Väkevä lyömäase katolista kirkkoa vastaan on usein ollut historian kerronta. Ristiretket, inkvisitio, antisemitismi ja orjuus ovat usein esillä kirkon historiasta puhuttaessa. Tapahtumat ja asiat sinänsä ovat todellisia. Samalla niistä on usein väännetty yksipuolisia ja äärimmilleen kärjistettyjä, vääristyneitä versioita, jotka jättävät jopa täysin huomioimatta tapahtumien historiallisen ympäristön ja niihin johtaneet taustat. Taustoilla on väliä, mutta niistä ei yleensä puhuta.
Kaikki ei tietenkään muutu kauniiksi historiaa tutkimalla. Kuitenkin asioita tosissaan selvittämällä, näkökulmat muuttuvat. Katoliseen kirkkoon liittyy valtavasti puhtaasti legendoja, myyttejä ja vääristelyjä, jotka monet “tietävät” historian faktoiksi. Mitä sanottavaa katolisella kirkolla kaiken tämän jälkeen enää voisi olla? Jos kirkon historia on täynnä vain hirveyksiä, niin kirkkoa ei tarvitse enää ottaa vakavasti missään mielessä. Uskottavuus on täydellisesti mennyttä.
Erittäin synkkä kuva kirkosta istuu erinomaisesti tyypilliseen helluntailaiseen käsitykseen kristinuskon historiasta. Helluntailaista historian kuvaa on perinteisesti edustanut ns. restorationismi. Sen mukaan apostolinen usko turmeltui hyvin pian apostolien kuoltua ja kirkko eksyi äärimmäisen vakavasti uskossaan. Koitti erittäin synkkä ja pimeä aika. Helluntailaisuuden myötä tapahtui viimein paluu aitoon apostoliseen uskoon. Tämä näkyi esim. apostolisen ajan karismaattisuuden elpymisenä juuri helluntailaisuudessa.
Tässä historian kertomuksessa katolinen kirkko on luonnollisesti näyttäytynyt hyvin pimeänä toimijana. Kirkko onkin varsin yleisesti suoraan luettu Ilmestyskirjan viholliskuvauksista. Kirkon historiasta puhuttaessa huomio on siten loogisesti kohdistunut lähes yksinomaan pahoihin asioihin. Lopunaikoja ja katolista kirkkoa käsitteleviä kirjoja on karismaattisissa piireissä vuosien saatossa myyty miljoonia kappaleita. Kirjat ja saarnat ovat tehneet tehtävänsä. Varhaisilla kirkkoisillä ei voi olla todelliselle uskolle enää juuri annettavaa, koska apostolien jälkeen kristityt eksyivät ja turmelivat tosi uskon. Azusa-kadun Hengen vuodatuksen myötä 1900-luvun alussa tapahtui jälleen paluu Raamatun alkukristilliseen uskoon.
Moderni kertomus
Philip Jenkins kuvaa modernia myyttiä kirkosta seuraavaan tapaan. Kerran oli jalomielinen uskonnollinen uudistaja nimeltä Jeesus Nasaretilainen, joka julisti yksinkertaista rakkauden sanomaa kaikille inhimillisistä eroista huolimatta. Traagisen kuolemansa jälkeen hänen tietämättömät seuraajansa etääntyivät Jeesuksen sanomasta, joka upposi musertavien byrokraattisten rakenteiden alle. Keskiajalla katolinen kirkko oli voimansa huipulla. Samalla se merkitsi vajoamista pimeään aikaan koko ihmiskunnalle, kunnes valistuksen aika koitti. Siihen saakka kristillisen kirkon päätavoite oli pitää kaikin keinoin kiinni vauraudesta ja vallasta. Kaikki itsenäiset ajattelijat ja toisinajattelijat leimattiin harhaoppisiksi ja heidät etsittiin käsiin inkvisition julman mekanismin toimesta. Seurauksena tästä kaikenlainen älyllinen ja sosiaalinen edistys keskeytyi vuosituhanneksi, kunnes sankarilliset kapinalliset käänsivät kuvion ympäri reformaation, renessanssin ja tieteellisen vallankumouksen myötä. Ulkomailla kirkko harjoitti ristiretkien muodossa uskonnollista raakuutta.
