Lähetystyötä vai miekkalähetystä?

Philip Jenkins kertoo, että ristiretkistä puhuttaessa kirkko esitetään usein hyvin pirullisena. Taustalla on ajatus, että 11. vuosisadalla katolinen kirkko yhtäkkiä vain päätti raivoisasti hyökätä Lähi-Idän muslimimaita vastaan. Karikatyyrissa vääräuskoisten tuhoamista ja vihaamista saarnaava kirkko hyökkäsi ja teurasti lukemattomia juutalaisia ja muslimeja eurooppalaisten kolonialismia ja myöhemmin holokaustia peilaavassa rotusodassa. Demonisoimalla ulkomaiden vääräuskoiset ristiretket oikeuttivat Euroopassa sisäiset sodat harhaoppisia, juutalaisia ja noitia vastaan.

Jenkinsin mukaan ristiretket olivat varmasti hyvin väkivaltaisia, mutta kuvaus on väärä. Ne ovat osa pitkää ja veristä sotien sarjaa kristittyjen ja muslimien kesken. Muslimit olivat usein niskan päällä ja he valloittivat paljon täysin kristillisiä maita. Käytännössä aina muslimit hyökkäsivät ja kristityt taistelivat vastaan selviytyäkseen. 1600 vuoteen mennessä muslimit hallitsivat suurta osaa Balkanista ja Keski-Euroopasta. 

Hirveyksiä on varmasti kohdistunut molempiin osapuoliin. Jenkins kysyy, tulisiko lännen ja kirkon ristiretkiä pahoitellessaan samalla pyytää myös anteeksi Espanjan, Unkarin ja eteläisen Ranskan takaisin valtaamista? Olisiko Saksa ja Itävalta tullut luovuttaa? Kristityt Syyria ja Palestiina kahmaistiin miekalla seitsemännellä vuosisadalla. Oliko kammottavaa yrittää saada niitä takaisin neljä vuosisataa myöhemmin? Ristiretkissä on tärkeää nähdä niiden laajempi historiallinen konteksti. Jos kristinuskoa ei voi koskaan yhteensovittaa sodan kanssa tai minkäänlaisen valtion voimankäytön kanssa, niin siinä tapauksessa ristiretket olivat aina ja automaattisesti vakava harharetki. Tyypillinen ajattelu on kuitenkin ollut sellaista, että sotaan osallistuminen on ollut täsmällisten rajojen sisällä mahdollista. (s. 133-156.) 

Pakkokäännytystä ja verenhimoa? 

Keskiaikaan ja renessanssiin erikoistunut historian professori Thomas F. Madden tarjoaa vielä lisää valoa joihinkin ristiretkiin liittyviin erityiskysymyksiin. Myös Madden vahvistaa, että ristiretket eivät olleet kunnianhimoisen paavin keksintö. Ne vastasivat yli neljän vuosisadan valloituksiin, joissa muslimit olivat vallanneet kaksi kolmannesta vanhasta kristillisestä maailmasta.

Paavi Urbanus II asetti ristiretkille kaksi tavoitetta, jotka pysyisivät keskiössä itäisille ristiretkille vuosisatojen ajan. Ensimmäinen tavoite oli pelastaa idän kristityt. Toinen tavoite oli Jerusalemin ja muiden Kristuksen elämän pyhittämien paikkojen vapautus. 

Ristiretkeilijöiden motiivi ei ollut rikastuminen. Monet ritareista olivat vauraita miehiä ja lukuisat vauraat herrat köyhdyttivät itsensä perheineen liittymällä ristiretkiin. Osallisuus ristiretkiin oli heidän katumuksensa ilmaisu. Vain harvat rikastuivat, monet palasivat tyhjin käsin.

Usein myös oletetaan, että ristiretkissä oli kyse muslimien pakkokäännytyksistä. Maddenin mukaan tämä ei pidä lainkaan paikkaansa. Ristiretkien ainoa tavoite oli voittaa heidät ja puolustautua heitä vastaan. Yleisesti voitetuilla alueilla eläneiden muslimien annettiin pitää omaisuutensa, elinkeinonsa ja aina uskontonsa. Jerusalemissa asui paljon enemmän muslimeja kuin katolisia. Vasta 13. vuosisadalla fransiskaanit aloittivat käännytystyön, rauhanomaisella suostuttelulla, mutta tämä ei juurikaan tuottanut tuloksia ja siitä lopulta luovuttiin. 

