Uskon kriisistä uuteen löytöön (osa 2.)

Matka on vaatinut uskoni puhdistumista. Ensinnäkin lähtiessäni selvittämään asioita vastassani olivat minuun iskostuneet ennakkoluulot ja oppimani ajattelutavat. Jos olisin totuuden etsijänä vilpitön ja rehellinen, niin minun olisi kyettävä haastamaan omat ennakkoluuloni. Tarvittaessa minun olisi oltava valmis jopa muuttamaan mieltäni. 

Henkilökohtainen historia ja syvään juurtuneet käsitykset ovat osa ihmisen identiteettiä. Kun syvään juurtuneita näkemyksiä ryhtyy haastamaan, niin silloin lähtee varmuudella kiipeämään melkoista vuorenseinää pitkin. Henkilökohtainen historia ei ole tiukasti suljettu vankila, joka pakottaa aina ajattelemaan kaikesta jotenkin tietyllä tavalla, mutta se vääjäämättä vaikuttaa suuresti ajattelutapaan ja asenteisiin. Perinteen voima on väkevä.

Kun aiemmin oppimani kuva alkoi hajota silmissäni, alkoi paini sen kanssa, että uskaltaisin olla enemmistön kanssa eri mieltä ja kykenisin seisomaan omilla jaloillani. Minun on täytynyt vuodattaa kaikki rohkeus peliin uskaltaakseni haastaa itseäni selvästi vahvempien ja terävämpien varmuutta huokuvia näkemyksiä eri uskon kysymyksistä. 

Henkisesti on ollut suorastaan ylivoimaista tiedostaa, että asemoin kirjoitusten myötä itseni vääjäämättä vastoin sitä, mikä on ryhmässäni täysin varmana jaettu näkemys, kiistaton totuus. Olen käynyt painia vertaispaineen kanssa ja tuntenut sen edessä suurta heikkoutta. Vastus on näyttänyt ylivoimaiselta. 

Kirjoitustyö on ollut henkilökohtaisella tasolla taistelua pelkoja ja paheksuntaa vastaan. Se on ollut sen faktan kohtaamista, että edessäni ei ole hyväksyntää eikä arvonantoa. Eivät kaikki paheksu, joillekin olen vain pettymys. Tämän yläpuolelle olen yrittänyt nousta ja kerätä rohkeuteni.

Helluntailaisuudessa elää nimittäin hyvin vahvana luottamus yhteisön sisällä jaettuihin tulkintoihin uskon kysymyksistä. Helluntailaiset ovat yleisesti ottaen sangen vakuuttuneita (monet käytännössä täysin varmoja), että oma usko tulkintoineen ja kokemuksineen edustaa muihin verrattuna sitä puhtainta ja aidointa ilmaisua alkuperäisestä kristillisyydestä. Muihin kristillisiin suuntiin nähden helluntailaiset edustavat ylivertaista ja alkuperäistä kristinuskoa, puhdasta oppia ja väkevintä Hengen voimaa. 

Aivan varhaisin kristinusko on helluntailaiselle se ehdoton ideaali ja itsestään selvästi kristinuskon tavoiteltava ihanne. Tämän jälkeen tapahtunut kehitys on lähinnä rappiota, joka koitti lähes välittömästi apostolien jälkeen. Alkuperäinen apostolinen usko on viimeisinä päivinä kuitenkin palautettu erityisesti helluntailaisuudessa. Kirjoitukset täytyy ymmärtää oikein ja nimenomaan helluntailaisuudessa ne on ymmärretty oikein. 

Kun tähän yhdistyy karismaattinen Hengen voima, niin kyseessä on vastustamaton osoitus siitä aidosta, eloisasta, rohkeasta ja alkuperäisestä kristillisyydestä, josta myös Apostolien teot todistavat. Apostolinen voitelu ja apostolinen oppi ovat vihdoin palautuneet. Reformaatiossa alkanut uskon puhdistuminen on saavuttanut helluntailaisuudessa eräänlaisen huipentumansa, jonka sisältä on jatkuvasti noussut uusia aaltoja.   

