Kuinka synnit saatiin joskus anteeksi?
Jos uskot Jeesukseen, olet pelastunut. Asia on sillä selvä. Kaikenlainen tekojen seuraaminen on lakihenkisyyttä ja askel pois armon sanomasta. Mitään muuta vaatimusta ei ole. Raamattu sanoo selvästi: "Jumala osoitti rakkautensa maailmalle antamalla ainoan Poikansa, jottei kukaan häneen uskova tuhoudu vaan saa ikuisen elämän (Joh. 3:16)." Henkilökohtaisesta pelastuksesta voi ja siitä tulee olla 100 % vakuuttunut, jos vain uskoo. Tosi kristillisyydelle ehdoton pelastusvarmuus on hyvin tärkeää eikä siihen liity se, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Usko ainoastaan.
Syntejä ei tarvitse tunnustaa, koska Jumala on jo kertakaikkisesti antanut Kristuksessa kaikki (menneet, nykyiset ja tulevat) synnit Häneen uskoville anteeksi. Syntien tunnustaminen voi olla kuitenkin itselle henkisesti vapauttavaa. Synti siltikin on vain Jumalan ja yksilön välinen asia, joten se ei sinänsä kuulu kenellekään muulle. Mitään pappeja tai rippejä ei tarvita anteeksiantoon, ei missään tapauksessa. Katumusteot ovat jo silkkaa ristin työn väheksymistä. Parannus ja katumus ovat vastenmielisiä sanoja, oikein olisikin puhua mielenmuutoksesta. Sitähän katumus vain on. Minä muutan ajatteluani ja asenteitani eikä siihen pidä sotkea mitään tehtäviä, rukouksia tai paastoja.
Vahvimpana "armon jaksona" uskoin jotenkin näin. Varhaisessa kirkossa tällainen ajattelu olisi tuomittu jyrkästi vääräksi. Sillä mitä ihminen tekee ja jättää tekemättä, on todellakin merkitystä (kts. aiemmat kirjoitukset pelastumisesta osa 1. ja osa 2.).
Entä kuinka varhaisessa kirkossa saatiin kasteen jälkeen tehdyt vakavat synnit anteeksi? Miten he toimivat? Oliko synti pelkästään yksilön ja Jumalan välinen juttu? Missä vaiheessa kehittyivät katumusteot ja mitä virkaa niillä oikein oli?
Katumuskäytännön varhainen kehitys
Minua siis kiinnosti ymmärtää rippi- ja katumuskäytännön kehittymisen historiaa, joten kysyin asiasta kirkkohistorioitsija Kaarlo Arffmanilta. Seuraavat nostot pohjautuvat hänen vastaukseensa.
Varhaisille kristityille kristinusko oli yhteisöllinen asia. Tämä on tärkeää ensiksi ymmärtää, kun lähestymme kysymystä katumuksesta. Kasteessa kristityksi tullut oli siinä saanut kaikki syntinsä anteeksi (Apt. 2:38). Jos kristitty lankesi kasteen jälkeen vakaviin synteihin tai luopui uskostaan, niin hänen täytyi pyytää seurakunnalta syntien anteeksisaamista eli rippiä.
Vain apostoleilla ja heidän asettamillaan seurakuntien johtajilla ja edelleen heitä seuranneilla piispoilla katsottiin olevan oikeus (Joh. 20:21-23) antaa synninpäästö. Kyse ei siis ollut yleisestä oikeudesta. Usko ymmärrettiin yhteisöllisesti, joten kristityn vakava synti ei ollut vain syntiä tehneen ja Jumalan välinen asia, vaan se myös rikkoi uskovien keskinäistä yhteyttä, kosketti koko seurakuntaa ja lopulta koko kirkkoa.
Katumus liittyi rippiin ja se tapahtui aluksi rippiä ennen. Myöhemmin katumus siirtyi ripin jälkeiseksi vaiheeksi. Käytännössä kyse oli siitä, että piispa sopi katuvan uskovan kanssa, kuinka katuva osoittaisi seurakunnalle katuvansa syntiänsä. Historian saatossa katumuksen muodot ovat vaihdelleet paljon. Kaikessa katumuksessa on lähdetty siitä, että syntiä tehnyt korvaa aiheuttamansa vahingon toiselle ihmiselle. Mutta koska kristinusko ymmärrettiin yhteisöllisesti, niin katuva hyvitti myös seurakunnan ja kristillisyyden "julkisuuskuvalle" aiheuttamansa vahingon.