Ristiretkissä juutalaisiin kohdistuneet hirmutyöt ovat myös usein esillä oleva seikka. Ristiretkessä vuonna 1095 joukko eteni Reininmaahan, jossa he ryöstivät ja tappoivat kaikki löytämänsä juutalaiset. Paikalliset piispat kuitenkin yrittivät estää verilöylyn - huonoin tuloksin. Ristiretkeilijät näkivät juutalaiset ja muslimit Kristuksen vihollisina. Heidän oma käsitys oli, että he tekivät oikein. Kirkko kuitenkin jyrkästi tuomitsi juutalaisvastaiset hyökkäykset.

50 vuotta myöhemmin Bernhard Clairvauxlainen usein saarnasi sotimisen kiihtyessä, että juutalaisia ei tullut vainota. Kuitenkin munkki nimeltä Radulphe lietsoi ihmisiä Reininmaan juutalaisia vastaan - siitäkin huolimatta että Bernhard Clairvauxlainen kirjoitti lukuisia kirjeitä vaatien Radulphea lopettamaan. Lopulta Bernhard Clairvauxlainen oli pakotettu itse matkustamaan Saksaan. Hän nuhteli ankarasti Radulphen epäkristillistä käytöstä, lähetti tämän takaisin luostariinsa ja lopetti verilöylyt.          

Madden jatkaa, että usein sanotaan holokaustin juurten olevan näissä keskiajan vainoissa. Juutalaisia kyllä kuoli ristiretkissä, mutta ristiretkien tarkoitus ei ollut tappaa juutalaisia. Päinvastoin: paavit, piispat ja saarnaajat tekivät selväksi, että Euroopan juutalaisia ei tullut häiritä.

Toisaalta Madden kertoo, että Jerusalemissa ristiretkeilijöiden vallattua kaupungin vuonna 1099 tapettiin paljon ihmisiä. Se on tietenkin järkyttävää. Tässäkin kuitenkin tulee nähdä historiallinen tausta tapahtuneelle. Kaikissa eurooppalaisissa ja aasialaisissa kulttuureissa tuolloin nähtiin, että valtausta vastustanut kaupunki kuului voittaneille joukoille ja se koski myös ihmisiä. Oli siis viisasta neuvotella antautumisesta, jos piirittäjiä vastaan selviytyminen näytti epätodennäköiseltä. Jerusalemin tapauksessa kaupungin muurien oletettiin kestävän Egyptistä saapuvaan apuun saakka. Näin ei kuitenkaan käynyt. Monia tapettiin, mutta monia myös päästettiin vapaiksi tai vapautettiin lunnaita vastaan. Edelleen, antautuneissa muslimien kaupungeissa ihmisiä ei häiritty, he saivat pitää omaisuutensa ja harjoittaa uskontoansa vapaasti. 

Ristiretket eivät muutenkaan mitenkään kohdistuneet juutalaisiin. Juutalaisia kyllä ristiretkissä ryöstettiin ja tapettiin, osittain ahneudesta, osittain virheellisestä uskomuksesta, että juutalaiset Kristuksen ristiinnaulitsijoina olivat legitiimejä sodan kohteita. Urban II ja häntä seuranneet paavit tuomitsivat jyrkästi nämä hyökkäykset.

Lähetystyön periaatteet

Haluan huomauttaa, että kun puhutaan historian tapahtumista kuten ristiretkistä, niin on huomioitava, että tapaukset ovat erilaisia. Tässä yhteydessä ei ole tarkoituksenmukaista käydä perusteellisesti läpi kaikkia mahdollisia tapauksia kirkon historiasta, vaan pyrkiä tekemään joitakin nostoja, jotka ovat tärkeitä isompien linjojen ymmärtämiseksi. 

Historian professori Christian Krötzl Tampereen yliopistosta on käynyt läpi huomattavan määrän historian tutkimusta katolisen kirkon lähetystyöstä, jossa hän käy sangen yksityiskohtaisesti läpi kirkon lähetystyötä ja perusteellisesti myös eri ristiretkiä. Blogikirjoituksen loppuosa pohjautuu Krötzlin tutkimukseen (lähteissä on linkki hänen kirjaansa, joka on netistä ilmaiseksi luettavissa). Krötzl kertoo, kuinka paavillisen lähetystyön rooli koko Euroopan muotoutumisessa oli täysin ratkaiseva. Tavoite ei ollut rakentaa Eurooppaa, vaan se syntyi seurauksena pääosin täysin sovinnollisesta lähetystyöstä ja paavien vaikutuksesta yhteiskunnalliseen elämään. 

