Kääntymys (osa 1.)

Etsintäni lähti liikkeelle erittäin yksinkertaisesta kysymyksestä: mistä tiedän, mitä uskoa? Menetelmä "minä, Raamattu ja Hengen valaisu" ei toimi. Kristityt ovat eri puolilla karttaa lukuisissa eri kysymyksissä ja historiallisesti näin tapahtui välittömästi, kun Raamatun ulkopuoliset auktoriteetit torjuttiin. Ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin, mikä on totta ja mikä on epätotta, mikä on tärkeää ja mikä on kehällistä. 

Tämä ei suinkaan tarkoita, että asiat olisivat pieniä ja merkityksettömiä. Päinvastoin, kristittyjä jakavat kysymykset näyttävät varsin merkittäviltä, vaikka tietenkin paljon on kristityillä yhteistä. On epäselvää, kuinka pitkälle rajat venyvät niin, että voidaan edelleen vielä puhua "yhdestä uskosta". Usko ei ole pelkkää oppia ja moraalia, mutta "suhde, ei uskonto" -linja on kestämätön. Opin- ja moraalin kysymykset ovat kristillisyydessä täysin keskeisiä.

Käytännöllinen ratkaisu yksilölle on mukautua ympäristöönsä ja seurata sitä, mikä on sosiaalisesti hänelle edullista. Venettä ei pitäisi keikuttaa. Kannattaa pitää läheiset hyvällä mielellä. Se toimii ja pitää kaikkien verenpaineet kohtuullisella tasolla. Kun jollakin on jostain asiasta hyvin kiihkeä ja täysin ehdoton kanta, niin tunnelma pysyy hyvänä, jos ymmärtää myötäillä silloin, kun näkemyksistään varma jyrähtää. Totuuteen voi siten ottaa relativistisen lähestymisnäkökulman: "totta sille, kenellä sellainen mielipide tai tunne on". 

Käytännöllistä ja toimivaa on mukauttaa omaa uskoansa siten, että se istuu ympäristön odotusten ja omien toiveiden kudelmaan. Totuudesta ei kannata tehdä liian isoa numeroa; onhan ihmisillä erilaisia mielipiteitä ja tulkintoja. Tätä taustaa vasten käytännöllistä hyötyä on ymmärrettävää pitää arvossa: ihmisillä on erilaisia mielipiteitä, asioiden selvittäminen on työlästä ja johtopäätöksiin liittyy silti epävarmuutta.

Kannattaako siis uskoa siten, että usko minimoi koetut haitat (kuten sosiaaliset jännitteet) ja maksimoi koetut hyödyt (sosiaalinen hyväksyttävyys, sopivuus omiin mieltymyksiin jne.)? Kristinuskosta tulee eräänlainen noutopöytä, josta jokainen voi valita sellaisen uskon, joka palvelee kunkin omia intressejä. Käytännöllisyys on hyvä asia - tiettyyn rajaan saakka. Uskon ei sittenkään ole tarkoitus olla vain "käytännöllisesti toimivaa", vaan sen tulisi myös olla totta.

Kaikesta ei kristittyjen tarvitse olla samaa mieltä, mutta jossakin kulkevat hyväksyttävän debatin rajat. On oltava olemassa jonkinlainen karsina, jonka sisällä uskon ja moraalin kysymysten hyväksyttävät rajat on pidettävä. Kuka tietää, milloin totuudesta ja jostakin tietystä kysymyksestä pitää tehdä iso numero? Kuka niitä rajoja vetää? Jonkun täytyy päivän päätteeksi päättää. 

Rakenteet ja hierarkia ovat tarpeellisia

Tässä nostaa päänsä esiin kirkko, johon liittyvät tietenkin myös rakenteet ja järjestys. Minusta näyttää siltä, että on oltava jotain isompaa kuin minun omakohtainen päätelmäni Raamatusta ja sisäinen kokemukseni. Yläpuolellani on oltava jotakin. Ehkäpä se, mitä olen itse päätellyt, ei olekaan perimmäinen kristinuskon totuus. Jos on ylipäätänsä tärkeää saada arvovaltaisia ja yleispäteviä vastauksia uskon ja moraalin kysymyksiin, niin ilman rakenteita ja järjestystä se ei onnistu. Ajatus kirkosta näyttää vetoavalta, jos uskon on tarkoitus olla yksi.