Vastaavasti kirjoitusteni aiheita kohtaan (yleisesti ne myös juontuvat hyvin varhaiseen kristillisyyteen), asenteet ovat yleensä perin epäluuloisia, jopa vihamielisiä (huomioitavaa on, että asenteet kohdistuvat vääriksi nähtyihin opetuksiin eivätkä ihmisiin, jotka täytyy harhoista ja eksytyksestä pelastaa). Kristityn täytyy uskoa oikein. Harhaoppisuus on tietenkin vakava juttu. 

Kristinuskosta ulkokehällä ovat Jehovan todistajat ja mormonit, mutta katolilaisuus menee monien helluntailaisten papereissa käytännössä näitä varsin lähelle (viittaan tässä yhteydessä ja jatkossa ennenkaikkea ei-ekumeenisesti suuntautuneeseen helluntailaisuuteen). Näiden välillä on kyllä olemassa ero, mutta se on lähinnä aste-ero, koska harhaopeista on näiden kaikkien kohdalla kyse. Katolinen usko edustaa sitä luopumusta, johon kristikunta kaikkialla vajosi erittäin nopeasti apostolien kuoltua. Tämä kuva kristinuskon historiasta on itsestään selvä ja täysin varma, annettu lähtökohta.

Katolilaisuus on yksinkertaisesti niin kaukana puhtaasta kristillisestä opista, ettei heitä monien helluntailaisten mielestä voi pitää kristittyinä (viittaan ei-ekumeenisesti suuntautuneeseen helluntailaisuuteen) ja katolisiin kohdistuukin paljon lähetystyötä helluntailaisten taholta. Katoliset ovat harhaoppisia ja "valhe-evankeliumin eksyttämiä Marian palvojia, paavin palvojia, kirkon palvojia, pyhimysten palvojia ja sakramenteista puhuvia taikauskoisia", joista jotkut saattavat silti Jumalan ihmeellisen armon johdosta pelastua. Harhaoppien lista on kovin pitkä ja erilaiset historian (ja nykyisyyden) hirveydet todistavat kirkon pimeyden siinä määrin aukottomasti, että sen suurempaa selvitystä ei ole tarpeen tehdä. 

Tämän tietävät kaikki ja asia on täysin selvä jokaiselle, joka tuntee Raamattua edes alkeellisesti. Katolinen kirkko luetaan usein sisään Ilmestyskirjan symbolisiin kuvauksiin - oikeiden kristittyjen ankarana vihollisena. Tosi kristitty voi toki erinomaisesti olla joku muukin kuin helluntailainen, mutta puhtain apostolinen usko on löydettävissä helluntailaisuudessa. Katolinen opetus on sen sijaan kaikkein pisimmälle vajonnut kaikkiin ihmisten traditioihin ja erinäisiin harhoihin, jos siitä voidaan ylipäätään edes puhua kristillisenä opetuksena. 

Kuvaukseni on varsin tavanomaisesti jaettu tilannekuva erityisesti ekumeniaa vieroksuvassa perinteisessä helluntailaisuudessa ja helluntailaisuudesta irtautuneessa karismaattisuudessa eli siinä taustassa, josta minä tulen (ja joka on vallan iso pala helluntailaisuutta). Edelleen, näihin asenteisiin yhdistyy tyypillisesti niin korkea varmuus omista näkemyksistä, että todellinen keskustelu tuskin on edes mahdollista. 

Jos ihminen todella tietää jotain aivan täysin varmasti, niin silloin hän tietää jotain aivan täysin varmasti. Jyrkät asenteet yhdistyvät yleensä perin suureen varmuuteen omista näkemyksistä. Tästä asetelmasta käsin ei niinkään etsitä vuoropuhelua ja kuuntelua, vaan harhaoppisen oikaisua ja käännyttämistä.  