Tällainen pitkä syytelmä luo kumulatiivisesti kuvan kirkollisista vääryyksistä. Kukaan ei voi myöskään kieltää, etteikö olisi totta, että inkvisitioita oli, ristiretket todella tapahtuivat ja valtavirran ulkopuolella olleita kristillisiä ryhmiä leimattiin harhaoppisiksi. Kuitenkin tämä monilla tavoin yleisesti hyväksytty kuva on Jenkinsin mukaan niin pahoin virheellinen, että se on lähes arvoton ja niin se arvostettujen historioitsijoiden toimesta nähdäänkin. (s. 133-156.)
Jenkins on historian professori (baptistitaustaisesta) Baylorin yliopistossa ja erittäin arvostettu uskonnontutkija. Hän itse kuului katoliseen kirkkoon, mutta on 80 -luvulta lähtien ollut episkopaali. Kirjassaan hän kertoo, ettei hänellä ole mitään tarvetta puolustaa katolista kirkkoa tai olla jotenkin kritiikitön katolisen kirkon näkemyksiä kohtaan.
Jenkins kertoo, että reformaatiosta asti historiallinen kirjoitus on ollut väkevin ase antikatolilaisessa retoriikassa. Jopa suositut elokuvat kuten vaikkapa Kummisetä 3 hyödyntävät avoimesti tyypillistä katolisen kirkon vastaista mytologiaa. Useimmat hyökkäykset katolista kirkkoa vastaan pohjautuvat myyttihistoriaan. Nämä myytit istuvat hyvin syvällä. Jos muu kiihkoilu rajautuu salaliittoteoreetikkojen ja fanaatikkojen touhuksi, niin katolisen kirkon vastainen polemiikki on ollut hyvä tulonlähde monille kustantajille.
Tällä on ollut iso vaikutus. Uskottava historiankerronta ei kylläkään kaunistele kirkosta, vilpillisistä papeista, huonoista paaveista ja vallanhimoisista johtajista kertoessaan. Polemiikin puolelle eksytään, kun kauheuksien väitetään kuuluvan katoliseen uskoon ja arvoihin. (s. 177-180.)
Uskontotieteiden huippututkija ja historioitsija Rodney Stark on kenties viimeisimpänä raskaalla kädellä ampunut alas antikatolilaista mytologiaa kirjassaan Bearing False Witness. Hän käy kirjassaan systemaattisesti läpi historiallisia kysymyksiä tutkimustietoon pohjautuen. Aiheet käsittelevät mm. antisemitismiä, pakanoiden vainoamista, pimeää keskiaikaa, ristiretkiä, inkvisitioita, tieteen vastustamista, orjuutta, autoritarismia ja protestantismin tuomaa modernismia. Stark ei itse ole katolilainen, hän oli pitkään agnostikko ja nykyisellään kertoo olevansa “itsenäinen kristitty”.
Stark esittää, että ihmisten käsityksiin historiasta ovat paljolti vaikuttaneet tutkijat ja älyköt, jotka ovat avoimen asenteellisesti vihamielisiä katolista kirkkoa kohtaan. He levittävät valheellista historiaa katolisesta kirkosta. Stark kertoo, että näitä myyttejä ovat yleisesti myös monet historioitsijat pitäneet tosina. Varsinkin jotkut entiset katolilaiset rakastavat kyseisiä “faktoja”.
Stark kommentoi, että häntä on vaikea leimata katolisen kirkon hännystelijäksi, joka vain yrittää peitellä kirkon syntejä. Olennaista on, että historiaa pitäisi kuitenkin kertoa rehellisesti. Hän ei ymmärrä, miksi läjät tutkimusta näihin asioihin liittyvien virheellisten käsitysten korjaamiseksi eivät ole vaikuttaneet ajatteluun. Stark esittää, että ehkäpä kirkkoa koskevat myytit ovat vain liian herkullisia vastustajille pois luovutettavaksi.
