Aneet ja syntien anteeksisaaminen
Pelkkä aneista mainitseminen saa monilla kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Muistamme anekauppiaat, Lutherin aneiden vastustamisen ja muut aneisiin liittyvät seikat jo koulun penkiltä. Syntien anteeksisaamiseksi ei riittänyt pelkkä usko tai edes rippi. Niiden lisäksi piti vielä ostaa aneita. Armoa ei tuolloin ollut tarjolla, vaan ihmisten piti itse sovittaa syntinsä. Aneita ostamalla oli mahdollista myös "ostaa vapaaksi" sieluja kiirastulesta.
John Piperin mukaan aneet ovat äärettömän vakava katolisen kirkon harhaoppi: “Meidän tulee olla huolissamme ns. aneiden tarjoamisesta, joita nykyinen paavi on meidän päivinämme tarjonnut. Se pitää sisällään tietynlaisia pyhiinvaelluksia tai erityisiä maksuja, joita yksilö voi suorittaa niin että ane myönnetään paavin toimesta ja tämä ane välittää syntien anteeksiannon. Tämä on teko, joka vähättelee ainutlaatuista Kristuksen kuolemaa syntien anteeksisaamiseksi ja henkilökohtaista uskoa välineenä, jonka kautta tämä (syntien anteeksiantamus) tulee meidän osaksemme.”
Edellinen kirjoitukseni on välttämätön lähtökohta tämän tekstin aiheeseen. Aneet nimittäin liittyvät katumukseen. Aneet eivät ole taivaspaikan ostamista. Katolisen opetuksen mukaan hengellisten asioiden ostaminen ja myyminen on simoniaa. Se on vakava rikkomus Jumalan käskyä “sinulla ei saa olla muita jumalia kuin minä” vastaan. (Kompendium, s. 160.)
Syntien hyvittäminen
Katolisessa kirkossa tiedetään hyvin aneisiin liittyvät kielteiset mielikuvat. Paavi Johannes Paavali II toteaa aiheella olleen negatiivinen vaikutus uskovien yhteydelle. Hänen mukaansa tämä muinainen käytäntö tulisi kokea osoituksena Jumalan armosta. Aneisiin liittyy historiallisia harhakäsityksiä. Joskus aneisiin suhtaudutaan pinnallisesti ja se varjostaa kirkon opetusta asiasta. Väärät asenteet myös estävät yksilöä vastaanottamasta Jumalan armon.
Aneet ovat siis suoraan kytköksissä katumukseen (katumuksen osoittaminen menee aivan varhaisimpaan kristinuskoon saakka). Katumusta ja kääntymistä voi katolisen opetuksen mukaan ilmaista esimerkiksi auttamalla köyhiä. Ilmeisin tapa on päivittäinen ristinsä kantaminen ja Kristuksen seuraaminen. Erityisiä aikoja parannuksen tekoon ovat Kristuksen kuolemaa muistaen perjantait ja paastonaika. Kääntymyksen ilmauksina katekismus mainitsee mm. paaston, almut, uskosta kertomisen, pyhiinvaellukset ja asialle vihityt hartaudet.
Katolinen kirkko puhuu myös syntien “hyvittämisestä”. Vaan eikö Jeesus ole jo “hyvittänyt synnit”? Johannes Paavali II toteaa ensinnäkin aneiden lähtökohdan olevan Jumalan armossa ja aloitteessa. Hän kuvaa ristiinnaulittua Kristusta ikään kuin suureksi “aneeksi”. Isä on uhrannut Pojan syntien anteeksisaamiseksi ja tehdäkseen mahdolliseksi Jumalan lapsena elämisen Pyhän Hengen voimassa (Joh. 1:12-13, Gal. 4:6, Room 5:5; 8:15-16). Jumalan lahjan vastaanottamiseksi ihmisen on kuitenkin tarpeellista vastata Jumalan tekemään aloitteeseen.
