasti korostavat teologiset painotukset. 

Kristilliselle sionismille löytyy Raamatusta vahvoja perusteita. Samalla sionismin käytännön sovellutukset ja rajaviivat ovat uskovia (myös helluntailaisia) jakava asia. Monesti suhtautumisesta Israeliin on helluntailaisuudessa tullut ratkaiseva oikean opin jakolinja (jopa tärkeämpi kuin esim. kastekysymyksestä, joka helluntailaiselle tapahtuu ainoastaan henkilökohtaisen suun tunnustuksen perusteella ulkoisena merkkinä uskosta eli uskon kuuliaisuudesta Jeesusta kohtaan). Taustastani lähestyvälle voi olla täysin selvää, että juutalaisiin kohdistunut kova puhe (jollaista kiistatta jotkut varhaiset kirkkoisät ovat käyttäneet) on jo itsessään todistus harhaoppisuudesta ja luopumuksesta.  

Yksi avainteksti löytyy Jumalan lupauksesta Abramille (1. Moos. 12:3): "Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille." Historiallisen kirkon ja juutalaisten suhteesta onkin helluntailaisuudessa hyvin yleisesti tehty johtopäätöksiä esim. varhaisimpien kirkkoisien uskottavuutta koskien. Nämä johtopäätökset eivät todellakaan kirkkoisiä varsinaisesti mairittele.  

Tällä on osaltaan vahvistettu restorationismin mukaista ja helluntailaisuuden yleisesti omaksumaa kristinuskon historian kertomusta: hyvin pian apostolien jälkeen koko kristillinen usko turmeltui ja kristityt eksyivät harhoihin. Apostolinen usko katosi hyvin pitkäksi ajaksi. Helluntailaisuuden myötä apostolinen usko vihdoin palasi viimeisiksi päiviksi (Joel 3:1) Los Angelesin Hengen vuodatuksessa. 

Kun joku varhainen kirkon johtaja on joskus sanonut juutalaisista jotain inhottavaa, on käytännössä johtopäätös ollut, ettei kyseisen henkilön mitään lausumia tule enää koskaan ottaa vakavasti. Kirkkoisien ja juutalaisten välillä olleet jännitteet siten ikään kuin aukottomasti todistavat kirkkoisien eksyneen harhaoppeihin ja menettäneen otteen apostolisesta opetuksesta. He ovat itse lausunnoillaan asemoineet itsensä Abramin lupausta mukaillen oikean uskon ulkopuolelle. 

Tällainen päättely ei kuitenkaan ole pätevää, vaikka se on yleistä: kirkollisen johtajan vastenmielisestä ja tuomittavasta lausunnosta ei voi suoraan päätellä, etteikö hän olisi ollut luotettava varhaisimman uskon todistaja. Vaikka joku kirkollinen johtaja olisi joskus sanonutkin jotain täysin tuomittavaa, ei siitä automaattisesti seuraa, että hän oli kauttaaltaan epäluotettava ja harhaoppinen. Argumentaatiossa kyseinen virhepäätelmä tunnetaan ns. kaivon myrkyttämisenä. Vastenmieliset lausunnot ja asenteet ovat tuomittavia, mutta niihin johtaneita erilaisia taustoja ei voi ison kuvan kannalta jättää kokonaan huomioimatta eikä niistä voi johtaa kaiken kattavia päätelmiä.   

Helluntailaisuus edustaa pitkälti siis ns. kristillistä sionismia. Myös omaan historiaani kuuluvassa menestysteologiassa (joka on laveassa merkityksessä helluntailaista) kristillisellä sionismilla on merkittävä rooli (kts. First Things -lehden artikkeli). Myös katolilaisuudessa vaikuttaa kristillinen sionismi, mutta se on kiistatta luonteeltaan paljon "varovaisempaa" kuin helluntailainen sionismi (kts. Gavin D’Costan artikkeli First Things -lehdestä). 

Molemmat sionismin muodot tunnustavat Jumalan ehdottoman valinnan, joka on kohdistunut juutalaiskansaan. Molemmat näkevät juutalaisvaltion syntymässä myös osoituksen Jumalan kaitselmuksesta. Eroja alkaa sen sijaan löytyä, kun käsittelyn kohteeksi otetaan poliittisten ulottuvuuksien tarkastelu tai esim. lopunajat, joihin kohdistuvat tulkinnat ovat osaltaan erittäin keskeinen osa helluntailaista uskoa. Käytännön esimerkki on ylöstempauksen ajankohdan laskeminen juutalaisvaltion syntymisen perusteella.  

Tässä yhteydessä ei ole tarpeen paneutua syvemmin näihin kysymyksiin (eikä minulla ole myöskään siihen välttämättä eväitä), joissa erilaisia painotuksia on hyvin mahdollista Raamatulla perustella. Olennaista on vain huomioida, että tietynlainen kristillisen sionismin muoto on vahvasti vaikuttanut helluntailaisten asenteisiin. Parhaimmillaan se on edistänyt kristittyjen ja juutalaisten keskinäistä ymmärrystä ja hyvää tahtoa. Kristillinen sionismi on mitä mainioin esimerkki siltojen rakentamisesta juutalaisten ja kristittyjen välillä. 

