Suhde, ei uskonto

Viime vuosina yhä useammat ovat painottaneet, ettei kristillisyys ole mikään uskonto, vaan siinä on kyse henkilökohtaisesta suhteesta rakastavan Jumalan kanssa. Ei siis enää tiukkaa uskonnon pakkopaitaa, ei tiukkoja opillisia rakennelmia, ei ankaraa moralismia, vaan vapautta ja aitoa elämää rakastavassa suhteessa maailmankaikkeuden Luojan kanssa. 

Tällainen painotus nappaa varmasti kiinni jostakin sellaisesta, joka todellakin kuuluu kristinuskon ytimeen. Yhdyn ajatukseen siitä, että kristinuskon keskiössä on suhde todellisen persoonan kanssa. Kristus tahtoo olla ihmistä lähellä ja aidosti kohdata jokaisen. 

Ei myöskään näytä tarkoituksenmukaiselta, että jokaisen tavallisen uskovan täytyisi täyttää mielensä (toisinaan aika hankalillakin) teologisilla määritelmillä tai ymmärtää kaikki mahdolliset opilliset kiemurat tiedemiehen tarkkuudella ja jotenkin sisäisesti tajuta jokainen juttu aivan viimeistä piirtoa myöten. 

Myös sellainen painotus uskosta, jossa kristillisyys on ensisijaisesti vain jonkinlainen ulkonainen moraalikoodisto, näyttäisi ampuvan ohi uskon ydinajatuksesta. Täsmälliset opilliset muotoilut ja moraalikysymykset ovat hyvin tärkeitä, mutta tavallisen pyhiinvaeltajan ei liene välttämätöntä jotenkin omakohtaisesti hahmottaa kaikkea viimeiselle pysäkille saakka. 

Henkilökohtaista suhdetta painottavaan uskoon liittyy kuitenkin ongelma: "suhde, ei uskonto" -uskosta tulee ns. "minun uskoa". Usko ei enää olekaan meidän uskoamme, usko ei enää ole yksi. Jeesus ei kuitenkaan ole ainoastaan "minun Herrani", vaan Hän on myös "meidän Herramme". 

"Suhde, ei uskonto" -uskossa kaikesta tulee nopeasti niin kovin henkilökohtaista. Hengellisen elämän keskiössä ovat henkilökohtaiset tunteet, kokemukset, tunnelmat ja tulkinnat. Minulle totta on lopulta vain se, minkä juuri minä Raamatusta Hengen valaisussa näen - ja ihmiset näkevät erilaisia asioita. Kristillisen uskon yleispätevä perusta huojuu ja lopulta hajoaa alta. Minulle viimeinen sana kristinuskon totuudesta on omakohtainen päätelmäni Raamatusta ja sisäinen kokemukseni. Minulla on "minun Jeesus".

Onko sitten edes väliä, mitä uskoni sisältää? Vai onko usko vain luottamusta Jumalan pelastavaan tekoon Kristuksessa ilman sitovaa opillista sisältöä, joka on yleispätevästi totta aina ja kaikkialla? Onko sillä väliä, miten elän? Vai onko pelastuminen "yksin uskosta" niin, ettei millään mitä teen, ole enää oikeastaan suuremmin merkitystä? Onko moraalilla ja pyhällä elämällä väliä, jos kerran uskovalla on jo henkilökohtainen suhde? Eikö elämäni ole vain "minun ja Jumalan välinen asia"? Ehkä pyhä elämä on yhdelle yhdenlaista ja toiselle toisenlaista, jos jokainen kerran voi henkilökohtaisessa suhteessa itsekseen ja suoraan Jumalan kanssa selvittää asiat? 

Usko ei enää ole yhteisöllisesti ymmärrettävä asia. Kaikki on lopulta kovin henkilökohtaista, minun ja Jumalan välistä. Tärkeintä on se, mitä minä olen kokenut tai päätellyt Raamatusta.

Hyvin yksilölliseen ja omakohtaiseen uskoon liittyy myös käytännöllisempi ongelma. Yksilöllinen usko on nimittäin pitkälti ajatusharha, johon on helppoa narahtaa. Henkilökohtainen usko on itsensä petkuttamista, jos se pitää sisällään sellaisen ajatuksen, jonka mukaan uskon opit ovat oikeasti löytyneet puhtaasti omakohtaiseen Raamatun tutkimiseen perustuen. 