Johannes Paavali II sanoo selkeästi, että sovitus perustuu Jumalan rikkaaseen armoon. Siihen kuuluu myös prosessi, johon ihminen aktiivisesti osallistuu. Se merkitsee ponnistelua ja osallisuutta kirkon kautta saataviin sakramentteihin (uskon salaisuuksiin kuten rippiin ja ehtoolliseen). Kun ihminen tekee syntiä kasteen saatuaan, on sitä varten parannuksen sakramentti. Prosessi ei kuitenkaan pääty siihen. Syntiä tehneen ihmisen tulee vähitellen “parantua” synnin aiheuttamasta vahingosta (traditio puhuu synnin “rangaistuksista” ja “kiinnittymisistä”).
Johannes Paavali II huomauttaa rangaistuksesta puhumisen olevan täysin raamatullista, vaikka se voi näyttää omituiselta syntien anteeksiannon jälkeen. Hän kuvaa anteeksiannon jälkeen seuraavaa rangaistusta “vahinkoa korjaavaksi”. Jumalasta kerrotaan “Herra on laupias Jumala, hän … antaa anteeksi pahat teot, rikkomukset ja synnit”, kuitenkin lisäten “mutta ei jätä syyllistä rankaisematta” (2. Moos. 34: 6-7). Kuningas Daavid tunnustaa syntinsä Jumalalle ja saa anteeksi (2. Sam. 12:13). Anteeksianto ei kuitenkaan poista rangaistusta (12:11; 16:21). Jumalan “isällinen rakkaus” ei merkitse, että Hän ei rankaise. Rangaistus tulee kuitenkin aina nähdä armollisen oikeuden ilmaisuna. Sen tehtävä on ihmisen parhaaksi (Hepr. 12:4-11).
Viittaus on tähän Raamatun tekstiin: “Ette ole vielä joutuneet taistelemaan syntiä vastaan verissä päin. Olette unohtaneet sanat, jotka rohkaisevat teitä kuin isä lapsiaan: ‘Lapseni, älä väheksy Herran kuritusta. Älä turhaudu, kun hän ojentaa sinua. Herra kurittaa sitä, jota rakastaa. Hän piiskaa jokaista, jonka ottaa lapsekseen.’ Kestäkää, kun Jumala kasvattaa teitä, sillä hän kohtelee teitä omina lapsinaan. Ketäpä lasta ei isä kurittaisi? (...) Emmekö siis alistuisi vielä paljon mieluummin hengellisen Isämme tahtoon, jotta saisimme elää? Vanhempamme kasvattivat meitä vain lyhyttä aikaa varten (...) Jumalan antama kasvatus sen sijaan on meidän todelliseksi parhaaksemme, niin että pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään. Mikään kuritus ei sitä saataessa tunnu hyvältä vaan pahalta. Silti sen kestäminen tuottaa sovinnon ja rauhan niille, joita sen avulla on valmennettu.” (Hepr. 12:4-11)
Heprealaiskirjeessä puhutaan Jumalan omista ja anteeksisaaneista, Johannes Paavali II huomauttaa. Silti heissä näkyy “synnin tähteet”. Voidakseen eheytyä synnin jäljistä ihmisen tulee tehdä parannusta. Kyse on prosessista “kohti rakkauden täyteyttä”. Synnin ajallinen rangaistus “on kuin lääke”, joka kutsuu parannukseen. Tästä on kyse “hyvittämisessä”. Katumustyössä ihminen saa jälleen tukeutua armon apuun.
Tästä “hyvittämisestä” ja “katumustyöstä” katekismus kertoo, että on oikein korjata synnin aiheuttama vahinko lähimmäiselle. Jos vaikka levittää toisista valheita, niin vahinko tulee korjata oikaisemalla valheet. Synti vahingoittaa tekijäänsä, hänen yhteyttä toiseen ihmiseen sekä toki Jumalaan. Synninpäästössä synnit on kyllä pyyhitty, mutta synti on saanut aikaan vahinkoa. Kaikki ei ole kunnossa, vaikka ihminen on saanut synnit anteeksi. Hengellisesti täysiin voimiin pääsemiseksi, on välttämätöntä “sovittaa” synnit.
