Uskon kriisistä uuteen löytöön (osa 1.)

Uskon kriisi voi lopulta olla suurenmoinen lahja. Se on takuulla raastavaa ja rankkaa, mutta kriisi voi myös tehdä ihmiselle hyvää. Kriisi voi johtaa kypsään, syvälliseen ja koeteltuun uskoon - johonkin joka kestää. 

Matkani on ollut löytöretki, vaikka helpolla se ei olekaan minua päästänyt. Syvällä itsessä istuvat käsitykset ovat jotain sellaista ihmisyyden kerrostumaa, jonka haastaminen voi kirpaista. 

Nykyajassa kipu nähdään automaattisesti pahana asiana, mutta kärsimys ei ole aina pahasta. Joskus kärsimys voi olla välttämätöntä. Joskus täytyy kärsiä voidakseen muuttua ja kypsyä. Kärsimys voi siis olla siunaus. Se voi muuttaa ihmistä ja riisua jostakin turhasta. Kivuliaan muutoksen jälkeen voi paistaa aurinko.

Totuuden etsinnän hinta voi olla, että omat käsitykset eivät kaikilta osin osoittaudukaan kestäviksi. Minkä uskon puolesta Juudaksen kirjeen kirjoittaja kirjoitti, kun hän kehotti "ponnistelemaan sen uskon puolesta, joka kerran annettiin pyhille (Juud. 3)?" Mistä on kyse, kun pyhä kirjoitus kehottaa "pidä tallessa se, mikä on uskottu sinun haltuusi (1. Tim. 6:20)"? Mikä oli se opetuslasten yhteisössä elänyt uskon perintö, johon 2. Johanneksen kirje ja 2. Pietarin kirje viittaavat (kts. aiempi kirjoitus)? Mitkä uskon totuudet tulisi ottaa vastaan ja mitkä tulisi torjua harhoina? 

Kirjoitukset viittaavat siihen uskoon, jonka varhainen uskovien yhteisö jakoi oikeana apostolisena uskona. Omakohtaiset tulkinnat eivät käyneet päinsä. Varhaisille kristityille oli hyvin tärkeää varjella tosi uskon perintöä ja siirtää se eteenpäin puhtaana. Väärät opetukset tulisi torjua. Mutta onko usko olemukseltaan vain joidenkin uskon totuuksien hyväksymistä totena? Mikä rooli uskossa on käytännön elämällä vai onko sillä roolia lainkaan? Kiinnostaako Jumalaa, mitä ihmiset tekevät vai pelkästään se, että he vastaanottavat oikeat uskomukset totena?

Minullehan asiat olivat aivan selviä. Tosi apostolinen usko oli sellainen usko, mikä minulla oli (kts. aiempi kirjoitus). Toiset olivat harhassa, eksyneet oikeasta uskosta ja he olivat kenties nuhtelunkin tarpeessa. Mutta se mikä oli minulle aiemmin ollut kirkkaan selvä apostolinen totuus asioissa, tulikin haastetuksi. 

Mistä voisin tietää, kuka niistä monista keskenään ristiriitaisista, mutta absoluuttisen varmoista äänistä, olisi oikeassa? Ääniä tosiaan oli monia. Itseluottamuksen puutteesta ei voinut syyttää kuin harvoja. Kaikki varmaankin olivat jokseenkin vilpittömiä myöskin. 

Kuinka kristinuskon totuus sitten löydetään? Pelkkä Raamatun lukeminen yhdistettynä omakohtaiseen sisäiseen kokemukseen näytti johtavan lähes mielivaltaisen subjektiiviseen uskoon. Ihmiset lukevat ja kokevat eri tavoin. Mitkä uskon totuudet ovat kovaa ja luovuttamatonta kristinuskon ydintä? Mitkä ovat kysymyksiä, joiden sisällä erimielisyydet ja debatti on sallittua? Täytyi olla olemassa jokin yleispätevä standardi eikä se näyttänyt löytyvän "minä, Raamattu ja sisäinen kokemus Hengen valaisussa" -menetelmällä (kts. aiempi kirjoitus). Eri yhteisöissä rajoja vedetään eri kohtiin. Jaottelu kovaan ytimeen ja hyväksyttävään erimielisyyteen on itsessään kysymys, josta tulkinnat kovasti vaihtelevat.

Mikä toimii minulle?