Konstantinus turmeli kaiken?
Helluntailaisessa historian kertomuksessa on hyvin usein nähty, että ns. konstantinolainen käänne merkitsi lopullista päätepysäkkiä Kristuksen perustamalle kirkolle. Viimeistään tässä vaiheessa apostolinen kirkko hävisi käytännössä (joitakin pieniä ryhmiä aidon uskon edustajina oli aina jossain) täysin (vakava uskon turmeltuminen oli toki alkanut jo paljon aiemmin). Mitä Konstantinus sitten sai aikaan? Kaarlo Arffman kertoo, että lännessä hallinnut Konstantinus suhtautui kristinuskoon suopeasti ja voitti kristittyjen vihollisiin tukeutuneen Liciniuksen. Tämän jälkeen hän salli eri uskontojen rinnakkaiselon. Kasteella hän itse kävi hiukan ennen kuolemaansa.
Arffmanin mukaan konstantinolaisen käänteen
läpieläneet kristityt itse näkivät tapahtuneen suurena rukousvastauksena. Rooman valtakunnan muuttuminen vainoajasta tukijaksi oli valtava.
The Oxford Dictionary of the Christian Church kertoo, että Konstantinuksen politiikassa ja lainsäädännössä näkyi kristinuskon vaikutus alusta alkaen. Vakavia puutteita toki oli myös. Konstantinus teki rikoslaista ja velkoja koskevasta laista humaanimman. Hän helpotti orjien oloja ja antoi tukia köyhiä lapsia varten. Näin hän pyrki saamaan ihmiset luopumaan vauvojen hylkäämisestä. Hän vapautti selibaatissa elävät ja naimattomat heihin kohdistuneesta erityisverosta. Konstantinus sääti myös lain siveettömyyttä vastaan ja vapautti kristityn papiston tietyistä julkisen palvelun tehtävistä. Konstantinuksen määräyksestä sunnuntaista tuli yleinen vapaapäivä.
The Oxford Dictionary of the Christian Church kertoo, kuinka Konstantinuksen politiikkana oli yhdistää tiiviisti kristillinen kirkko sekulaarin valtion kanssa. Tämän johdosta on hyvin ymmärrettävää, että jopa ennen kastettaan Konstantinusta kirkon sisäiset asiat kiinnostivat. Esimerkistä käy vaikkapa areiolainen kiista Kristuksen persoonasta. Sen takia Konstantinus kutsui Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen koolle (325). Toisaalta ortodoksisen uskon voitto ei pidättänyt häntä karkottamasta ortodoksisia johtajia myöhempinä vuosina (Athanasios Suuri).
Arffman kertoo, kuinka konstantinolaisen käänteen myötä kristinuskolle aukesi väylä maailmanuskonnoksi. Toisaalta liitto vallan kanssa johti siihen, että kirkon sisäiset näkemyserot johtivat jopa tappamiseen “Kristuksen nimissä”. Asiassa voi nähdä hyviä ja huonoja puolia. Theodosius teki myöhemmin (katolisesta) kristinuskosta ainoan virallisen uskonnon Roomassa (v. 392). Tämän johdosta viranomaiset käyttivät joskus varsin vastenmielisiä keinoja taivuttaakseen ihmisiä katolisiksi. Theodosiuksen kiellosta huolimatta muita uskontoja harjoitettiin julkisesti vielä pitkään. Pakottivatko viranomaiset ihmiset katolisiksi? Tuliko lähetystyön välineeksi valinta miekan tai kasteen välillä? Käsittelen tätä aihetta myöhemmin, mutta tällainen käsitys on hyvin pitkälti väärä (vaikka on kammottavia tapauksia, joissa näinkin ovat ihmiset toimineet).