Historiallinen tausta
Johannes Paavali II kertoo aneiden historiallisen taustan kytkeytyvän täysin kiinteästi katumustyöhön. Varhainen kirkko antoi yhteyteensä palaaville katumusharjoituksia, joissa oli kyse juuri syntien “hyvittämisestä”. Aneet olivat kirkon kautta osoitettu Jumalan armon osoitus. Kyse oli lievennyksestä vaadittavaan hyvittämiseen, jonka tarkoitus oli auttaa syntistä hengelliseen terveyteen pääsemisessä. Aneiden merkitys täytyy nähdä tätä taustaa vasten. Kyse on ihmisen täydellisestä uudistumisesta Kristuksen armosta - kirkon tehtävän kautta.
Syntien "hyvittämiseen" liittyvät ongelmat olivat Avery Dullesin mukaan monien reformaation ajan kiistojen taustalla (kuten aneiden, katumuskäytännön ja kiirastulen suhteen). Katolisen opetuksen mukaan "hyvitystä" voidaan tarvita senkin jälkeen, kun syyllisyyden puolesta synnit on jo poispyyhitty.
Aneiden historiallisesta kehityksestä Michael Root kertoo, että 1900-luvun alussa Nikolaus Paulus ja Bernhard Poschmann tekivät aiheesta mittavat tutkimukset. Niiden perusteella nähtiin, että aneet ovat peräisin kirkon myötämielisyyden osoituksesta katumusharjoituksia tehneitä kohtaan. Katumusharjoitukset saattoivat olla joskus raskaita, mutta sellaisina suhteellisen harvinaisia. Kun yksityinen rippi yleistyi, niin parannuksen teko myös muuttui. Aneita ei keksinyt kukaan. Ne ovat historiallista kehitystä vuosisatojen kuluessa. Vaikka jotkut väittivät toista, niin ne eivät olleet kirkon innovaatio rahojen keräämiseksi herkkäuskoisilta, vaan myötämielisyyden osoitus.
Rootin mukaan aneiden kehitys menee etenkin 500- ja 600-luvuille. Aneessa koko kirkon rukoukset liitettiin joihinkin katumustekoihin. Aneeseen kytketty katumusteko oli jopa tavallista tehokkaampi katuvan hengellisen terveyden saamiseksi. Jos esim. vainoista selvinneet uskovat rukoilivat avionrikkojan puolesta, niin katumus oli selvästi lyhyempi kuin normaalisti. Kristuksen ruumiin rukoukset auttoivat parannuksen teossa syntistä. Kirkko rukoilisi jonkin määrätyn “hyvityksen” (katumusteon) tehneen kanssa. Kun vanhurskaan rukous voi paljon, niin kuinka paljon enemmän onkaan vaikutusta koko Kristuksen ruumiin rukouksilla (sisältäen Marian ja Jeesuksen).
Rootin mukaan jotkut keskiaikaiset ilmaukset ovat aiheuttaneet sekaannusta asiassa, mutta aneiden avulla ei ole milloinkaan ollut mahdollista saada syntejä anteeksi tai pelastua tai saavuttaa vanhurskautta. Aneet ovat avuksi parannuksen teossa täyden hengellisen terveyden saavuttamiseksi. Synnit anteeksi saanut joutuu silti kohtaamaan synnin seurauksia, joista puhutaan “ajallisina rangaistuksina”.
Matin "ansio luetaan" Millan hyväksi
Katekismuksen täsmällinen määritelmä aneesta on (melko tiivis ilmaisu, jonka jäsentäminen vaatii useampaa pysähdystä): “syyllisyyden puolesta jo poispyyhittyjen syntien ajallisesta rangaistuksesta Jumalan edessä saatu vapautus, jonka oikein asennoitunut kristitty saa määrätyillä ehdoilla kirkon avulla, joka lunastuksen palvelijattarena on valtuutettu hoitamaan ja jakamaan Kristuksen ja pyhien hyvitystöiden aarretta.”