Toisaalta jyrkimmillään sionismi on ainakin voinut näyttää sellaiselta, että lähes mikä tahansa Israeliin kohdistunut poliittinen arvostelu on merkinnyt käymistä suoraan Jumalaa vastaan. Tällaiset asenteet ovat saattaneet toisinaan osaltaan ruokkia myös kielteisiä ja erittäin varautuneita perusasenteita arabeja ja muslimeja kohtaan, vaikka se ei varmasti koskaan ole ollut kristillisen sionismin tarkoitus. Kristillinen sionismi on myös väistämättä politisoinut uskoa ja yhteisön arvioita "kypsästä" uskosta. Näitä kehityskulkuja voinee ainakin joiltakin osin pitää ongelmallisina.

Kristittyjen ja juutalaisten vaikea suhde

Juutalaiseksi itse kääntynyt huippuhistorioitsija Paula Fredriksen on osoittanut kirjassaan Augustine and the Jews: A Christian Defense of Jews and Judaism, kuinka lännen kirkon johtava teologi Augustinus itse asiassa suhtautui juutalaisia kohtaan hyvin suopeasti (paljon myönteisemmin kuin kristittyjen sisällä toimineisiin katolisen kirkon ulkopuolisiin liikkeisiin) ja näin myös suojeli juutalaisia kristittyjen vainoilta. Fredriksen on myös huomauttanut, että retoriikka ei antiikissa suinkaan kääntynyt nykyajan tapaan todelliseksi vainoamiseksi. Rankkaa kielenkäyttöä antiikin maailmassa ei pidä lukea samojen linssien läpi kuin meidän aikanamme. 1930-luvulla yleistynyt antisemitistinen kielenkäyttö realisoitui hyvin järkyttävin seurauksin. Antiikissa tilanne oli aivan toisenlainen. Ihmiset käyttivät kyllä kovaa kieltä, mutta kynnys oikeasti toimia ilkeästi oli hengelliseen todellisuuteen uskovilla antiikin ihmisillä varsin korkea. Retoriikan ja todellisuuden välillä oli antiikissa merkittävä kuilu (Fredriksenin haastattelusta).  

Virallinen Johannes Paavali II:n valtuuttama “Me muistamme” -dokumentti kertoo jännitteiden juutalaisten ja kristittyjen välillä alkaneen jo hyvin varhain. Kristuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen varhaisen kirkon, juutalaisten johtajien ja lain noudattamiseen sitoutuneiden ihmisten välillä nousi kärhämää. Toisinaan juutalaiset vastustivat kristittyjä väkivalloin. Pakanallisessa Rooman valtakunnassa juutalaiset olivat keisarin tarjoamassa lain suojassa. Aluksi hän ei erotellut kristittyjä juutalaisista. Pian kuitenkin kristittyjä alettiin vainota julkisesti. Kun keisareita kääntyi kristinuskoon, niin he säilyttivät juutalaisilla heidän oikeutensa. Kristityt ryhmät hyökkäsivät kuitenkin joskus pakanatemppeleihin. Samoin hyökkäyksiä kohdistui joskus synagogiin. Näissä taustalla olivat tiettyjen Uuden testamentin tekstien tulkinnat, jotka käsittelivät juutalaisia. “Kristityssä maailmassa, en sano että kirkon itsensä toimesta, virheelliset ja epäreilut Uuden testamentin selitykset juutalaisia ja heidän väitettyä syyllisyyttään koskien ovat kiertäneet liian kauan, aiheuttaen vihamielisyyden tunteita näitä ihmisiä kohtaan”, Johannes Paavali II kertoo.  

Kristinuskon sanoma on kaikkien, myös vihollisten, rakastaminen. Tästä huolimatta vallitseva asenneilmasto oli vähemmistöjä ja “erilaisia” kohtaan nuiva ja syrjivä halki vuosisatojen. Juutalaisuuden vastaisia asenteita on esiintynyt tietyissä kristillisissä ryhmissä. Juutalaisten ja kristittyjen välillä on ollut koleaa etäisyyttä pitkin historiaa. Pahimmillaan tämä on näkynyt jopa maastakarkoituksina ja pyrkimyksinä käännyttää juutalaisia väkisin. Merkittävä osa “kristittyä” (dokumentti käyttää tässä kohden lainausmerkkejä) maailmaa antoi täyden juridisen aseman ainoastaan kristityille 1700-luvun loppuun saakka. 

Juutalaiset olivat saavuttaneet tasavertaisen aseman muiden kanssa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Tuossa ympäristössä myös kansallismielisyys nosti päätänsä. Jotkut juutalaiset nousivat korkeisiin asemiin. Heitä syytettiin suhteettomasta asemasta, kun sitä tarkasteltiin heidän kokonsa huomioiden. Tällöin juutalaisuuden vastustaminen, jonka voimakkuus vaihteli, alkoi pyyhkimään pitkin Eurooppaa. Olennaista on, että kyse ei ollut uskonnollisesta vastakkainasettelusta. Juutalaisuuden vastustaminen oli pohjimmiltaan poliittista ja ihmisten suhteiden välistä. Noihin aikoihin alkoivat leviämään myös rotuteoriat, jotka kielsivät ihmisrodun yhtenäisyyden. Tämän kauhistuttava huipentuma oli kansallissosialismi Saksassa. Kirkko Saksassa, pappien saarnat, piispojen julkiset lausunnot ja Paavi Pius XI jyrkästi tuomitsivat rasismin ja kansallissosialismin. Kaikenlaisen antisemitismin ja rasismin kirkko on aina tuominnut. Kirkon muuttumaton opetus on ollut, että ihmiskunta on yhtä. Kaikki rodut ja kansat ovat yhtä arvokkaita. Antisemitismi ja juutalaisuuden vastustaminen ovat eri asioita ja tämä ero pitää huomioida. Valitettavasti juutalaisuuden vastaiseen vihamielisyyteen ja epäluottamukseen juutalaisia kohtaan kristityt ovat syyllistyneet.    