Kristinuskosta oli tullut markkina. Jokainen voi nykyisin poimia kristinuskosta sellaisen version, mikä itselle sopii. Uskon täytyy ennen kaikkea olla minulle sopivaa, sen täytyy tyydyttää tarpeeni ja toiveeni. Voin poimia juuri sellaisen suunnan, seurakunnan ja opin, mikä minulle maistuu (kts. aiempi kirjoitus). 

Kuluttaja on siten kuningas myös kristinuskossa. Oli tuskallista tajuta, että markkinoiden lait olivat uineet syvälle kristinuskoon. Eri suuntaukset ja opetukset ovat nykyisin vain erilaisia vaihtoehtoja kuluttajille. Pelkkään Raamattuun vetoamalla on mahdollista puolustaa varsin monenlaisia, keskenään jopa suoraan ristiriitaisia, uskon ja moraalin tulkintoja (kts. aiempi kirjoitus). 

Samalla kristinuskon "markkinaistuminen" on jotain sellaista, jonka jokainen intuitiivisesti ymmärtää olevan väärin. Jotain on pielessä. Ei uskon ja moraalin kysymysten tulisi olla vain yksi markkinapaikka, josta kuluttaja valitsee itsellensä sopivimman vaihtoehdon. 

Totuus voi myös sattua. Totuus voi olla vaikeaa eikä välttämättä itselle aina pelkästään mieluisaa. Kärsimys voi olla joskus oikea tie, vaikka sitä ei haluaisi. Kristinusko ei ole hyödyke.

Mitä koen?

Helluntaikarismaattinen menetelmä totuuden löytämiseksi on seuraava: luet selvää Sanaa (Raamattu on selvä kirja) vilpittömästi rukoillen, jonka jälkeen Pyhä Henki valaisee kristinuskon totuuden sinulle suoraan Raamatusta. Voit itsenäisesti Raamattuun ja omakohtaiseen sisäiseen hengelliseen kokemukseesi nojautuen tietää kaikki tarvittavat vastaukset uskon ja moraalin kysymyksiin. Jos jokin ei tällä menetelmällä sinulle aukea, niin se ei ole tärkeää. Sinullahan on henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Hän kertoo kyllä sinulle suoraan, jos sinun jotain tarvitsee tietää. Oikea usko on siellä, mikä menee tulkintasi kanssa yksiin.

Kun Raamattu puhuu, niin me puhumme. Kun Raamattu on vaiti, niin me olemme vaiti. Edelleen, Pyhä Henki valaisee totuuden ihmiselle sisäisesti suoraan. Henki puhuu ja minun täytyy vain kuunnella. Mitään virallista selitystä Raamatusta ei ole olemassa, vaikka helluntailiike on toki rakentanut omat tulkintansa tietyn tulkinnan perinteen päälle. Tradition virallinen asema torjutaan jyrkästi, vaikka hyväksytty tulkinta Raamatusta on käytännössä helluntaiperinteen mukainen tulkinta. 

Minua vaivasi aina (joskus vähemmän, joskus enemmän) se, että yleispätevää perustaa ei näyttänyt oikein olevan olemassa. Omakohtaiset käsitykset Raamatusta ja sisäiset hengelliset kokemukset vievät ihmisiä eri suuntiin. Karismaattiset ja itsevarmat julistajat saavat kukin omat seuraajansa. Oikeassa olemisestaan he ovat hyvin vakuuttuneita. Päivän päätteeksi todellisia auktoriteetteja ei oikein ole olemassa. Kokemiset vaihtelevat.

Helluntailaisuudessa varhaisten kristittyjen jakamaton historiallinen todistus ei ole kelvannut eikä siihen ole kiinnitetty mitään huomiota. Kristityt ymmärsivät alusta alkaen (eli heti apostolien jälkeen) kristinuskon olennaisesti väärin. Varhaisimmat kirkkoisät ovat näin ollen täysin epäluotettavia eikä heidän todistuksellaan ole tosi uskon kannalta mitään merkitystä. Varhaiselle kirkolle on käännettävä selkä eikä varhaisimman kirkon usko ole mikään auktoriteetti. On ennemmin luotettava siihen uskoon, mitä joku julistaja on Hengen valossa Raamatusta tänä päivänä saanut. 