Historia osoittaa, että rakenteiden ja hierarkian torjuminen ei ole toiminut koskaan. Jo aivan kristinuskon varhaisimpina päivinä tarvittiin täysin välttämättä rakenteita ja piispoja pitämään usko yhtenä. Kristinusko olisi ilman rakenteita ja järjestystä hajonnut jo toisella vuosisadalla (paljon aiemmin kuin Uuden testamentin kaanonia oli edes olemassa). Apostolista perintöä oli varjeltava, mutta kristityillä oli myös vakaumus siitä, että opillisiin kysymyksiin täytyi löytyä arvovaltaisia vastauksia (entä nykyään?). Piispallinen järjestys ja periaate apostolisesta suksessiosta jatkoivat apostolista tehtävää. Tämä nähtiin tärkeäksi (omassa taustassani tämä on päinvastoin nähty vakavana eksymisenä pelkästä yleisestä pappeudesta ja Hengen vapaudesta kahlitseviin rakenteisiin) uskon yhteyden ja ykseyden säilymisen kannalta. 

Lisäksi minusta näytti hyvin ilmeiseltä, ettei ihmisen usko tosielämässä nouse vain omakohtaisesta pyhien kirjoitusten tutkimisesta Hengen valaisussa. Joka tapauksessa erilaiset sosiaaliset (ja muut ulkopuoliset) tekijät vaikuttavat yksilön uskoon valtavasti ja todellisuudessa opeilla on historiansa. Tulkintoihin ei lähdetä tyhjältä pöydältä. Eri ympäristössä, ajassa ja paikassa versoaa erilaista uskoa. 

Ylimielisyyteen ei näin ollen ole kenelläkään varaa. Helposti näemme itsemme jotenkin vapaina ulkoisista vaikutuksista ja perinteestä, mutta emmehän me oikeasti ole, vaan lähestymme asioita omasta kuplastamme käsin. Totuuden tavoittelu on toki mahdollista, mutta se ei ole aina helppoa. Ihmisellä on rajoitteensa.

En halua vähätellä erilaisia hengellisiä kokemuksia, koska ne ovat ihmisille tärkeitä ja merkityksellisiä (ja Jumala toimii niiden kautta), mutta en voi sulkea silmiäni myöskään erilaisilta psykologisilta tekijöiltä. Ihmiset ovat ihmisiä, myös uskovat. Karismaattisessa kristillisyydessä on mukana varsin voimakkaasti asioita kokevia ihmisiä, mutta kokemukset, tuntemukset ja laskeumat eivät ole kestävä kompassi uskon tiellä. Moni pettyy, väsyy ja luovuttaa. 

Usko ei tosielämässä nouse vain Sanasta Hengen valaisussa, vaan erilaisilla sosiaalisilla ja muilla ulkoisilla syillä on suuri (usein kenties täysin ratkaiseva) vaikutus siihen, mitä kenellekin Sanasta oikein nousee. Kun tarkastelun kohteeksi otetaan ihmisen maailmankuva, niin sosiologiset ja psykologiset selitykset on otettava vakavasti, koska ne voivat hyvinkin painaa tiedollisia syitä enemmän. 

Tämä on realismia ja asian tiedostamisen pitäisi synnyttää meissä itsetutkiskelua sekä nöyryyttä. Minulla on historiani ja taustani, elän tietyssä sosiaalisessa ympäristössä ja sillä on väliä. En ole vain ilmestynyt maailmaan tällaisena kuin nyt olen, vaan erilaiset itseni ulkopuoliset tekijät ja voimat ovat muovanneet minua. Ihmistä ei ole luotu jonkinlaiseksi yksinäiseksi kommandoksi, vaan sosiaaliseksi olennoksi. Minun on nöyrästi tunnistettava lähtökohtani, joka ei ole puolueeton tai neutraali. 

Voin silti valita toisin, vaikka vapauteni ei ole rajatonta. Jokainen lähtee jostakin pisteestä liikenteeseen. Kaikki eivät tietenkään voi olla oikeassa, mutta erilaisia näkökulmia voi silti ymmärtää, jos jaksaa nähdä vaivaa sen näkemiseksi, mistä uskomuksista ja oletuksista erilaiset näkemykset oikein nousevat.