Oppeja ei rakenneta tyhjältä pöydältä itsenäisesti vain selvää Raamattua Hengen valaisussa lukien. Henkilökohtaista suhdetta painottava usko ei todellisuudessa ole kovinkaan yksilöllisesti vain Hengen valaisussa auennutta uskoa, vaikka "vain Raamattuun ja Hengen valaisuun" tukeutuva uskova saattaa näin joskus ajatellakin. Hyvin vahvaa uskon omakohtaisuutta korostava hengellisyys on lopulta tiukasti perinteissä kiinni ja erilaisilla tulkinnoilla on oma historiansa. Yksi perinne suhtautuu muodollisiin riitteihin ja toimintamalleihin vähättelevästi. Näiden yhteisöjen sisällä liturgisuutta kaipaava kohtaa pitkiä katseita.

Olemme nimittäin syvällisesti kietoutuneet toisiin ihmisiin ja monin tavoin muista riippuvaisia. Sosiaaliset syyt, ympäristö ja historia vaikuttavat valtavasti siihen, mikä on meille sisällöllisesti "sitä oikeaa uskoa". Kaikki ei ole auennut itsenäisesti Raamattua lukien henkilökohtaisen jumalasuhteen sisällä, vaan pitkälti jatkamme yhteisömme perinteitä. Emme ole oman elämän "opillisen puhtauden portinvartijoita" lainkaan siinä määrin kuin saatamme ajatella. Historia ja yhteisö määrittävät pitkälti ajattelutapojamme ja myös niitä oppeja, jotka olemme omaksuneet meille itsestään selvyyksinä (sekin on yksi opillinen linja, ettei opillisilla kysymyksillä ole juuri merkitystä).   

Jeesus henkilökohtaisena pelastajana ja Herrana

"Oletko ottanut vastaan Jeesuksen henkilökohtaisena pelastajana ja Herrana? Sano kyllä Jeesukselle! Sinua ei pelasta se, että sinut on kastettu lapsena eikä sinua pelasta se, että kuulut kirkkoon, vaan Jeesuksen täytyy olla sinun henkilökohtainen pelastaja ja Herra." 

Tällainen ajatuskulku on itselleni hyvin tuttua eikä minun ole vaikea yhtyä tähän. En usko, että kaikki on ihmisen ja Jumalan välillä kunnossa pelkästään sen johdosta, jos ihminen on joskus saanut kasteen (helluntailainen tosin torjuu pienenä lapsena saadun kasteen pätevyyden ylipäätänsä). Kaste ja usko kuuluvat kiistatta täysin kiinteästi yhteen ja kastetun elämässä täytyy näkyä usko (tässä suhteessa helluntailainen kritiikki lapsikastetta kohtaan osuu nähdäkseni varsin usein maaliin, koska valitettavasti moni lapsensa kastattava ei ole missään aikeissa kasvattaa lapsestaan kristittyä tai tarjota mitään uskottavia edellytyksiä uskoon kasvamiseksi). On myös väärin ajatella, että pelkkä jäsenyys kirkossa pelastaisi ihmisen jotenkin irrallaan henkilökohtaisesta uskosta ja eletystä elämästä. Ihmisen täytyy henkilökohtaisesti myös uskoa ja Jeesuksen täytyy olla myös henkilökohtainen Herra. 

Helluntailaisuus ja karismaattinen kristillisyys painottaa mielestäni aivan oikein henkilökohtaista ja intiimiä suhdetta Jeesukseen. Usko ei merkitse ainoastaan dogmaattisten lauseiden hyväksymistä (oppi on todella tärkeää ja esim. helluntailaiset suhtautuvat tiettyihin opillisiin kysymyksiin hyvin kiihkeästi), haastavaa teologista mietiskelyä (jolla on tärkeä paikkansa) eikä se ole vain jonkinlaista moralismia, vaan sen ytimessä on suhde. Jumalan voi todella kohdata tavalla, jota on hyvin vaikeaa tyhjentää lauseisiin.    