Näin me olemme myös tehneet. Sisäinen kokemus ja omakohtainen valo Raamatusta; olemme luottaneet ennemmin niihin kuin siihen, mitä "oli uskottu aina, kaikkialla ja kaikkien kristittyjen taholta".  

Edustaako apostolisten isien ja varhaisimpien kirkkoisien opetus jatkuvuutta apostolisesta ajasta vai radikaalia muutosta? Pysyivätkö he ladulla vai ajoivatko he väärälle reitille? Helluntailainen historiallinen tulkinta on, että apostolien jälkeinen aika edustaa radikaalia opillista muutosta ja poikkeamaa apostolisesta opetuksesta. 

Jatkumo apostolisesta opetuksesta löytyy helluntailaisuudesta, ei 2.- ja 3. vuosisadan kirkosta. Tämän johdosta kaikkein varhaisimpiin kristillisiin lähteisiin täytyy suhtautua hyvin epäilevästi. Erilaiset vakavat opilliset erehdykset ja poikkeamat alkuperäisestä opetuksesta uivat varhaiseen kirkkoon huomaamattomasti ja salakavalasti. Oma usko on se varma alkuperäinen standardi ja kaikki mikä poikkeaa omasta teologiasta, on myöhemmin tullutta rappiota.

Apostoliset seurakunnat nimenomaan painottivat apostolisen uskon perinnön säilyttämistä ja varjelemista, mutta tyypillisen helluntaitulkinnan mukaan he epäonnistuivat tässä vakavasti. Toisen vuosisadan kirkko ei tämän näkemyksen mukaan edusta jatkuvuutta apostolisesta perinnöstä, vaan päinvastoin radikaalia poikkeamaa ja eksymistä pois oikeasta uskosta. Heti apostolien jälkeen oli vain joukko enemmän tai vähemmän eksyneitä (selvästi harhaoppiset gnostilaiset ja harhaoppinen katolinen kirkko). Erilaiset omalle uskon tulkinnalle vaikeat asiat ovat edustaneet uutuuksia, joille ei ole ollut historiallista tai raamatullista pohjaa. 

Kyse ei ole jatkuvuudesta, vaan radikaalista poikkeamasta. Varhaisin kirkko harhautui välittömästi, joten sen todistus on hylättävä (kts. aiempi kirjoitus). Yleisesti tämä tulee esiin siinä, ettei varhaista kristillisyyttä juuri tunneta eikä siihen kiinnitetä mitään huomiota. Kirkkoisät nousevat esiin lähinnä jännitteistä juutalaisten kanssa, joka vain alleviivaa omaksuttua näkemystä: he olivat eksyksissä. Poikkeama alkuperäisestä opista esim. sakramenttien suhteen on niin merkittävä, että varhaisen kirkon oppi on torjuttava.

Helluntailainen hengellisyys korostaakin tradition sijaan (vaikka helluntailaisuudessa elää voimakas oma traditionsa) vahvasti omakohtaisen kokemuksen merkitystä. Kokemuksia toki "täytyy arvioida Raamatulla". Tarvitsen jotain kestävämpää perustaa kuin sisäisiä omakohtaisia kokemuksia, joita sitten arvioin siinä valossa, mitä Raamatusta Hengen valaisussa itsenäisesti luen. Minun tulkintani Raamatusta tai henkeeni saama suora ilmoitus tuskin on viimeinen sana kristinuskon totuudesta. 

Sisäisiin kokemuksiin ja omakohtaiseen tulkintaan Raamatusta nojaava kristinusko voi lopulta tarkoittaa varsin erilaisia asioita eri henkilöille. Selvä Sanan ilmoitus yhdistettynä omakohtaiseen sisäiseen kokemiseen Hengen valaisussa, menetti silmissäni uskottavuutensa (kts. aiempi kirjoitus). Hengelliset kokemukset ovat karismaattisen kristillisyyden ytimessä ja ne ohjaavat ihmisten elämää hyvin voimakkaasti. Isoja ratkaisuja (henkilökohtaisesti, mutta myös moraalin tasolla) tehdään puhtaasti sen perusteella, millainen laskeuma henkeen saadaan tai ääni sisäisesti kuullaan. Kuinka kukaan voi sanoa siihen oikein mitään, jos Jumala on kerran suoraan jollekin puhunut? 

