Inkvisition kauhut ja keskiajan pimeys

Historiantutkija Jaakko Tahkokallio kertoo, että kirkko ei ole keskiajalla hallinnut ihmisten elämää kovinkaan napakasti eikä se ole ollut käytännössä oikein edes mahdollista. Näin esim. inkvisitioon liitetty mielikuva kirkosta jonkinlaisena aikansa Gestapona on puhdasta mytologiaa. Sen sijaan 1500- ja 1600-luvuilla kirkkojen ote ihmisten elämään on ollut tiukempi, kun vaikkapa Ruotsissa luterilaisuus veti yhtä valtiovallan kanssa. Keskiajalla katolisen kirkon ja maallisten johtajien tavoitteet sen sijaan menivät aika ajoin päinvastaisiin suuntiin. Uskon merkitys ihmisten elämässä kasvoi 1200-1400-luvuilla. Messuissa on käytetty latinaa, mutta saarnat pidetty ihan omalla kielellä. Fransiskaanit ja dominikaanit olivat varsin fiksua porukkaa, jotka panostivat uskon totuuksien opettamiseen tavalliselle kansalle. He olivat ihmisten keskuudessa pidettyjä eivätkä mitään irstailijoita, toisin kuin joskus on asenteellisesti esitetty. (s. 37-61.) 

Kuolema harhaoppisille?

Tahkokallio mainitsee, että saavutettuaan valta-aseman katolinen kirkko pyrki sammuttamaan harhaopit niin kuin manikealaisuuden ja pelagiolaisuuden. Harhaoppisia ei kirkon sisällä vainottu vuosina 600-1000 lainkaan. 700-800 -luvuilla oli kyllä kuumia debatteja teologien kesken tulkinnallisissa uskon kysymyksissä, mutta näihin ei suinkaan liittynyt kuolemantuomioita. Usein esille nousee myös kirkon kova asenne juutalaisia ja homoseksuaaleja kohtaan. Juutalaiset kuitenkin elivät pääosin vuoteen 1000 saakka Euroopassa rauhassa, ilman leimaamista tai syrjintää. Eikä homoja erityisemmin otettu tikunnokkaan: miesten välisestä anaaliseksistä annettu katumusharjoitus oli lievempi kuin aviorikoksesta. Kirkollinen opetus seksuaalisuudesta tuomitsi homoseksin, mutta ei sen erityisemmin kuin muutkaan luvattomat seksin muodot. (s. 195)

Ensimmäisten viiden vuosisadan opetus voimankäytöstä oli seuraavanlainen: Kirkon ei tulisi mistään syystä vuodattaa verta (Augustinus, Ambrosius, Leo I Suuri). Toisaalta jotkut toiset opettajat (Optatus) uskoivat, että valtio voi antaa kuolemantuomion harhaopista, jos yhteinen hyvä sitä edellytti. Enemmistö kuitenkin ajatteli, että kuolemantuomio harhaoppisuudesta on yhteensovittamaton kristinuskon hengen kanssa.

Yhteiskunnan puuttumista ja apua ei kokonaan torjuttu. Sopivissa rajoissa kristityt hallitsijat saisivat puuttua harhaoppeihin. Augustinus sanoi, että harhaoppisia oikaistaan, ei laiteta kuolemaan. Läpi vuosisatojen kirkon asenne teoriassa ja käytännössä oli, että kuolemantuomio on vastoin evankeliumin henkeä. 

The Oxford Dictionary of the Christian Church kertoo, että varhaisina aikoina rangaistus harhaoppisuudesta oli yleensä uskovien yhteydestä erottaminen. Kirkkoisät eivät yleisesti hyväksyneet fyysisiä rangaistuksia. Kuitenkin kun kristinuskosta tuli valtakunnan virallinen uskonto, maallisilla hallitsijoilla oli tapana pitää harhaoppisuutta majesteettirikoksena eli hallitsijaan kohdistuvana loukkauksena. Harhaoppisuudesta saattoi seurata omaisuuden takavarikointi tai jopa kuolema, kuten kävi donatolaisuuden ja Priscillianuksen tapauksissa. Kirkko piti tämän alkuperäisen asenteensa 12. vuosisadalle, kunnes harhaoppisia alettiin antamaan viranomaisille.  

Erottamisen uskovien yhteydestä ei ymmärretty tarkoittavan, että yksilön sielu olisi menettänyt yhteyden Jumalan kanssa. Kyse oli pyhittävän armon vaikutuksesta eikä siihen vaikuta mikään kirkon toimi. Tällaisen uskon mukaan ei ollut mahdotonta, että erotettu henkilö oli ja pysyi armon tilassa, vaikka olisi erotettu yhteydestä. Erottamista oli “suurempaa” tai “vähäisempää”. Suurempi tarkoitti yhteyden katkaisemista toisiin uskoviin ja oikeuksiin kirkon sisällä. Vähäisempi tarkoitti, että henkilöltä vietiin oikeus saada sakramentteja ja pitää kirkollista virkaa. 