Sola scriptura -periaatteen sisällä on yleisesti ajateltu, että koska Raamattu on kaikissa tärkeissä asioissa selvä, niin jokainen uskova voi itse ratkoa Raamattuun perustuen erilaiset uskon ja moraalin kysymykset. Ihminen ei ole selittäjän varassa, vaan selvän Raamatun varassa. Opettajat voivat kyllä olla hyödyllisiä, mutta loppujen lopuksi, kun sinne perimmäiselle pysäkille kuljetaan, on vain "minä ja Raamattu". Minä kuuntelen opettajaa siihen pisteeseen saakka, kun hänen opetuksensa menee yksin minun tulkintani kanssa. Minun tulkintani Raamatusta on perimmäinen totuus tai vähintään tulkintani on täysin ylivertainen kaikkiin muihin tulkintoihin nähden. 

Lopulta jokaisen on nojauduttava vain Raamattuun, mikä tosielämässä tarkoittaa viime kädessä omakohtaiseen tulkintaan Raamatusta nojautumista. Se on kaikkein luotettavin uskon perusta, mitä itse on Raamatusta järkeillyt ja sisäisesti kokenut. 

Kun vain Raamattu on kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde, niin silloin mikään muu ei ole. Minusta tämä periaate näytti johtavan hyvin omakohtaiseen kristillisyyteen: me voisimme kaikki olla toinen toisillemme harhaoppisia. Näin on myös tapahtunut. Ihmiset lukevat Raamattua eri tavoin ja suhtautuvat suorastaan fanaattisella kiihkeydellä "omiin" tulkintoihinsa, mutta tulkitsijoilla on silti perinteensä ja historiansa. Elämää ei eletä yksin: tosielämässä usein sosiaaliset tekijät määräävät sen, mitä mieltä ihmiset erilaisista asioista ovat. 

"Itsenäiset löydöt" Raamatusta ovat pitkälti opittuja tulkintoja, erilaisten opillisten suuntien historiallista jatkumoa. Totuus on myös, että yhteisöjen sisällä ei suvaita tulkintoja, jotka menevät vastoin yhteisön traditiota. Tulkinta ei ole oikeasti vapaata perinteestä ja auktoriteeteista, vaikka perinteen virallinen asema eri yhteisöissä torjutaan ja yleisen pappeuden nimissä kaikki ovat "samalla viivalla". 

Erimielisyydellä on yhteisöjen sisällä hintansa, joka voi yksilölle olla erittäin kova. Jos oma tulkinta menee vastoin yhteisön perinnettä, niin sen ääneen sanomisesta pitää olla valmis maksamaan. Pitkät katseet, kiusalliset tilanteet, paheksunta, kiukku ja poissulkeminen ovat todellisuutta myös siellä, missä kaikki saavat perinteistä ja auktoriteeteista vapaana tulkita Raamattua vapaasti Hengen valaisussa. Traditio ja auktoriteetit ovat olemassa ja niiden asema on luja, siellä missä niiden asema virallisesti torjutaan. Kaikki saavat vapaasti tulkita Hengen valaisussa Raamattua - kunhan ovat auktoriteettien kanssa samaa mieltä.  

Kriittinen ajattelu on yliarvostettua

Yhtä kaikki, on lukemattomia todella älykkäitä, vuosikymmeniä Raamattua työkseen tutkineita, antiikin kreikkaa ja hepreaa osaavia, historiallisesti sivistyneitä, vilpittömiä ja rukoilevia ihmisiä, jotka ovat Raamatun opetuksista keskenään eri mieltä. Tiedollisesti tämä vie tavallisen uskovan pienelle paikalle. 

Kohottaudunko minä siihen asemaan, että ratkaisen lopulta itsenäisesti nämä kiistakysymykset, joista halki vuosisatojen on kiistelty tai jotka ovat nousseet vasta meidän päivinämme polttaviksi? Olenko minä se auktoriteetti, joka sanoo viimeisen sanan kristinuskon totuudesta? Vai onko mahdollista, että joku muu näkee tarkemmin kuin minä? 

Entä jos en luota itseeni perimmäisenä opillisena tuomarina? Entä jos ajattelen, että asiat ovat liian isoja itsenäisesti ratkottaviksi? Perustuuko auktoriteettiasema vain siihen, että joku kokee sisäisesti jotain, saa näyn tai on vain opiskellut paljon, jonka perusteella hän sitten ilmoittautuu minulle auktoriteetiksi? Entä jos olenkin hänen kanssaan eri mieltä?