Johannes Paavali II avaa tiivistä aneen määritelmää seuraavasti: Kirkko jakaa aneiden muodossa “aarteita aarresäiliöstä”. Tuo aarresäiliö on Kristuksen ja pyhien ansiot. Kyse ei kuitenkaan ole jostain tavaroiden liikuttamiseen verrattavasta mekaanisesta siirtelystä. Sen sijaan kyse on kirkon rukouksesta, johon Jumala vastaa varmasti. Kirkko “jakaa aarteita” aneiden kautta - täydellä varmuudella pyytäen Isää lukemaan Kristuksen ja pyhien “hyvityksen” aneen saavan hyväksi.
Kirkon usko on, että pyhät (myös Maria ja Kristus) yhtyvät pyytämään Isältä erityistä liennytystä “synnin ajalliseen rangaistukseen” tietyn teon tehneen ja näin katumusta osoittaneen puolesta - ja Jumala varmasti vastaa pyyntöön. Aneet eivät ole korvaava ihmelääke parannuksen tekoon. Päinvastoin, ne auttavat kääntymyksessä. On erehdys, jos ajattelee voivansa vastaanottaa Jumalan armon pelkästään muutamia ulkoisia tekoja tehden. Aneella ei ole vaikutusta, jos sitä ei oteta vastaan oikealla mielenlaadulla. Niiden “jakelussa” ei ole kyse vastustamattomasta taikatempusta. Aneet ovat tueksi kääntymyksessä, eivät korvaamassa sitä. Kyse on myös katolisten uskosta siihen, että Kristus on “yhdistänyt kirkon itseensä Hänen ruumiina ja morsiamena.” Kirkon kautta yksilö uskova voisi siis “saada taivaallisia aarteita”.
Tässä kohden on syytä huomioida käsite ansioista. Avery Dulles huomioi, että esim. nykypäivän luterilaisille puhuminen ansioista vaikuttaa epäilyttävältä. Se nähdään ikään kuin alustana kerskumiseen ja omahyväisyyteen. He pidättäytyvät puhumasta, että kristityt voisivat ansaita mitään - toisin kuin katoliset. Hyvät teot ovat vanhurskauttamisen hedelmiä tai merkkejä luterilaisille.
Katolisen teologian mukaan kukaan ei voi ansaita mitään ennen kuin on tullut vanhurskautetuksi (yksin armosta kasteessa). Kuitenkin vanhurskauttamisen jälkeen (johon katoliselle kuuluu lisäksi Jumalan työ, jossa ihminen todella sisäisesti uudistuu), kun vanhurskautetut ihmiset Jumalan armon avulla tekevät hyvää, ovat nuo hyvät työt todella ansioita Jumalan edessä. Dulles toteaa: "Vapaasti yhteistyötä jumalallisen armon kanssa tekevien vanhurskautettujen uskovien, voidaan sanoa ansaitsevan luvatun 'vanhurskauden seppeleen' (2. Tim. 4:8)."
Jeesus myös käyttää kieltä pyhien ansioista "taivaan aarresäiliönä" (Matt. 6:19-20). Paavali kirjoittaa Room. 2:5-6: "Sinä olet kovapäinen etkä kaipaa elämänmuutosta. Siksi keräät aarrekammioosi vihaa, jonka saat osaksesi vihan päivänä. Silloin julistetaan Jumalan oikeudenmukainen tuomio ja Jumala maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan." Samoin esittää 1. Tim. 6:18-19: "Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan omaisuuttaan anteliaasti muille. Näin he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevan varalle, ja pääsevät kiinni todelliseen elämään."
Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että katolisessa teologiassa ihmisellä ei voi olla mitään ansioita ennen kuin ihminen on vanhurskautettu ja ansiot ovat itsessään Jumalan lahjoja ja Jumalan tekoja. Kun ihminen tekee hyvää, niin hän on hyvän tekemisessään täysin riippuvainen Jumalan armon avusta. (Kts. aiempi kirjoitus)
"Kun raha kirstuun kilahtaa"
Entä aneet kuolleiden puolesta ja kiirastuli? Arffmanin mukaan kiirastulta pelättiin myöhäisellä keskiajalla kasvavassa määrin. Ihmisten keskuudessa alkoi levitä uskomus, että aneella olisi vaikutusta myös kiirastulessa. Kirkko kuitenkin opetti, että sen vaikutus ihmisiin puhdistavassa tulessa tapahtui vain esirukousten muodossa. Tämä ei ollut kylliksi pelkääville. Arffman kertoo, kuinka aneita alettiinkin 1500-luvun alun “markkinatilanteessa” kaupitella varsin vetoavalla asiakaslupauksella: “Kun raha (anekauppiaan) kirstuun kilahtaa, niin (pelastuvan ihmisen) sielu (kiirastulesta) taivaaseen vilahtaa”.