Voin esittää, etteivät muut ole ymmärtäneet Raamattua oikein tai oikeasti kuunnelleet Hengen ääntä tai että he ovat jotenkin sokeita. "Minä, Raamattu ja Hengen ääni" -menetelmä ei ole johtanut opilliseen yhtenäisyyteen vaan suureen joukkoon monenkirjavaa teologiaa ja hengellisyyttä. Menetelmä ei yksinkertaisesti toimi (kts. aiempi kirjoitus). 

Usko joka nojautuu jonkun karismaattisen henkilön sisäiseen kokemukseen, on epäluotettavaa. Tällainen versio kristinuskosta ei vain kestä historian testiä. Jo oman elämäni aikana olen todistanut valtavan määrän erilaisia, hyvin varmoja, mutta toteutumatta jääneitä näkyjä, unia jne. Karismaattisuus kuuluu elävään kristillisyyteen, mutta yhdistettynä täydellisesti auktoriteeteista riisuttuun versioon uskon tulkinnasta, se johtaa hyvin hajanaiseen kristillisyyteen. Karismaattisuus on elävöittänyt kristillisyyttä ja sillä on annettavaa, mutta ilman rakenteita sillä on myös pitkiä varjoja. Uskosta tulee ns. "minun uskoa". Erilaiset kokemukset saavat liian suuren aseman. Entä jos en koe juuri mitään? Mitä uskostani silloin täytyy ajatella?

Räikeimmillään (ei missään tapauksessa aina tai usein) sisäistä kokemusta ja karismaattisuutta painottava kristillisyys vajoaa jopa räikeäksi vallankäytöksi, manipuloinniksi ja hengelliseksi väkivallaksi. Karismaattisuus ja kokemukset kyllä kuuluvat kristillisyyteen, mutta liiallinen omakohtaisen kokemisen korostaminen tuo mukanaan epäterveitä ilmiöitä. Jotkut kokevat jotain jonkun toisen puolesta, saavat "sanoman henkeensä" tai muuta vastaavaa. Oikeasti hengellisiä ovat voimakkaita karismaattisia kokemuksia saavat henkilöt ja he saavat suuren vallan ohjailla toisia. Joskus seuraukset ovat vahingollisia. 

Elämme erilaisissa kuplissa

Keskeinen oivallus matkallani on ollut siinä, että aloin aidosti näkemään itseni hyvin syvällisesti ympäristööni ja aikaani kytkeytyneenä, historiallisena olentona. Tämä voi näyttää itsestään selvältä asialta, mutta minä en ollut sitä sisäistänyt lainkaan. Ajattelin olevani suvereenisti vapaa ja täysin itsenäinen toimija, mutta ymmärsin tämän olevan aivan väärä kuva ainakin minusta. Uskoni ja koko maailmankuvani oli muovautunut ja rakentunut siinä yhteisössä, jossa olin varttunut. Kuinka suuri rooli erilaisilla sosiaalisilla tekijöillä oli siinä, kuinka tunsin ja ajattelin? Takuulla hyvin suuri, suorastaan ratkaiseva.

Me saatamme nähdä itsemme jonkinlaisina puolueettomina etsijöinä. Voimme tunnistaa muissa erilaisia ympäristön ja aatevirtausten vaikutuksia, mutta olemme usein itsemme ja omien rajoitteiden suhteen hyvin sokeita. 

Sen ymmärtäminen, että olen itsekin syvästi sidoksissa aikani aatevirtauksiin, trendeihin ja ajattelumalleihin, johtaa pienelle paikalle. Meillä ei ole varaa vain ylimielisesti ja ohuella tietämyksellä ohittaa varhaisia kristittyjä sivistymättöminä ja taikauskoisina. Olemme itse oman aikamme lapsia ja luemme muinaisia kirjoituksia omasta maailmankuvastamme käsin. Oman kuplan sisällä on helposti täysin sokea omille asenteille ja ajattelumalleille. 

En ole toisista ihmisistä irrallinen, vaan perusteellisesti sidoksissa historiaani, tiettyyn aikaan ja paikkaan. Usko on lopulta äärimmäisen sosiaalista. Erilaiset käsitykset olivat juurtuneet minuun huomaamattomasti ja olin syvällisesti kytköksissä niihin käsityksiin ja kertomuksiin, jotka minun ympäristössäni ja ajassani "olivat tosia". Käsitykseni kristinuskon olemuksesta ei ollut mikään tyhjältä pöydältä "pelkkään Sanaan" tukeutuva puolueeton ja tasapuolinen kuvaus, vaan käsitykseni oli muodostunut palapelistä, jonka osat olivat ympäristöni ja historiani minuun rakentamia. Oivalsin, että "puhtaan Sanan" mukaiseen tulkintaan vaikuttavat erilaiset sosiaaliset- ja historialliset tekijät - ja paljon. 