Lienee selvää, että kristinuskon muuttuneen aseman myötä kirkkoon liittyi paljon myös ihmisiä, joiden henkilökohtainen usko on ollut hyvinkin heppoista. Kirkon jäsenyys ei itsessään ole kuitenkaan koskaan ollut mikään tae pelastuksesta. Teologi ja dosentti
Virpi Mäkinen kirjoittaa Augustinuksen opetuksesta: ”Myös kirkko on jakautunut näkymättömään (taivaalliseen) ja näkyvään (maanpäälliseen) kirkkoon. Siitä huolimatta että maanpäällinen, näkyvä kirkko kantaa yhteyttä Jumalan yhteisöön, kirkon jäsenyys ei takaa pelastusta. Myös maanpäällinen näkyvä kirkko on corpus permixtum, ’sekoittunut ruumis’, jossa valitut ja syntiset elävät yhdessä.”
Historiallinen kristinuskon vakaumus on ollut, että Jumalan kaitselmus näkyy maailman tapahtumissa. Virpi Mäkinen kertoo, että Augustinuksen historiakäsityksessä ei ole sijaa sattumalle, vaan Jumala ohjaa historian kulkua. Kaikki on Hänen kädessään. Lopullinen päämäärä on Jumalan valtakunta. Edelleen Augustinuksen mukaan myös maallisten johtajien valta oli Jumalalta peräisin, joka käytti heitä omiin tarkoituksiinsa (
Room. 13:1-3).
Erityisesti ihmiset ovat uskoneet, että Jumala vaikuttaa alati aktiivisesti kirkossa. Siksi kirkon historialla on väliä. Mäkinen kirjoittaa, että teologia ja historiantulkinta paiskasivat kättä jo myöhäisantiikissa. Kristityt olivat erityisen kiinnostuneita kirkon historiasta, koska sen kautta Jumala toteuttaisi pelastussuunnitelmansa. Muukin historia nähtiin osaksi pelastushistorian vaiheita.
Mäkisen mukaan Jumalan osuutta historiasta alettiin riisua sydänkeskiajalta alkaen. Tällaiset historiankirjoittajat painottivat ihmisen tahdon vapautta ja sattumanvaraisten seurausten roolia. Historiassa näkyi Jumalan kaitselmus ja puhdas sattuma.
Ihmisen osuuden painotus historian tapahtumissa voimistui 1100-1200-luvuilta lähtien. Mäkisen mukaan kulttuuri muuttui yksilökeskeiseen suuntaan ja ihminen oli elämänsä herra. Jopa jumalallisen kaitselmuksen yläpuolelle nousi yksilön omien valintojen rooli. (Mäkinen.)
Historialliselle uskolle olisi siis ollut vieras ajatus, että Jumala salli näkyvän kirkon täydellisesti hävitä maailmasta ja totaalisesti eksyä harhoihin esim. konstantinolaisen käänteen myötä. Samalla on kiistatonta, että kirkko näytti käänteen jälkeen aivan toiselta kuin piskuiselta uudelta uskonnolta ja vainottujen yhteisöltä. Katolisesta kirkosta tuli erittäin vaikutusvaltainen poliittinen toimija ja paavista hyvin merkittävä poliittinen johtaja.
Ei pelkkää pimeyttä
Jos silti kirkon näkee konstantinolaisen käänteen jälkeen ainoastaan poliittisena instituutiona, niin on hyvä muistaa, että vaikka 300- ja 400-lukujen kirkolliskokoukset kokoontuivat keisarien koolle kutsumana, niin myös vapaiden suuntien tunnustamat keskeiset kristinuskon opilliset raamit on paalutettu juuri näissä katolisten piispojen kokoontumisissa. Lisäksi
Raamatun kirjojen kanonisointi (kts.
kirjoitus alkaen kappaleesta "Jälkiapostolinen kehitys kristittyjen auktoriteettina") osuu nimenomaisesti tälle aikakaudelle.