Pitkälle viety vain henkilökohtaista suhdetta painottava usko vie kuitenkin pohjan yleispätevältä totuudelta uskon sisällä. Kaikesta tulee kovin henkilökohtaista silloin, kun “kaikki mitä ihminen tarvitsee on henkilökohtainen suhde Jeesukseen.” Kristus ei kuitenkaan ole vain minun pelastajani. Hän on koko maailman pelastaja. 

"Suhde, ei uskonto" -uskossa minulla on "minun Jeesus" ja sinulla on "sinun Jeesus". Minulla on "minun usko" ja sinulla on "sinun usko". Kukin seuraa sitä valoa, minkä Raamatusta Hengen valaisussa itsenäisesti näkee tai sitä totuutta, jonka Henki suoraan juuri hänelle puhuu. Minä olen kokenut näin ja sinä olet kokenut noin. Minä luen Raamattua näin ja sinä luet Raamattua noin. Sinulle tulkinnan avain on tuo jae Raamatusta ja minulle vastaavasti tämä jae. 

Kun kristinusko kiteytyy "vain suhteeksi, ei uskonnoksi”, niin uskon sisällölliset asiat eivät enää ole kovin merkityksellisiä. Minun ei tarvitse sitoutua opillisiin väitelauseisiin, kun minulla kerran on jo suhde. Jos usko on vain henkilökohtaista suhdetta ihmisen ja Jumalan välillä, niin erilaiset muodolliset riitit (kuten kaste, ehtoollinen ja rippi), opilliset muotoilut ja jopa historialliset uskontunnustukset näyttävät menettävän merkitystä. Ne ovat vain ylimääräistä ulkonaista lisäystä, jos minulla on jo "itse asia" hallussa. 

Miksi kenenkään pitäisi täristä tällaisten asioiden takia? Kuinka mikään ulkopuoleltani voisi tulla siihen väliin, mitä minä henkilökohtaisessa suhteessani koen Jumalan juuri minulle avaavan? Kuka voi sanoa siihen enää mitään, jos itse Luoja on minulle suoraan jotain ilmoittanut tai jos Hän on minulle henkilökohtaisesti jonkun kokemuksen antanut? Kun usko on vain henkilökohtaista ja suoraa yhteyttä Jumalaan, niin yleispätevä oppi ja moraali häviää kuvasta. Kukaan ei voi tulla väliin, kun Jumala on minulle asiat jotenkin avannut. Ei tarvita kirkkoa, vaan omakohtaisia ilmestyksiä. Minulla ei ole auktoriteetteja, koska minulla on suora yhteys Jumalan kanssa.

Ehkä olen kokenut yhtä ja joku toinen on kokenut toista? Ehkä Herra opettaa sinulle noin, mutta minulle Hän opettaakin näin? Jos minulla kerran on henkilökohtainen suhde Jeesukseen, niin onko sillä oikeastaan merkitystä, mitä jostain opillisesta kysymyksestä ajattelen? Eikö tärkeää ole vain suhde Jumalaan eikä abstraktit teologiset muotoilut tai vaikeat opilliset kysymykset? Jokaisella voi olla itsensä näköinen kristinusko, kunhan heillä on vain elävä suhde Jumalaan. Minä olen voinut "kokea hengessäni" jotain eikä siihen ole silloin kenelläkään enää mitään sanottavaa. Ratkaisevaa on vain se, mitä olen lukenut Raamatusta Pyhän Hengen sisäisessä ohjauksessa. Se on kaikkein luotettavin standardi sille, mikä on kristinuskon totuus. En kaipaa muita auktoriteetteja, koska Jumala puhuu minulle suoraan.

Kristillisyydestä tulee siten äärimmäisen subjektiivista. Kristinuskon massiivinen hajanaisuus todistaa tästä. Hyvin yksilökeskeinen kristillisyys voi lopulta tarkoittaa vaikka mitä. Pyhä elämä on sinulle toista kuin minulle. Oikea oppi on sinulle toista kuin minulle. Yleispätevästä totuudesta ei jää enää paljoa jäljelle eikä ole enää "yhtä uskoa". Näin ei voi olla. Me tarvitsemme auktoriteetteja. (Individualismin haasteesta tässä.)  