Ulkoisten tekijöiden merkitys

Tämä on taustaani. Siksi asioiden käsittely ja tutkiminen on ollut haastavaa, rankkaa ja ajoittain se on tuntunut jopa ylivoimaiselta. Rakastan ihmisiä taustassani (helluntailaiset rakastavat Kristusta ja ovat yleisesti kerrassaan sydämellisiä ihmisiä) ja olen saanut hengelliseltä äidiltäni (helluntailaisuudelta ja karismaattiselta evankeliselta kristillisyydeltä) tavattoman paljon, mutta mainitsemani asenteet ovat monilla äärimmäisen syvällä ja ne kumpuavat syvään juurtuneista ennakkoluuloista.

Koska tämä on lähtökohtani ja koska kohtasin omakohtaisen tutkimisen myötä varsin huomattavan ristiriidan sen välillä, mitä minulle oli kertakaikkisesti täysin varmana tietona eri asioista vuosien saatossa kerrottu, niin en voinut kuin kirjoittaa. Se oli nähdäkseni rakentavin ja kenties ainoa mahdollinen tapa käsitellä asioita, joista puhuminen menee perin helposti kiukkuiseksi väittelemiseksi. 

Toinen mahdollisuus olisi ollut vain vaieta ja antaa sosiaalisten paineiden ohjata omaa toimintaani päivieni loppuun saakka. Minun olisi painittava sen kanssa, että uskaltaisin haastaa, vaikka olenkin lähtökohtaisesti aina mieluummin samaa mieltä kuin eri mieltä ja mieluummin mukaudun kuin laitan hanttiin. 

Uskon kysymyksissä ihmiset eivät yleisesti muuta mielipiteitään juuri koskaan, jos he ovat jotkin näkemykset ja uskomukset kerran omaksuneet kiinteäksi osaksi identiteettiänsä. Taustastani käsin sellainen tulkinta, jonka mukaan katolinen kirkko olisikin pysynyt varsin uskollisena varhaisen kristinuskon opetukselle (siitä huolimatta, että kirkossa on kiistatta ajan saatossa ollut valtavasti syntiä ja erilaisia suuria ongelmia), nähdään yleisesti ymmärrykseltään sumentuneen ja vihollisen eksyttämän ihmisen puheeksi. Eivät kaikki näin ajattele, mutta sangen monet ajattelevat ja näillä asenteilla on aina helluntailaisuuden juurille saakka juontuva pitkä historia.

Toisaalta reaktioni kertovat myös hyvää: on vielä olemassa ihmisiä, jotka ottavat uskon ja opin erittäin tosissaan ja vakavasti. Fundamentalistinen helluntailaisuus (ilmaisu on latautunut, mutta en keksi parempaakaan ja fundamentalismi kuvaa osuvasti ihmisten varmuutta omista ajatuksista sekä yleistä asennetta suhteessa toisiin tulkintoihin) suhtautuu uskoon vakavasti (niin kuin minusta pitääkin), mutta joidenkin omien tulkintojensa kriittistä arviointia (tai edes haastavaa keskustelua niistä) se ei siedä. 

Avoin suhtautuminen itselle vieraisiin tulkintoihin ei ole yleensä tullut kyseeseen eikä omia tulkintoja tiukasti haastaviin tulkintoihin ole edes haluttu tutustua (kuin korkeintaan siinä mielessä, mitä omat opettajat ovat kertoneet toisten uskosta), vaikka periaatteessa mitään virallista selitystä Raamatusta ei tunnusteta olevan olemassa. Omista näkemyksistä on oltu siinä määrin vakuuttuneita ja toisella tavoin Raamattua tulkitsevat ovat varmuudella sijoittuneet enemmän tai vähemmän ulkokehälle oikeasta uskosta, ettei tällaiset asiat ole vaatineet sen enempää huomiota. Ajatus on näyttänyt olevan: “Tosi uskovainen uskoo niin kuin minä uskon. Tämä asia on luja ja varma.” 