Krötzl kertoo, että varhaisella kirkolla ei ollut lähetyskäskyn toteuttamiseen muuta keinoa kuin saarnaaminen ja henkilökohtainen vaikuttaminen. Asetelma muuttui 300-luvulla konstantinolaisen käänteen ja lopulta valtionuskonnon aseman myötä. Julkisen vallan keinot olivat nyt myös kirkon käytössä ja jopa pakottaminen olisi mahdollista.

Augustinuksen vastaus tarjosi peruslinjat näihin kysymyksiin katolisessa kirkossa nykypäivään saakka. Niihin paavit viittasivat keskiajalla toistuvasti. Lähetystyön tavoitteet voitiin jakaa positiiviseen ja negatiiviseen tavoitteeseen. Positiivinen tavoite oli Kristuksen puoleen ja siten myös kirkkoon kääntyminen. Tämän täytyi tapahtua ilman mitään väkivaltaa ja pakottamista, vapaaehtoisesti otetussa kasteessa. Ennen kastetta tuli kääntyneen saada opetusta kristinuskon keskeisistä totuuksista. Negatiivinen tavoite oli edellytysten luomista positiivisen tavoitteen toteuttamiseen. Se merkitsi pakanuuden vaikutusten torjuntaa, jossa voimankäyttö oli sallittua, tosin ainoastaan poikkeusolosuhteiden vallitessa. Näin oli silloin, jos muilla keinoin ei ollut edellytyksiä positiivisen lähetystyön toteuttamiseen. Negatiivisen tavoitteen ei kuitenkaan saanut kohdistua ihmisiä vastaan, vaan pakanallisiin esineisiin ja paikkoihin. Itsenäisesti pakkokeinojen käyttäminen oli kiellettyä ja sen täytyi tapahtua virallista kanavaa pitkin.     

Rooman romahdukseen saakka (400-luvun loppu) lähetystyötä tehtiin ensisijaisesti valtakunnan sisällä. Roomalaiset ja kreikkalaiset pakanat olivat kulttuuriltaan samaa väkeä kuin kristityt, mutta barbaaripakanat poikkesivat tästä hyvin merkittävästi. Gregorius Suuren johdolla lähetystyö aloitettiin 500-luvun lopulla Englantiin. Kristinuskoon käännyttämiseen liittyi myös yhteiskunnan arvojen muutokseen pyrkiminen. Juuri kääntyneiden kohdalla tuli ottaa huomioon heidän historiansa. Vapaaehtoisuus, puheen kautta vaikuttaminen ja sopuisa lähestyminen olivat paavin ohjeissa keskeisiä. Samoin friisien, saksien ja muiden germaanien lähetystyö (690-) oli rauhantahtoista ja painotti ymmärtäväistä otetta vanhaa kulttuuria kohtaan. Tärkeää oli kuitenkin pyrkiä tuomaan kristinuskon vaikutus yhteiskuntaan ja perheisiin. 

Skandinavian kääntyminen tapahtui sopuisan vaiheen kautta, joka kesti 800-luvulta 1100-luvulle. Kun hallitsijoiden asenteet olivat kristinuskoa kohtaan myönteisessä asennossa, kristillistyminen aina eteni. 800-luvun puolivälistä paavillista ja täysin samojen periaatteiden mukaista lähetystyötä tehtiin Bulgariaan ja slaaveille. Konstantinopolin patriarkka osoittautui idässä kuitenkin vaikutukseltaan vahvemmaksi. 900-luvulla paavius oli kriisissä, mutta lähetystyö eteni. Paavit antoivat lähetystyölle tukea ja se kantoi sopuisaan tyyliinsä hedelmää Puolassa, Böömissä (nykyisin Tsekin aluetta), Unkarissa ja Skandinaviassa.  

Itämeren alueen eteläiset ja itäiset rannat olivat Euroopan viimeisiä pakanuuden linnakkeita. Esimerkiksi Suomi kääntyi 1000- ja 1100-luvulla varsin sopuisasti ja ruotsalaisten toimesta. Krötzl oikaisee erittäin todennäköisesti virheellisenä kuvaukset, joiden mukaan Suomi kääntyi veristen ristiretkien toimesta ikään kuin pakon edessä. Sen sijaan Baltian käännyttämisessä 1200-luvun alussa tulee esiin ristiretkien selkeästi pimeä puoli tai jakso, joissa usein ruhtinaiden valtapyrkimyksissä sekoittuivat pahasti puurot ja vellit ja näihin sotkeentui huolella myös kirkon papisto. 