Kun manikealaisuus levisi 1000-luvun alussa länteen, kristityt suhtautuivat siihen hyvin tiukasti sen ajan hengen mukaisesti, Catholic Encyclopedia kertoo. Vuonna 1122 Ranskan kuningas poltatti elävältä 13 henkeä “peljätessään valtakuntansa turvallisuuden ja ihmisten sielujen puolesta”. Muualla tuli samanlaisia purkauksia. Yleisesti kansa oli turhautunut papiston lempeyteen harhaoppien suhteen ja otti hommia omiin käsiinsä polttaen harhaoppisia. Hampaisiin joutuivat erityisesti kataarit. Kirkko kuitenkin vastusti kuolemantuomioita. Tällaisesta tilanteesta siirryttiin siis hiljalleen kohti inkvisitioiden aikaa.

Tahkokallio esittää, että kun opilliset muotoilut oikeasta kristillisestä elämästä tarkentuivat 1100-luvulla, niin tämä selväpiirteisen kristillisyyden korostaminen johti myös viholliskuvien vahvistumiseen ja tiukempien rajojen vetämiseen yhteisöjen välille. Se osaltaan edisti Tahkokallion mukaan ihmisissä nuivaa asennetta juutalaisia ja homoseksuaaleja kohtaan. Harhaoppiset olivat kuitenkin pahimpia, koska niiden levittämä tauti oli vakavinta sorttia. 1100-luvun loppuun saakka kovin rangaistus harhaoppisuudesta oli kirkon yhteydestä erottaminen, mutta asenteet kovenivat ja 1200-luvulta harhaoppisuus saattoi jopa äärimmäisessä tapauksessa johtaa luovutukseen viranomaisille (roviotuomio). Harhaoppisuuden takia surmattiin keskiajan viimeisinä vuosisatoina kymmeniä tuhansia, mutta ei inkvisition toimesta vaan sodissa. Kataareihin kohdistui raaka sota 1200-luvun alussa Ranskan kuninkaan oikeutuksella (jota siis kutsuttiin ristiretkeksi) ja 1400-luvulla Jan Husin saama tuomio johti sotilaalliseen selkkaukseen, kun Jan Husin kohtalosta seurasi kansannousu. (s. 197.)

Inkvisitio, aikansa liberaali ja edistyksellinen

Espanjan inkvisitio on inkvisitioista “maineikkain” ja laajin. Inkvisitio kesti useita vuosisatoja, oli useampia eri inkvisitioita ja se muuttui ajan saatossa. Olennaista on ymmärtää, että keskiajan inkvisitio ei ollut kirkon luomus pakottamaan ihmiset pysymään katolilaisina, epäileväisten kiduttamiseksi ja kieltäytyneiden polttamiseksi. Inkvisitiolla ei myöskään ollut valtaa juutalaisiin. Sillä oli toimivaltaa vain kastettuihin katolilaisiin. 

Keskiajalla uskonto ei ollut ihmisille vain hiljainen yksityisasia. Se oli tiedettä, politiikkaa, osa identiteettiä ja tietysti pelastuskysymys. Uskonnossa oli kyse totuudesta. Harhaopit rikkoivat yhteisöä osuen totuuden ytimeen. Madden huomauttaa, että tuolloin sellaisen väitteen esittäminen, jonka mukaan kristinusko ja katolinen kirkko olisivat valhetta, oli sama kuin kieltäisi kuninkaan oikeuden hallita (kuningas oli kirkon toimesta voideltu tehtäväänsä) ja peräti koko valtakunnan legitimiteetin. Voidaan sanoa, että kyseessä oli tällöin maanpetturuus ja rangaistus siitä oli kuolema (niin kuin tänäkin päivänä esim. Yhdysvalloissa).  

Näin uskoivat myös kansan rivit, joiden mielestä harhaoppiset toivat mukanaan Jumalan vihan. Ei kuitenkaan ollut helppoa tunnistaa oikeasti harhaoppisia. Se edellyttäisi teologista osaamista eikä keskiajan hallitsijoilla sellaista ollut lainkaan. Seuraus oli, että maallisten virkailijoiden toimesta Euroopassa tuomittiin kuolemaan, ilman reilua oikeusprosessia tai osaavaa selvitystä syytteiden perusteista.

Katolisen kirkon vastaus tähän oli inkvisitio, jonka paavi Lucius III käynnisti vuonna 1184. Harhaopeista syytettyjen tulisi saada reilu oikeusprosessi. Kuvion täytyi pohjautua todistusaineistoon ja sitä tuli johtaa asioista perillä olevien tuomareiden. Maallisten viranomaisten näkökulmasta harhaoppiset olivat maanpettureita Jumalaa ja kuningasta kohtaan ja täten ansaitsivat kuoleman. Kirkon näkökulma oli hengellinen. Paimenina paavilla ja piispoilla oli velvollisuus tuoda heidät takaisin kirkon yhteyteen. Siinä missä keskiaikaiset maalliset johtajat yrittivät turvata valtakuntiansa, niin kirkko yritti pelastaa sieluja. Inkvisitio tarjosi välineet harhaoppisille kuolemantuomion välttämiseksi ja yhteisöön palaamiseksi. Inkvisitio pelasti jopa lukemattomia tuhansia. Toiset heistä olivat viattomia ja toiset vähemmän viattomia, mutta ilman inkvisitiota he olisivat joutuneet sekulaarien vallanpitäjien tai kansanjoukkojen käsiin.