Teoriassa täysin vapaaseen ja itsenäiseen Raamatun tulkintaan Hengen johdossa sitoutuneen tradition sisällä tällaiset asenteet näyttävät minusta ristiriitaisilta. Haastavat näkökulmat yleensä sivuutetaan nopeasti. Vallitsevien tulkintojen haastaminen aiheuttaa liikkeen sisällä voimakasta ärtymystä, vaikka mitään virallista asemaa traditiolle ei tunnusteta. 

Ryhmäpaine pitää liikkeen sisällä huolen siitä, mitä voi sanoa ja mitä ei voi sanoa. Usko mukautuu siihen, mikä on sosiaalisesti hyväksyttyä (tämä ei sinänsä ole mitenkään erityisesti helluntailainen ilmiö, vaan ihmiselämän todellisuutta). Täysin itsenäinen tulkinta Raamatusta Hengen valaisussa eri uskon kysymyksistä on siten enemmänkin teoreettinen kuvaus kuin todellisuutta. Vapaan tulkinnan raamit ovat tarkat. Jokainen voi teoriassa vapaasti tulkita Raamattua Hengen valaisussa ja itsenäisesti selvästä Raamatusta ratkoa erilaiset uskon ja moraalin kysymykset. "Vääriin" tulkintoihin reagoidaan kuitenkin voimalla, vaikka ne olisi asianmukaisesti ja uskottavasti Raamatulla perusteltavissa.

Olen jostain syystä oppinut ajattelemaan, että olen aina tehnyt jotain vakavasti väärää, jos minuun kohdistuu kiukkua tai ärtymystä. Olen mieluummin ihmisten kanssa aina lähtökohtaisesti samaa mieltä kuin eri mieltä. Kun joku on omista näkemyksistään ja tulkinnoistaan vakuuttunut kertakaikkisesti, niin tunnen suurta kiusausta mukautua tällaisten henkilöiden ajatuksiin ja näkemyksiin. 

Vapaissa suunnissa ja karismaattisessa kristillisyydessä on monia hengellisiä vaikuttajia, jotka kokevat Jumalan suoraan heille sanoneen jotain. Usein he ovat äärimmäisen vakuuttuneita näkemyksistään. Jos jollekin Jumala on suoraan asiat ilmoittanut tai kun henkilö on tulkinnoissaan saavuttanut aivan absoluuttisen varmuuden, niin mikä minä olisin siihen sanomaan mitään vastaan? Päinvastoin, haluan olla samaa mieltä, mukautua ja totella, kun joku kerran tarjoaa itseänsä minulle todella luotettavaksi auktoriteetiksi. 

Kilttinä luonteena olen joskus pyöriteltävissä. Pelkkä paheksunnan uhka usein riittää. Jos joku suuttuu siihen mitä sanon, niin koen vahvasti, että minun täytyy pyytää syntynyttä reaktiota anteeksi. Kun kyse on omassa ryhmässä hyvin syvällä istuvien uskon totuuksien haastamisesta, niin silloin vähintään hiljainen paheksunta on odotettavissa oleva reaktio. 

Minulle se on vaikeaa, koska haluan "kuulua joukkoon". Kun joku on saanut jonkun voimakkaan kokemuksen ja pyytää minulta jotain, niin mieluummin tottelen kuin torjun pyynnön. Haluan olla samaa mieltä ja välttää aiheuttamasta pettymystä. 

Tietyt tulkinnat ovat kiinteä osa sitä maailmaa, johon olen kasvanut ja varttunut. Uskon näkemykset ovat erottamaton osa ihmissuhteita, perhesuhteita, sukulaissuhteita jne. Näkemykset yhdistävät ihmisiä ja erottavat heitä. Kun opitut tulkinnat tulevat haastetuksi ja oma mieli muuttuu, niin silloin ihminen on vaikean tilanteen edessä. Miten tästä eteenpäin? Kuinka asemoin itseni suhteessa siihen ryhmään, johon kuulun ja jonka uskomuksia en joiltakin osin enää jaa? 