Historiasta voi oppia. Historia on ensinnäkin osoittanut, ettei periaate Raamatun selvyydestä pidä paikkaansa. Raamattuun vedoten on puolustettu lukemattomia keskenään suoraan ristiriitaisia kantoja. Tämä on empiirinen fakta. Olennaista on myös se, että kaiken kristinuskon totuuden selvittäminen viime kädessä yksityiseen Raamatun tulkintaan perustuen ei näyttäisi olevan kovinkaan raamatullinen malli (suosittu avainteksti sola scriptura -periaatteen puolustamiseksi on ollut 2. Tim 3:15-17, jota käsittelen täällä).

Koin itseni liian tyhmäksi, liiaksi historiani ja ympäristöni vaikutuksiin kytkeytyneeksi, liian "hengettömäksi" noustakseni sellaiseen asemaan, jossa minun päätelmäni Raamatusta ja omakohtaiset kokemukseni olisivat kristinuskon perimmäinen totuus. 

On hyvin perusteltua suhtautua "omiin" tulkintoihin maltillisesti. "Selvitä todistusaineistoa ja päättele itse" ei sittenkään ole aina kovin hyvä neuvo. Tieto-oppiin erikoistunut filosofian professori Michael Huemer (2005) väittääkin, että kriittinen ajattelu on yliarvostettua. Suurimman osan ihmisistä ei pitäisi yrittää itse ratkoa kiistanalaisia kysymyksiä, vaan luottaa asiantuntijoihin tai pidättäytyä lausumasta viimeistä sanaa. Omiin kriittisiin arvioihin nojautuminen on Huemerin mukaan yleensä (ei aina) järjenvastaista. Kriittisen ajattelun oppilaat sen sijaan on opetettu itse arvioimaan todisteita ja perusteita. Jos kuitenkin haluaa olla oikeassa tai välttää väärät uskomukset, niin Huemer väittää, että on parempi hyväksyä asiantuntijoiden päätelmät tai jättää vastausten etsintä tykkänään. Asiantuntijat ovat määritelmällisesti henkilöitä, jotka ovat älykkäitä, hyvin aiheesta perillä ja he ovat myös käyttäneet huomattavan määrän aikaa asian tutkimiseen. Hyväuskoisuus tuottaa todennäköisemmin tosi uskomuksia ja ehkäisee vääriä kuin omakohtainen kriittinen ajattelu. (Huemer, 2005.)   

Kirkkoisä Augustinus esitti hyvin samansuuntaisia ajatuksia jo kauan aikaa sitten. Hän kertoi, kuinka tietoa Jumalasta ei tulisi lähestyä. Todellinen tieto on hyväksyttävää, paheksuttavat lähestymistavat eivät. Augustinuksen mukaan paheksuttavia lähestymistapoja ovat tiedoksi oletettu mielipide, tietoisesti valittu tietämättömyys sekä turhanpäiväinen ja vääriin menetelmiin perustuva tiedon etsintä. Tieto on herkästi vaarassa sekoittua väärän mielipiteen kanssa. Onko meillä todella oikeaa tietoa vai paremminkin tiedoksi oletettuja mielipiteitä? Augustinuksen mukaan ei ollut mitään yhtä halveksittavaa kuin luulla virheellisesti kuuluvansa älylliseen eliittiin. (Juti 2013, 98-99.)     

Olen taipuvainen ajattelemaan samaan tapaan. Minusta sellainen asenne näyttää hurjalta, jonka perusteella omat päätelmät ja mielipiteet Raamatusta ovat kristinuskon perimmäinen totuus (käsittelin aihetta edellisessä kirjoituksessani) - olivat kristityt uskoneet asiasta aina mitä tahansa. Asemoinko itseni jonkinlaiseen älylliseen eliittiin, vaikka en sinne kuulu? Olenko minä todella ymmärtänyt asiat oikein, paremmin kuin kenties kukaan toinen? Miljoonat kyvykkäät ihmiset ovat tutkineet kirjoituksia kokoaikaisesti halki vuosisatojen tuntien kielet, kulttuurit, metodit jne. Onko minun päätelmäni sitten perimmäinen totuus? "Itsevarma, äänekäs ja kiihkoisa" on myrkyllinen yhdistelmä, jos onkin lopulta väärässä.