Useimmat harhaopeista syytetyt joko vapautettiin syytteistä tai heidän tuomioistaan tuli ehdollisia inkvisition toimesta. Vakaviin synteihin tai harhaoppeihin syyllistyneiden annettiin tunnustaa syntinsä, tehdä parannusta ja tulla takaisin Kristuksen ruumiin yhteyteen. Inkvisition lähtökohtainen perusolettama oli, että harhaoppiset olivat eksyneiden lampaiden tavoin yksinkertaisesti harhautuneet. Kovimmissa tapauksissa katumattomat tai itsepäiset harhaoppiset erotettiin ja heidät annettiin inkvisition toimesta maallisille viranomaisille. Muuta ei ollut tehtävissä. Inkvisitio ei myytin vastaisesti polttanut harhaoppisia. Nimenomaan maalliset viranomaiset oli se taho, joka piti harhaoppisuutta kuolemanrangaistuksen arvoisena, ei kirkko. The Oxford Dictionary of the Christian Church vahvistaa, että inkvisiittoreiden valta koski ainoastaan kristittyjä tietyllä alueella eivätkä he kiduttaneet tai polttaneet roviolla ihmisiä, vaan maalliset viranomaiset.  

Madden kertoo, että 13. vuosisadan aikana inkvisition menetelmät edistyivät muodollisempaan suuntaan. Hyvin koulutetut dominikaanit ottivat instituution hallintaansa ja pystyttivät ympäri Eurooppaa tuomioistuimia, jotka edustivat parhaita oikeuskäytänteitä Euroopassa. Kun kuninkaallinen auktoriteetti kasvoi 14. vuosisadalla, niin siitä eteenpäin lipsui instituutio paavin käsistä kuninkaiden käsiin. Yhden inkvisition sijaan olikin monta inkvisitiota. Väärinkäytösten mahdollisuuksista huolimatta Espanjan ja Ranskan tapaiset monarkiat yleisesti tekivät parhaansa, että inkvisitiot pysyisivät tehokkaina ja armollisina. Kun 16. vuosisadalla noitavaino pyyhki pitkin Eurooppaa, niin juuri inkvisitiot laittoivat stopin osaltaan tuolle hysterialle. Harjaantuneet ja koulututetut inkvisiittorit Espanjassa ja Italiassa havaitsivat noitasyytöksien olevan täysin perusteettomia. Kuitenkin muualla sekulaarit ja uskonnolliset tuomioistuimet polttivat “noitia” tuhansittain. 

The Oxford Dictionary of the Christian Church:in mukaan noitavainoissa kuoli mahdollisesti noin 50 000 ihmistä. Noitavainot olivat nimenomaan protestanttinen ilmiö ja inkvisitio toimi sitä hillitsevänä voimana. Usein noitavainoissa ihmisiä valitettavasti kuoli äärimmäisen hataran näytön perusteella. (Tämäkin ilmiö on usein liioiteltu ja siihen liittyi onnetonta joukkohysteriaa Saksassa yms.) 

Mielikuva inkvisitiosta julmimpana vainon välineenä alkoi 1500-luvulla protestanttien keskuudessa, Tahkokallio kertoo. 1800-luvulla se maalattiin pimeän keskiajan merkiksi, joka inspiroi taiteilijoita vahvistamaan mielikuvia. Noitavainoihin inkvisitio on myös liitetty, mutta se on ollut ennen kaikkea protestanttinen ilmiö ja ajoittuu uudempaan aikaan 1500-luvun puolivälistä 1700-luvun alkuun. 75 % noitina rovion liekkeihin päätyneistä oli saksan eri murteita puhuvia. (s. 191-207.) 

Tahkokallio kertoo, että inkvisition kohde Espanjassa oli ns. conversojen uskon aitous. Oikeudenkäynti oli inkvisitiossa varsin tarkkaa, huolellista ja maltillista. Toinen oli pohjoisen maallisten oikeusistuimien tilanne, joissa tuomioihin vaikuttivat monesti taustalla henkilökohtaiset asenteet. Inkvisition kehityksen taustalla oli harhaoppikysymykset, mutta myös ylipäätään halu oikeudenmukaisempaan oikeusprosessiin. Varhaisella keskiajalla käytettiin toki todistajia ja todistusaineistoa, mutta todistustaakka oli syytetyllä. Tästä inkvisitio oli selkeästi edistysaskel. Yleensä inkvisitiossa käsiteltävät asiat olivat varsin tavanomaisia, kuten vaikkapa papin johonkin hölmöihin väärinkäytöksiin liittyviä. (s. 191-207.)

Inkvisition oikeusprosessi oli varsin tarkka ja todistusaineiston piti olla aidosti pätevää.  Huomattavaa osaa annetuista tunnustuksista inkvisiittorit eivät edes uskoneet, koska pitivät niitä psyykkisesti vahvasti värittyneinä. Hyvin koulutetut inkvisiittorit olivat lähtökohtaisesti sillä linjalla, että noituuteen ja magiaan liitetyt kertomukset olivat selitettävissä luonnollisesti. He olivat tietenkin uskovia, mutta filosofisesti suuntautuneita ja analyyttisesti ajattelevia. Protestanttien noitavainoissa kuviota pyörittivät lähinnä maallikot ja tutkintamenetelmät saattoivat olla hyvinkin brutaaleja. (s. 191-207.)