Helluntailaisuuteen on sisäänrakennettuna mielenkiintoinen jännite. Lähtökohtaisesti se suhtautuu kaikkiin ulkopuolisiin auktoriteetteihin äärimmäisen vieroksuvasti, torjuu hierarkiaa ja painottaa yleistä pappeutta todella voimakkaasti. Yksilön vapaus tulkita Raamattua itsenäisesti on suuri, koska jokaisella todella uudestisyntyneellä uskovalla (tyypillisesti tällä tarkoitetaan henkilöä, joka on rukoillut ns. syntisen rukouksen) on suora henkilökohtainen yhteys Jumalaan. Monet inhoavat sanaa “kirkko” ja sen käyttämistä vältetään tietoisesti. Periaatteessa sola scriptura -periaatetta sovelletaan jyrkimmällä mahdollisella linjalla eikä kristinuskon historian näkökulmalla ole opin ja moraalin kannalta mitään merkitystä. Vain Raamattu on kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde eikä historian näkökulmalla ole väliä.

Todellisuudessa tämä kaikki kuitenkin yhdistyy hyvin voimakkaaseen opilliseen traditioon (kuten dispensationalismiin), joka tarkasti määrittää hyväksyttävän tulkinnan raameja. Helluntailainen opillinen perintö asemoi hyväksytyn tulkinnan Raamatusta tiukkaan laatikkoon (yhteisön tradition mukainen tulkinta). 

Yleistä pappeutta painottavassa liikkeessä on myös hyvin vahva valta-asema tunnistetuilla voidelluilla julistajilla, jotka pyörittävät toimintaa usein seurakunnista irrallaan omien järjestöjensä kautta (ja ainahan voi itse perustaa tarvittaessa vaikka oman seurakunnan). Tradition ja auktoriteetit torjuva ajattelu yhdistyy siten voimakkaisiin henkilöauktoriteetteihin, joiden alle helluntailaiset käytännössä tahtovat alistua. Traditiosta vapaa tulkinta Raamatusta ei olekaan traditiosta vapaata. Helluntailaisuudessa elää oma vahva opillinen perintönsä, sillä on vahvat henkilöt auktoriteetteina ja vertaispaine pitää usein huolen siitä, että tradition mukaisen tulkinnan sisällä myös pysytään.

Käytännössä perinteelle ja tiettyjen auktoriteettien tulkinnoille annetaan helluntailaisuudessa aivan äärimmäisen suuri arvo. “Raamatun selvä sanoma” taipuu tarkoittamaan samaa kuin oman tradition esittämä tulkinta “Raamatun selvästä sanomasta”. Se mitä “Raamattu sanoo”, tarkoittaa samaa kuin mikä on liikkeen johtavien auktoriteettien ja tradition tulkinta siitä, mitä Raamattu sanoo. 

Kaikkein radikaalein karismaattisuus onkin usein paljon voimakkaammin henkilöitynyttä kuin mikään muu kristillinen liikehdintä. Pelkän yleisen pappeuden maailmassa valta-asetelmat ovat todellakin olemassa ja ne ovat hyvin voimakkaita, vaikka eivät perustukaan virkaan. Mikä virallisesti torjutaan, tuleekin yllättäen vastaan. Perinteet ja valta-asetelmat elävät ja ohjaavat.

Ihmisluonto on sellainen, että se väistämättä etsii itselleen auktoriteetteja. Joidenkin auktoriteetti on Luther, joidenkin Calvin, joidenkin Wesley, joidenkin Spurgeon, joidenkin vaikkapa David Pawson tai sitten helluntailaisuus muutaman vuosikymmenen takaa. Ihminen ei yksinkertaisesti pääse pakoon sitä faktaa, että hän kaipaa syvästi auktoriteetteja ja lopulta valitsee nojautua johonkin. Me tahdomme seurata johtajia. Kyse on siitä, että juuri meidän omat auktoriteetit ovat ymmärtäneet kristinuskon totuuden muihin nähden ylivertaisesti. Me omistamme viimeisen totuuden.