Teksti tunnustaa, vereslihalle saakka, kuinka monet kristityt epäonnistuivat juutalaisten puolustamisessa holokaustin kauhuissa. Katolisiin lopulta hartaasti vedotaan, että he etsivät ymmärrystä uskonsa juutalaisesta alkuperästä. Tulee muistaa Kristuksen polveutuminen Daavidista. Sekä Neitsyt Maria että apostolit olivat juutalaisia. Kirkon ravinto on peräisin jalostetun oliivipuun juuresta. Tuohon jalostettuun puuhun liitettiin pakanat - villin oliivipuun oksat. (Room. 11:17-24). 

Myös The Oxford Dictionary of the Christian Church kertoo, kuinka alusta alkaen kristittyjen ja juutalaisten väleissä oli jännitteitä. Paavalin opetukset loivat perustan pakanakristillisyyden erkaantumiseen juutalaisuudesta. Paavalille juutalaiset silti olivat Jumalan valittu kansa (Room. 9-11). Juutalaiskristittyjen vaino ja heidän karkoitus aiheutti paljon katkeruutta. Tämä heijastuu Raamatun teksteissä kuten Matt. 23 ja Joh. 5-8. Evankeliumin taipumus on päästää Rooma etsittäessä syyllistä Kristuksen ristiinnaulitsemiselle. Syyllisyys näyttää paremminkin osuvan juutalaisjohtajiin ja kansanjoukkoihin. Kiistatilanne selittää tekstien luonnetta, mutta kristillisinä teksteinä niistä tuli juutalaisuuden vastaista polttoainetta vuosisadoiksi. Toiselta vuosisadalta alkaen kristityt kirjoittajat ja saarnaajat maalasivat varsin kielteisen kuvan juutalaisista. Heitä puhuteltiin rajuilla nimityksillä kuten Jumalan tappajiksi ja paholaisen lapsiksi. Historiallista aineistoa juutalaisuutta tai juutalaistamista vastaan löytyy esim. Origeneksen saarnoista tai Johannes Khrysostomoksen saarnasarjasta Antiokiassa vuonna 387.   

Kristinuskoon hyvin kielteisesti suhtautunut raamatuntutkija Robert W. Funk syytti juuri Raamattua juutalaisten vainoamisesta historian saatossa. Juutalaisten vainoamisen taustalla on ollut Funkin mukaan Raamatusta noussut usko, jonka mukaan nimenomaan juutalaiset tappoivat Jeesuksen. 

Paaveja puolustava rabbi

Mutta annetaan juutalaisen rabbin ja historioitsijan itse puhua. Hän on David G. Dalin. Kirjassaan “The myth of Hitler’s Pope” Dalin käy ankarasti vastaan myyttiä Hitlerin paavista sekä väitteitä katolisen kirkon antisemitismistä. Teen seuraavaksi nostoja Dalinin kirjan pohjalta, joka on eräänlainen synteesi aihetta syvällisesti tuntevien historioitsijoiden aineistosta. Dalin kertoo, että paavi Pius XII:n maine 2. maailmansodan jälkeen oli erinomainen niin kristittyjen kuin juutalaisten keskuudessa. Yhdessä he iloitsivat paavin panoksesta juutalaisten pelastamiseksi. Vihollinen paaville löytyy myös. Kommunistit kävivät sodan aikana retorista taisteluansa jyrkästi kommunismia vastustanutta paavia vastaan. Myöhemmin 60-luvulla epätodellinen elokuva piirsi paavin natsien yhteistyökumppaniksi, joka vaikeni natsien teurastaessa Euroopan juutalaisia.

Juutalainen tutkija, professori Michael Berenbaum on myös huomauttanut, kuinka jo varhaista kristillisyyttä on virheellisesti leimattu (Paula Fredriksen Augustinuksesta ja retoriikan ja käytännön toiminnan eroista antiikissa). Varhaiset kirkkoisät puhuivat todellisuudessa suvaitsevaisuuden puolesta juutalaisia kohtaan. Silti jotkut tahtovat leimata erityisesti katolilaisuuden juutalaisvastaiseksi. Dalin esittää, että tämän inhon taustalla on usein pohjimmiltaan asenteellinen vastenmielisyys kirkon opetuksia kohtaan. Näistä polttavia ovat kirkon abortin vastaisuus ja kristillisen tradition mukaisen seksuaalietiikan tukeminen. Dalin huomauttaa, että löytyy erittäin huolellisesti dokumentoituja kertomuksia paavin ponnisteluista juutalaisten pelastamiseksi holokaustin aikana. Satoja tuhansia juutalaisia (ja muita viattomia) pelastui natsien hirveyksiltä - paavin diplomatian ja Vatikaanin toimien tähden. Näistä kertovat teokset ovat huolellisesti dokumentoituja. Niistä media vaikenee.