Kohteena kääntyneet juutalaiset

Maddenin mukaan on ironista, että Espanjan inkvisition alkuperäisenä huomion kohteena oli juuri katolilaisuuteen kääntyneet juutalaiset. Monarkia tuli valheellisesti vakuuttuneeksi siitä, että monet kääntyneistä olivat salajuutalaisia. Todellisuudessa he olivat aidosti kristittyjä. Kyseinen väite salajuutalaisista on osoitettu valheeksi, mutta siitä käynnistyi Espanjan inkvisitio. 

Madden kertoo, että Espanjan tilanne oli uniikki muuhun Eurooppaan verrattuna. Maata olivat hallinneet muslimit ja kristityt ja lisäksi siellä asui paljon juutalaisia. Nämä ryhmät asuivat rauhanomaisesti keskenään ja Espanjassa oltiin varsin suvaitsevaisia toisia uskontoja kohtaan. Sen sijaan Englanti oli karkottanut juutalaiset vuonna 1290 ja Ranska teki samoin 1306. 

Jännitteitä alkoi kuitenkin syntyä, kun juutalaisia alkoi kääntymään kristinuskoon. Tällaisiin henkilöihin (converso) kohdistui epäluuloja niin juutalaisten kuin vanhojen kristittyjenkin taholta. Taustalla oli kateutta ja ahneutta. 1300-luvun lopulla Barcelonassa tapahtui kristittyjen väkijoukkojen toimesta juutalaisten pakkokäännytyksiä (kaste tai kuolema), mutta Aragonin kuningas (joka oli yrittänyt estää pakkokäännytykset) muistutti, että kirkon opin mukaan pakotetut kasteet eivät ole päteviä. Hän sanoi, että pakotettuina kastetut saivat ilman pelkoa palata juutalaisuuteen. 

Ongelmia ja epäluuloja eri ryhmien välillä kuitenkin esiintyi. Conversojen uskon aitoutta epäiltiin yleisesti. Juutalaisia kääntyi lisää vapaaehtoisesti kristinuskoon. 15. vuosisadalle tultaessa uudenlainen conversojen kulttuuri kukoisti: juutalaisia tavoiltaan, mutta katolilaisia uskonnoltaan. Heidän päänsä menoksi alettiin juonimaan erilaisia valheellisia salaliittoteorioita. Conversojen valtaa ja menestystä kadehdittiin. Madden torjuu yksinkertaisesti vääränä tietona vielä nykyisinkin esitettävät väitteet, joiden mukaan conversot olivat oikeasti juutalaisia, mutta kääntyivät välttääkseen kirkon vainon tai maastakarkoituksen. 

Jatkuva asian rummuttaminen vakuutti kuitenkin kuningas Ferdinand Katolilaisen ja kuningatar Isabella Katolilaisen, että asia täytyy selvittää. Kuninkaan ja kuningattaren pyyntöön vastaten Sixtus IV myöntyi inkvisition perustamiseen, jossa tuli olla asioita selvittämässä kaksi tai kolme yli 40-vuotiasta pappia. 

Conversoihin kohdistunut viha paljastui ympäri Espanjaa ja inkvisitio joutui selvittämään valtavasti tapauksia. Inkvisiittorit pyysivät apukäsiä. Ihmisten motiivit olivat erittäin kyseenalaisia, mutta kuningas vakuuttui ongelmasta nimeltä “salajuutalaiset”. 

Kristityt ja juutalaiset käyttivät inkvisition selvityksiä aseena conversoja kohtaan. Heillä itsellään ei ollut mitään pelättävää. Kristittyjen uskoa ei kyseenalaistettu eikä inkvisitio koskenut juutalaisia. Tarkoitushan oli löytää ja palauttaa eksyneet kirkon yhteyteen. 

Näihin vuosiin liittyi väärinkäytöksiä. Suurin osa conversoista vapautettiin syytteistä, mutta ei kaikkia. Julkiset polttoroviot pelottivat (oikeutetusti) conversoja. Täysin valheellisten todistusten myötä kuoli viattomia. Hysteria kasvoi ja paavi Sixtus IV yritti pysäyttää tämän. Hän kirjoitti vuonna 1482 Espanjan piispoille, että monia tosi kristittyjä on heitetty maallisiin vankiloihin, kidutettu ja tuomittu harhaoppisina vihamiesten todistusten perusteella. Paavi käski piispojen ottaa suoraan aktiivisen roolin jatkossa kaikissa inkvisition selvityksissä. Aiemmin tämä olisi onnistunutkin. Kuningas Ferdinand Katolilainen kuitenkin suivaantui paavin viesteistä ja siihen loppui paavin kontrolli Espanjan inkvisitiossa. Espanjan inkvisitiosta tuli näin Espanjan monarkian työkalu irroitettuna kirkollisesta auktoriteetista (vaikka kirkon henkilöitä käytettiin inkvisitiossa). Vuonna 1483 kuningas nimitti munkki Torquemadan pääinkvisiittoriksi, jonka Sixtus vahvisti toivoen sen tuovan järjestystä tilanteeseen. 