Tarve uskon puhdistumiseen

Tietty määrä sosiaalista- ja psykologista painetta usein liittyy uskoon, erityisesti uskon varhaisiin vaiheisiin, kertoo Avery Dulles. Ihmiset todennäköisesti uskovat osin siksi, koska he eivät uskalla haastaa ryhmänsä vallitsevaa näkemystä. He voivat tuntea olevansa rajoittuneita opettajiinsa tai vanhempiinsa tai heidän motiiveihinsa vaikuttavat muut inhimilliset (mutta epätäydelliset) tekijät. Ainoastaan hiljalleen, Jumalan armon avulla, ihmisen usko kypsyy vapaaksi, jolloin Jumala on hänen ainoa motiivinsa. Totuuden vapauttamat uskovat tulevat osallisiksi "Jumalan lasten vapaudesta" (Room. 8:21). (Dulles 1997, 229.)  

Kriisin myötä olen joutunut kohtaamaan todellisuuden: uskoni on ollut heikkoa, kypsymätöntä eikä tahtoni ole ollut puhdas. Jumalan armon avulla motiivini voivat puhdistua, mutta se totisesti on mahdollista vain armon mahdollistamana. 

Minua on ohjannut ihmispelko ja halu saada hyväksyntää. En ole uskaltanut haastaa niitä tulkintoja ja näkemyksiä, jotka ovat omassa ryhmässäni täysin vastaansanomattomia totuuksia. Minun taustassani esimerkiksi sanat “kirkko”, “lapsikaste”, “piispat”, "eukaristia", "sakramentti" ja "rippi" ovat melkeinpä Raamatun kieltämiä. Ne ovat huolestuttavia sanoja, kaikuja jostakin, joka on hyvällä syyllä torjuttu lujasti ja työnnetty kauaksi.

Olen tuntenut oloni riittämättömäksi ja liian heikoksi henkilöiden edessä, joiden varmuus omista näkemyksistään on todennäköisesti korkeammalla tasolla kuin minulla on oikein mistään asioista. Tulisiko minun vain kiltisti taipua äärimmäisen varmojen äänien edessä, vaikka minusta näyttää, etteivät he olekaan oikeassa? Kiusaus mukautumiseen ja tottelemiseen on suuri, kun toinen on äärimmäisen vakuuttunut ja itse tuntee varmojen edessä heikkoutta ja arkuutta. 

Olen riippunut kiinni toisissa ihmisissä ja toisten ihmisten mielipiteissä. Uskoni ei ole oikeasti ollut ollenkaan niin kypsää lajia kuin haluaisin sen olevan. Sosiaaliset suhteet ja ihmisten mielipiteet ovat merkinneet minulle liian paljon. 

Motiivini ovat vaatineet puhdistumista. Halu kuulua joukkoon ja olla pidetty on kohdallani painanut puntarissa enemmän kuin rehellinen totuuden perässä kulkeminen ja totuuteen sitoutuminen. En ole halunnut tulla poissuljetuksi ryhmästä, mutta samalla ymmärrän, että tietyt tulkinnat ovat taustassani täysin luovuttamattomia ja minä olen siitä perinteestä ajautunut joiltakin osin varsin kauaksi. 

Sosiaalinen paine on ollut kohdallani vahvasti käyttäytymistäni ja sanomisiani ohjaava asia. Olen kokenut sosiaalisen paineen niin voimakkaana, että en ole pystynyt puhumaan rehellisesti ja avoimesti. Hinta siitä, että olisin avannut suuni “vääriin mielipiteisiin” on tuntunut liian kovalta. Jos en näkisi asioita tärkeinä, niin olisin sitä mieltä, ettei sellaista hintaa kannatakaan maksaa. 