Dalinin mukaan on historiallisesti totta, että jotkut paavit ovat olleet juutalaisvastaisia. Myös Pius XII on saanut arvostelua juutalaisten taholta osakseen. Arvostelijoiden historialliset analyysit on kuitenkin vakavasti kyseenalaistettu esim. Yad Vashemin holokaustimuseon historioitsijan Livia Rothkirchenin toimesta. 

Israelilainen historioitsija ja diplomaatti Pinchas Lapide vaikutti Israelin konsulaatissa Milanossa ja haastatteli lukuisia Italian juutalaisia holokaustista selvinneitä. Hänen erittäin huolellinen tutkimus vakuuttavasti osoitti, että Pius XII oli apuna vähintään 700 000 juutalaisen pelastamisessa. Luku voi olla jopa 860 000. Kyseessä ovat juutalaiset, jotka olisivat varmasti kuolleet natsien käsiin.

Unkarin juutalainen historioitsija Jeno Levai reagoi Pius XII kohtaan esitettyihin syytteisiin “hiljaisena paavina” kirjoittamalla kirjan. Teoksen johdanto on Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä Yhdysvaltain pääsyyttäjänä toimineen Robert M. W. Kempnerin kynästä. Kyseinen Levain teos kumoaa kaikki pääsyytteet paavia kohtaan mitä tulee juutalaisten kohtaloon Unkarissa. Paavin toimintaohjeiden pohjalta katoliset piispat tulivat väliin yhä uudelleen. Syksyllä ja talvella vuonna 1944 ei ollut Budapestissa katolisen kirkon laitosta, jonne juutalaiset eivät olisi päässeet suojaan.

Michael Tagliacozzo tuntee perinpohjin Rooman juutalaisten joukkopidätyksen ja on itse yksi siitä selviytyneistä. Tagliacozzo on puolustanut voimakkaasti Pius XII:n roolia, kun natsit miehittivät Roomaa. Hänen dokumentoinnistaan ilmenee, kuinka paavi itse oli apuna lähes 5000 Rooman juutalaisen pelastamisessa. Paavin johdosta juutalaisia otettiin Vatikaanin sisälle turvaan ja Rooman luostareihin. Tagliacozzon mukaan olennaiset dokumentit selkeästi todistavat, että Pius XII:n toimet olivat aivan ratkaisevia 80 prosentissa Rooman juutalaisten pelastumisesta.

Ainoa historioitsija, joka on päässyt tutkimaan salaisia Yhdysvaltain vakoilutiedostoja 2. maailmansodasta, on Richard Breitman. Hänen mukaansa salaiset dokumentit todistavat Hitlerin asenteet katolisen kirkon hallinnollista johtoa kohtaan. Julkisesti tiedetään Hitlerin SS-joukoille osoittama käsky paavin kidnappaamisesta. Korkea-arvoinen natsijohtaja Reinhard Heydrich kertoi alaisilleen keväällä 1943, että “pitkässä juoksussa paavi Roomassa on suurempi kansallissosialismin vihollinen kuin Churchill tai Roosevelt”. 

Sir Martin Gilbert on Churchillin virallisen elämäkerran kirjoittaja ja arvostettu juutalainen historioitsija. Gilbert on dokumentoinut, kuinka Pius XII oli yksi ensimmäisistä julkisesti natsien julmuudet tuominneista (Vatikaanin radion kautta). Gilbert vahvistaa, että paavilla henkilökohtaisesti tai edustajiensa kautta oli suora rooli satojen tuhansien juutalaisten hengen pelastamisessa. Gilbertin mukaan paavi ei ainoastaan antanut ohjeita ja innostanut muita, vaan hän osallistui itse suoraan käytännön toimiin. Tällä Gilbert viittaa nimenomaan tapahtumiin Roomassa, kuinka paavi henkilökohtaisesti käski avaamaan Vatikaanin pyhäköt kaikille juutalaisille, jotka vain suinkin voivat suojiin tulla. 

Dalin dokumentoi, kuinka paavit ovat tukeneet Euroopan juutalaisia vähintään 1300-luvulta saakka (oma huomautus: Jaakko Tahkokallio esittää juutalaisten eläneen varsin vapaina syrjinnästä ensimmäiset tuhat vuotta). Dalin on vakuuttunut, että historiallisesti tarkka arviointi Pius XII koskien osoittaa hänen olleen juutalaisten ystävä ja suojelija, kun juutalaiset sitä historiassa kaikkein eniten tarvitsivat.

Sittenkin Hitlerin paavi?

Tätä taustaa vasten tuoreet syytökset Pius XII kohtaan joutuvat outoon valoon. Viime aikoina on nimittäin jälleen kuultu esityksiä, joiden mukaan Pius XII:lla olisi juutalaisten verta käsissään.