Erilaisessa ympäristössä versoaa erilaista uskoa. Minulle puhdas helluntaiusko oli täysin varmasti ja suvereenin ylivertaisesti lähimpänä apostolista uskoa. Minulla oli helpot ja suoraviivaiset vastaukset kaikkeen itseäni epäilyttävään: Konstantinus, taikausko, epäjumalanpalvonta, pakanuus ja sivistymättömyys selittivät kaiken itselleni vieraan. 2.-4. vuosisadan kristillisyys ei suinkaan edustanut missään mielessä jatkuvuutta juutalaisuudesta ja apostolien ajasta, vaan radikaalia poikkeamaa pois siitä "uskosta joka kerran annettiin pyhille". Mitä varhaisin kirkko piti apostolisena uskona, oli todellisuudessa paljolti harhaa. Varhaiset kirkkoisät olivat hukassa.

Kun itselle rakkaita teorioita ryhtyy haastamaan, niin se voi olla henkisesti rankka matka. Me rakastamme omia teorioitamme. Psykologisesti vahvistusharha ottaa kaikki tehot käyttöönsä, kun maailmankuvaa ruvetaan haastamaan. Omia ajatuksia haastava aineisto työnnetään syrjään epäluotettavana eikä siihen haluta kiinnittää huomiota. Sen sijaan ihminen tarttuu kaksin käsin kaikkeen sellaiseen tietoon, joka tukee omia käsityksiä asioista. Arviointi ei ole reilua ja tasapuolista. Me emme halua muuttaa näkemyksiämme varsinkaan maailmankuvaa koskettavissa kysymyksissä.

Omakohtainen kokemukseni maailmankuvastani ympäristön muovaamana saa tukea myös sosiaalitieteistä: "Konstruktivistisen ajattelun mukaan ihmisten arkiymmärrys todellisuudesta on rakentunut yhteisöllisesti. Olennainen perustieto, maailmankuvat, aikakäsitykset ja kokemusmaailma määräytyvät ihmisen sosiaalisessa ympäristössä, jossa yhteiskuntaluokka, etnisyys, uskonto, kieli, koulutus ja muut yhteiskunnalliset seikat muovaavat ihmisten suhdetta maailmaan." (Tepora 2018, 86-87.)

Tämä piti täysin paikkansa omalla kohdallani. Erilaiset käsitykset uskon olemuksesta, historiasta, oikeasta tavasta tulkita Raamattua jne. oli istutettu minuun äärimmäisen syvälle. Näiden käsitysten kritiikille avoin arviointi on rankkaa. On helpointa pitäytyä siihen ymmärrykseen maailmasta, joka meihin on ympäristössämme ajan saatossa rakentunut. Laihduttaminen tai lihasten kasvattaminen ovat maailmankuvan kriittiseen arviointiin verrattuna lasten leikkiä. 

Aito keskustelu maailmankuvaa koskettavissa kysymyksissä on harvinaista herkkua. Käytännössä aina keskusteluihin lähdetään siitä, että omat käsitykset ovat ehdottomasti aukottomia ja ylivertaisia, vastapuoli sen sijaan on vastustamattomasti väärässä eikä hänen näkemyksiään tarvitse juuri kuunnella tai ottaa vakavasti. Maailmankuvaa koskevissa kysymyksissä ihminen ei useinkaan ole aidosti valmis avautumaan kriittiselle arvioinnille. Omien tulkintojen haastaminen tai avautuminen toiselle on vain epäuskoa. Jos asia on näin, niin mitään vakavasti otettavaa keskustelua tuskin voi edes olla olemassa.  