Käytännöllisesti toimivin ratkaisu olisi vain antaa periksi sosiaalisen paineen edessä ja olla sitä mieltä, mitä minun toivotaan ryhmässäni olevan. Sosiaalisten suhteiden nimissä minun kannattaisi ehdottomasti taipua näkemyksiin, jotka ovat ryhmässäni niitä oikeita näkemyksiä. Kirjoittaessani joitakin tekstejä olen aidosti kamppaillut pelon kanssa. Kuinka voisin pyrkiä mahdollisimman oikeudenmukaiseen kuvaukseen asioista ja vilpittömään totuuden etsintään, jos loppupäätelmä ei miellytäkään lukijoita omassa ryhmässäni?

Riippuvaisuus toisten ihmisten mielipiteistä on johtanut kohdallani laskelmointiin: en ole aina sanonut sellaista, mistä joku voi suuttua vaan mieluummin jotain, mistä kuulija pitää. Toimintaani on ohjannut vertaispaine. En ole halunnut sanoa ääneen jotain sellaista, joka ryhmässäni torjutaan jyrkästi. Mukautin käyttäytymistäni ryhmän sisäiseen dynamiikkaan. Haluni sopeutua ryhmään ja välttää minkäänlaisen paheksunnan aikaansaamista on kohdallani ollut voimakkaampi voima kuin haluni seurata todistusaineistoa, mihin ikinä se viekään.

Olen halunnut kaikin keinoin etsiä reittiä sen välttämiseksi, että olisin toisille pettymys. Pidän ihmisistä. Mitä muut ajattelevat, jos sanon näin tai noin? Mitä muut ajattelevat minusta, jos olen eri mieltä helluntailaisuuden keskeisistä tulkinnoista? Mitä toiset ajattelevat tekemistäni ratkaisuista? Olisiko minun syytä puhtaasti kunnioituksesta vanhempiani kohtaan pitää kiinni näkemyksistä, joihin en oikeasti enää usko? Pitäisikö minun vain sosiaalisista syistä yrittää saada itseni uskomaan johonkin sellaiseen, joka on menettänyt silmissäni uskottavuutensa?

Minusta tuntui ylivoimaiselta seistä jaloillani ja nostaa esiin sellaisia löytöjä, joita taustassani pidetään ehdottomasti väärinä. Kuinka uskaltaisin haastaa ratkaisuillani jotain sellaista, mikä oli taustassani äärettömän selvää ja absoluuttisen varmaa (vaikkapa se, ettei kaste ole mikään sakramentti ja imeväiskaste on aina päivänselvästi väärin eikä todellakaan voi olla apostoliseen aikaan juontuva asia)? Siinä vaiheessa kun puhutaan kirkosta, traditiosta, piispoista, apostolisesta suksessiosta ja sakramenteista, on jo aivan selvästi astuttu täysin ihmistekoisiin harhaoppeihin. Tästä kaikesta kuitenkin olen kirjoittanut.

    

Tunsin oloni voimattomaksi eikä itseni alentaminen taustassani jopa naurunalaisina pidettyihin tulkintoihin näyttänyt kovinkaan houkuttelevalta. Syvällä istuvien uskon käsitysten avoin haastaminen herättää kiukkuisia reaktioita. Vaikka etsintäni on henkilökohtaista enkä ole tarkoituksella kerjäämässä verta nenästäni, niin asiat ovat hyvin herkkiä. On niin paljon helpompaa olla enemmistön kanssa samaa mieltä kuin eri mieltä. Varjellakseni sosiaalista elämääni tuntui siltä, että mieluiten taipuisin tottelemaan niitä, jotka kokevat jotain vahvasti hengessään, vaikka se ei minusta olisikaan uskottavaa. 

Valitettavasti tämä kaikki kertoo siitä, että olen ollut kiinnostuneempi ihmisten mielipiteistä kuin totuudesta. Olen halunnut torjua totuuden tai vähintään pitää sen suhteen suuni tiukasti kiinni, jos se ei ole sopivaa tai jos se aiheuttaa paheksuntaa ja loukkaa toisia. Minusta kuitenkin se, mitä kristityt ovat uskoneet “aina, kaikkialla ja kaikkien kristittyjen taholta” näyttäisi olevan totta. 