Torquemada oli kuitenkin kaikkea muuta kuin suopea tapaus. Käytetyt menetelmät poikkesivat suuresti kirkon normista. Conversojen tilanne kehittyi huonoon suuntaan. Suurin osa conversoja pakeni tai kävi tunnustamassa. Jotka eivät näin tehneet, ottivat suuren riskin. Varsin epämääräisiä todistuksia menisi läpi. 

Espanjan inkvisition vastustus jatkui kirkon johdossa. Lukuisat korkeimmissa asemissa olleista papiston jäsenistä kanteli Ferdinandille. Innocent VIII, Sixtuksen jatkaja, kirjoitti kuninkaalle kahdesti pyytäen suurempaa myötätuntoa, armoa ja suvaitsevaisuutta conversoja kohtaan, kuitenkin tuloksetta.

Ferdinandiin ja Isabellaan vaikutti myös salaliittoteoriat, joiden mukaan juutalaiset yrittivät käännyttää conversoja takaisin vanhaan uskoonsa. Alkaen vuodesta 1482 he karkottivat juutalaiset tietyiltä alueilta, jossa arvelivat vaaran käännyttämisestä olevan todellinen. Lopulta 1492 monarkia päätti karkottaa kaikki juutalaiset Espanjasta. 

Monarkia arveli karkoitusjulistuksen johtavan jäljelle jäävien juutalaisten kääntymiseen kristityiksi. Näin suurelta osin tapahtuikin. Vuonna 1492 Espanjassa oli n. 80 000 juutalaista. Monet juutalaiset menivät välittömästi kastettavaksi. Loput lähtivät, mutta monet palasivat ja saivat takaisin omaisuutensa. Juutalaisten karkotus johti kuitenkin täten lopulta conversojen määrän suureen kasvuun. 

Rabbi ja historioitsija David G. Dalin kirjoittaa, kuinka tuolloin paavina ollut Aleksanteri VI (1492-1503) oli Italian juutalaisille yksi parhaimpia paaveja. Tämä renessanssiajan paavi oli maallistunut ja historioitsijoiden mielestä yksi huonoimpia paaveja. Dalin kertoo, että kyseinen skandaalimaisen korruptoitunut paavi, jolla oli myös useita lapsia, oli juutalaisille loistava. Hän teki heille paljon hyvää, mutta tässä yhteydessä on huomioitava, kuinka hän huomioi monarkioiden poisajamat juutalaiset Espanjan ja Portugalin inkvisitioiden yhteydessä. Tuolloin Rooman juutalaisväestön määrä lähes kaksinkertaistui. Aleksanteri VI otti juutalaiset vastaan ja antoi heille hänen virallisen suojelunsa.

Espanjan inkvisition ensimmäiset 15 vuotta munkki Torquemadan alaisuudessa olivat sen verisimmät. Maddenin mukaan tuona aikana n. 2000 conversoa laitettiin liekkeihin. Vuoteen 1500 mennessä tilanne rauhoittui. Torquemadan jatkajana toiminut Toledon arkkipiispa teki lujasti töitä reformoidakseen inkvisition. Näiden uudistusten jälkeen Espanjan inkvisitiolla oli hyvin vähän kriitikkoja. Sitä johti hyvin koulutetut ammattilaiset ja se oli tehokkaimpia ja armeliampia lain istuimia Euroopassa. Espanjan inkvisition toimesta teloitettavaksi joutui vähemmän ihmisiä kuin minkään muun Euroopan tuomioistuimen taholta. Madden muistuttaa, että tämä kaikki tapahtui aikana, jolloin pensaan vahingoittaminen Lontoon julkisessa puutarhassa oli kuolemanrangaistuksen arvoinen. 

Inkvisitio ja kidutus

Inkvisitioon liitetään usein myös julma kidutus. Tahkokallio kertoo, että kiduttaminen ei ole kuulunut varsinaisesti eurooppalaiseen kulttuuriin, pitkälti kristinuskon vaikutuksen takia. Tämä ei ole lainkaan itsestään selvää, sillä kiduttaminen on ollut varsin tavallinen asia monissa kulttuureissa ympäri maailman. Kiduttaminen oli hyväksyttyä vain tietyissä tapauksissa. Tällaisia olivat kuolemantuomion arvoiset hyvin vakavat rikokset, jollainen saattoi olla tiukassa istunut harhaoppisuus tai siveettömyys. Harhaoppisuus ja siveettömyys rikkoivat yhteisöä ja niissä oli kyse sielun pelastumisesta. Enemmistö roviolle heitetyistä hirtettiin ennen liekkejä, jolloin liekkien rooli oli symbolisesti puhdistava. Yleensä rovioon lensi jo kuolleen ruumis. (s. 159-184.)