Vahtikoira-kristillisyys

En ole väittänyt (enkä väitä), että kristittyjen täytyisi olla aivan kaikista asioista täysin samaa mieltä. Mitä ilmeisimmin jo aivan apostolisen alkukirkon sisällä on esiintynyt jossain määrin erilaista teologiaa tai vähintäänkin erilaisia opillisia painotuksia. 

Oikea kysymys on: missä menevät rajat? Mikä on luovuttamatonta ydintä ja mistä voidaan hyväksyttävästi käydä debattia? Varhaisesta kristillisyydestä käy selvästi ilmi, että uskossa oli myös luovuttamaton opillinen sisältö, josta täytyi välttämättä pitää kiinni ja joka tuli siirtää eteenpäin muuttumattomana. 

Eri liikkeissä rajoja on vedetty eri kohtiin. Esim. helluntailaisille oppi tempauksesta ja tietyt Ilmestyskirjan tulkinnat ovat luonteeltaan luovuttamattomia kristinuskon ydintotuuksia karismaattisten kokemusten ohella. Pisimmälle menneessä etsijäystävällisyydessä opillisilla kysymyksillä tai ulkoisilla riiteillä ei ole juurikaan merkitystä. Suhde ja armo ovat korvanneet opin ja ulkoiset riitit. Sekin on yhdenlainen opillinen kannanotto eikä mitenkään neutraali sellainen.

Kristinusko ei tietenkään ole vain monimutkainen oppijärjestelmä tai ahdasta moralismia. Tällainen painotus johtaa herkästi kireään toisten kyttäämiseen ja niin on käynyt halki historian. Pelkästään oppia painottavasta kristillisyydestä tulee herkästi abstraktia teologista teoriaa (tuskinpa tajuamme koskaan kaikkea) ja vain moraalia painottavasta uskosta tulee eräänlaista “vahtikoira-kristillisyyttä”, joka sattuu olemaan usein myös hyvin valikoivaa moraalin suhteen. Oman yhteisön synnit eivät ole niin paha juttu, mutta "katsopas tuonne toisaalle".

Absoluuttisen puhdasoppisuuden jahtaaminen tekee ihmisestä nopeasti ylpeän, joka näkee toiset jotenkin itsensä alapuolella olevina. Sama koskee myös kokemuksellista kristillisyyttä. Mistä löytyvät voimakkaimmat karismaattiset kokemukset ja ketkä näkevät näkyjä ja kuulevat Herran puheen suoraan, niin siellä elää se aito apostolinen usko. Kristinusko ei ole vain oppeja, mutta ei se myöskään ole pelkkiä sisäisiä kokemuksia (väitän, että joidenkin usko on hyvin elävää, vaikka se olisi kokemuksellisesti kuivaa), vaan käytännössä elettyä uskoa (varhaiset kristityt puhuivat uskosta tosi filosofiana, joka saattaa ilmaisuna hämätä, koska filosofia merkitsi radikaalisti tapaa elää eikä vain älyllistä järjestelmää). 

Ihmiset uskovat eri tavoin, kokevat eri tavoin ja harjoittavat uskoansa hiukan eri tavoin. Se on tiettyyn pisteeseen saakka varmasti täysin hyväksyttävää ja niin on ollut aina. Kristillisyyteen mahtuu moninaisuutta, mutta sen tulisi tapahtua uskon ykseyden sisällä. Kyse on siitä, missä rajat kulkevat ja mikä on se viitekehys, jonka sisällä debatin ja erilaisen uskon harjoittamisen on pysyttävä? 

On yksi asia puhua uskon ykseydestä, mutta käsite "yksi usko" on käytännössä aivan tyhjä, jos meillä ei ole objektiivista standardia sille, mitä se "yksi usko" sitten oikein on. Jossakin kulkevat sallitun moninaisuuden ja uskon ykseyden rajat. Jos totuuden mittari on kullekin siinä, mitä kukin itsenäisesti lukee Raamatusta, niin silloin me voimme kaikki pahimmillaan olla toinen toisillemme harhaoppisia. Kuinka pitkälle rajat venyvät, että voimme vielä puhua "yhdestä uskosta"? 