Suomessa Kirkko ja kaupunki ehti keväällä 2020 uutisoida, kuinka “Vatikaanin vasta avatut arkistot ovat raskauttavia toisen maailmansodan aikaisen paavi Pius XII:n kannalta.” Kirkko ja kaupunki raportoi: “Saksalainen tutkijaryhmä on löytänyt todisteita siitä, että toisen maailmansodan aikainen paavi Pius XII oli omista lähteistään saanut tietää Hitlerin juutalaisvainoista, mutta ei siitä huolimatta välittänyt tietoa Yhdysvaltain hallitukselle.”

Edelleen Kirkko ja kaupunki kertoo: “Münsterin yliopiston professorin Hubert Wolfin johtama tutkimusryhmä ehti tutkia Vatikaanin vasta avattuja arkistoja vain viikon ajan ennen kuin Italia joutui koronaepidemian vuoksi poikkeustilaan. Jo tuona aikana tutkijat löysivät materiaalia, jonka mukaan paavi Pius XII oli saanut tietää Puolan juutalaisista lähteistä sekä Ukrainan niin sanotuilta uniaateilta, että Hitler on toteuttamassa massiivista juutalaisten joukkomurhaa. Uniaattikirkot ovat Vatikaanin alaisia paikalliskirkkoja. Paavin läheisen avustajan mielestä juutalaiset olivat kuitenkin taipuvaisia liioitteluun, ja uniaatit taas epärehellisiä.

Hubert Wolfin johtaman tutkimusryhmän mukaan yhdysvaltalaiset diplomaattilähteet olivat toimittaneet paaville salaisen asiakirjan, jossa kerrottiin ainakin 150 000 juutalaisen murhasta Puolassa ja Ukrainassa. Tiedot perustuivat Jewish Agency for Palestine -järjestön sveitsiläisen toimiston antamiin tietoihin. Washingtonissa haluttiin kuulla, voiko Vatikaani vahvistaa tiedot oikeiksi … Pius XII kuitenkin vastasi Yhdysvalloille, ettei huhuja juutalaisten joukkomurhasta voida vahvistaa.”

Juttua varten on haastateltu kirkkohistorioitsija Mikko Ketolaa, jonka mukaan tutkijat ovat jo pitkään epäilleet Vatikaanin puolustuksia paavia koskien ja kuinka Vatikaanissa pelättiin Hitleriä ja pelko esti paavia puuttumasta asioihin. Ketola toteaa, että paavin kannalta “uudet arkistolöydöt ovat kyllä raskauttavia.”

Aihe on äärimmäisen vakava ja varmaankin voidaan perustellusti esittää, että paavin toiminta ei ollut riittävää tai että Vatikaanissa on pelätty Hitleriä. Syvällisesti paavin sota-ajan tapahtumiin perehtyneen toimittajan Michael Hesemannin mukaan paavin läheisen avustajan teksti oli kuitenkin paljon vähemmän dramaattinen kuin Wolf on antanut ymmärtää. Kyseisen paavin avustajan mukaan oli “tärkeää varmistua totuudesta, sillä liioittelua helposti esiintyy, myös juutalaisten keskuudessa”. 

Wolfin mukaan muistio on kuitenkin selkeästi antisemitistinen ja kertoo, miksi Pius XII ei huutanut holokaustia vastaan. Hän huomauttaa, että Vatikaanin aikanaan julkaisema raportti paavin sota-ajan toimista ei sisällä tätä muistiota. Siispä koko raporttia kohtaan täytyykin olla skeptinen. Wolf antaa varsin suoraviivaisesti ymmärtää, että Vatikaani yrittää peitellä likaisia jälkiä.

Wolfin tutkimusryhmän kommentteihin on jo ehditty ottaa kantaa. Juutalainen Pave the Way Foundation -järjestön perustaja Gary Krupp on pitkään puolustanut paavia ja johtanut laajaa tutkimusta Pius XII:n sota-ajan toimenpiteistä. Krupp torjui Wolfin analyysin tyypillisenä esimerkkinä sensaatiohakuisesta journalismista. 

Kruppin järjestöllä on massiivinen aineisto näkemysten tueksi. Järjestön oma tutkimus nojautuu 76 000 sivuun ensiluokkaisia lähteitä ja silminnäkijöiden todistuksia. Kruppin mukaan väitteet Pius XII:n antisemitismistä ovat törkeitä. Hän huomauttaa esimerkiksi, että natsien kanssa yhteistyötä tekevä antisemitistinen paavi ei pelasta tuhansia juutalaisia Hitlerin kynsistä Vatikaaniin, kun samaan aikaan Roomassa pidätetään juutalaisia. 

Michael Hesemann kumoaa Wolfin väitteen perusteellisesti. Hesemann toteaa, että väitteet ovat liioiteltuja eivätkä ne edes paljasta mitään uutta. Hesemannin mukaan 60-luvulta asti on tiedetty, että Pius XII oli tietoinen amerikkalaisten raportista. Kyseisen muistion aikoihin paavin läheinen avustaja ei kuitenkaan pystynyt vahvistamaan esitettyjä väitteitä. Hän tiesi ainoastaan joukkomurhista Ukrainassa, mutta ei tuhoamisleireistä.

Hesemann kertoo, että muistiossa paavin avustaja varoitti “uskomasta dokumentteja sokeasti, koska myös juutalaisten keskuudessa liioittelut ovat mahdollisia”. Lisäksi hän kirjoitti, että “mikä tahansa Vatikaanin ja Yhdysvaltojen yhteinen protesti saattaisi olla vahingollinen, ei niinkään paavin viralle vaan vainotuille juutalaisille, peläten natsien kostotoimia.”