En uskonut, että varhainen kirkko eksyi heti apostolien jälkeen täydellisesti harhaoppeihin. En uskonut teoriaan “suuresta luopumuksesta”. En uskonut että kirkko, joka kanonisoi UT:n ja jonka kautta keskeiset kristinuskon opilliset muotoilut ovat meille siirtyneet, oli ollut täysin eksyksissä. Mutta pidin suuni kiinni ja alistuin sen edessä, mikä oli taustassani hyväksyttyä. Vaikenin sosiaalisen paineen takia ja laskelmoin tarkasti, mitä sanoin.

Kriisi on pakottanut esittämään itselleni vaikeita kysymyksiä. Miksi uskon, mitä uskon? Mikä rooli uskossani on lapsuudella, nuoruudella ja ympäröivällä kulttuurilla? Ratkaiseeko se, mihin sosiaalisiin verkostoihin kuulun? Voinko taivuttaa itseni uskomaan jotain, vaikka se ei näytä minusta uskottavalta? Onko lopulta minulle tärkeintä se, mitä perheeni ja ystäväni ajattelevat minusta? Pitäisikö sen olla? Valitsenko olla heidän kanssaan samaa mieltä, näytti minusta miltä näytti? 

Taivutanko itseni mukautumaan siihen, mitä minulle rakkaat (ja minua vahvemmat) ihmiset ajattelevat asioista täysin varmoina? Otanko huomioon niiden mielipiteet, joiden silmissä haluan näyttää hyvältä? Kenen hyväksyntää kaipaan? Minkälainen hinta sillä minulle henkilökohtaisesti on, jos olen eri mieltä uskon kysymyksissä kuin taustani? Kannattaisiko minun "elää kaapissa" ja ajatella asioista salaa yhdellä tavalla ja taipua sosiaalisten näkökulmien takia julkisesti johonkin muuhun kuin mitä oikeasti ajattelen? Onko uskoni eräänlaista hyödyn maksimointia, jolloin rakennan opin itselleni mahdollisimman sopivaksi? 

Kypsä usko sen sijaan etsii sitä, mikä on totta. Tuntui se helpolta tai vaikealta. Olivat ystävät ja läheiset samaa mieltä tai eri mieltä. Ohjasi henkilökohtainen historia minkälaisiin tulkintoihin tahansa. Ihmiset päätyvät erilaisiin johtopäätöksiin asioissa, mutta totuutta voi ainakin vilpittömästi etsiä. Kun usko kypsyy, se etsii totuutta Jumalasta ja Hänen tahdostaan, vaikka johtopäätökset eivät olisi henkilökohtaisella tasolla aina helppoja. Kypsyvä usko etsii totuutta, vaikka etsinnästä seuraisi itselle erinäistä harmia. Kypsä usko etsii ennemmin Jumalaa kuin ihmisten mielipiteitä. Kriisissä usko voi puhdistua ja syventyä.

Toivon, että kriisissä tahtoni ja uskoni on edes osin puhdistunut (olen täysin riippuvainen Jumalan armosta). Ratkaisevaa ei ole se, keneltä saan hyväksyntää ja arvonantoa. Minun on pärjättävä ilman sosiaalista hyvää ja taputuksia selkään. Tarvittaessa minun on oltava valmis kärsimään, kohdattava torjutuksi tuleminen ja maksettava hinta. On hyväksyttävä se, että voin kenties lopulta olla joillekin pettymys. On hyväksyttävä, että olen joidenkin silmissä eksyksissä. On hyväksyttävä se, että usko voi näyttää muiden silmissä ilmeisen naurettavalta. Joskus torjutuksi tuleminen on maksettavaksi lankeava hinta siitä, että etsii tosissaan totuutta ja vastauksia. Usko, jonka motiivina on ainoastaan Jumala. Sitä tahdon tavoitella, vaikka tunnistan heikkouteni.