Vaikka yksisilmäinen pelkän oikeaoppisuuden metsästäminen vääristää kuvan kristillisyydestä, niin silti uskon sisältö on myös hyvin tärkeä asia. Oppi ei ole vain jonkinlainen ihmistekoinen sivujuoni kristillisessä uskossa. Nykyään todellinen vaara on päinvastoin opillinen relativismi, jolloin opilla ei ole enää mitään väliä. Sinulla on sinun totuus ja minulla on minun totuus.

Opillisissa kysymyksissä ei ole lopulta kyse vain "teologisesta viisastelusta" tai vaikeaselkoisten käsitteiden omaksumisesta. Oikea usko ja opilliset kysymykset tulevat hyvin syvällisesti kiinni ihmisen arkeen, elämään ja jopa pelastukseen. 

Mikä on Jumalan tahto? Mikä on oikein ja mikä on väärin? Mikä on hyvää ja mikä on pahaa? Ovatko moraalin kysymykset vain omakohtaisen pähkäilyn ja jonkinlaisen henkilökohtaisen kokemisen asioita vai onko näistä olemassa yleispätevä totuus, joka sitoo kaikkia? Mitkä asiat voi jättää omantunnon kysymyksiksi ja mitkä sitovat jokaista? Kysymykset opista ovat tärkeitä, jos kristityn täytyy uskoa oikein ja mikäli Jumalaa kiinnostaa myös se, kuinka ihmiset käyttäytyvät (tämä näyttäisi olevan tärkeää Room. 1:5).

Varhainen kristillisyys painotti uskon sisällön lisäksi vahvasti uskon kuuliaisuutta eli tien kulkemista. Tien kulkeminen ei ollut vain omakohtaisten kokemusten asia. Oli olemassa jaettu ymmärrys yleispätevästä perustasta ja yhteisestä tiestä.   

Yksilöllisen uskon illuusio

Onko viimeinen sana kristinuskon totuudesta minulle todella se, mitä omakohtaisesti Raamatusta luen Hengen valaisussa - sanoivat muut mitä tahansa? Väitän, ettei Raamattu niin opeta eikä varhaiset kristityt siten uskoneet. Rakenteet, hierarkia ja auktoriteetit kuuluvat raamatulliseen malliin opetuslasten yhteisöstä, vaikka se ei ehkä ole muodikasta tai aina maistu yksilöä korostavassa kulttuurissa. (Olen kirjoittanut aiheesta 1, 2, 3, 4.)      

David Coady havainnollistaa, kuinka ratkaisevan tärkeää meille on muilta saamamme todistus. Hän kertoo esimerkiksi tietävänsä, että hänen päänsä sisällä on aivot, vaikka hän ei itse olekaan niitä nähnyt tai ylipäätänsä kenenkään aivoja. Tämä ei ole vain Coadyn mielipide. Hän väittää tietävänsä asian sillä perusteella, että hän voi luottaa asiassa asiantuntijoiden todistukseen. Coadyn mukaan meidän tulisikin joskus sanoutua irti omiin havaintoihin ja päätelmiin perustuvista uskomuksista sen edessä, jos asiantuntijan antaman todistuksen mukaan omat havainnot ja päätelmät eivät pidäkään paikkaansa. (Coady 2012, 32-33.)

Kristinuskon suhteen olemme tismalleen samanlaisessa tilanteessa. Keskeiset kristinuskon totuudet eivät ole auenneet irrallaan auktoriteeteista ja kirkosta. Kukaan ei todellisuudessa ole rakentanut itsenäisesti oppia kolminaisuudesta tai vaikkapa Nikean uskontunnustusta vain itsekseen Raamattua lukien. Harva myöskään esittää: "Olen tässä viime aikoina opiskellut Areioksen teologiaa ja päätynyt siihen tulokseen, että hän oli oikeassa. Kaikki hänen esittämänsä on asianmukaisesti Raamatulla perusteltua ja loogista. Tämä muuttaa olennaisesti käsitykseni Kristuksen luonnosta ja olemuksesta." Me emme ole koonneet itse Raamattua tyhjältä pöydältä joukosta erilaisia muinaisia kristillisiä tekstejä. Kaanon on kirkon traditiota. 