Ristiretkien vääristyminen

Frankkien laajentamispolitiikkaan kytkeytyi lähetystyön muoto, jota on kutsuttu myös miekkalähetykseksi. Näihin valtiollisiin lähetystyön muotoihin pyydettiin paavilta hyväksyntä, mutta he puuttuivat niihin vain harvoin. Isähahmo miekkalähetykselle on Kaarle Suuri, joka aloitti sen sakseja vastaan 770-luvulla. Periaatteena miekkalähetyksessä oli kaste tai kuolema. Kirkko ei koskaan antanut tukeansa pakkokäännytykselle, mutta liiallisesta penseydestä paaveja voi Kaarlen suhteen arvostella (joka oli aikansa ehdoton poliittinen ykkösmies). Teologit tosin valittivat Kaarlelle, että parempiin lähetystuloksiin pienemmällä inhimillisellä vahingolla olisi päästy saarnan avulla eli he pyrkivät toimimaan maltillistavana voimana politiikalle. Julmia menetelmiään saksien kohdalla Kaarle saattoi puolustella jyrkällä tulkinnallaan kirkon uskosta luopumiseen liittyvillä rangaistuksilla (inkvisitiossa näistä enemmän). Miekkalähetyksessä lähetystyö ja valloituspolitiikka olivat pakanoille sama asia.     

Paljolti Bernard Clairvauxlaisen vaikutuksesta ristiretkien ajatusta istutettiin myös kirkon lähetystyöhön 1100-luvun alkupuolella. Hänen näkemys oli, että Itämeren alueen pakanalliset heimot olivat kristittyjen vihollisia samaan tapaan kuin muslimit Palestiinassa. Kyse olisi siis luvallisesta puolustussodasta. Bernardin vaikutuksesta paavi antoi tukensa ristiretkelle vuonna 1147 Itämerellä. Lopputulos oli viha kristittyjä kohtaan ja verenvuodatus. Tällainen ajattelutapa jäi valitettavasti elämään ja esim. saksalaiset ruhtinaat käyttivät sitä hyväkseen valloituksiin ja alistamisiin pitkälle 1300-luvulle. 

Itämeren alueelle suuntautui 1100-luvun puolivälistä myös muita ristiretkiä, joissa paavi antoi tukensa pakkokeinoille, mutta paavin julistuksissa ei ollut kyse miekkalähetyksestä (toisin kuin v. 1147 ristiretki, joka yleisesti tulkittiin sellaiseksi, vaikka paavi ei tässäkään tapauksessa erikseen esittänyt “kaste tai kuolema”-periaatetta). Ristiretkien tuli kohdistua vain uskosta luopuneita tai negatiivisen lähetystavoitteen perusteella lähetystyötä estäviä pakanoita kohtaan. Ne pohjautuivat alueella lähetystyötä tehneiden pyyntöihin eikä miekkalähetykseen “tyyliin Kaarle Suuri” kirkon taholta kehoitettu. Käytännössä Clairvauxlaisen asenteet jäivät elämään ja pakanat nähtiin hyvin synkässä valossa, jolloin toiminta ei oikeastaan usein eronnut miekkalähetyksestä Viron ja Latvian alueella. Monien pappien ja piispojen toimintaan liittyi selvästi pakottamista ja raakuutta, mutta jatkuvasti alueella tehtiin myös perinteistä lähetystyötä. Lisäksi on hyvä huomioida, että vain paavi saattoi julistaa ristiretken, mutta todellisuudessa ristiretkiä julisteltiin kaikenlaisten hallitsijoiden toimesta mitä erinäisimpien sotaseikkailujen oikeuttamiseksi. Kirkon kanssa näillä oli hyvin vähän mitään tekemistä.    

Innocentius III otti tästä kehityksestä askelia takaisin toiseen suuntaan 1100-luvun lopulta alkaen. Vuoden 1199 ristiretkikehotuksessa Liivinmaalle hän painottaa kristityille hyvin selkeästi, että kristinuskoon pakottamista ei saa tapahtua. Hän alleviivasi sopuisan lähetystyön periaatteita ja otti huomioon myös skolastisen teologian nostot luonnonoikeuden etiikasta. Siinä painottuivat universaalit ihmisoikeudet, jolloin primitiivisimmätkin pakanat täytyi nähdä uudessa valossa. Paavilliset suoja-alueet pyrkivät varjelemaan juuri kääntyneitä ja pakanoita väärinkäytöksiltä (usein toisia kristittyjä vastaan) ja ne auttoivatkin siinä, vaikka lopulta maalliset hallitsijat ottivat alueet haltuunsa.