Tämä oli täysin perusteltua Hesemannin mukaan. Jo aiemmin nimittäin oli arkkipiispa Johannes de Jongin protestit juutalaisten karkoitusta vastaan “provosoineet lähettämään kaikki Hollannin juutalaiset Auschwitziin, mutta myös pidättämään, karkottamaan ja lopulta tappamaan lisäksi kaikki käännynnäiset (juutalaiset joista tuli katolilaisia), jotka eivät alunperin sisältyneet joukkoon.”

Hesemann toteaa, että Wolf pyöräyttää tämän sisäisen kommentaarin avaindokumentiksi perustelemaan väitteitä Vatikaanin peiteoperaatiosta. Se sanoo vain “luota mutta vahvista”. Avustajan raportti ei sisältänyt uutta tietoa eikä se muuttanut paavin politiikkaa, joten sitä ei ollut mitään syytä sisällyttää aikanaan Vatikaanin luovuttamiin dokumentteihin, joissa selvitettiin Pius XII roolia 2. maailmansodan aikana. 

Hesemannin mukaan on naurettavaa pyrkiä vesittämään Vatikaanin raportti tällä perusteella. Joka tapauksessa muistio edusti avustajan mielipidettä. On myös varsin kaukaa haettua syyttää paavin avustajaa antisemitismistä, koska kaikkien rotujen ihmiset joskus liioittelevat, “myös saksalaiset professorit (viittaa Wolfiin)”. 

Myös professori Ronald J. Rychlak on kumonnut viimeisimmät väitteet Hitlerin paavista. Hän on yksi maailman johtavia asiantuntijoita mitä tulee katolisen kirkon rooliin holokaustissa. Rychlak ihmettelee intoa rajujen syytösten esittämiseen. Samalla ohitetaan täysin esim. uusi todistusaineisto Pius XII:n roolista juonessa Hitlerin salamurhaamiseksi (viittaa Mark Rieblingin muutaman vuoden takaiseen kirjaan Church of Spies). Ei myöskään mainita Neuvostoliiton kylmän sodan aikaista disinformaatiokampanjaa Pius XII vastaan. Paavin joulupuhe vuodelta 1942 tai Howard Wislalle vuonna 1941 osoitettu julkinen viesti “hänen tulee aina olla ylpeä juutalaisuudestaan” jätetään mainitsematta. 

Rychlak on kirjoittanut Wolfin “uudesta todistusaineistosta” jo vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassaan. Uutta kuviossa on paavin avustajan sisäinen muistio, jossa hän ei voinut vahvistaa kaikkia amerikkalaisten raportin väitteitä (joukkomurhat kyllä, mutta ei tuhoamisleirejä). Rychlak pitää pöyristyttävänä Wolfin väitettä, että tämä osoittaa paavin antisemitismin. Avustaja ei ollut antisemitisti. Jo avustajan huomautus kertoo paljon: “Vatikaanin ja Yhdysvaltojen yhteinen protesti saattaisi olla vahingollinen juutalaisille, peläten natsien kostotoimenpiteitä (joka oli siis aiempien kokemusten perusteella perusteltu huoli).” 

Vatikaani ei kyseenalaistanut raporttia natsien hirmuteoista. Välittömästi annettu vastaus kuului, että kirkon korkein hallinto oli myös saanut raportteja juutalaisiin kohdistuneista ankarista toimenpiteistä, mutta oli ollut mahdotonta vahvistaa niiden virheettömyyttä. Lisäksi jatketaan, että kirkko tarttuu jokaiseen mahdollisuuteen “helpottaakseen ei-arjalaisten kärsimystä”.      

Historiallisia puolustajia?

Seuraavaksi teen Dalinin teoksen pohjalta pikakelauksen paaviuden historiallisesta suhteesta juutalaisiin liittyen. Lukuisat kirjat ovat antaneet ymmärtää, että useimmat (ellei jopa kaikki) keskiajan ja modernin ajan paavit ovat olleet väkivaltaisen antisemitistisiä. Dalin nimeää suoraan nimiä, jotka liittävät antisemitismin katoliseen kirkkoon läpi sen historian.

Se ei osoita hyvää historian tietämystä. Historiallinen fakta on, että paavit ovat usein puhuneet juutalaisten puolesta, suojelleet heitä vainon aikoina ja antaneet vapauden harjoittaa uskoa synagogissa. Paavit ovat työllistäneet juutalaisia lääkäreitä Vatikaanissa ja laskeneet juutalaiset heidän henkilökohtaisiin ystäviinsä.

Dalinin mukaan Cecil Roth on kenties perusteellisimmin kumonnut paaviuden arvostelijoiden valheelliset syytökset. Roth veti juutalaista historiaa Oxfordin yliopistossa vuodet 1939-1964. Kuolemaansa mennessä (1970) Roth oli tullut kansainvälisesti luetuimmaksi juutalaiseksi historioitsijaksi. Roth huomautti: “Kaikista dynastioista Euroopassa paavius ei ainoastaan kieltäytynyt vainoamasta juutalaisia… Totuus on, että paavit ja katolinen kirkko kirkon varhaisimmista päivistä alkaen eivät koskaan olleet vastuussa juutalaisten fyysisestä vainoamisesta ja ainoastaan Rooma, maailman pääkaupunkien joukossa, on vapaa siitä, että olisi ollut juutalaisen tragedian paikkana. Tästä meidän juutalaisten täytyy olla kiitollisia.”