Todellisuudessa emme siten ole irrallaan traditiosta ja kirkosta, vaikka torjuisimme täydellisesti niiden arvovallan. Olemme saaneet Raamatun kirkon kautta, olemme saaneet uskontunnustukset ja keskeiset kristilliset opit kirkon kautta, olemme saaneet todistuksen Jeesuksesta kirkon kautta ja olemme saaneet myös kasteen kirkon kautta (kukaan ei itse kasta itseänsä). Olemme riippuvaisia myös muinaisista uskomme isistä ja siitä todistuksesta, jonka he ovat meille välittäneet. Ylimielinen ja vähättelevä suhtautuminen apostolien jälkeisen ajan kirkkoon ei ole kestävää eikä se ole oikein, koska olemme ensimmäisten vuosisatojen kirkolle niin paljon velkaa. (kts. kirjoitukset esim. kaanonin historiasta 1. ja 2.)

Sola scriptura -periaatteessa keskeistä on, että ihminen ei viime kädessä ole minkään selittäjän varassa, vaan yksin Raamatun varassa. Hän ei tarvitse traditiota tai kirkkoa kristinuskon totuuden ymmärtämiseen, koska Raamattu on selvä kirja. Raamatun selvyydestä ja riittävyydestä johtuen jokainen kristitty voi itsenäisesti, irrallaan mistään itsensä ulkopuolisista auktoriteeteista tai opillisesta perinteestä, pelkkään Raamattuun Hengen valaisussa tukeutuen, selvittää vastaukset erilaisiin opin ja moraalin kysymyksiin.

Ihminen siis on viime kädessä itsenäinen toimija, joka tukeutuu yksin Raamattuun niin kuin Henki pyhiä kirjoituksia juuri hänelle valaisee. Jokaisella uskovalla on henkilökohtainen suhde Jumalaan, joten mitään "välikäsiä" ei tarvita. Kristinuskon totuus aukeaa, jos ihminen vain lukee sen itse Raamatusta. Me emme tarvitse traditiota ja auktoriteetteja, koska vilpittömälle mielelle Jumala ilmoittaa vastaukset kyllä suoraankin. Minun harkintani on sen yläpuolella, mitä kukaan muu on koskaan sanonut. Ihmisten tulkinnat ovat erehtyväisiä, joten kukin nojautuu vain Raamattuun - niin kuin sen itse ymmärtää. 

David Coady kuvaa kahta asennetta suhteessa asiantuntijoihin ja omiin päätelmiin. Kuvaus on havainnollistava lähtökohta myös uskon kysymyksiin. Jos minulla on syytä uskoa, että omat havaintoni ja niiden pohjalta itsenäisesti tekemäni päätelmät ovat yleensä oikeita ja vastaavasti asiantuntijoiden todistukset ovat yleensä epätosia, niin minun kannattaa asettaa epäluotettavampi tiedonlähde (asiantuntijoiden todistus) alisteiseksi luotettavammalle tiedon lähteelle (eli omille havainnoille ja järkeilylle). Coadyn mukaan tämä on hyvä ohje sellaisille ihmisille, jotka todella ovat tällaisessa asemassa, mutta useimmat meistä eivät ole. Meidän havainnot ja päätelmät eivät ole luotettavampi todistus kuin asiantuntijoiden todistus. Toki joskus ihmiset johtavat meidät harhaan tahallaan tai vahingossa, mutta meidän omat tiedolliset resurssit johtavat myös joskus harhaan. Jos meidän omat tiedolliset resurssit ovat jotenkin ylivertaisempia kuin se, mitä muut ovat meille kertoneet, niin se ei johdu siitä, että me olisimme aina tai edes yleensä jotenkin luotettavampia. (Coady 2012, 35.)

Coadyn esimerkki ei toki käsittele suoraan uskon kysymyksiä, mutta tilanne on kristinuskon oppia koskien varsin samankaltainen. Olenko minä ylin auktoriteetti? Ovatko minun tulkintani sen yläpuolella, mitä muut ovat nähneet? Voiko todella olla, että olen ymmärtänyt Ilmestyskirjan salaisuudet paljon paremmin kuin ketkään ennen minua? Onko minun saamani suora kokemus ja tunne luotettavampi lähde kuin se, mitä muut ovat kokeneet? 