Uskon kyllä kriittiseen ajatteluun (sopivissa rajoissa), haluan ehdottomasti kannustaa ihmisiä itsenäiseen pohdintaan ja mielipiteitäkin asioista saa mielestäni olla, mutta omiin ajatuksiin pitäisi yleensä suhtautua varsin maltillisesti. Pyrkimys älylliseen nöyryyteen on viisasta, koska joku toinen voi nähdä tarkemmin. Jos sen sijaan on yleensä itse oikeassa ja pitää omia tiedollisia kykyjänsä muihin nähden ylivertaisina, niin silloin lienee syytä seurata vain omaa viisautta ja ymmärrystään. Sellainen asennoituminen näyttää kuitenkin liian hurjalta. 

Me tarvitsemme auktoriteetteja, vaikka valta-asema voi toki vääristyä (ja on kieltämättä usein vääristynytkin). Mutta merkitseekö väärinkäytön mahdollisuus sitä, että auktoriteetit on täydellisesti torjuttava? Minusta sellainen näyttää vakavalta liioittelulta.  

Kristillisessä kentässä päinvastainen asenne on ollut kovin tyypillistä; juuri "omista" näkemyksistä ja mielipiteistä on oltu aivan äärimmäisen vakuuttuneita ja toisella tavoin uskovat on nähty jotenkin sokeina tai "heiltä puuttuu Henkeä". Löytyy monia, jotka mielellään ottavat Raamatun käteen ja täynnä suurta varmuutta kertovat, kuinka asiat oikein menevät. "Oma" päätelmä Raamatusta ja itse suoraan saatu laskeuma ovat kristinuskon perimmäinen totuus. 

Esitettyjen tulkintojen haastaminen aiheuttaa yleensä huomattavaa tunnelman kiristymistä, monesti puhdasta kiukkua ja kiihkoa. Toisinaan sangen hurjalla tasolla esiintyvä varmuus omista näkemyksistä ei välttämättä rajoitu vain uskon kysymyksiin, vaan saattaa ulottua aina politiikkaan, tieteeseen, talouteen, ympäristöön, historiaan ja erilaisten kansainvälisten järjestöjen toimintaan saakka. Koko maailmankuva tällöin rakentuu omakohtaisen kriittisen ajattelun varaan. Itsehän sitä tietää parhaiten.

Totuus kuitenkin on, että vilpittömät ja fiksut ihmiset ovat puolustaneet erilaisia uskon näkemyksiä - Raamattuun perustuen. Pelkkään Raamattuun vetoava kristillisyys merkitsee hyvin moninaista kristinuskoa. Voit olla täysin vakuuttunut omista tulkinnoistasi, mutta on vähintään hyvä tiedostaa, että aivan päinvastaisia tulkintoja lopunajoista, pedon merkistä tai vaikkapa sakramenteista kannattavat monet todella älykkäät, viisaat ja oppineet ihmiset. Kaikki eivät voi olla oikeassa. Samalla ymmärrän kiihkeitä asenteita, koska panokset ovat isoja ja asiat ovat tärkeitä. Debattia saa käydä, mutta kuka asettaa hyväksyttävälle debatille viitekehyksen? Siitä on kyse. Myös harhaoppiset ovat aina vedonneet kirjoituksiin. 

Aidalle ei kuitenkaan voi jäädä istumaan. Augustinusta mukaillen tietoisesti valittu tietämättömyys Jumalaa, uskoa ja elämän perimmäisiä kysymyksiä koskien ei ole oikein. On valittava puolensa.

Mitä minä tekisin? Olen älyllisesti aivan keskiverto tapaus, en osaa lukea suoraan alkuperäiskielillä pyhiä kirjoituksia, en ole tehnyt vuosikymmeniä omakohtaista tutkimusta enkä saa mystisiä suoria ilmoituksia kuin parhaimmillaan harvoin ja silloinkin suhtaudun niihin varauksella (hyvin syin). Minulle näiden monien itsevarmojen, mutta keskenään ristiriitaisten äänien keskellä, oli ilmeistä lähteä selvittämään varhaisten kristittyjen uskoa. Heillä oli ajallisen läheisyyden johdosta ainutlaatuinen pääsy apostolisen uskon todistukseen ja sen tähden historian näkökulma kristilliseen uskoon näytti minusta hyvin perustellulta. Mitä varhaiset kristityt ajattelivat asioista? Mikä heistä oli tärkeää? Kuinka he järjestivät asiat?