Paavi Gregorius I (590-604) käynnisti perinteen juutalaisten suojelusta. Hän painotti, että juutalaisten tuli saada elää roomalaisina, hän kielsi pakkokäännytykset, tuli väliin suojelemaan juutalaisia väkivallalta ja vaati sallimaan juutalaisen uskonnon harjoituksen. Gregorius puuttui piispojen väärinkäytöksiin ja hän sai maineen juutalaisessa historiassa heidän suurena ystävänään.

Ristiretkien aikaan Paavi Calixtus II (1119-1124) lupasi puolustaa Euroopan juutalaisia kristittyjen vainolta tai ristiretkeilijöiden käsistä. Hän tuomitsi hyökkäykset juutalaisia kohtaan, vastusti pakotettuja kasteita ja kielsi tuhoamasta synagogia ja hautausmaita. Calixtuksen juutalaisten puolustus julkaistiin uudelleen vähintään 22 kertaa häntä seuraavien paavien toimesta 12. ja 15. vuosisadan välillä.

Paavi Klemens VI (1342-1352) oli ainoa Euroopan johtaja, joka asettui puolustamaan juutalaisia, kun heitä syytettiin mustan surman takia. Tuhansia juutalaisia tapettiin ympäri Eurooppaa “ruton levittämisestä”, mutta paavi torjui syytökset ja suostutteli piispoja, pappeja ja munkkeja “ottamaan juutalaiset suojelukseen niin kuin hän itse tarjoutui tekemään.”

Bonifatius IX (1389-1403) jatkoi juutalaismyönteistä linjaa laajentamalla juutalaisten suojelua ja hän oli ensimmäinen lukuisista juutalaisia lääkäreitä työllistäneistä paaveista. Martinus V (1417-1431) vahvisti uudelleen juutalaisten paavillisen suojelun, toisti paavillisen kiellon pakotetuista kasteista ja laajensi juutalaisten oikeuksia Roomassa, Saksassa ja Ranskassa. Hän myös mm. varoitti fransiskaaneja yllyttämästä italialaisia juutalaisia vastaan ja kielsi saarnaamasta näitä vastaan. Hänen ansiostaan juutalaiset lääkärit olivat vähintään 200 vuotta merkittäviä eteläisessä Euroopassa ja paavin lääkärit olivat usein myös rabbeja, jotka edustivat juutalaista yhteisöä paavillisessa tuomioistuimessa.

Sixtus IV (1471-1484) rakennutti Sikstuksen kappelin ja oli hyvin kunnioittava juutalaisia kohtaan. Tämä perinne jatkui renessanssin ajan paavien tuessa juutalaisille. Leo X:n (1513-1521) aika oli erityisen hyvää aikaa juutalaisille. Häntä pidettiin niin hyvänä aikansa juutalaisten taholta, että Rooman juutalaiset sanoivat hänen paaviuden olevan aavistus messiaanisista ajoista. Klemens VII (1523-1534) oli niin juutalaismyönteinen, että juutalaiset kirjoittajat ylistivät häntä “Israelin suosijaksi”. Paavi Paavali III (1534-1549) oli “mahtavan juutalaismyönteinen paavi”, joka rohkaisi muista maista karkoitettuja juutalaisia asettumaan Italiaan ja lupasi vainojen takia teeskennellysti kristityksi kääntyneille suojelunsa. Julius III uudisti nämä lupaukset.

Juutalaisia vainottiin myöhemmin valheellisin perustein, mutta paavit johdonmukaisesti tuomitsivat vainot. Monesti ainoina Euroopassa. Esimerkiksi Puolassa antisemitististä väkivaltaa esiintyi talonpoikien toimesta. Juutalaisia syytettiin rituaalimurhista 1700- ja 1800-luvun Puolassa, mutta paavit tutkivat asian ja tuomitsivat syytteet perusteettomiksi. Klemens XIV oli 1700-luvun lopulla paavina ja juutalaisten näkökulmasta yksi historian parhaista. Hän antoi juutalaisille lisää erilaisia oikeuksia ja hänellä oli maine jo paaviksi tullessaan juutalaisten ystävänä ja suojelijana.

Leo XIII (1878-1903) puhui juutalaisten puolesta, erityisesti Alfred Dreyfusin, joka oli ranskanjuutalainen valheellisesti maanpetoksesta syytetty upseeri. Protestantit kaikkialla tuomitsivat paavin Dreyfusin tapauksesta, vaikka paavilla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa ja päinvastoin julkisesti puolusti tätä. Paavi myös voimakkaasti puolusti juutalaisia laajasti levinneessä ranskalaisessa sanomalehdessä vuonna 1892. 