Kidutuskuolemantuomioista (elävältä rovioon heittäminen) on syytä erottaa rikostutkinnassa käytetty kidutus. Sen käyttö on ollut periaatteessa luvallista ainoastaan kuolemantuomioon johtavissa rikoksissa. Inkvisitio on käyttänyt kidutusta harhaoppisuuden selvittämiseen, mutta normaalisti sitä käytettiin väkivalta- ja omaisuusrikosten selvittämisessä. Pariisista saatavien tilastojen perusteella kidutus on ollut Ranskassa varsin harvinaista. Kidutuksen menetelmiä on väritetty melkoisesti, vaikka hyvin kamalaa se on eittämättä ollut. Guantanamon vesikidutus kuvaa hyvin osuvasti keskiajan menetelmiä. Vesi ja köysi olivat yleensä käytetyt välineet. Pysyviä ruumiinvammoja kidutuksesta ei saanut aiheutua. Toisinaan museoissa esitellyt rautaneidot ovat myöhäisempiä rakennelmia, monet “keskiajan kidutusvälineet” 1800-luvulla rakennettuja väärennöksiä. Niillä on luotu mielikuvia pimeästä keskiajasta, joilla on haluttu kertoa, kuinka menneisyyden kauhut on onneksi jätetty taakse. 1700- ja 1800-luvulla luotu kuva keskiajan julmuudesta kidutuksineen on keksittyä historiaa. (s. 159-184.)

Madden kertoo, että Espanjan inkvisitiolla oli vankiloita. Lisäksi kuten kaikki tuomioistuimet Euroopassa, myös Espanjan inkvisitio käytti kidutusta. Se kuitenkin käytti kidutusta paljon vähemmän kuin muut tuomioistuimet (n. 2 % tapauksista). Jokaisessa tapauksessa kidutus oli rajoitettu 15 minuuttiin. 

Inkvisition vankilat eivät olleet mitenkään erityisen kauheita paikkoja vaihtoehtoihin verrattuna. Paremminkin päinvastoin. Olli-Pekka Vainio kuvaa tilannetta: “Suorastaan koomista on se, että tieto vankien (omaan aikaansa suhteutetusta) hyvästä kohtelusta levisi ympäri Espanjaa. Tiedossa on esimerkiksi tapauksia, joissa valtion ylläpitämissä vankiloissa vanki syyllistyi tieten tahtoen jumalanpilkkaan, jotta hänet siirrettäisiin inkvisition vankilaan.”

Huomioitavaa on, että kidutus ei ollut rangaistuskeino vaan sillä yritettiin saada tietoa. Reunaehdot sen käyttämiselle olivat erittäin tiukat. Kidutus ei ollut inkvisitiossa sallittua muutamiin ensimmäisiin vuosikymmeniin. Yleisesti sen tuli olla aivan viimeinen keino saada tunnustus ja silloinkin ainoastaan, kun syytetty oli käytännössä todettu syylliseksi monenlaisten ja raskaiden todisteiden johdosta. Järkevät tuomarit eivät muutenkaan antaneet juuri arvoa kidutuksen myötä herutetuille tunnustuksille.  

Valitettavasti tässä suhteessa on tapahtunut kauheita asioita, koska kidutus on kauheaa, mutta niille on usein inkvisitiosta puhuttaessa annettu täysin suhteettomat mittasuhteet. Tulee kuitenkin huomioida, että siellä missä kidutusta on käytetty julmimmin, on inkvisitio ollut kaikkein vahvimmin alisteinen siviilihallinnolle. Ranskassa Fredrik II väärinkäytti inkvisitiota omiin vihollisiinsa. Espanjan inkvisition räikeimmät väärinkäytöt liittyvät Torquemadan aikaan ja siihen, että yhteiskunnan tehtävät ajoivat ohi kirkollisen roolin. 

Inkvisition antamat tuomiot

Inkvisition langettamat tuomiot eivät myöskään olleet mitenkään äärimmäisen epäinhimillisiä. Tyypillistä oli käskeä henkilö tekemään jotain hyviä töitä, vaikkapa osallistumaan kirkon rakentamiseen tai vierailemaan jossain kirkossa. Ankarimpia rangaistuksia olivat vankeus ja erottaminen kirkon yhteydestä, mikä usein merkitsi luovutusta viranomaisten käsiin, “koska kirkko ei voi hänen vääryyksistään enempää rangaista, niin hän jättää hänet viranomaisten käsiin.” 

Kirkollisten ja valtiollisten rangaistusten välille on syytä tehdä selvä ero, koska kirkko tavoitteli nimenomaan hengellistä korjaamista. Käytännössä lukemattomia kertoja rangaistukset annettiin anteeksi tai niitä lievennettiin. Rooma poisti inkvisiittoreita viralta liian ankaruuden takia, ei koskaan siksi että he olisivat olleet liian armollisia. Vankeutta ei aina pidetty varsinaisena rangaistuksena, vaan mahdollisuutena parannuksen tekoon ja sillä yritettiin estää “taudin tarttuminen” toisiin. 

The Oxford Dictionary of the Christian Church osaltaan vahvistaa, että puheensa peruneille ex-harhaoppisille inkvisitio antoi katumusharjoituksia, jotka olivat samankaltaisia kuin yleensäkin syntejään katuvilla. Ne saattoivat olla paastoamista, pyhiinvaellusta tai vaikkapa näkyvien ristien pitämistä vaatteiden yllä. 