Minusta näyttää kovin itsevarmalta nostaa omakohtainen arvio uskon kysymyksistä ja henkilökohtaiset päätelmät Raamatusta kristinuskon totuuden viimeiseksi sanaksi. Halki historian miljoonat ihmiset ovat painineet pyhien kirjoitusten parissa ja jatkuvasti tuhannet teologit tutkivat tieteellisesti kirjoituksia. On uskaliasta esittää, että kaikki muut ovat olleet väärässä, jos itse päättelee jotenkin toisin. Kiistaa tekstien tulkinnasta oli jo aivan alussa. Kristinuskon tulevan kehityksen kannalta täysin kriittisellä 2. vuosisadalla kiistat harhaoppisia vastaan eivät ole niinkään olleet kiistoja pyhistä kirjoituksista, vaan kiistoja oli ennemmin niiden selittämisestä. 

Eletty todellisuus ei ole auktoriteeteista vapaata

Paitsi että pelkkään Raamattuun ja sisäiseen kokemukseen tukeutuva kristillisyys ei ole historiallisesti totta, se ei myöskään ole todellisuudessa elettyä elämää. Kristinuskon totuus ei ole kenellekään valjennut vain itsenäisesti Raamattua tutkimalla; se on jo käytännön mahdottomuus. Tulkintoihin "puhtaasta Sanan ilmoituksesta" lähdetään nimittäin aina jostakin taustasta käsin. 

Siellä missä yksilön vapaus itsenäisesti tulkita Raamattua on luovuttamaton periaate, ei ole vapautta itsenäisesti tulkita Raamattua. Siellä missä Raamatun ulkopuoliset arvovaltaiset auktoriteetit torjutaan, on olemassa hyvin vahvoja Raamatun ulkopuolisia auktoriteetteja. Auktoriteetti ei ole vain Raamatulla, vaan myös selittäjällä ja selittäjän perinteellä. Yhteisön perinteen mukaisia tulkintoja haastavan osana on vääjäämättä kohdata ankaraakin kiukkua ja kiihkoilua.

Voimakkaasti yleistä pappeutta painottavan ja täydellisesti tradition arvovallan torjuvan kristillisyyden paradoksi onkin siinä, ettei se missään tapauksessa ole arvovaltaisesta perinteestä riisuttua. Virallisesti vain Raamattu on erehtymätön ja ihmisten tulkinnat ovat erehtyväisiä, mutta käytännössä juuri tulkintojen haastamisesta on oltava valmis maksamaan sosiaalinen hinta. Jos tiedossa on varmuudella voimakasta paheksuntaa "väärän" tulkinnan johdosta, niin yksilöllinen tulkinta on tuskin sittenkään aivan niin vapaata. Vertaispaine on väkevä voima, jonka avulla ihmiset pysyvät kurissa. Raamattuun sitoutuminen ei riitä. On oltava myös samaa mieltä. 

Perinteen vastaiset tulkinnat Raamatusta (jos sellaisia julkisesti tehdään ja niiden kanssa tullaan ulos) ovat pahimmillaan repiviä, jotka käytännössä vaikuttavat esim. perhesuhteisiin ja ystävyyssuhteisiin. Vapaan, itsenäisen ja yksilöllisen Raamatun selityksen perinteen sisällä oman perinteen vastaiset tulkinnat otetaan vastaan epäilevästi, jopa aggressiivisesti. Käytännössä yksilön on erittäin vaikea hyväksyä tai esittää mitään muuta kuin oman yhteisön tradition mukainen tulkinta Raamatusta. Asianmukaisesti Raamatulla perustellut tulkinnat raastavat ihmissuhteita pahimmillaan hyvinkin rankasti, jos tulkinnat eivät satu olemaan oman tradition siunaamia. Traditio on se liima, joka yhdistää yhteisöjä, vaikka sen virallinen asema kiistetään. Kaikkihan ovat sitoutuneet Raamattuun. 