Menneen vuosisadan paavit ovat myös olleet juutalaisten tukena. Pius X (1903-1914) oli ennen paaviksi tuloansa koko papillisen uransa ajan juutalaisten ystävä ja oli auttamassa lopettamaan Italiassa 20 vuotta jatkuneen antisemitistisen poliittisen kampanjan. Paavina hän tapasi sionistisen johtajan Theodore Hertzlin, joka mobilisoi tukea juutalaisvaltiolle Lähi-Idässä. Kun antisemitismi nosti jälleen päätään, lähetti Pius X tiukkasanaisen kirjeen Puolan piispoille muistuttaen kirkon tuomitsevan antisemitistisen väkivallan.

Benedictus XV (1914-1922) hiljensi viimeiset jäännökset antisemitismistä Italian “paaviin kytköksissä olleesta lehdistöstä” ja tuomitsi antisemitismin laajasti levinneessä lausunnossa vuonna 1916. Hän myös tapasi juutalaisvaltion perustamista ajaneen sionistisen johtajan Nahum Sokolowin Vatikaanissa. Benedictus sanoi Sokolowille: “Kuinka paljon historia on muuttunut. 19. vuosisataa on kulunut siitä, kun Rooma tuhosi teidän maanne ja nyt teidän erinomaisuutenne tulee Roomaan herättääkseen sen maan!”    

Pius XI (1922-1939) oli historiallinen roolissaan antisemitismin vastustajana ja juutalaisten paavillisena puolustajana. Ennen paaviuttaan Milanossa hänellä oli ystävinä italialaisia rabbeja sekä muita juutalaisia johtajia. Vuonna -28 julistuksessa paavi tuomitsi antisemitismin: “paavin istuin on aina suojellut näitä ihmisiä (juutalaisia) … se erityisesti tuomitsee varauksetta vihan Jumalan valitsemaa kansaa kohtaan, vihan joka kulkee yleisesti antisemitismin nimellä.” Pius XI taisteli lujasti natsismia vastaan kutsuen Hitleriä “Kristuksen ja kirkon suurimmaksi viholliseksi modernina aikana” ja vertasi Hitleriä antikristukseen. Kaiken kaikkiaan Pius XI kamppaili jyrkästi natsismia, fasismia, rotuteorioita ja antisemitismiä vastaan. Juutalaisvaltion hallinnon edustajat (tulevan sellaisen) surivat syvästi hänen kuolemaansa. 

Dalinin mukaan Pius XII jatkoi samaa linjaa. Pius XII ei ollut Hitlerin paavi, vaan hänestä tuli suuri juutalaisten puolustaja kuten niin monet paavit olivat olleet ennen häntä. Pius XII joutui kohtaamaan paljon kauheammat olosuhteet kuin edeltävät paavit olisivat edes kyenneet kuvittelemaan.

Johannes Paavali II näki paljon vaivaa uusien keskustelujen rakentamiseksi juutalaisten ja katolisten välillä. Hän kuvasi juutalaisia “Jumalan kansaksi ja Vanhan liiton kansaksi, jota Jumala ei ole koskaan kumonnut”. Hänestä tuli myös ensimmäinen paavi, joka vieraili Rooman pääsynagogassa. Toistuvasti hän kutsui kristittyjä parannukseen antisemitismistä vuosisatojen aikoina. Hän sanoi, että antisemitismi on “synti Jumalaa ja ihmiskuntaa kohtaan”. Johannes Paavali II teki myös henkilökohtaisen aloitteen täysien diplomaattisuhteiden vahvistamiseksi Vatikaanin ja Israelin välillä. Asia oli hiertänyt Vatikaanissa sisäisesti. Vatikaanissa tahdottiin odottaa Israelin hallinnon pääsevän ensiksi yhteisymmärrykseen palestiinalaisten kanssa. Tässä Johannes Paavali II teki historiaa muuttaen Vatikaanin suhdetta juutalaisvaltion kanssa. Seuraus oli suhteiden täysi diplomaattinen “normalisointi”. 

Dalin sanoo varsin suoraan, että paavius oli ja on juutalaisten ystävä. Jotka sen kieltävät, kieltävät historian. Rodney Stark esittää näkemyksensä historiallisen aineiston valossa: “Roomalaiskatolisella kirkolla on pitkä ja kunnioitettava ansioluettelo jämäkästä juutalaisten puolustamisesta hyökkäyksiä vastaan.”

Lähteet

• Paavi Franciscuksen apostolinen kehotuskirje Evangelii gaudium (2014).
• Commission for Religious Relations with the Jews (CRRJ): “We Remember: A Reflection on the Shoah” (1998).
• The Oxford Dictionary of the Christian Church (3 ed.)
• Lainaukset Raamatusta: raamattu.fi 
• Dalin, David G. (2005): The myth of Hitler's pope : how pope Pius XII rescued Jews from the nazis.
• Kirkko ja kaupunki (2020): Tutkijaryhmä: Toisen maailmansodan aikainen ”Hitlerin paavi” Pius XII vaikeni tietoisesti juutalaisten joukkomurhasta. 
• National Catholic Register (2020): Pope Pius XII Detractor Cries Wolf: German historian Father Hubert Wolf’s claims of anti-Semitism rejected as ‘ridiculous.’
• Eurasia Review (2020): More Misuse Of The Vatican Archives.
• The Catholic League (2020): The First Outrage from the New Archives. 
• The Catholic League (2016): DEBUNKING ANTI-CATHOLIC HISTORY.
• Funk, Robert W. (2002): The Canon Debate: On the Origins and Formation of the Bible