Propagandaa ja valheita

Mistä nämä legendat inkvisitioon liittyen sitten nousevat? Vainio kertoo, että inkvisitiosta nouseva mielikuva kidutusvälineistä ja huppupäisistä hirviöstä, on peräisin 1500-1800 -luvun antikatolilaisesta propagandakoneistosta. Satojen vuosien ajan eurooppalainen historiankirjoitus perustui propagandakirjallisuuteen, jossa tekaistiin tarinoita vailla todellisuuspohjaa. Kaikki tähtäsi espanjalaisten ja katolisen kirkon mustamaalaamiseen ja siten Englannin sodan oikeuttamiseen. Nämä legendat ovat valitettavasti jääneet elämään.

Madden kertoo, että vuodesta 1530 Espanjan inkvisition huomio kääntyi protestanttiseen reformaatioon. Espanjan monarkia ei halunnut protestanttisuutta niin kuin kävi Saksassa ja Ranskassa. Protestanttinen propaganda onnistui luomaan legendan painokoneen voimalla Espanjan inkvisitiosta, vaikka teloituksia tapahtui hyvin harvoin ja kidutus oli harvinaista. Näin inkvisitio leimattiin koneistoksi, joka oli kitkenyt todellisen Kristuksen kirkon. Samoin valistusfilosofit leimasivat Espanjan inkvisition brutaaliksi suvaitsemattomuudeksi. Näin syntyi keksitty mielikuva inkvisitiosta, katolisen kirkon ja Espanjan vihollisten toimesta.

Arffman vahvistaa, että ranskalaiset valistusfilosofit maalasivat 1700-luvulla inkvisitiosta hyvin mustan ja suvaitsemattoman kuvan. Arffmanin mukaan valistuksen luoma kuva jopa miljoonista uhreista ja äärimmäisistä kärsimyksistä inkvisition kidutuskammioissa upposi maaliinsa. Tuo propaganda toimii kristinuskoa vastaan vielä tänäkin päivänä.

Vainio kommentoi, että myöhemmässä historiankirjoituksessa on puhuttu jopa sadoista tuhansista uhreista. Kuitenkin inkvisition hyvin täsmällisiin arkistoihin on tutkijoilla ollut pääsy jo tovin aikaa, joten historioitsijoilla on nykyisin esittää tarkkoja lukuja. Kaiken kaikkiaan inkvisition tapauskertomuksia on vuosilta 1540-1700 yhteensä 44071 kappaletta. Tässä on siis kaikki inkvisition tutkittavaksi tuodut tapaukset. Sitten pitää vielä tietää, mitä näille tapauksille oikein kävi.

Vainio kertoo Espanjan inkvisitiosta, että “tilastojen mukaan inkvisitio koko asiakirjoilla dokumentoidun toimikautensa aikana antoi siviilioikeuden teloitettavaksi (inkvisitiolla ei itsellään ollut oikeutta teloittaa ketään) vain 826 ihmistä.” Pahamaineisen munkki Tomás de Torquemadan jakso osuu aikaan, jolta ei ole tarkkoja lukuja. Vainion mukaan tuona aikana epäillään kuolleen n. 1500 ihmistä (Maddenin arvio on 2000). The Oxford Dictionary of the Christian Church kertoo, että kun inkvisitio oli vahvimmillaan puolestaan eteläisessä Ranskassa 13. vuosisadan puolivälissä, niin keskiarvoltaan vain 3 ihmistä vuodessa poltettiin roviolla harhaoppisuuden takia.   

Tulee myös huomioida, että Espanjan inkvisitio ei ollut edes paavin näpeissä ja nimenomaan sen kiistanalaisina vuosina katolisen kirkon johto arvosteli sitä voimakkaasti ja yritti puuttua siihen. Lisäksi paavi kutsui pakenevia juutalaisia turvaan Roomaan. Vainio huomauttaa, että juutalaisten, conversojen ja kristittyjen keskinäiset jännitteet olivat lujasti poliittinen kysymys. Ryhmät hallitsivat eri alueita Espanjassa ja niillä oli omia sotilaallisia joukkoja. Kyse oli sisällissodasta, johon uskonto sekoittui. Inkvisitio joutui hankalaan välikäteen poliittisuskonnollisesti latautuneessa tilanteessa, jossa panoksena oli kuninkaan näkökulmasta rauha maassa. 

Henry Kamen on yksi johtavia Espanjan inkvisitiota tutkineita historioitsijoita ja hän tarjoaa valistuneen näkökulmansa pahamaineiseen Espanjan inkvisitioon. Kamenin omat näkemykset inkvisitiosta muuttuivat todistusaineiston edessä. Hänen mukaan Espanjassa oli todellisuudessa paljon vähemmän uskonnollista vainoamista kuin muualla Euroopassa. Kamen tahtoo erityisesti painottaa tätä ja sanoo: “Muissa Euroopan maissa kuoli ‘satoja kertoja enemmän’ uskonnollisen vainoamisen johdosta ihmisiä Espanjaan verrattuna.” Kamen esittää keskustelussa karkeasti, että koko Espanjan inkvisition 400 vuoden historian aikana teloitettiin ehkä noin 3000 ihmistä (josta siis karkeasti puolet tai enemmänkin de Torquemadan jaksolla). Kauheimpia vainoja tapahtui Englannissa, Hollannissa ja Saksassa, aivan erityisesti noitavainojen kiivaimpina aikoina 16.- ja 17. vuosisadoilla (protestanttien toimesta).    