Siellä missä jokainen voi itsenäisesti ratkoa uskon ja moraalin kysymyksiä Raamatusta, koska Raamattu on selvä, vaatii hurjasti pokkaa ja kanttia esittää tulkintoja, jotka uivatkin vastoin yhteisön perinnettä. Toisella tavoin Raamattua tulkitseva ei taivu niihin sosiaalisiin odotuksiin, jotka yhteisön sisällä ovat. Henkilön täytyy olla valmis maksamaan erimielisyydestä kova sosiaalinen lasku. 

Vapaus on varsin rajoitettua, koska perinteen vastaisten tulkintojen omaksuminen johtaa sosiaalisesti kipeisiin seurauksiin, kuten leimautumiseen ja kiusallisiin kohtaamisiin. Vapaan ja yksilöllisen Raamatun tulkinnan maailmassa “vääristä” tulkinnoista on maksettava hintaa, vaikka periaatteessa kaikki ihmisten tulkinnat ovat erehtyväisiä. 

Ymmärrän voimakkaita reaktioita. Mitä jää jäljelle totuudesta, jos jokainen voi itse rakentaa itselleen sopivan kristillisen uskon? Samalla se paljastaa, kuinka Raamattu ei aina pakota tekemään siitä yhtä ainoaa tulkintaa. Joskus avoimet kysymykset ovat varsin isojakin.   

Väitän, että jyrkkä sola scriptura perustuu ihmiskuvaan, joka on osoittautunut virheelliseksi. Me emme yksinkertaisesti ole sellaisia olentoja, jotka vain itsenäisesti päättelevät asioita, vaan olemme syvällisesti sosiaalisia olentoja ja sosiaaliset suhteet vaikuttavat meihin äärimmäisen paljon. Ihminen ei ole toisista irrallinen toimija, jota ei kiinnosta lainkaan, miten hänet nähdään, mitä muut hänestä ajattelevat jne. Yhteisön jäseneen kohdistuu aina tiettyjä odotuksia, yhteisö muokkaa yksilön ajattelua ja vertaispaine pitää osaltaan rivejä kasassa. Yhteisöt rakentuvat tiettyjen jaettujen teologisten tulkintojen varaan, mutta ihmisten välisistä sosiaalisista siteistä tulee lopulta teologiaa määräävä asia. Hyväksytty tulkinta on sellainen, jonka oma yhteisö hyväksyy. 

Minun maailmassani ei ole koskaan ollut olemassa täysin vapaata ja perinteestä riisuttua, vain pelkkään Raamattuun perustuvaa versiota kristinuskosta. On aina ollut vahvoja auktoriteetteja, jotka suurella varmuudella ovat kertoneet, kuinka Raamattu tulee ymmärtää. On aina ollut jokin vahva perinne (yksi perinne torjuu kaikki perinteet), jonka mukaisesti Raamattua tulee selittää. 

Näiden haastaminen on toki mahdollista ja sitä jatkuvasti tapahtuu (mistä kristinuskon valtava pirstaloituminen todistaa), mutta sellainen käsitys, että ihminen olisi jotenkin perinteestä ja auktoriteeteista vapaa tulkitsemaan selvää Raamattua niin kuin Hengen valaisussa itsenäisesti näkee, ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Omassa ryhmässä elävien tulkintojen torjuminen johonkin toiseen tulkintaan tai löytöön tukeutuen johtaa hämmennykseen, kiukkuun ja vaikuttaa ihmissuhteisiin. Näissä raameissa lienee hyvin epärealistista esittää, että yksilö olisi todella täysin vapaa selvittämään uskon totuudet yksilöllisesti vain Raamattuun tukeutuen. 

"Suhde, ei uskontoa" -kristillisyyden sisällä on lukemattomia kysymyksiä, joista poissulkemisen, leimautumisen ja häpeän uhkan takia on käytännössä hyvin vaikeaa edes keskustella. Näin käy myös etsijäystävällisessä kristillisyydessä. Kristillisyydessä, jossa jokainen voi vapaasti tulkita Raamattua Hengen valaisussa, henkilöauktoriteetit ovat väkeviä ja perinteet elävät. Auktoriteetteja vieroksuva kristillisyys ei pääse pakoon sitä tosiasiaa, että ihminen kaipaa auktoriteetteja ja on syvällisesti sosiaalinen olento. Ehkä sitä ei niin paljon tulisikaan vieroksua?