Root toteaa, että alunperin aneilla ja kiirastulella ei ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Keskiajalla ihmiset alkoivat tiedustella, voisiko aneen osoittaa edesmenneeseen läheiseen. Ehkäpä hän ei ollut kuollessaan vielä täysin pyhä ja valmis taivaan iloon. Lisäksi alkoi tulla kyselyitä, voiko parannusta ilmaista rahaa antaen. Teologit ja piispat vastustivat alunperin molempia: aneen soveltamista kiirastuleen tai rahallisen avustuksen liittämistä hyvään tekoon. Lopulta kirkon linja muuttui. 40 vuotta ennen reformaatiota ranskalaisen kardinaali Peraudin innovaatio oli tehdä aneista varainkeruukampanja. Tällaisia aneiden ympärillä tapahtuneita varainkeruukampanjoita eri tarkoituksiin oli vuodesta 1470 Lutherin päiviin saakka. Ilmiö oli verrattain lyhytaikainen. Lajissaan viimeinen anekampanja keräsi varoja Pietarinkirkon uudelleen rakentamiseen.
Rootin mukaan on kiistatonta, että aneet varainkeruukampanjoina olivat alttiita vakaville väärinkäytöksille. Lutherin valitukset aneista olivat suurelta osin aivan aiheellisia. Kritiikki liiallista aneiden painottamista kohtaan ei ollut mikään uusi asia, vaan se oli tuttua jo keskiajalta. Teologit olivat aina olleet skeptisiä liiallista aneista riippumista kohtaan. Niiden tuli edistää katumusta, ei korvata sitä. (Anekauppiaiden lupaukset, joiden mukaan jokin annettu rahalahjoitus lyhensi omaa tai läheisen aikaa kiirastulessa tietyn määrän päiviä, olivat kiistaton vääristymä.)
Catholic Encyclopedia kertoo aneiden soveltamisesta edesmenneisiin, että se on kylläkin joissakin tapauksissa mahdollista. Pitää kuitenkin nähdä, että edesmenneiden suhteen asia on luonteeltaan täysin toisenlainen. Elävien kohdalla kirkko toimii valtuuksiensa rajoissa. Edesmenneiden suhteen kirkolla ei ole valtuuksia. Näissä tapauksissa kirkko pyytää Jumalaa huomioimaan tietyt katumustyöt kiirastulessa olevien edestä. Kyseessä ei siis ole Johannes Paavali II mukaillen sellainen pyyntö, johon Jumala varmasti vastaa. Asia on luonteeltaan tyystin toisenlainen.
Aneita ei ole täsmällisesti Raamatussa, vaan ne ovat historiallisen kehityksen tulosta. Ovatko aneet siis epäraamatullisia? Onko kirkolla valtuudet “jakaa niitä”? Katolinen kirkko uskoo, että sillä on valtuudet Kristuksen valtuuttamana antaa syntejä anteeksi, jakaa eukaristiaa jne. Siihen nähden kirkon solidaarisuuden osoitus katumusharjoituksessa uskovaa kohtaan näyttää varsin pieneltä asialta.
Aneiden perusajatukselle on löydettävissä tukea Raamatusta, vaikka aneita ei täsmällisesti ole Raamatussa. Kristuksen ruumiin sisällä toisen "hyvitys" voidaan todella lukea toisen hyväksi. Jonkun usko, kuuliaisuus, rukous tai hyvä teko "voidaan lukea jonkun toisen hyväksi". Yhden "taivaallisia aarteita" voidaan "jakaa toiselle".