Philip Jenkins huomauttaa Kamenin tavoin protestanttien kauheuksista inkvisition rinnalla. Varhaisen modernin Euroopan protestanttiset kirkot käsittelivät debatteja toisinajattelijoiden kanssa hirttämällä, katkomalla päitä, polttamalla ja suolistamalla. Yhtä syyllisiä tällaiseen ovat olleet muslimit, hindut ja jopa buddhalaiset. 

Jenkins esittää, että kun ei puhuta katolisesta kirkosta, niin uskonnollinen vaino ymmärretään ikäänkuin kaiken ohessa tapahtuneena, satunnaisena, ja olleen yhtä paljon seurausta sosiaalisista ja poliittisista jännitteistä kuin mistään uskontoon itseensä liittyvästä. Tämä olisi Jenkinsin mukaan erinomainen tapa luonnehtia myös inkvisition roolia katolisen kristillisyyden historiassa. Hän lisäksi huomauttaa, että historian saatossa uskonnonvastaiset sekulaarit ovat olleet vastuussa tavattoman paljon suuremmasta määrästä kuolemia kuin katoliset inkvisiittorit yhteensä. 

Kaiken kaikkiaan kaikkien inkvisitioiden seurauksen sen yli 600 vuoden historian aikana kuoli Maddenin mukaan n. 10 000 ihmistä. Hän sanoo, että luvusta on kiistelyä, mutta tämä on yleinen arvio. Lisäksi Espanjan inkvisitio ei ollut kirkon käsissä, vaan monarkian (ja myös Ranskan inkvisitio liukui monarkian käsiin). 

Kirkko väkivallan hillitsijänä

David Bentley Hart kommentoi myöhäistä keskiaikaa ja varhaista uutta aikaa toteamalla, että kristinuskon vastustajille ajanjakso näyttää pintapuolisesti tarkasteltuna tarjoavan herkullista aineistoa. Hän kuitenkin väittää, että kristinuskon vastustajat ampuvat analyyseissa itseänsä jalkaan. Väkivalta liittyi nimenomaan valtion toimintaan. Kirkkolaitos joutui osallistumaan valtiollisiin tehtäviin, ylläpitämään yhteiskuntarauhaa ja valtion yhtenäisyyttä. (s. 133.)

Kyse ei ole mutkattomasti vakavasta kristittyjen erehdyksestä. Kirkolla on ollut tavattoman arvokas yhteiskunnallinen rooli ja vaikutus. Jopa siinä määrin, että on oikeastaan vaikeaa ajatella maailmaa ilman kirkon aktiivista vaikutusta siinä - myös poliittisesti. Hart jatkaa nostaen esiin sen tosiasian, että kirkon historia koostuu häkellyttävän monista ja mahtavista urotöistä niin moraalin, kulttuurin kuin järjellisyyden saroilla. Näistä lukuisat olivat mahdollisia ainoastaan, koska Rooman keisari kääntyi kristityksi. Historiassa kulkee samalla myös jatkuva jännite ja kamppailu julkisen vallan ja evankeliumin kesken. Evankeliumi kykeni muuttamaan sivilisaation ja valtio taasen halusi mukauttaa itseensä kaikki suotuisat toimijat. Hartin analyysi on viiltävä: “Jos kuitenkin olisi todella niin, että läntisessä kristikunnassa myöhäiskeskiajalla ja varhaisella uudella ajalla tapahtuneet vääryydet ja väkivaltaisuudet olivat luonnollista seurausta jostakin kristillisen uskon olemukseen kuuluvasta, ja jos olisi totta, että sekulaarin valtion synty pelasti läntisen ihmiskunnan uskonnollisen suvaitsemattomuuden vallan alta, läntisen Euroopan historian tulisi muistuttaa saumatonta, ylösalaisin käännettyä kaarta … Tällaista kehityskulkua historiasta ei kuitenkaan nimenomaan löydy. Sen sijaan sitä tarkasteltaessa käy ilmi, että väkivalta lisääntyi sitä mukaa, mitä riippumattomammaksi valtio kehittyi, ja että vääryys ja julmuus kukoistivat aina, kun keskiajan kirkko luovutti moraalisia valtuuksia maalliselle vallalle.” (s. 134-135.)

Lähteet

• Tahkokallio, Jaakko (2019): Pimeä aika : kymmenen myyttiä keskiajasta.
• Catholic Encyclopedia: Inquisition.
• The Oxford Dictionary of the Christian Church (3 ed.)
• Madden, Thomas F. (2014): Catholic History: Dispelling the Myths
• Madden, Thomas F. (2004): The Real Inquisition
• Madden, Thomas F. (2016): Haastattelu. 
• Madden, Thomas F. (2003): The Truth about the Spanish Inquisition
• Dalin, David G. (2005): The myth of Hitler's pope : how pope Pius XII rescued Jews from the nazis.
• Vainio, Olli-Pekka (2014): Järkyttävä totuus inkvisitiosta.
• Arffman, Kaarlo (2009): Kristinuskon historia
• Kamen, Henry (2016): Ciclo de Grandes Hispanistas Británicos
• Jenkins, Philip (2003): The new anti-Catholicism : the last acceptable prejudice.
• Hart, David Bentley (2010): Ateismin harhat.