Harry Y. Gamble on esittänyt, että Konstantinus (mitkä ikinä hänen motiivinsa olivatkaan) pyrki edistämään kirkon yhtenäisyyttä. Tähän myös arvovaltaisten kirjoitusten kanonisointi kytkeytyi kiinteästi. Näin myös Konstantinus löi osaltaan painetta arvovaltaisten kirjojen tarkkaan rajaamiseen. Kirkon lähetystyön myötä kristinusko levisi kaikkialle maailmaan muuttaen ihmiskunnan historiaa.
On lisäksi ehdottomasti tarpeen ymmärtää, miten valtavan myönteinen maailmanhistoriallinen muutos oli, kun kristinusko sai virallisen aseman. Professori
David Bentley Hart kirjoittaa käänteestä terävästi napauttaessaan ateisteja: “Ei kuitenkaan ole järkevää keskustella siitä, mitä kristinuskosta luopuminen todella merkitsisi länsimaiselle kulttuurille,
jollei ensin ymmärretä sitä, mitä kristinuskon omaksuminen sille alun perin merkitsi. (…) Ei ole mitään uutta siinä, että kristinuskon suurin historiallinen riemuvoitto oli samalla sen kohtalokkain tappio: kun Rooman keisarikunta kääntyi kristinuskoon, usko, joka oli alkuaikoinaan julistanut ‘tämän ajan’ valtojen kukistumista, olikin yhtäkkiä liitossa näiden valtojen kanssa, niille alisteinen ja pyrki aivan liian usein myös jäljittelemään niitä.
Olisi järjetöntä kieltää tai pahoitella kristinuskon valtavia saavutuksia, yhtä hyvin moraalin kuin kulttuurin alueilla.” (s. 46-47.)
Hart kertoo värikkääseen tyyliinsä, että Konstantinus oli “väkivaltainen, ahdasmielinen, kömpelö roomalainen raakalainen”. Eivät myöskään kaikki hänen jälkeensä tulleet hallitsijat olleet mitään mallikristittyjä. Menneitä kultteja tai temppeleitä ei kuitenkaan kannata haikailla. Hart kuvaa, että Roomaa pyhittäneistä kulteista kertoo olennaisen “ristiinnaulitsemiset ja gladiaattoritaistelut ja sotaisa hirmuvalta.” Kirkkoa ei tulisikaan arvostella jumalien häätämisestä, “vaan siitä, ettei se onnistunut karkottamaan niitä ja niihin liittyviä tapoja ja tottumuksia riittävän kauas.” (s. 150-151.)
Hartin mukaan Rooman kääntymisessä kristinuskoon on aivan keskeistä ymmärtää, että uskonto ei ollut olemukseltaan vain yksityisasia. Kyseessä oli “arvojen, auktoriteettien ja ihanteiden kokonaisuus, joka vaikuttaa kulttuuriin, yhteiskuntaan, hengelliseen elämään ja politiikkaan.” (s. 180-181.)
Hart esittää, että kristinuskon virallinen asema vei siltä elinvoimaansa. Kristinuskon voitto merkitsi kuitenkin täysin “uutta inhimillisten mahdollisuuksien maailmaa moraalin, yhteiskunnan, ajattelun, kulttuurin ja uskonnon alalla.” Hart myös asettaa pakanakultit ja kristinuskon vastakkain asetelman ymmärtämiseksi: “Vanha ja uusi usko edustivat kahta pohjimmiltaan yhteensovittamatonta näkemystä jumalanpalveluksesta ja siitä, mikä oli ihmiselle hyväksi. Ne eivät voineet elää rinnakkain loputtomasti, ja vain moraalisesti järjetön ihminen saattaisi olla varauksettoman pahoillaan siitä, kumpi niistä jäi jäljelle. Vanhat jumalat eivät innoittaneet ketään - eikä se ollut niille luonnostaan mahdollistakaan - rakentamaan sairaaloita ja köyhäintaloja, eivät tehneet nälkäisten ruokkimisesta ja alastomien vaatettamisesta tietä hengelliseen valaistukseen eivätkä suosineet mitään johdonmukaista käsitystä jokaisen ihmisen synnynnäisestä arvosta.” (s. 180-181.)
Lähteet
Kommentit
Lähetä kommentti