Krötzlin mukaan lähetystyön yhteydessä kehittyneellä ajattelulla ihmisoikeuksista ja varhaisilla lähetystyön periaatteilla oli huomattava rooli myöhemmin espanjalaisten ja portugalilaisten valloituspolitiikkaan 1300- ja 1400-luvuilla - julmaa toimintaa lieventävänä. Jesuiitat tekivät lähetystyötä sopuisasti saarnaten ja pyrkivät suojelemaan alkuperäisväestöä valloittajien julmuudelta.

Krötzl esittää paaveja voitavan arvostella liian heiveröisestä puuttumisesta valtiolliseen miekkalähetykseen, jota perusteltiin päälleliimatuilla argumenteilla uskosta luopumisella tai negatiivisella lähetystyöllä. Hän kuitenkin toteaa paavilla olleen varsin pienet keinot tehdä asioille oikeasti mitään edes ydinalueillaan ja kauempana Itämeren alueella se on ollut lähes mahdotonta. Tämä oli tilanne jopa silloin, kun paavit olivat poliittisesti vahvimmillaan eli 1200-luvun alussa. Paikalliset piispat ja ristiretkeläiset ovat usein toimineet suoraan vastoin kirkon ohjeita. 

Ristiretki-ideologiassa tapahtui ajan saatossa selkeää vääristymää, joka käy ilmi vaikkapa ristiretkeläisten Konstantinopolin valloituksesta. Tällä oli järkyttävät seuraukset myös kirkon yhtenäisyyden näkökulmasta. Ortodoksien ja lännen kirkon välirikko oli syvä. Kristittyjen keskinäiseksi väkivallaksi ristiretket menivät myös albigenssisodissa (1209-1229), joissa kuoli kymmeniä tuhansia. Katolinen kirkko on pyytänyt anteeksi niin ristiretkiä kuin inkvisitiotakin. (Arffman 2009.)

Ristiretkien luonne muuttui täysin 300-vuoden kuluessa. Ensimmäiset ristiretket ovat verrattavissa nykyajan YK:n rauhaan pakottamiseen. Niihin liittynyt idea kuitenkin kieroitui ja vääristyi torjuttavaan muottiin. Jopa kristittyjen maiden sisäisiä riitoja verhottiin ristiretkiksi. Vieläpä paavin oli 1200-luvulla mahdotonta tarkistaa, mitä vaikkapa Baltiassa sinne kohdistuneiden ristiretkien yhteydessä tapahtui. Läpi keskiajan paavinistuin piti johdonmukaisesti kiinni siitä, että pakanoiden pakkokastaminen oli kiellettyä. Keinoja tämän periaatteen valvontaan oli kuitenkin vähän. Esim. Viron tapauksessa toteutunut käytäntö oli jotain aivan muuta. (Arffman, sähköpostihaastattelusta.) 

Ristiretket ovat siten varsin erilaisista tapauksista muodostuva kokonaisuus. Katolisen kirkon edustajien toimesta on kiistatta harjoitettu julmuuksia ristiretkissä, joita on kohdistunut mm. juutalaisiin ja Baltian alueelle. Joskus paavinistuimen antamat ohjeet ja periaatteet eivät ole kohdanneet papiston toteuttamaa käytäntöä. Toisaalta ristiretkillä oli varsin kauaskantoisia seurauksia koko Euroopan tulevaisuudelle. “Kuolema tai kaste” ei kuitenkaan ole koskaan ollut normatiivinen, saati kirkon tunnustama lähetystyön menetelmä, vaan sovinnollisuus, vapaaehtoisuus ja saarna. 

Jatkolukemiseksi suosittelen Helsingin yliopiston yleisen historian yliopistonlehtorin Samu Niskasen kirjoitusta Areiopagista. Käyttämäni lähteet ovat myös linkkien takana näppärästi luettavissa. 

Lähteet

• Jenkins, Philip (2003): The new anti-Catholicism : the last acceptable prejudice.
• Arffman, Kaarlo (2009): Kristinuskon historia
• Krötzl, Christian (2004): Pietarin ja Paavalin nimissä : paavit, lähetystyö ja Euroopan muotoutuminen (500-1250)
• Gottheil, Richard & Jacobs, Joseph: Crusades, JewishEncyclopedia
• Madden, Thomas F. (2002): The Real History of the Crusades.
• Madden, Thomas F. (2002): Crusade Myths.