Paavali esimerkiksi kirjoittaa tähän tapaan: “Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta.” (Kol. 1:24) Paavali kirjoittaa israelilaisista, että “esivanhempien vuoksi hän kuitenkin rakastaa heitä ja pitää heitä valittuinaan” (Room. 11:28). Aabraham aikanaan rukoili Jumalaa, että hän säästäisi Sodoman kymmenen vanhurskaan tähden ja Jumala myöntyi Aabrahamin pyyntöön (1. Moos. 18). Samoin Jeesus antaa halvaantuneen synnit anteeksi ja lopulta parantaa tämän nähdessään tämän tuoneiden ystävien uskon ja luottamuksen (Matt. 9:1-8).
Aneen perusidea toteutuu näissä tapauksissa. Pienten lasten kastehan nähtiin varhaisessa kristinuskossa samaan tapaan: lapsella ei ole (vielä) omaa uskoa, vaan kasteen hetkellä kyse onkin kirkon uskosta (henkilökohtainen usko on täysin välttämätöntä ymmärryksen karttuessa). Meidän elämämme vaikuttaa Kristuksen ruumiissa toisten elämään. Kristitty ei elä uskoansa yksin Kristuksen ruumiin sisällä. Toisen "ansio" (usko, hyvä teko, rukous) voidaan lukea minun hyväkseni ja vastaavasti minun uskoni tai rukoukseni (rukous on myös hyvä teko) voidaan lukea jonkun toisen hyväksi. Tästä on aneen ideassa kyse.
Aneiden kohdalla itse asia ei lopulta näytä ihan niin valtavalta kysymykseltä. Aneiden avulla ei ole mahdollista ostaa taivaspaikkaa eikä syntejä anteeksi. Aneet kohdistuvat synnin seurauksiin, joita syntien anteeksisaaminen ei poista. Pelkästään pinnallisesti joitakin ulkonaisia tekoja tehden Jumalan armoa ei aneen muodossa voi kirkon opetuksen mukaan ottaa vastaan, vaan aneeseen liittyvien tekojen täytyy myös yhdistyä oikeaan mielenlaatuun. Väärät ja pinnalliset asenteet estävät ottamasta vastaan Jumalan armon. Ane on vaikuttava (eli parantaa jo anteeksi saadun synnin ihmiseen jättämistä jäljistä) ainoastaan silloin, kun se otetaan vastaan todellisesti katuvalla sydämen asenteella.
Aneiden on aina ollut tarkoitus tukea ihmisiä kääntymyksessä. Niiden ei ole tarkoitus olla korvaava ihmelääke parannuksen tekoon, vaan rohkaisua siihen. Toisaalta aneet kiinnittävät huomion varhaisen kirkon yhteen piirteeseen: katumusta tekevän täytyi osoittaa olevansa uskossa tosissaan ja ihmisten käyttäytymisellä oli väliä - ei pelkällä uskolla. Esimerkiksi kysymys “mikä on kaste, kenet voi kastaa ja miten se tulee suorittaa” on eittämättä paljon isompi kysymys kuin aneet. Historiallisten ja kiistattomien väärinkäytösten johdosta aneista kuitenkin tuli asia, joka jätti pysyvän jäljen ja jännitteen.
Lähteet
- Lainaukset Raamatusta: raamattu.fi
- Katolisen kirkon katekismus (2011)
- Arffman, Kaarlo (2009): Kristinuskon historia
- Piper, John (2018): “Can a Devout Roman Catholic Be Genuinely Born Again? // Ask Pastor John”
- Johannes Paavali II:n puhe aneista (1999).
- Katolisen kirkon katekismuksen kompendium (2013).
- Root, Michael (2001): The Indulgence Controversy, Again.
- Root, Michael (2019): Was Luther Right? Indulgences, Purgatory, Saints and All That.
- Catholic Encyclopedia: Indulgences. Treatment of the practice of granting indulgences.
- Dulles, Avery (2002): Justification: The Joint Declaration.
Kommentit
Lähetä kommentti