John Stuart Mill sanoi mielestäni tässä viisaasti: “Se, joka tuntee ainoastaan oman puolensa asiaa, tuntee sitä vähän. Hänellä saattavat olla hyvät perusteet eikä kenties kukaan ole pystynyt niitä kumoamaan. (...) Eikä ole siinä kyllin, että hän kuuntelisi vastapuolen todisteita omilta opettajiltaan, siinä muodossa kuin he esittävät niitä yhdessä sen kanssa, mitä he tuovat esiin kumotakseen niitä. Tällä keinoin ei anna todisteille oikeata arvoa eikä saata niitä suoraan sattumaan mieleensä. Ihmisen täytyy kestää kuulla ne niiltä, jotka niitä todella uskovat, jotka niitä totuudessa puolustavat ja tekevät parhautensa niiden puolesta. Hänen täytyy tuntea ne miellyttävimmässä, vakuuttavimmassa muodossa. (...) He eivät ole koskaan heittäytyneet niiden henkiseen tilaan, jotka ajattelevat toisin kuin he.” (Mill 1891, 58-59.)

Juuri näin me pääosin teemme. Se on meille helpointa, kun taas Millin periaatteen seuraaminen on henkisesti rankkaa, jos itselle mieluisat tulkinnat joutuvatkin kyseenalaisiksi. Kuuntelemme omilta opettajiltamme, mitä "nuo toiset" uskovat. Seuraamme omia mieltymyksiä ja etsimme yksipuolisesti omia näkemyksiä tukevaa aineistoa. 

Totuuden löytyminen (tai sitä lähestyminen) on epätodennäköisempää, jos etsinnän pohja lepää virheellisen tai erittäin kärjistetyn tiedon ja täysin ehdottomien, usein hyvin kiivaiden ennakkoasenteiden päällä. Ihmisen on uskallettava avautua. Tämä ei merkitse jotenkin löperöä suhtautumista uskoon, vaan vakavaa suhtautumista totuuteen. Haluan huomauttaa, että en haasta epäuskoon, vaan arvioimaan omia tulkintoja uskon sisällä. 

Lainaan vielä Milliä: "Jos on joitakin ihmisiä, jotka hangoittelevat perinnäistä mielipidettä vastaan, tahi jotka tekisivät sitä, jos laki ja yleinen mielipide sallisivat, kiittäkäämme heitä siitä, avatkaamme korvamme kuuntelemaan heitä ja iloitkaamme, että toiset tekevät meille sitä, mitä meidän muuten, jos ollenkaan välitämme vakaumustemme varmuudesta ja elävyydestä, pitäisi paljon suuremmalla vaivalla tehdä itse puolestamme." (Mill 1891, 72-73.) Kun ajatuksia haastetaan, niin niihin tulee syvyyttä. Usko ei jää pinnalliseksi. 

Jokainen lähtee selvittämään asioita jostakin lähtöpisteestä. Maailmankuvaan liittyvissä asioissa henkilöhistorian vaikutuksen tunnistaminen on tavattoman tärkeää. En voi ymmärtää itseäni tiedostamatta historiaani. Tämän myöntämisessä ei ole mitään hävettävää. Rehellisyys omista olettamuksista ja lähtökohdista on avain aitoon keskusteluun myös itsensä kanssa. Näkökulmaa värittävät omat kokemukset ja henkilökohtainen historia. Minulla on historiani enkä voi sulkea silmiäni siltä mahdollisuudelta, että sillä mistä tulen, on vaikutusta tekemiini tulkintoihin.

Tämän ymmärtäminen on kuljettanut nöyrälle paikalle. Totuuden etsijän tulee ymmärtää oma rajallisuutensa. Toisilta on mahdollista oppia ja on mahdollista, että näkökulmani ei olekaan aukoton kuvaus koko todellisuudesta. Toisin ajattelevat eivät ole automaattisesti jotenkin minua alempana. Totuus on tärkeämpää kuin omat mielipiteet.

On luonnollista tuntea epävarmuutta, outoja tuntemuksia ja sisäisiä ristiriitoja sellaisen äärellä, joka menee vastoin omaa ymmärrystä ja sitä mikä on tuttua ja turvallista. Olemme niin perusteellisesti kiinni historiassamme ja ympäristössämme, että kaikki toiseen suuntaan osoittava on itsestään selvästi vierasta ja outoa. 

Kun etsin vastauksia, minun on hyväksyttävä omat rajoitteet. Olen kytköksissä historiaani sekä tiettyyn paikkaan ja kulttuuriin. Elän kuplassa ja siksi minun on opittava nöyryyttä. En ole historiani vanki, mutta sen vaikutukset ovat myös todellisia. Totuutta etsivän on välttämätöntä tämä tiedostaa.