Johanneksen evankeliumin teksti on minua henkilökohtaisesti puhutellut ja hämmentänyt. Jeesus ilmestyi ylösnousemuksen jälkeen opetuslasten ydinjoukolle ja osoitti nimenomaan heille sanat: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät." Näin sanottuaan hän henkäisi heitä kohti ja sanoi: "Ottakaa Pyhä Henki. Jos päästätte jonkun synneistään, hän saa ne anteeksi, mutta jos ette, hän ei saa niitä anteeksi." (Joh. 20:21-23.)
Miksi tällainen temppu? Eikö syntien anteeksisaaminen ole pelkästään yksilön ja Jumalan välinen juttu? Tämähän näyttää suoraan rippikäytännön perustamiselta (niin sen varhainen kirkko myös näki ja tämä valta "antaa ja päästää" siirtyi eteenpäin apostolisessa suksessiossa, sen ei katsottu pysähtyneen apostoleihin heidän kuoltua)? Mitä järkeä oli tehdä tällainen numero jostakin sellaisesta, mikä on jokamiehenoikeus? Ja valta olla päästämättä synneistä? Minulle, jolle ei ollut olemassa mitään muuta pappeutta kuin yleinen pappeus, tämä näytti vieraalta. Kristinusko ei kuitenkaan ollut apostolisena aikana tasavertainen demokratia eikä siitä tullut sellaista apostolien jälkeenkään.
Arffman jatkaa, että kirkon kasvaessa ja organisoituessa tehokkaammin 300-luvulta lähtien, myös katumus muuttui. Eräitä vakavia syntejä ei enää saanut anteeksi omalta seurakunnalta ja sen piispalta. Asioita piti lähteä selvittämään arkkipiispan kanssa. Useat suomalaiset ovatkin nykysilmin omituisen käytännön johdosta keskiajalla kävelleet Uppsalaan tai peräti Roomaan saakka. Erityisesti papin synnit olivat tällaisia. Tausta tähän oli siinä, että vaikutusvaltaiset henkilöt saattoivat pyrkiä kiristämään piispaansa synninpäästöön ilman katumusta. Kun asia siirrettiin eteenpäin, niin venkoilu ei ollut mahdollista. Pyrkimys oli siis varjella paikallisen piispan toimintavapautta.
Toinen keskeinen seikka rippikäytännön taustalla oli se, että varhaiselle kirkolle kristinusko oli lopulta pelastukseen johtava tie. Kun kristitty kulki tätä tietä, niin hän muuttui eli pyhittyi. Uskon päämääränä vain puhdassydämiset saisivat nähdä Jumalan.
Ripin oli tarkoitus lujittaa tätä Pyhän Hengen työtä ihmisessä. Vähitellen kehittyneessä yksityisripissä nimenomaan tämä puoli painottui. Ripin tarkoitus oli edistää ripittäytyjän kasvua uskossa ja auttaa häntä pysymään uskon tiellä. Kristityn tuli tunnustaa vähäisetkin synnit pois omaltatunnoltaan uskonsa kasvun tähden. Ripissä kristitty "sai Jeesuksen apostoleille antamaan valtaan perustuvan synninpäästön ja samalla ohjeet katumukseen". Pappi siis antoi joitakin ohjeita tai tehtäviä palvellakseen ripittäytyjän hengellistä hyvää.
Katumuksen osoittaminen tai ripin jälkeen saadut tehtävät uskon tiellä lujittumiseen, ovat historiallinen tausta aneisiin. Katolinen kirkko ei ole koskaan myynyt syntien anteeksisaamista tai taivaspaikkaa. Aneen ostaminen oli yksi tapa osoittaa katumusta ja siihen täytyi aivan välttämättä yhdistyä sydämen katumus (ane ei ollut vain ulkonainen teko). Myöhemmin aneisiin liittyi räikeitä väärinkäytöksiä ja epäkohtia. Tämä oli myös reformaation taustalla.
Pyhiinvaellus on paras esimerkki katumuskäytännöstä. Elämä nähtiin keskiajalla pyhiinvaelluksena. Pyhiinvaellus olikin uskon kuvaus. Ripittäytynyt saattoi sopia papin kanssa tekevänsä pyhiinvaelluksen jonnekin. Varsinkin pitkät pyhiinvaellukset ovat nykyäänkin ihmistä muuttavia kokemuksia. Kristityt tekevät matkaa yhdessä. Pyhiinvaelluskohteessa hän sai pysähtyä esimerkiksi pohtimaan, kuinka suuren hinnan joku marttyyri oli uskostaan maksanut. Kun hän palasi matkalta kotiin, hän oli muuttunut eikä palannut enää samanlaisena. Usko oli mennyt aiempaa syvemmälle.
Pyhiinvaellus nousee hyvin varhaisesta kristinuskosta. Olivathan juutalaisetkin tehneet pyhiinvaelluksia erityisesti Jerusalemiin.
Kommentit
Lähetä kommentti